III
Farfalla oli seitsentoistavuotiaana mennyt naimisiin kellosepän kanssa; tämä oli kaunis mies ja hän ansaitsi hyvin, joten Farfallan elämänsuhteet, siihen katsoen mihin hän oli tottunut, aluksi olivat olleet kylläkin mukavat. Mutta sitten, kun syntyi lapsi toisensa jälkeen ja menot lisääntyivät, niin mies, joka ei yleensäkään välittänyt kotielämästä, rupesi irstailemaan, tuhlasi rahansa ravintolassa naisten ja toveriensa kanssa, joten hänen perheellensä jäi yhä vähemmän, vaikka tarpeet olivat entistä suuremmat. Alkoipa hän myöskin käydä nurjamieliseksi vaimoansa kohtaan, joka hänen mielestään oli syypää tuohon rasittavaan lasten paljouteen, jätti hänet aina enemmän oman onnensa nojaan ja läksi lopuksi ainiaaksi hänen luotansa, aikana sellaisena, jolloin vaimolla jälleen oli lapsi odotettavissa. Farfalla jäi aivan varattomaksi, ja sen lisäksi olisi hänen vielä ollut maksettava miehen jättämät velat, ja käsittämätöntä minusta vieläkin on, kuinka hän silloisessa tilassaan voi pidättää hengissä itsensä ja seitsemän lastansa. Eräs seikka oli vieläkin, kertoi hän minulle, joka vaikeutti hänen toimeentuloansa, nimittäin ettei hän osannut herättää ihmisten sääliä. Jos hänen luoksensa väliin tulikin rikkaita naisia, jotka olivat lääkäriltä kuulleet tuosta surkuteltavasta, lujaluontoisesta vaimosta, niin niistä tuntui, nähdessään hänen asuntonsa, siltä kuin hän ei olisikaan ollut niin tarvitsevainen kuin muut. Huone, jossa hän asui, oli — jo siitäkin syystä että se oli melkein tyhjä — aina järjestyksessä ja myöskin siisti, vaikka siinä elosteli seitsemän lasta; värillinen madonnankuva, joka hänelle oli jäänyt entisiltä paremmilta ajoilta, oli kesällä usein koristettu kukilla, joita hänelle oli antanut joku torivaimo tai puutarhuri tai kukkivissa puutarhoissa leikkivät onnelliset lapset. "Olisin muutoin ennen kuollut lapsineni nälkään", sanoi hän, "kuin kerjännyt. Mutta minua ei koskaan ole hävettänyt kerjätä kukkia. En voinut antaa lapsilleni leikkikaluja, muuta kuin mitä itse voin valmistaa puusta, pahvista tai vanhasta vaatteesta, mutta he tyytyivät kukkiin, ja siksi heidän täytyi saada kukkia, vaikka minun sitten olisi täytynyt niitä varastaa. Mutta", lisäsi hän hymyillen, "niin pahoja eivät ihmiset ole; olen aina tavannut sellaisia, jotka ovat antaneet minulle kukkia."
Kun nyt ihmisystävät, jotka — kuten minä itsekin — aina pelkäävät tuhlaavansa hyviä töitänsä, näkivät tuon puhtaan huoneen kukkavihkoineen, ja kun he sitten vielä joutuivat keskusteluun Farfallan kanssa, jolla aina oli iloinen ilme kasvoillaan ja leikkipuheita kielellään, eivät he oikein uskoneet hänen tilaansa niin kovin kurjaksi. "Kyllähän minä sen huomasin", sanoi hän minulle, "mutta minun oli kerran kaikkiaan mahdotonta koettaa herättää sääliä. Vaikka olisin ollut menehtymäisilläni kurjuuteen, niin minusta tuntui maailma kirkastuvan ja tilani kävi siedettävämmäksi, kun vain näin ystävällisiä ihmisiä ja voin puhella heidän kanssansa; aivan tahtomattani pyörähteli kieleltäni leikillisiä kokkapuheita, jotka panivat itsenikin nauramaan." Siksi, sanoi hän, oli hän ollut miehille mieleen, ja häntä olivat tavotelleet monet, sekä hänen omaan säätyynsä kuuluvat että ylhäiset; mutta vaikka hän silloin vielä oli nuori, ei hänessä koskaan ollut herännyt halua noudattaa heidän tahtoansa. Väliin oli tapahtunut, että joku oli häneen erityisesti ihastunut ja tarjosi hänelle rahasummaa, joka olisi pitkiksi ajoiksi poistanut suurimman puutteen; silloin vei hän ihailijan huoneeseensa, asetti seitsemän lastansa pituuden mukaan riviin hänen eteensä ja sanoi: "Ettekö usko, että näissä jo on minulle kylliksi?" Silloin täytyi toisen nauraa, pudistella sydämellisesti hänen kättänsä ja jättää hänet rauhaan. Jos hän vaikka olisi saattanut mennä uusiin naimisiinkin, sanoi hän, niin hän olisi sitä tehnyt; hänen kokemuksensa olivat tuottaneet hänelle sen mielipiteen, että niiden avioliitot, jotka elävät suuressa köyhyydessä, harvoin ovat onnellisia, ja sitä hän ei ainakaan olisi voinut uskoa, että kukaan mies ottaisi elättääksensä seitsemää vierasta lasta.
