XXVI.
TOTEUTUMATON SUUNNITELMA.
Vaikka Helenen silmät olivatkin vähitellen tottuneet pimeään, ei hän silti nähnyt kyllin hyvin välttääkseen yhteentörmäyksiä. Ilma, jota matalalla riippuvat pilvet pusersivat, oli täynnä sähköä ja tuntui huokailevan ja värähtelevän rajuilman uhkaa. Se oli myrskyä edeltävää tyyntä, ja yö piteli sormia huulillaan.
Lähestyessään Glenisterin majaa huomasi Helene pettymyksekseen, ettei talossa ollutkaan valoa. Hän kompastui ovea vasten, mutta ehti tuskin päästää tukehtunutta huudahdusta, kun pimeästä työntyi esille kaksi olentoa, jotka tarttuivat häneen lujin kourin. Jotakin kovaa ja kylmää painettiin hänen poskeansa vasten.
"Seis! tämä onkin nainen!" huudahti mies, joka oli tarttunut häntä ranteesta ja hellitti otteensa. Toinen laski nyt aseensa ja katseli häntä lähempää.
"Sehän on neiti Chester", hän virkkoi. "Mitä teette täällä? Olipa lähellä, ettei teidän käynyt hullusti."
"Yritin Wilsoneille, mutta olen kaikesta päättäen eksynyt. Luulen, että poskeni on haavoittunut", sanoi tyttö ja koetti olla rohkea.
"Sepä ikävää", valitteli toinen. "Me luulimme teitä…"
"On parasta, että jatkatte nyt matkaanne. Me odotamme erästä henkilöä."
Helene riensi takaisin toista tietä kuin oli tullut, koska hän ymmärsi, että hänellä oli vielä aikaa ja etteivät hänen enonsa lähetit olleet vielä tavoittaneet Glenisteriä. Hän oli kuullut tuomarin ja Mac Namaran suunnittelevan sellaista kaappausta, että poliisien annettaisiin nuuskia koko kaupunki ja ottaa vangiksi ei vain hänen ystävänsä vaan kaikki, joiden epäiltiin olevan vigilantteja. Uhrit pantaisiin tutkimatta vankilaan ja tuomioistuinkoneisto estettäisiin jollakin keinoin toimimasta, niin että pidätetyt voitaisiin tarpeen mukaan pitää vankilassa hamaan syksyyn saakka. Miehet olivat sanoneet, että heidän lähettinsä olivat jo toimessa, joten Helenen oli mahdollisuuden mukaan kiirehdittävä. Hän juoksi laitakaupungin pimeillä kaduilla ja saapui vihdoin Cherry Malotten asunnolle, mutta sekin oli pimeä eikä kukaan vastannut hänen kolkutuksiinsa. Hän oli nyt vallan tolkuton eikä tiennyt mistä nyt lähtisi hakemaan niistä lukemattomista paikoista, joissa hänen etsimänsä mies mahdollisesti oleskelisi. Oli vain yksi mahdollisuus jäljellä, se näet, että Glenister olisi kahvila Pohjolassa. Mutta vaikka niinkin olisi, ei hän voisi tavata häntä, sillä hän ei uskaltaisi itse sinne mennä. Hän ajatteli lähettää Fredin, japanilaisen asiapoikansa, mutta nyt ei ollut enää aikaa. Jokainen tuhlattu minuutti vähensi hänen mahdollisuuksiaan onnistua.
Roy oli kerran sanonut hänelle, ettei hän koskaan heittäisi aloittamaansa yritystä. No hyvä, hän tahtoisi nyt osoittaa, että nainenkin osaa olla päättäväinen. Nyt ei ollut aikaa ujostella eikä arkailla ja hän kietoi harson tiukempaan kasvoilleen ja otti hyvän nimensä ja maineensa kämmenelleen. Hän palasi valaistuille kaduille, jotka loivat häikäisevää hohdetta tummalle taivaalle. Hän koetti päästä jostakin takaportista teatteriin, sillä pääovesta hän ei uskaltanut yrittää. Läähättäen ja peloissaan hän koetti avata erästä ovea, mutta se oli salvassa. Sisältä kuului messinkipuhaltimen ääntä ja laulua. Hän kolkutti itsepäisesti ovelle, kunnes se riuhtaistiin auki ja kynnykselle ilmestyi paitahihasillaan hääräävä, pienikokoinen nuorukainen, joka huusi:
"Mitä te täällä seisotte ja kolkuttelette kesken näytäntöä. Kiertäkää toiselle puolelle ja tulkaa pääovesta."
