XXIX.
VALMISTELUJA.
Glenister ei tuhlannut aikaa, kun hänen vieraansa oli poistunut, vaan sammutti lampun, sulki ovet ja lähti jatkamaan yöllisiä seikkailujaan. Myrsky lausui hänet tervetulleeksi niin väkivaltaisesti, että häneltä oli hengitys salpautua, ja sade suomi häntä niin että ihoa kirveli. Hän ajatteli huolestuneena Cherryä, jonka täytyi uhmata tällaista säätä ja yön tuhansia vaaroja. Hänen täytyisi yhtä urheasti ja hymyillen kuin tyttökin suorittaa osansa!
Kaiken lisäksi oli uusi ja salaperäinen vaara ilmestynyt viimeksi kuluneen tunnin aikana. Olisiko Kid kenties lemmenkade hänelle Cherryn takia? Ei, varmaankaan ei. Mikä siis oli hänen vihansa syy?
Rajuilma oli todennäköisesti pakottanut hänen vainoojiaan hakemaan jossakin suojaa, sillä kadut oli jätetty myrskyn temmellyspaikoiksi. Hän kulki varovasti, mutta silti nopeasti ja löysi eräitä taloja, joissa poliisit olivat käyneet ennen häntä ja joissa nyt oli vain pelästyneitä vaimoja ja lapsia. Joitakin vigilantteja oli siten saatu vangiksi, koska luonnonvoimien raivo oli estänyt hälyytystä toisiin taloihin. Ne, joita Glenisterin onnistui varoittaa, pukeutuivat kiireesti, ottivat pyssynsä ja painautuivat myrsky-yöhön jättäen jälkeensä tyhjän talon ja itkevät vaimonsa. Suuri taistelu oli alkamassa.
* * * * *
Aamun koitteessa kerääntyivät jäljellä olevat vigilantit suureen tyhjään makasiiniin, ja siellä sadateltiin lyhtyjen käryävässä valossa Mac Namaraa. Kun päivä alkoi punata itäistä taivaanrantaa, saapuivat paikalle pyörremyrskyn lailla Dextry ja Simms. He toivat terveisiä Cherryltä, mikä kevensi tavattomasti Glenisterin huolten taakkaa.
"Siinä vasta on tyttö", kehaisi Dextry vääntäessään vettä vaatteistaan. "Hän oli puolikuollut päästessään meidän luoksemme, ja nyt hän odottaa myrskyn taukoamista palatakseen kaupunkiin."
"Idässä seestyy", pakisi Simms. "Tiedättekö, minä alan tulla luuvaloiseksi eikä jäävesi enää tunnu oikein miellyttävältä."
"Mikä on nyt työsuunnitelma?" kysyi Dextry tovereiltaan. "Milloinka se juontenpunoja hirtetään? Minusta tuntuu, että meitä on täällä riittävästi päteviä miehiä, jotta niiden avulla voisimme tehdä nuuskaa koko seurasta, hävittää Nomen kartalta ja aloittaa uuden rakentamisen."
"Luulen, että on parasta vielä pysyä alallaan ja odottaa tapahtumien kehitystä", vastasi Glenister. "Kukaan ei voi tietää, mitä uusi päivä tuo mukanaan."
* * * * *
Aamun valjetessa myrsky vaimeni jättäen jälkeensä pilvimöhkäleitä, jotka uhkaavina väijyivät valtameren reunoilla. Ilmanennustajat väittivät syyspäiväntasausmyrskyjen olevan tulossa.
Mac Namaran konttorissa oli kiireistä touhua, yksi tuli ja toinen meni. Päällikkö itse istui tuolissaan ja poltti tuhottoman määrän sikareja. Hänen isoilla kasvoillaan oli ruma ilme ja hänen silmänsä katselivat sinisen savupilven läpi terävästi niitä, joita hän puhutteli. Voorheesin kanssa oli ollut myrskyinen kohtaus, ja Mac Namara oli upottanut hänet haukkumasanoihin, sillä hän oli iki raivoissaan tämän epäonnistumisesta.