Ettei miehillä ollut todellakaan ollut suurta vaikutusvaltaa häneen nähden, sen voi huomata hänen kasvoistaankin, joiden tarmoa, selväjärkisyyttä ja siveyttä kuvastava ilme erotti hänet useimmista muista kansannaisista. Kuinka paljon kurjuutta, vaivaa, hätää ja salattua tuskaa olikaan Farfallan täytynyt kestää, kun ne olivat voineet käydä noin riutuneiksi! Sillä tuskinpa seitsenkymmenvuotiaankaan kasvot olisivat voineet olla sen ryppyisemmät, valjummat, kuihtuneemmat, ja hän oli vasta viidenkymmenen tienoilla. Hänen varteensa vain ei hävitystyö ollut ulottunut; joskaan se ei näyttänyt nuorekkaalta, oli se kumminkin notkean, voimakkaan, murtumattoman näköinen. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita ja tarmokkaita ja näppäriä, ja liikkuminen näytti tuottavan hänelle huvia; kuinka paljon hän kumartuikin tai nosteli ja kantoi, ei se näyttänyt häntä rasittavan, — olivatpa hänen liikkeensä miellyttäviäkin. Mutta ei hänen kasvojensakaan kukoistus ollut hävinnyt aivan jäljettömiin: kuten kerrotaan muutamista pyhimyksistä, että Jesuksen kasvot kuvastuivat heidän kasvoillansa, niin näytti minusta, ainakin väliin, hänen vanhojen, riutuneitten kasvonpiirteittensä takaa hohtavan esiin hänen nuoruudenmuotonsa suurine, vilpittömine, levollisine silmineen ja kapeine huulineen, jotka eivät olleet mitenkään hurmaavia, vaan joiden sydämellisen, hyväntahtoisen, ystävällisen hymyilyn täytyi miellyttää jokaista. Minusta oli yleensäkin lohdullista nähdä, että se, mikä tuossa muinoisessa nuoruudenkukoistuksessa oli ollut hienointa, jalointa, kumminkin oli vielä jäljellä, ei oikeastaan silmin nähtävänä, vaan salaperäisesti tuntoon vaikuttavana; se ehkä myöskin ilmenisi tuossa taivaallisessa ruumiissa, joka raamatunsanan mukaan iäisyyden valtakunnassa on sielumme asuntona. Ei hänen hampaattomuutensakaan sanottavasti häirinnyt hänen muotonsa kaunista sopusuhtaa, joka loi hänen kasvoillensa levollisuuden, mielenrauhan ja ylevyyden leiman; mutta tuonkin ilmeen huomasi tosin vain se, joka häntä kauan tarkasteli hellästi tutkivin silmäyksin.
Kysyin eikö hän sitten ollut enää koskaan kuullut mitään miehestään. Oli kyllä, hän oli sattumalta saanut tietää, millä paikkakunnalla hän oleskeli Amerikassa; hänen tyttärensä Nanni, joka oli syntynyt maailmaan kahta kuukautta liian aikaiseen ja aina oli pysynyt hentona ja nukkemaisena, oli siihen aikaan ollut kymmenvuotias, ja hän ei ollut jättänyt äitiä rauhaan, ennenkuin tämä lupasi että hän saisi kirjoittaa isälle, johon lapsukaisen ajatukset alati olivat kiintyneet, ja lähettää hänelle valokuvansa. "Kuinka meidän täytyikään säästää ja nähdä puutetta, että hän voisi otattaa valokuvan", sanoi Farfalla. "Ja kun ei tullut vastausta ja hän viikkomääriä öisin nyyhkytteli vuoteellansa, niin kykenin tuskin häntä lohduttamaan, sillä hän oli saattanut minussakin toivon hereille."