Helene näki vilahduksen kokoonhaalituista näyttämökoristeista, ja ennenkuin nuori mies ehti lyödä ovea kiinni hänen nenänsä edessä, pani hän hopeadollarin hänen käteensä ja työntyi itse samalla oviaukosta sisään. Toinen soljutti rahan taskuunsa, ja ovi paukahti Helenen takana lukkoon.
"No sanokaa nyt mitä te asioitte täällä. Näytäntö on pian lopussa." Nuorukainen oli ilmeisesti koko koneiston johtava sielu, sillä kun kuoro samassa hetkessä alkoi täyttä kurkkua laulaa, virkkoi hän hätäisesti:
"Odottakaa hetkinen. Nyt juuri alkaa loppukohtaus", ja seuraavassa tuokiossa hän riensi näyttämökojeilleen. Kun väliverho oli laskettu ja näyttelijät pujahtaneet pukuhuoneisiinsa, palasi hän Helenen luo.
"Tunnetteko herra Glenisterin?" tyttö kysyi.
"Totta toki. Olen nähnyt hänet täällä tänään tänä iltana… Tulkaa mukaan."
Hän opasti Helenen näyttämölle, työnsi väliverhon laitaa syrjään ja antoi hänen kurkistaa tanssisaliin. Hän ei ollut milloinkaan osannut kuvitella, miltä tämänkaltainen paikka oikein näyttäisi, ja häntä kummastutti aikalailla tanssisalin hieno ja loistelias sisustus. Parvekkeen: muodosti pitkä rivi kaihtimin suojattuja aitioita, joissa miehiä ja naisia istui rupatellen, juoden ja laulaen. Lattiatuoleja korjattiin par'aikaa syrjään ja mattoa käärittiin kasaan. Leveästä sivuovesta, josta pääsi pelisaliin, kuului huuto, että karkelo alkaisi siinä paikassa.' Pareja lähtikin liikkeelle.
"En näe häntä", virkkoi mies. "On parasta, että menette isosta ovesta ja koetatte sitä tietä onneanne." Hän viittasi portaille, jotka veivät aitioparvekkeelle, ja toisille, josta pääsi pohjakerrokseen, mutta Helene tarjosi hänelle toista hopearahaa ja pyysi häntä hakemaan käsiinsä Glenisterin ja opastamaan tämän hänen luokseen.
"Rientäkää, rientäkää!" hän kehoitti.
Mies silmäili häntä uteliaana ja sanoi sitten:
"No, jopa peräti! Te tuhlaatte rahaa kuin heinää. Olette oikea kultakaivos. Tulkaa niin usein kuin haluttaa."
Helene vetäytyi pimeään nurkkaan ja odotti pitkän rupeaman, ennenkuin hänen lähettinsä vihdoinkin ilmestyi parvekkeelle vievien portaitten yläpäähän ja viittasi häntä tulemaan sinne. Kun hän oli päässyt perille, virkkoi mies:
"Minä sanoin hänelle, että siellä on tuhannen dollarin typykkä häntä odottamassa, mutta hän on huonolla tuulella eikä mieli liikahtaakaan paikaltaan. Hän on numerossa 7." — Kun Helene näytti epäröivän, jatkoi hän: "Menkää vain — ei ole vaaraa" ja lisäsi lohdutellen: "Kuulkaas, pikku kaunoinen, jos hän on sydämenne ystävä, ei teidän tarvitse pelätä, sillä hän ei piittaa tänä iltana hameväestä, ei tuumankaan vertaa. Annan siitä teille sanani pantiksi."
Helene meni ovesta, jonka mies hänelle näytti, ja näki Royn istuvan ja katselevan tanssia. Hän kääntyi katsomaan häiritsijäänsä, ja kun tämä kohotti harsoaan, ponnahti hän pystyyn ja veti verhot eteen.
"Helene! mitä te teette täällä?"
"Teidän on lähdettävä täältä heti", läähätti Helene. "Teitä etsitään vangittavaksi."
"Vai niin. Kuka etsii? Mistä syystä minut tahdotaan vangita?"
"Vorhees ja hänen väkensä — siitä, että olette järjestänyt katukahakan tai muuta sellaista eilen illalla."
"Loruja! Minulla ei ollut siihen minkäänlaista osuutta. Sen te tiedätte."
"Niin, niin, mutta te olette vigilantti, ja he tavoittelevat teitä ja kaikkia tovereitanne. Asuntoanne vartioidaan ja koko kaupunki on täynnä poliiseja. Tarkoituksena on jonkun tekosyyn nojalla vangita teidät ja sitten pidättää teitä vankilassa epämääräinen aika. Olkaa ystävällinen ja lähtekää täältä, ennenkuin se on myöhäistä."