"Te ette kelpaa edes lampaita paimentamaan. Kolmekymmentä miestä on toimessa koko yön, ja mikä on tulos? Tusina paksupäitä kullankaivajia on saatu kiinni. Te pyydystätte nokikanoja ja päästätte jalorotuiset linnut käsistänne. Minä haluan Glenisterin telkien taa, mutta te annatte hänen pujahtaa sormienne lomitse. — Nyt on alkanut taistelu elämästä ja kuolemasta. Te olette turmellut kaikki tyyni. Olisipa minulla apumies, jolla olisi järkeä edes sinapinsiemenen verta, olisipa tottavieköön saalis nyt hallussani, mutta te olette ollut senkin juuttaan poropeukalo alusta saakka. No, pankaa nyt vankien mukaan joku urkkija ja koettakaa saada ne puhumaan. Tarjotkaa heille mitä tahansa. Ja nyt, ulos ja hyvästi!"
Sitten hän kutsui puheilleen erään poliisin ja tiedusteli tältä yöllisen etsiskelyn vaiheita ja huomautti lopuksi:
"Jotakin petosta on tapahtunut. Joku on varoittanut heitä."
"Kukaan muu ei ole käynyt Glenisterin asunnon lähellä kuin neiti
Chester", vastasi mies.
"Kuka?"
"Tuomarin sisarentytär. Me otimme hänet erehdyksessä kiinni."
Tuntia myöhemmin pyysi eräs niistä poliiseista, jotka olivat Voorheesin'kanssa olleet kahvila Pohjolassa, päästä puheille ja hän sanoi Mac Namaralle:
"Esimieheni ei tahdo uskoa minua, mutta minä näin neiti Chesterin tanssisalissa eilen illalla Glenisterin seurassa. Hän lienee ilmoittanut tälle, että vaanimme häntä, muuten hän ei olisi voinut sitä tietää."
Mac Namara ei virkkanut mitään hänen ilmoituksensa johdosta, mutta jäätyään yksikseen hän alkoi mitellä huoneensa lattiaa raskain askelin, ja hänen ilmeensä muuttui yhä julmemmaksi ja karummaksi.
"Vai niin ovat asiat! Taistelu mies miestä vastaan siis. Hyvä on, herra Glenister, tämä maksaa henkenne ja sitten — neiti Helene, te saatte maksaa viulut."
Hän mietti huolellisesti uusia suunnitelmia. Juoni juonta vastaan. Ellei hän kykenisi kilpailemaan noiden kullankaivajien kanssa ja tuhoamaan heidät perin pohjin, ansaitsisi hän hävitä pelin. Kun tyttö nyt ajoi heidän asiaansa, halusi hän käyttää tätä välikappaleena vielä kerran ja katsoa, kuinka hyvin hän vastaisi hänen odotuksiaan. Yleinen mielipide ei suvainnut liian voimakkaita otteita, ja vaikka hän ei ollutkaan eilen mennyt valtuuksiensa ulkopuolelle, ei hän silti uskaltanut mennä paljoakaan pitemmälle kuin jo oli menty. Täytyi turvautua viekkauteen. Hänen täytyi houkutella vihollisensa astumaan lain rajapyykkien yli ja hänen loukkuunsa. Helene oli kerran vienyt viestin, hän saisi tehdä sen toistamiseenkin.
Hän kiiruhti tuomari Stillmanin puheille. Hän esitti tapahtumat niin ovelassa muodossa, että tuomarin epäilevä kummastus pian vaihtui vihaan ja pelkoon, ja hän kutsutti sisarentyttären luokseen. Tämä tuli kalpeana ja sanatonna, sillä hän oli jo kuullut heidän kovaäänisen keskustelunsa. Vanhus syyti hänelle äkeitä moitteita. Mac Namara seisoi äänettömänä vieressä. Tyttö kuunteli täysin tyynenä, kunnes eno sanoi jotakin Glenisteristä, mitä hän ei voinut sietää.
"Vaiti! En halua kuulla enempää!" huudahti hän kiivaasti. "Minä varoitin häntä, koska sinä halusit tuhota hänet, vaikka hän oli pelastanut meidät. Siinä kaikki. Hän on kunnon mies, ja minä olen hänelle kiitollinen."
Teennäisen avomielisesti Mac Namara puuttui puheeseen.
