XXVIII.
KID SALAMURHAAJANA.
Suljettuaan tallinoven Glenister palasi kiireesti tupaan ja ryhtyi kyhäämään kirjettään, sillä paljon oli vielä tehtävää ja aikaa oli niukalti, vaikka rajusää olikin häntä auttanut. Tänne kuului Beringin pauhu ja hän tiesi, että ensimmäinen suuri syysmyrsky oli alkanut. Hän tiesi niinikään, että tästä lähin sikäläiset asukkaat tulisivat kilpailemaan luonnonvoimien raivon kanssa, sillä kuluneen yön tapahtumat sytyttäisivät heidän intohimonsa, niinkuin tuulenjumala oli pannut meren raivoamaan.
Hän ei ollut pannut takaovea salpaan tupaan tultuaan, vaan riisui heti märän takkinsa, otti sen taskusta paperilehtiön ja lyijykynän ja alkoi kirjoittaa. Tuuli ulvoi tuvan nurkissa, lamppu savutti ja lepatti ja Glenister tunsi selässään vetoa kuin avoimesta ovesta tullutta viimaa. Hän kirjoitti:
"En voi enää mitään tehdä. Loppu on tullut ja se on tuonut mukanaan sen vihan ja verenvuodatuksen, joita olen koettanut ehkäistä. Olen pelannut peliäni teidän sääntöjenne mukaisesti, mutta minun on vastoin tahtoani täytynyt palata alkuperäisiin toimimuotoihini, enkä voi sanoa, miltä loppu näyttää. Huomispäivä tietää tarkemmin. Pitäkää huoli enostanne, ja jos haluatte minulle jotakin ilmoittaa, niin hakekaa käsiinne Cherry Malotte. Hän on meidän kummankin ystävä.
Yhäti altis palvelijanne
Roy Glenister."
Suljettuaan kirjeen hän istui hetken aikaa hiljaa alallaan, sillä hän tunsi, kuinka hänen niskaansa osunut tuulenviima pani hänen hiuksensa nousemaan pystyyn ja kylmän väristyksen kulkemaan pitkin hänen selkäänsä. Hänen sydämensä tykytti ensin hieman epätasaisesti, mutta alkoi sitten takoa vimmatusti, kunnes veri ihan kuuluvasti kohisi hänen korvissaan ja hän tunsi heilahtelevansa sen tahdin mukaan. Selkälihakset jäykkenivät kuin uhkaavaa vaaraa tajuten, ja silti joku vastustamaton voima esti häntä kääntymästä. Vallan hänen takaansa kuului tippuvan veden läjähdyksiä — läts — läts — läts. Se ei tullut räystäistä, ei liioin rikkoutuneesta kattoparresta. Hänen selkänsä oli päin keittiön ovea, jonka kautta hän oli tullut, ja vaikka hänellä ei ollut edessään kuvastinta, tiesi hän, että hänen takanaan oli vihollinen, yhtä varmasti kuin jos tämä olisi laskenut kätensä hänen olalleen. Hänen korvansa olivat herkistyneet tajuamaan hienoimmankin äänen; niinpä hän kuulikin nyt märkien jalkineiden heikkoa imevää tassahtelua. Yhä hän istui liikkumattomana tuolillaan. Tuntui kuin sielu pitäisi hänen ruumistaan kurissa eikä sallisi vielä hetkeen hänen liikkua.
Hän pudotti kätensä huolettomasti sivulleen, mutta muisti samassa, missä hänen revolverinsa oli. Koneellisesti ja vapisevin käsin hän kirjoitti kirjekuoreen osoitteen; hänen takaansa kuului yhä veden litinää, mikä johtui läpimäristä vaatteista. Hän istui kauan alallaan, kunnes kuuli revolveriliipaisimen heikon napsahduksen. Silloin hän kääntyi päättävästi taakseen ja näki Bronco Kidin, märkänä kuin merestä nousseena, vaatteet ihoon takeltuneina ja jalat isossa vesilätäkössä. Heikko valaistus paljasti hänen raivon vääristämät kasvonsa ja hurjaa vihaa hehkuvat silmänsä, jotka tuijottivat häneen kohotetun revolverin päältä. Glenisterin huulet olivat kuivat kuin taula ja hänen ajatuksensa karkeloivat kilpaa myrskyn kanssa, sillä hän oivalsi olevansa niin lähellä kuolemaa kuin vain ihminen suinkin voi olla. Kun hän sitten ryhtyi puhumaan, kummasteli hän itsekin äänensä vakavuutta.