"Kuinka olette päässyt tästä selville?" kysyi Glenister vakavana.
"Kuuntelin heidän neuvotteluaan."
"Keiden?"
"Arthur-enon ja Mac Namaran." Hän katseli Glenisteriä suoraan silmiin tätä sanoessaan ja huomasi ilon leimahduksen hänen katseestaan, kun hän huudahti:
"Ja te olette tullut tänne minua pelastamaan — oman nimenne ja maineenne uhalla?"
"Tietysti. Olisin tehnyt saman palveluksen Dextryllekin."
Ilo sammui hänen silmistään ja hän sanoi välinpitämättömästi:
"No niin. Antaa heidän tulla. Olen mennyttä miestä. Sain tänään pari riviä Wheatonilta. Hänkin on masentunut ja kuitti, hän on joutunut rettelöihin San Fransiskon tuomioistuimen kanssa joistakin muodollisista seikoista. Minä luulen, että on hyödytöntä jatkaa taistelua."
"Kuulkaas nyt", sanoi Helene. "Teidän täytyy poistua täältä. Minä olen varma, että teille on tehty hirveää vääryyttä ja teidän ja minun on tehtävä siitä loppu. Silmäni ovat lopultakin auenneet, te olette oikeassa. Olkaa ystävällinen ja piilottautukaa edes joksikin ajaksi."
"Olkoon menneeksi. Jos te asetutte puolellemme, ei kaikki toivo ole mennyttä. Kiitän teitä siitä, että olette antautunut vaaraan minua varoittaaksenne."
Helene oli sillä välin astunut aition suoja-aitauksen ääreen ja kurkistanut verhojen raosta. Äkkiä pääsi häneltä heikko huudahdus.
"Liian myöhään! Liian myöhään! Tuolla ne jo ovat. Älkää liikuttako verhoja, teidät voidaan nähdä."
Vorhees ja neljä muuta miestä raivasi tietä tanssivien keskeltä ja näyttivät etsivän jotakuta.
"Juoskaa takaportille", kuiskasi Helene ja työnsi hänet menemään. Glenister tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetken lujasti omassaan ja sanoi vielä kerran kiitoksensa. Sitten hän oli poissa. Helene laski alas harsonsa ja aikoi juuri seurata perässä, mutta Glenister palasi samassa aitioon.
"Ei hyödytä yrittää", virkkoi hän tyynesti. "Kolme miestä vartioi portaita." Hän kurkisti varovasti tanssisaliin ja näki, että poliisit olivat tarkastaneet jo alikerroksen ja aikoivat par'aikaa nousta pääportaille ja katkaista siten tien siltäkin taholta. Heidän tulonsa ei ollut herättänyt erikoista huomiota eikä tanssi ollut heidän takiansa tauonnut; heillä ei näet ollut aseita näkyvillä.
Glenister otti esiin revolverinsa ja hänen silmiinsä tuli kiille, jonka Helene oli niissä aiemminkin kerran nähnyt, kylmä kuin talvinen päivänpaiste.
"Ei, ei, ei sitä — Jumalan nimessä!" sanoi hän väristen ja tarttui häntä käsivarresta.
"Minun täytyy teidän takianne, muutoin he löytävät teidät täältä, ja se olisi vielä pahempi onnettomuus. Minä taistelen käytävässä, ja siinä metakassa te voitte päästä pujahtamaan talosta. Odottakaa kunnes ampuminen taukoo ja väki rientää paikalle."
Hän piteli kättään jo ovenrivassa, mutta Helene riuhtaisi sen irti ja kuiskasi käheällä äänellä:
"Ne surmaavat teidät. Odottakaa! On parempikin keino." Hän talutti Glenisterin aition reunalle ja veti verhot syrjään. — "Tämä ei ole korkealla, eivätkä he huomaa teitä, ennenkuin on myöhäistä. Te voitte sitä tietä päästä tunkeutumaan väkijoukon halki."
Glenister hyväksyi hänen ajatuksensa, pani revolverin jälleen koteloon, tarttui aitionreunaan ja heilautti itsensä kevyesti ja arkailematta tanssijoitten sekaan. Parveke oli vain pari miehenmittaa korkealla, joten hyppy onnistui erinomaisesti ja hän ehti uudelleen paljastaa revolverinsa, ennenkuin portaille nousseet miehet huusivat hänelle seis.