"Itse mielestänne te tietenkin toimitte niinkuin tulikin, mutta teollanne tulee olemaan kauheat seuraukset. Täällä syntyy kapina, verenvuodatus ja taivas tiennee mitä. Kaikkea tätä estääkseni minä halusin hajoittaa heidän yhdistyksensä. Kuukauden pituinen vankeus olisi riittänyt, mutta nyt he ovat tarttuneet aseihin ja pitävät itseään taisteluvalmiina, ja ensi yönä syntyy ottelu."
"Ei, ei!" huudahti Helene. "Koettakaa estää väkivaltaisuudet."
"Ei kannata yrittää heitä pidätellä. He syöksyvät omaa tuhoaan kohden. Olen saanut kuulla, että he aikovat hyökätä Midakseen ensi yönä ja minä lähetän sinne viisikymmentä sotilasta heitä vastaanottamaan. Sääli heitä, sillä he ovat kelpo miehiä, vaikka tietämättömyys on heidät sokaissut, ja tuo nuori kaivoksenomistaja on johtanut heidät harhaan. Ensi yö tulee olemaan Alaskan historian surullisimpia."
Tämän sanottuaan hän poistui ja lähti tavoittamaan Voorheesia. Matkalla hän tuumi itsekseen:
"No, neiti Chester, lähettäkää nyt varoituksenne niin nopeasti kuin mahdollista. Mikäli tunnen näitä vigilantteja oikein, joutuvat he pois suunniltaan, jos heidän täytyisi luopua Midaksen valtausyrityksestä. He lähtevät tavoittamaan minua, ja kun he saapuvat minun vartioimattoman asuntorukkani edustalle, uskovat he, että helvetti on siirretty pohjan maille."
"Herra poliisikomissaari", sanoi hän kätyrilleen, "minä haluan, että te kaikessa hiljaisuudessa haalitte kokoon neljäkymmentä miestä ja asestatte ne makasiinikivääreillä. Niiden tulee olla miehiä, joita ei pieni veripisara pyörrytä — tunnette lajin. Tuokaa miehet pimeän tullen minun konttoriini, yksi kerrallaan ja takatietä. Kaiken täytyy tapahtua mitä syvimmässä salaisuudessa. Saa nähdä, kykenettekö suorittamaan tämän työn antamatta vetää itseänne nenästä. Jos epäonnistutte, saatte vastata siitä minulle henkilökohtaisesti."
"Miksette turvaudu sotaväkeen?" uskalsi Voorhees huomauttaa.
"Sitä juuri koetankin välttää sekä täällä että kaivoksilla. Kun sotaväki tulee tänne, täytyy meidän lähteä, enkä minä ole vielä valmis poistumaan." Mac Namara hymyili uhkaavasti.
Helene oli paennut huoneeseensa. Cherry Malotten lähetti toi hänelle Glenisterin kirjeen. Se herätti hänessä jälleen pahoja aavistuksia ja vahvisti Mac Namaran ennustuksia. Mitä useammin hän sen luki, sitä vakuutetummaksi hän tuli, että muutamat tunnit ratkaisisivat taistelun ja että pimeän koittaessa Nomen kaduilla näyteltäisiin hirveä murhenäytelmä. Hän ei ajatellut enää niinkään paljoa tehtyä vääryyttä kuin tekeillä olevaa rikosta, sillä hänestä tuntui, että hän itse oli ollut välikappaleena, joka oli pannut kaikki nämä voimat liikkeelle ja päästänyt tämän vihan ja julmuuden laviinin vyörymään. Ja kun ratkaisu sitten tulisi… Heleneä värisytti. Se ei saisi tulla. Hän huutaisi varoituksen talonkatolta, oman sukulaisensa, Mac Namaran ja itsensäkin uhalla.
