XXVII.
CHERRY LÄHETETÄÄN ASIALLE.
Glenister oli sillä välin sukeltanut pimeään, joka sulki hänet jäljettömään syliinsä. Eteenpäin rientäessään hän mietti, kuinka nyt olisi parasta toimia — hälyyttääkö toverit jalkeille vai lähteä Anvil Creekiin tavoittamaan Dextryä. Vigilantit ehkä vielä epäilivät häntä, mutta siitä huolimatta hänen velvollisuutensa oli heitä varoittaa. Mac Namaran miehet olivat lähteneet niin nopeasti liikkeelle, että oli pidettävä kiirettä, jos mieli ehtiä ennen heitä. Vielä tunti ja verkko olisi vedetty. Ja vaikka hän valitsisi minkä keinon tahansa, aina oli vaara tarjolla, niin ainakin hänestä tuntui, että heidät saataisiin kiinni yksi toisensa perästä — hänen ystävänsä kaupungista ja Dextry sekä Simms kunnailta. Näiden kahden piti aamun koittaessa palata kaupunkiin ja he marssisivat suoraa päätä verkkoon. Jos hän lähtisi varoittamaan ensin heitä, olisivat vigilantit kaupungissa pulassa.
Lähestyessään Cherry Malotten tupaa hän näki tulen pilkottavan ikkunaverhojen takaa. Raskas sadepisara osui hänen poskelleen, toinen heti sen perästä, ja pian hän kuuli sateen yhä yltyvää rapinaa. Ennenkuin hän ehti ovelle saakka, puhkesi rajuilma. Se vyöryi yli kadun hirveällä voimalla, ankara tuulenpuuska nostatti maasta kokonaisen tomupilven. Tuuli ulvoi talojen katoilla ja hiljaisen yön täyttivät äkkiä äänet, jotka edeltävät rajuilman puhkeamista.
Hän aukaisi oven kolkuttamatta ja näki Cherry Malotten, joka par'aikaa riisui yltään päällystakkiaan. Tytön kasvoille tuli valoisa ilme kun hän tervehti tulijaa, mutta tämä keskeytti hänet parilla kiireisellä, varovasti lausutulla sanalla, jotka myrskyn kohina melkein esti kuulumasta.
"Oletko yksin?" Tyttö nyökkäsi myöntävästi, ja Glenister kiersi oven salpaan.
"Poliisi on jäljilläni. Meillä oli pienoinen kilpajuoksu Pohjolassa, ja minä olen tällä haavaa juoksevalla jalalla. Ei — ei se vielä ole vaarallista, mutta kaikki vigilantit aiotaan vangita ja minun täytyy varoittaa heitä jollakin tavoin. Tahdotko auttaa minua?"
Hän kertoi nyt lyhyesti siitä myrskyisestä kohtauksesta, joka oli näytelty teatterissa, ja tyttö nyökkäsi ymmärtäneensä tilanteen vakavuuden.
"Sinä voit olla suojassa täällä jonkun aikaa", hän sanoi, "sillä rajuilma estää takaa-ajajien hommia. Jos he tulevat tänne, on talossa takaportti, josta pääsee keittiöön ja sitä tietä ulos. Makuuhuoneessani on sitä paitsi kääntöikkuna. Ei sinua voida tänne niinkään helposti piirittää."
"Dex ja Simms ovat, kuten tiedät, Midaksen takana eräässä kvartsikaivoksessa." Hän epäröi hetken ja jatkoi sitten: "Haluatko lainata minulle ratsuhevosesi? Yö on pimeä, eikä ole mahdotonta, että ratsastan sen kuoliaaksi."
"Mitä teemme kaupunkilaisystävillesi, viginlanteille?"
"Aion varoittaa heitä ensin ja sitten vasta lähteä vuorille."
Tyttö ravisti päätänsä.
"Sitä et voi. Et ehdi sinne ennen aamua, jos ensin yrität herättää kaikki vigilantit, ja Mac Namara on tietenkin ottanut puhelun Midakseen ja käskenyt miesten ottaa huostaansa Dexin. Hän tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, missä ukko oleskelee, ja he sieppaavat hänet jo ennen aamua."