"Mitä nyt, Bronco?" Kun Kid ei vastannut, toisti Glenister: "Mitä sinä oikein haluat?"
"Oli sekin kysymys", vastasi Kid käheällä äänellä. "Minä haluan antaa sinulle muistomerkin, ja nyt olet minun vallassani."
"Seis! Olen aseeton. Tämä on kolmas murhayrityksesi, ja minä haluan tietää, mitä on tämän takana."
"Vaikene!" sähähti Bronco ja astui lähemmäs, niin että valo osui suoraan hänen kasvoillensa, joissa nyt alkoi suonenvedonomaisesti nytkähdellä. Hän kohotti jälleen revolverinsa, jonka hän oli puoleksi laskenut. — "Minulla on tarpeeksi syitä, ja ne sinäkin tiedät."
Glenister katseli häntä suoraan silmiin ja ponnisteli äärettömästi karkoittaakseen väristystä, joka karsi hänen ruumistaan.
"Sinä et voi tappaa minua", hän sanoi. "Minä olen liian hyvä mies salamurhattavaksi. Sinä voit ehkä ampua roiston, mutta sinä et ammu rehellistä miestä, jos hän on aseeton. Sinä et ole murhaaja."
Hän istui jäykkänä ja suorana tuolillaan liikuttamatta muuta kuin huuliaan ja kohtasi Kidin katseen lujan päättävänä. Kid epäröi hetken ja hänen silmistään leiskui kipinöivää vihaa, mutta vähitellen niihin tuli epävarma ja arasteleva ilme. Glenister huudahti voitonriemuisena:
"Tiesinhän sen! Sinun niskasuonesi vavahtelevat."
Bronco irvisti.
"Minä en voi ampua. Jos olisin voinut, olisin sen tehnyt, ennenkuin käännyit. Mutta sinä et pääse käsistäni, koira. Ylös ja tartu revolveriisi!"
"Olen antanut sen Cherrylle."
"Niin ja enemmänkin olet antanut", kirahti Kidin hampaitten raosta.
Tähän saakka Glenister ei ollut liikahtanut paikaltaan, sillä hän käsitti, että vähäisinkin seikka voisi lopettaa Broncon itsehillinnän ja saisi hänet painamaan liipaisinta, joka olisi sekunnissa vienyt Glenisterin autuaitten metsästysmaille.
"Olen koettanut, murha on sitä lajia metsästystä, joka ei sovellu minulle." — Kid huomasi nyt Cherryn revolverin. — "Tuossa on ase — ota se!"
"Se ei kelpaa mihinkään. Sinä voisit saada sen kuusi kuulaa ruumiiseesi siitä mitään piittaamatta. En tiedä tämän jutun syitä, mutta minä lupaan tapella kanssasi, jahka pääsen jaloilleni jälleen."
"Sinä koirien koira", karjui Kid, "minä halusin ampua sinut, mutta, minulta puuttui rohkeutta. Olen joskus ollut minäkin kunnianmies ja siitä kyvyttömyyteni luullakseni johtuu. Mutta seuraavalla kerralla en aio epäröidä. Minä pehmitän sinut ja silloin niin perinpohjin, että tiedät jo ajoissa varustautua."
Hän asteli sitten verkalleen ja takaperin puolipimeään keittiöön, koko ajan kiinteästi tarkaten Glenisteriä, joka yhä istui tyynenä heikossa lampunvalossa. Kid tapaili oven salpaa, avasi sen ja päästi sisälle oikean sadekuuron ja katosi sitten kuin aave jättäen huoneeseen miehen, jonka huulet olivat tuohenkuivat, ja kiemurtelevan vesiviirun, joka iampunvalossa punersi kuin veri.