Kohotettu ase aiheutti tavatonta hämminkiä, poliisien komentosanat sekaantuivat naisten huutoihin, kaatuvien tuolien kolinaan ja jalkojen tömistelyyn. Joukko väistyi Glenisterin tieltä kahdelle puolelle, kuten sinäkin päivänä, jolloin Helene saapui tähän maahan. Pasuunanpuhaltaja, joka oli istuutunut paikalleen silmät ummessa, havahtui äkkiä ja ilmaisi kauhistuksensa päästämällä räikeän äänen soittimestaan. Joku paksu nainen voihki: "Älkää ampuko!"
Glenister tähtäsi poliiseihin, joiden läheltä ihmiset siirtyivät loitommas kuin ruttotautisia väistellen.
"Kädet ylös!" hän huusi terävästi, ja miehet jäykistyivät äkkiä liikkumattomiin asentoihin, toinen porrasten alapäähän, toinen vähän edemmäksi. Vorhees ilmestyi tällöin ylimmälle askelmalle ja syöksyi pari askelta alaspäin, mutta kun hän joutui tällöin ampumalinjaan, täytyi hänenkin mukautua samaan jäykkään asentoon kuin toistenkin, sillä Glenisterin ase oli suunnattuna häntä kohden.
"Minulla on vangitsemismääräys teitä varten!" hän kiljui kuoleman hiljaisuuden vallitessa salissa.
"Pitäkää hyvänänne", sanoi Glenister ja avasi huulensa hymyilyyn, jossa ei ollut rahdunkaan vertaa iloisuutta. Hän kulki takaperin salin permannon poikki, jolloin hänen korkonsa kolahtelivat kovasti parketilla, ja hänen katseensa siirtyi nopeasti ylhäältä alas ja päinvastoin, taholle, josta vaara uhkasi.
Helene näki koko kohtauksen tähystyspaikaltaan, kaiken muun paitsi portailla seisovia miehiä. Hän näki naisten käpertyvän miesten taa, miesten olevan halukkaita puuttumaan tekoihin, mutta ei uskaltavan, ja ravintolanpitäjän kannattelevan koholla puoleksi kuivattua juomalasia. Hän huomasi erään miehen äkkiä tempaavan syrjään vastapäätä olevan aition verhot ja kurkottuvan eteenpäin niin että näytti olevan putoamaisillaan. Hän tähtäsi revolverillaan Glenisteriin juuri kun tämä oli katoamaisillaan. Nähdessään miehen Helene tunsi hengityksensä salpautuvan, sydämensä rajusti sykkivän, ja hän huudahti äänekkäästi.
Välimatka oli niin lyhyt, että hän voi nähdä jokaikisen piirteen miehen kasvoissa; siinä oli se veli, jota hän oli vuosikaudet hakenut. Ehtimättä enempää ajatella hän noudatti veren ääntä ja huudahti:
"Drury!" Mies kääntyi äkkiä ja katseli häntä kummastellen ja kasvoilla ilme, jota Helene ei osannut tulkita. Pitkän tovin hän tuijotti näin, liikkumattomana, ja sillä välin näytelmä jatkui alhaalla salissa. Sitten hän peräytyi loukkoonsa henkilön lailla, joka ei luota silmiinsä, mutta joka silti pelkää niiden todistusvoimaa epäillä. Helene puolestaan ei nähnyt muuta kuin veljensä, joka hävisi varjoon kuin hänen katseensa karkoittamana, verhot, jotka sulkeutuivat hänen tuhanharmaitten kasvojensa edessä — ja sitten salissa puhkesi tavaton hälinä.
Glenister, joka yhä pidätteli vastustajiaan, oli peräytynyt kaksoisoville, jotka veivät teatteriin. Hänen ylläkkönsä oli suoritettu niin nopeasti ja äänettömästi, ettei toisessa huoneessa tiedetty asiasta mitään, ennenkuin nähtiin miehen tulevan ovesta selkä edellä. Ovesta pujahdettuaan hän sulki sen nopeasti ja sekaantui väkijoukkoon.
Tanssisalista kuului äänekästä huutoa, kun poliisit ryntäsivät ovelle tavoittamaan uhriaan. He saivat ovet auki parahiksi nähdäkseen salongissa pyörteen tapaisen liikkeen, aivan kuin ison kalan sukeltaessa lammikon pinnalla uinailevien lumpeitten sekaan, ja heti sen jälkeen sulkeutuivat ulko-ovet Glenisterin perässä.
Helene hiipi talosta yhtä huomaamattomana kuin oli tullutkin, mutta hän kulki kuin unessa. Tänä yönä olivat mieltä järkyttävät tapahtumat seuranneet toisiaan niin keskeytymättä, ettei hän jaksanut niitä selvitellä, vaan kulki koneellisesti ensin valtakadulle ja sitä tietä kotiinsa.