"Pelkään niin käyvän, mutta en keksi muutakaan keinoa. Lainaatko hevosesi?"
"En. Sehän on vain poni, ja sinä upottaisit sen tundraan. Lieju ulottuu polviin saakka. Minä lähden itse."
"Mitä sinä ajattelet — tällaisena yönä! Se olisi hengenvaarallista.
Vesi nousee pian puroissa, ja sinun täytyisi uida. En voi sallia sitä."
"Se on oivallinen pikku hevonen, ja se kyllä selviytyy jutusta." — Hän astui lähemmäs ja sanoi: "Oi, Roy, etkö näe, että minä haluan auttaa sinua? Etkö voi käsittää, että haluan kuolla puolestasi, jos siitä vain koituu sinulle hyötyä?"
Glenister katsoi hänen suuriin sinisiin silmiinsä ja virkkoi hämillään:
"Niin, minä tiedän sen. Olen pahoillani, että suhteemme ovat — kuten ne ovat — mutta sinähän et halua, että valehtelisin sinulle, pikku tyttöni?"
"En, sinä olet ainoa rehellinen mies, jonka olen tavannut. Luulen, että juuri sen vuoksi sinua niin rakastankin. Ja minä rakastan sinua — en osaa sanoa, kuinka voimakkaasti. Ja minä haluan myöskin olla hyvä voidakseni olla rakkautesi arvoinen."
Hän painoi kasvonsa hänen käsivarrelleen ja hyväili häntä hellästä tuulen ulvoessa nurkissa ja sateen piestessä ikkunaruutuja. Glenister rypisti kulmakarvojaan, kun tyttö jatkoi kuiskaten:
"Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!" äänessä sellainen sydäntäsärkevä kaipaus, että hänen heikko kuiskauksensa kuului selvästi myrskynkin pauhun seasta. Sen yltyvä raivo tuntui sopeutuvan siihen kiihkeään intohimoon, joka poltti hänen sydäntään ja taivutti häntä kuin rannan kaislaa.
"Asiat ovat nyt hirveän sekavat eikä nyt ole soveliasta niistä puhua. Toivoisin niiden olevan toisin. Kukaan muu ei tekisi sitä mitä sinä nyt tarjoudut tekemään."
"Miksi sinä yhä ajattelet sitä toista tyttöä?" huudahti Cherry kiihkeästi. "Hän on petollinen ja häijy. Hän petti sinut kerran, hän on mukana salajuonessa, olet sen itse sanonut. Mikset voi olla mies ja unohtaa häntä?"
"En voi", vastasi toinen yksinkertaisesti. "Sitä paitsi sinä erehdyt pitäessäsi häntä häijynä. Olen tänä iltana kokenut, että hän on hyvä, rehellinen ja rohkea. Siitä osasta, jota hän on joutunut näyttelemään, hän ei itse tiennyt mitään, siitä olen varma, vaikka hän meneekin naimisiin Mac Namaran kanssa. Hän kuunteli miesten salaisia neuvotteluja ja uskalsi oman nimensä ja maineensa varoittaakseen minua."
Cherry kalpeni ja hänen intonsa ja kiihkonsa olivat kuin poispuhalletut.
"Tuliko hän yksinään siihen paikkaan? Tekikö hän sen?"
Kun Glenister nyökkäsi myöntävästi, oli tyttö hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten:
"Sinä olet ollut rehellinen, Roy, ja minä haluan myöskin olla. Minä olen väsynyt petokseen, väsynyt kaikkeen. Minä koetin saada sinut uskomaan, että hän oli häijy, vaikka omassa sydämessäni tiesinkin kaiken aikaa, ettei hän sitä ollut. Hän kävi tänään täällä ja nöyryytti itsensä minun edessäni saadakseen tietää totuuden, hän nöyryytti itsensä minun edessäni, ja minä lähetin hänet tyhjin käsin luotani. Hän epäili yhtä ja toista, mutta ei tiennyt mitään varmaa, ja kun hän kyseli minulta, loukkasin minä häntä. Sellainen vintiö minä olen. Lähetin hänet Struven luo, joka oli valmis kertomaan koko jutun."