"Mutta tuo ihminenhän oli eläintä pahempi", huudahdin kiukustuneena, "kun ei hän rakastanut lapsiansa. Kuinka te voitte mennä naimisiin sellaisen ilkiön kanssa?"
Hän vastasi samaan maltikkaaseen tapaan, jota jo ennen olin ihaillut, ikäänkuin olisi puhunut hänelle vieraasta asiasta: "Ei hän ollut niin huono, kuin te arvelette, mutta hän rakasti liiaksi iloa, ja siitä koitui kaikki onnettomuus. Iloista elämöimistä hän kaipasi, hiljainen, rauhaisa kotielämä ei häntä tyydyttänyt. Melua ja äänekästä naurua hän tahtoi kuulla, tahtoi nähdä paljon ihmisiä läheisyydessään, ja viiniä täytyi myöskin runsaasti olla tarjolla, ja mieluimmin hänen kustannuksellaan. Hän tuhlasi nimittäin mielellään rahaa, mutta ei hiljaisuudessa perheensä hyväksi, vaan niin että se kilisi ja kalahteli. Lasten kanssa hän myöskin leikki kernaasti, kun oli juhlapäivä ja hän voi esiintyä pyhänä Nikolauksena tai joulu-ukkona tai muutoin oli kovaa mellakkaa. Olisittepa vain nähnyt, kuinka hänen kasvonsa silloin loistivat ja kuinka hänen naurunsa kajahteli, — melkein liiankin helakasti meidän pienessä asunnossamme. Mutta kuten tiennette eivät lapset siedä paljoa tuollaista hillitöntä riemastelua, heidän pikku sydämensä käy helposti liian täydeksi ja vuotaa ylitse, ja itku tulee pitkästä ilosta. Mutta itkua ja parkua mieheni ei lainkaan voinut sietää ja sitäkin vähemmän sairautta ja puutetta ja alakuloisuutta; jos hän näki sellaista, kääntyi hän ovelta takaisin, meni juomalaan ja joi viiniä, kunnes oli kokonaan unohtanut kaiken alakuloisuuden. Sitten hän piti hauskoja päiviä, oli vuorokausia poissa kotoa, ja kuta kauemmin tuota menoa jatkui, sen vaikeampaa hänestä oli palata kotiin. Kun hätämme vain kasvamistaan kasvoi ja meidän seuramme hänestä kävi yhä ikävämmäksi, tuli hän aina harvemmin kotiin ja lopuksi ei ollenkaan, — eikä se enää minua suuresti hämmästyttänyt."
Minä sanoin: "Tuollainen iloisuus on pahasta. Hän oli minun mielestäni kuin pahasisuinen pojan nulikka, joka huvikseen lyö lasta ja raivostuu, kun se alkaa parkua, ja lyö yhä kovemmin. Jos hän olisi pitänyt parempaa huolta perheestään, niin ei kotona olisi ollut niin surkeata, eikä hänen olisi tarvinnut lähteä sieltä." Farfalla nauroi, mutta ei näyttänyt olevan samaa mieltä kuin minä. "Olihan se minunkin syyni", sanoi hän. "Kun hän alkoi seurustella muiden naisten kanssa, varoittivat hänen toverinsa minua ja kohottivat minua vaatimaan häntä tilille teoistansa. Mutta en minä voinut sitä tehdä; päinvastoin koetin salata että tiesin siitä mitään, enkä koskaan kysynyt häneltä, missä hän oli ollut ja mitä toimiskellut. Ehkä olisi käynyt toisin, jos hänen olisi täytynyt pelätä valituksiani ja nuhteitani. Mutta en olisi kumminkaan voinut mitään siihen, mikä hänestä oli kaikkein vastenmielisintä, nimittäin että meille melkein joka vuosi syntyi lapsi. Koetin aina pitää häneltä tilani salassa niin kauan kuin suinkin, osaksi siksi etten tarvitsisi kuulla hänen haukkumisiansa ja kiroilemisiansa, osaksi myös siksi että häpesin, — sillä häpesin ikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa, enkä koskaan tullut ajatelleeksi ettei syy oikeastaan ollut minun." Hän nauroi noin sanoessaan, mutta ei katkerasti, vaan säveästi, kuten se, joka nauraa viattomalla nuoruudenhulluudelleen.