Eikä hänellä silti ollut todistusta siitä, että rikos oli tekeillä. Vaikka kaikki oli hänelle selvänä, oli hän sen saanut vain vaiston tietä. Jospa hän vain voisi ryhtyä johonkin — olisipa hän mies! Mutta hän oli heikko nainen. Tällöin hän johtui ajattelemaan Cherry Malotten lausetta Struvesta: "pullo viiniä ja kauniit naiskasvot". Se muistutti myöskin asianajajan vakuutuksesta, että niissä asiakirjoissa, jotka hän oli tuonut mukanaan vaivalloisen matkan, oli vaadittavat todistukset. Jos niin oli, voisi niiden avulla ehkäistä tämän uhkaavan yhteentörmäyksen. Hänen enonsa ja Mac Namara eivät uskaltaisi jatkaa, jos heitä uhattaisiin paljastuksella ja laillisella haasteella. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä pakottävammalta hänestä tuntui koettaa ehkäistä illaksi suunniteltu taistelu. Oli siis ainakin yksi mahdollisuus, ja se olikin ainoa.
Hänen sisäistä levottomuuttaan oli omansa lisäämään se, että hänen edessään väikkyivät yhä ne kasvot, jotka hän oli nähnyt kahvila Pohjolan aitioverhojen välissä. Se oli ollut hänen veljensä, mutta mikä salaisuus kätkeytyi hänen tekoihinsa ja toimiinsa? Mikä häntä pidätti loitolla sisarestaan? Mikä pani hänet piilottautumaan kuin keksitty rikollinen? Tätä ajatellessaan hän tunsi päätänsä särkevän ja hermojensa ärtyvän.
* * * * *
Struve kääntyi tuolissaan, kun hänen yksityiskonttorinsa ovi aukeni, mutta nähdessään kynnyksellä harmaasilmäisen tytön hän nousi ketterästi ylös.
"Tulen noutamaan niitä papereita", sanoi Helene.
"Tiesin, että tulisitte." Veri pakeni hänen poskiltaan, mutta syöksyi seuraavassa sekunnissa niihin jälleen ja aina silmiin saakka. — "Sovimme siis kauppahinnasta?"
Helene nyökkäsi.
"Antakaa ne minulle ensin."
Struve naurahti epämiellyttävästi.
"Keneksi minua luulette? Minä kyllä täytän sopimusosani, jos te täytätte omanne. Mutta aika ja paikka eivät ole siihen sopivat. Ilmassa on rauhattomuuden tuntua ja minun on valmistuttava yötä varten. Tulkaa takaisin huomenna kun kaikki on ohi."
Mutta juuri seuraavan yön pelko oli saanutkin tytön antautumaan Struven valtaan.
"Minä en tule milloinkaan takaisin", sanoi Helene, "oikku pakottaa minua silmäilemään papereita jo tänään — tämän ainoan kerran."
Struve tuumi hetkisen.
"No, tapahtukoon se siis tänään. Minä livistän karkuun kahakasta, minä uhraan rippeetkin niistä velvollisuuksista, jotka minun tulisi hoitaa, siksi että vereni hehkuu teihin ja että minusta tuntuu, että voisin tehdä murhan sen takia. Sellainen olen enkä minä kursaile. Mutta minä olen aina ollut sellainen. Me ratsastamme 'Kultaiseen rekeen'. Se on soma majatalo viidentoista kilometrin päässä täältä Snake joen varrella. Syömme siellä yhdessä päivälliset."
"Entä paperit?"
"Otan ne mukaani. Lähdemme tunnin perästä."
"Tunnin perästä", toisti Helene väsyneenä ja poistui.
Struve tarttui heti puhelimen kuulotorveen.
"Keskiöön. 'Kultaiseen rekeen' — seitsemän soittoa. Haloo! Onko Schortz? Täällä Struve. Onko talossa vieraita? Hyvä. Jos tulee, niin ajakaa pois ja sanokaa, ettei ole tilaa. — Se ei kuulu teihin. Tulen sinne illansuussa, ja teidän täytyy siksi järjestää päivällinen kahdelle. Kattakaa itse ja pitäkää kaikki valmiina. Hyvästi."
* * * * *
Glenisterin kirjeen yllättämänä Helene lähti tapaamaan Cherry Malottea ja tällä kerralla hänen ei tarvinnut odottaa eikä häntä nyt otettu vastaan halveksivin elein. Cherry oli nyt kietoutunut aran arvokkuuden vaippaan. Kuunneltuaan vieraansa hajanaisesti esittämän tarinan, sanoi hän lujasti:
"Älkää menkö hänen kanssaan. Hän on huono mies."