"Mitä se mies tahtoo hänestä?"
"Etkö osaa arvata?"
"Hyvä, minä…"
Hän kiristeli hampaitaan, mutta Cherry ehätti jatkamaan:
"Ei sinun tarvitse olla huolissasi; ei hän toistamiseen mene hänen luokseen. Hän halveksi maatakin, jolla Struve liikkuu."
"Eikä hän lopultakaan ole yhtään sen huonompi mies kuin se toinenkaan roisto. Kas niin, tyttöseni, meitä odottaa ankara työ, meidän täytyy toimia ja toimia riuskasti."
Hän ilmoitti tytölle viestinsä, joka Dextryn piti saada, minkä jälkeen tyttö poistui toiseen huoneeseen pukeutumaan ratsastusasuun. Kun hän tuli takaisin, kysyi Glenister: "Missä on sadetakkisi? Muutoinhan sinä kastut läpimäräksi silmänräpäyksessä."
"En voi ratsastaa se ylläni. Minä kastun kaikissa tapauksissa enkä mieli silloin olla sidottu hankalaan sadetakkiin. Vähäinen kastuminen ei minua vahingoita."
Hän aikoi panna taskuunsa pienen revolverinsa, mutta Glenister otti sen häneltä ja tutkittuaan sitä hetken hän sanoi:
"Jos sinä tarvitset ampuma-asetta, tarvitset sellaisen, jolla jotakin tekee." Hän irroitti vyönsä ja kiinnitti sen revolvereineen tytön olalle.
"Entä sinä?" huomautti Cherry.
"Saan toisen kymmenen minuutin perästä." Kun he olivat lähtövalmiit, sanoi Glenister: "Vielä muuan pyyntö, Cherry. Minun täytyy piilottautua joksikin ajaksi, ja minun on välttämätöntä saada toimitetuksi neiti Chesterille tervehdys, että hän vartioisi huolellisesti vanhaa sukulaistaan, sillä nyt on suuri taistelu alkanut, ja pojat hirttävät hänet ihan varmasti, jos vain saavat hänet käsiinsä. Olen velkapää hänelle tämän viimeisen varoituksen. Tahdotko toimittaa sen perille?"
"Teen sen sinun takiasi — en hänen — ei, ei, en tarkoita sitä. Teen, mikä ylimalkaan on oikein. Jätä kirjeesi tänne, ja minä järjestän niin, että hän saa sen huomenna varhain. Ja — Roy — pidä itsestäsi huoli!" Hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin tähdet ja niiden syvyyteen ei kätkeytynyt nyt itsekkyyttä eikä lemmenkateutta, niistä kuvastui sellaisen ihmisen sisäistä tyytyväisyyttä, joka on tuonut alttarille suuren uhrin.
He lähtivät yhdessä talliin, mutta vaikka välimatka oli lyhyt, olisi Cherry kaatunut, ellei Glenister olisi tukenut häntä. Läpimärkinä ja tuulen pieksäminä he työntyivät tallinovesta sisään. Glenister raapaisi valkeata, ja pikku poni hirnahti iloisesti, kun se tunsi emäntänsä. Tämä hyväili sen pehmeää turpaa Glenisterin asettaessa satulaa paikoilleen. Kun tyttö sitten istui satulassa, kumartui hän nuoreen mieheen päin ja sanoi:
"Suutele minua kerta, Roy, — viimeinen kerta!"
Glenister otti hänen märät kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä huulille kuin pientä lasta. Samassa hetkessä painautuivat tallinikkunaan eräät kasvot, mutta tallissaolijat eivät niitä huomanneet.
"Sinä olet reipas tyttö ja Jumala sinua siunatkoon", virkkoi Glenister ja sammutti lampun. Sitten hän raotti ovea, ja tyttö ratsasti myrskyyn.