"Mutta minun täytyy. Näiden miesten veri huutaa minulle kostoa, ellen ehkäise tämän murhenäytelmän syntyä. Jos asiakirjoissa on mitä epäilen niissä olevan, on minulla kädessä ase enoani vastaan ja voin pakottaa Mac Namaran luovuttamaan takaisin kaivokset. Sanoitte, että Struve esitti teille koko suunnitelman. Näittekö minkäänlaisia todistuksia?"
"En. Toistan vain hänen sanojaan, mutta hän puhui monta kertaa niistä papereista ja sanoi, että niissä oli määräys, jonka mukaan hänen tulisi järjestää niin, että joku nostaisi kanteen kaivosten omistajia vastaan. Hän kerskui, että enonne ja Mac Namara olivat hänen vallassaan ja että hän voisi panettaa heidät vankeuteen petollisista vehkeilyistä. Siinä kaikki mitä tiedän."
"Se on ainoa pelastusmahdollisuus", virkkoi Helene. "Midakseen lähetetään sotaväkeä, ja teidän on mentävä varoittamaan vigilantteja."
Cherry kalpeni ja huudahti:
"Hyvä Jumala! Roy sanoi, että hän aikoi johtaa ensi yönä hyökkäystä kaivoksiin."
He katselivat toisiaan kauhistuneina.
"Jos minä onnistun suunnitelmissani, teen kaikesta lopun — kaikesta vääryydestä ja kaikista rikoksista."
"Oletteko harkinnut, mihin vaaraan antaudutte?" kysyi Cherry. "Se mies on peto. Teidän täytyy surmata hänet pelastaaksenne itsenne eikä hän luovuta teille milloinkaan niitä papereita."
"Hänen täytyy", sanoi Helene uhmaavasta, "ja uskaltakoonpahan vain minua hätyyttää! 'Kultainen reki' on yleisesti tunnettu majatalo, siellä on isäntä, puhelin ja muita vieraita. Toimitatteko Glenisterille tiedon siitä, mitä teille kerroin sotaväestä?"
"Sen teen. Te olette todella toimen tyttö. Odottakaa hetki." Cherry otti tarjoilupöydän laatikosta pienen revolverinsa. — "Älkää empikö hetkeäkään tätä käyttää. Toivon teidän käsittävän, että olen pahoillani siitä, mitä teille eilen sanoin?"
Kaupunkiin palatessaan Helene oivalsi kuin välähdyksenä, minkä muutoksen kuluneet kuukaudet olivat hänessä tehneet. Oli totta mitä Glenister oli sanonut, että tämä napaseutu vaikutti merkillisesti sen asukkaihin. Mitä oli tullut siitä hienotunteisesta tytöstä, joka vaaransi kunniansa ja maineensa ja sydämessään puolittain pelkäsi, että hänen täytyisi ensi yönä surmata ihminen päämäärän saavuttaakseen. Luonnonvoimat muovailivat häntä vastustamattomasti. Alkuvoimat eivät olleet raaistuttaneet Royta läheskään niin nopeasti kuin häntä.
Sovittuun aikaan hän ja Struve ratsastivat kaupungista, Struve puheliaana ja voitonvarmana, Helene äänettömänä ja jäätävän kylmänä.
Iltapäivällä kehittyivät idän taivaalle kertyneet pilvimöhkäleet levottomuutta herättäviin mittasuhteisiin. Ne toivat mukanaan varhaisen hämärän, ja kun ne repesivät, päästivät ne valloilleen rajuilman, joka kaikissa muodoissaan kilpaili eilisen kanssa. Sen alkaessa saapui asestettuja miehiä yksitellen takatietä Mac Namaran konttoriin, jossa heidät piilotettiin mikä minnekin. Kun Mac Namara huomasi joukossa jonkun tavallista hurjakatseisemman jätkän, vei hän tämän muista loitommas ja antoi hänelle erikoismääräyksiä sekä kuvaili tarkoin erään leveäharteisen kookkaan miehen, jolla oli valkoinen hattu ja puolisaappaat. Vähitellen oli hänen satimessaan täysilukuinen miehistö, jonka Voorhees oli haalinut kokoin kaupungin laitakujilta, ja kun kaikki oli valmista, hymyili päällikkö tyytyväisenä tulokseen.
Kun hän tarkemmin tuumi asiaa, ei hän enää ollutkaan niin tyytymätön edellisen illan tapauksiin, sillä ne olivat työntäneet hänen vihollisensa juuri siihen, minne hän oli tahtonutkin, jolloin ne ehdottomasti syöksyivät omaan turmioonsa. Hän ajatteli tyytyväisenä sitä osaa, jota hän tulisi näyttelemään Yhdysvaltain sanomalehdistössä, kun hämmästyttävä uutinen lähestyvän yön seikkailuista joutuisi suuren yleisön tietoon. Puhuttaisiin tuomioistuimen jäsenestä, joka rohkeana täytti velvollisuutensa hillittömän roskaväen uhkauksia pelkäämättä. Kerrottaisiin toimitsijamiehestä, joka ajoi pakosalle yölliseen hyökkäykseen valmistuneen rosvojoukon. Sellaista tultaisiin puhumaan. Mitä sen jälkeen merkitsisikään, jos hän menisi valtuuksiensa ulkopuolelle? Vaikkapa eräitä juoruja lähtisikin liikkeelle? Kukapa sellaisia viitsisi tutkia? Sotaväkeä — ei, ehdottomasti ei. Hän ei toivonut tällä kerralla sotaväen sekaantumista asioitten kulkuun.
Illan pimetessä näkyi muuan höyrylaiva, ja se tuotti hänelle jonkun verran levotonta päänvaivaa. Hän tiesi näet, että Wheaton oli päättäväinen mies ja taitava lakimies. Keventynein mielin hän sen vuoksi näki, että puhjennut myrsky esti kaikenlaisen hyökkäyksen siltä taholta. Seuraavana aamuna hän saisi kyllä tulla. Silloin olisi moni kaivos ilman omistajaa ja Mac Namaran asema sata kertaa lujempi.
Hän otti puhelun kaivoksille ja määräsi, että sinne oli asetettava vartija, vaikka hän päättelikin, että vain mielettömät ajattelisivat hyökkäystä sen varoituksen jälkeen, jonka hän tiesi Helenen toimittaneen perille. Sitten hän pani ylleen sadetakin ja lähti tapaamaan Stillmania.
"Tuokaa sisarenne tytär tänä iltana minun asuntooni. Ilmassa on levoton tuntu ja minä olen ryhtynyt tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteihin."
"Hän ei ole vielä palannut ratsastusmatkaltaan. Pelkään, että myrsky on yllättänyt hänet", sanoi vanhus ja katseli levottomana pimeään.
* * * * *
Koko pitkän päivän vlgilantit pysyttelivät piilossa, väsyneinä toimettomuuteensa ja kummastellen, ettei heidän piilopaikkaansa yritetty etsiä, ja aavistamatta, että Mac Namara suunnitteli ovelaa hyökkäystemppua. Kun Cherryn varoittavat rivit saapuivat heidän käsiinsä, kokoonnuttiin sisähuoneeseen neuvottelemaan ohjelmasta.
"On vain yksi tapa puhdistaa ilma", sanoi puheenjohtaja.
"Ihan niin", myönsivät toiset. "Kaivoksiin on lähetetty sotilasvartiosto, lähtekäämme sen vuoksi kaupunkiin ja tehkäämme siellä puhdasta jälkeä. Hirttäkäämme koko kopla lyhtypatsaaseen."
Tämä ehdotus sai yleisen kannatuksen, mutta Glenister ei hyväksynyt sitä, vaan sanoi:
"Olen tuuminut asiaa ja päätynyt toisenlaisiin tuloksiin. Toivon, että kuuntelette minua, ennenkuin päätätte. Eilen sain Wheatonilta kirjeen, jossa sanotaan, että Kalifornian tuomioistuimet ovat meitä vastaan. Hän mainitsee syyksi eräältä taholta tulleen painostuksen, mutta olkoot syyt mitkä tahansa, meiltä on kaikissa tapauksissa evätty laillinen tuki sekä täkäläisen tuomioistuimen että San Fransiskon ylioikeuden taholta. Olettakaamme, että lynkkaamme nämä virkamiehet ensi yönä — mitä sillä voitamme? Kahden tunnin kuluttua täällä sovellutetaan sotalakia, kaivoksemme pidätetään vielä yhdeksi vuodeksi ja kuka tietää mitä lisäksi. Ehkä vieläkin ahdasmielisempi tuomioistuin ensi vuodeksi. Olettakaamme sitten, että epäonnistumme. Kuinka silloin käy? Ne meistä, jotka eivät joudu ruumishuoneeseen, joutuvat vankilaan. Te sanotte, ettemme voi ryhtyä vastustamaan sotaväkeä. Minä sanon, että voimme ja meidän täytyy. Meidän on siirrettävä edesvastuu vastustajiemme kestettäväksi ja esitettävä asiamme suoraan Valkoiseen taloon, jossa ainakin on joku rehellinen mies. Meidän täytyy tehdä sellaista, että se herättää Washingtonin viranomaisten huomiota. Meidän ei kannata vehkeillä, sillä Mac Namara on sellaisessa meitä etevämpi. Mutta kuinka voimakas hän onkin, ei hän sentään pysty lahjomaan Yhdysvaltain presidenttiä. Kun setä Sam ottaa asian omaan käteensä, voimme saada oikeutta, ja siksi sanon: menkäämme ensi yönä Midakseen ja anastakaamme kaivokset, jos vain voimme. Jotkut meistä menettävät siinä henkensä, mutta mitä se merkitsee?"
Esitystään täydentääkseen hän kehitteli suunnitelman, joka uhkarohkeudellaan melkein salpasi kuulijoilta hengityksen. Kun hän sitten mainitsi kaikki yksityisseikat, kirkastuivat katseet, ja heidät valtasi voimakas jännitys. Hänen rohkeutensa valoi heihin elämää, ja yleinen innostus teki lopun.
"Omalle osalleni pyydän saada kestää yrityksen pahimman vaaran. Se on kiistämättä minun."
Seuranneen äänettömyyden aikana sanoi Dextry Simmsille:
"Eikö hän ole aika peijakas?"
"Hyväksymme ehdotuksen", sanoivat miehet yhteen ääneen.; Ja puheenjohtaja lisäsi: "Uskokaamme Glenisterin käsiin tämän rohkean yrityksen johto. Olen valmis alistumaan hänen määräyksiinsä."
Vastaväitteittä kaikki kannattivat Glenisterin ehdotusta, ja synnynnäisen johtajan tavoin mies tarttui heti ohjaksiin.
"Lähtekäämme heti matkaan", sanoi joku. "Tie on pitkä, ja lieju ulottuu polviin saakka."
"Me emme mene jalan", sanoi Glenister. "Me otamme junan."
"Junan? Mistä junan saamme?"
"Me varastamme sen", vastasi Glenister. Tällöin Dextry ihastuneena irvisti Simmsille, joka puolestaan näytti hampaattomat ikenensä ja vastasi hänen äskeiseen kysymykseensä:
"Niin lempo soikoon onkin."
Pienen neuvottelun jälkeen hiipivät Glenister ja hänen toverinsa kohisevaan myrskyyn, ja puolta tuntia myöhemmin seurasivat muutkin, yksitellen. Puolen metrin päässä ovesta heidät nieli pimeys, ja lopulta oli tuo kookas synkkä rakennus tyhjä ja sopiva kaikupohja tuulen ja sateen äänille.
Kaupungin itäisessä laidassa, pimeitten ikkunoitten takana, joita kaatuva vesiryöppy pieksi väkivaltaisella voimalla, kyyhötti toisia asestettuja miehiä kärsivällisesti odottaen — odottaen käskyä siltä tummalta varjolta, joka käsivarret ristissä rinnalla seisoi lähellä harmaata ikkunaa. Heidän päänsä päällä muuan vanhus käveli herkeämättä, väänteli käsiään ja jokaisella kierroksella pysähtyi kurkistamaan pimeään yöhön mutisten sisarensa lapsen nimeä.