En tiennyt oikein pitikö minun harmistua tuollaisesta mielenlaadusta vai ihailla sitä, ja katselin ihmeissäni hänen lempeitä mutta tarmokkaita kasvojansa. "Ettekö te sitten koskaan ollut loukkaantunut, vihastunut, raivoissanne?" kysyin minä. "Eikö teitä haluttanut sanoa: 'Vihaan sinua, inhottava olento?' Ettekö halunnut häntä lyödä, kuristaa kuoliaaksi?" "Mitä minua halutti tehdä", sanoi hän nauraen, "en tiedä niin tarkoin; mutta ainakaan en tehnyt mitään tuosta kaikesta, — en nuhdellut enkä lyönyt. Ennen kaikkea koetin karttaa riitaa, sillä minun luontoni on sellainen, etten voi sietää epäsopua ja kinailua. Kun hän lapsia haukkui tai potkaisi heitä, silloin puolustin heitä ja pyysin häntä menemään pois kotoa pahaa tuultaan haihduttamaan."
Ei ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä tuota hirviötä vastaan tai edes ottanut osaa hänen huoliinsa. Eivät edes hänen omaisensakaan hänestä välittäneet. Hänen äitinsä, joka uhkui oikeudentuntoa, jumalanpelkoa, siveyttä ja muita hyveitä ja periaatteita, ei ollut voinut antaa anteeksi tyttärellensä, että tämä meni naimisiin vasten hänen tahtoansa, ja iloitsi salaa nähdessään ennustuksiensa käyvän toteen. Jos Farfalla olisi tehnyt jotakin pakottaaksensa miehensä täyttämään velvollisuutensa, olisi valitellut tilaansa ja tuon tuostakin nimenomaan maininnut äidin olleen oikeassa, silloin olisi tämä ehkä heltynyt; sanatonna kärsivän lapsensa ylpeätä uljuutta hän ei ymmärtänyt pitää arvossa. Kun Farfalla joskus nöyrästi valitti sitä että äiti kävi vain hänen sisarensa eikä koskaan hänen luonansa, vastasi äiti, että sisarella oli vain kaksi lasta ja Farfallalla seitsemän, ja hänestä olisi käynyt liian kalliiksi hankkia niille kaikille tuomisia; sitä hän ei ajatellut että juuri heille olisi ollut syytä antaa jotakin, ja että he olisivat iloinneet oivasta leipäpalastakin, he kun eivät koskaan saaneet syödä kylliksensä. Itse teossa johtui hänen menettelynsä siitä, että toinen sisar oli hyvissä varoissa ja äiti käytti sitä eduksensa, jota vastoin hän tietysti ei voinut mitenkään toivoa hyötyvänsä onnettomasta Farfallasta.
Farfallan sisar oli naimisissa erään hänen miehensä toverin kanssa, joka ensin oli kosinut häntä, mutta jonka hän oli hylännyt, katsoen häntä mitättömäksi, kuivaksi ja jo vähän vanhahkoksi. Hän tyytyi sitten hänen sisareensa ja osotti olevansa erinomaisen ahkera ja säästäväinen ihminen, ja vähitellen hän kokosi sievoisen varallisuuden. Noiden ihmisten olisi ollut helppo auttaa Farfallaa, mutta sisarta kiusoitti yhä vieläkin se, että hänen miehensä oikeastaan oli pitänyt Farfallasta, ja mies taaskin samasta syystä pelkäsi kiihottavansa vaimonsa mustasukkaisuutta, jos osottautuisi kovin osanottavaiseksi. Kumminkin he kernaasti näkivät Farfallan luonansa, sillä voivathan he hänelle havainnollisella tavalla osottaa, kuinka ahkeruus ja säntillisyys ja vaatimattomuus saa palkkansa, jota vastoin kevytmielisyys vie turmioon. Kun Farfalla myöskin oli harvinaisen toimelias ja kätevä, hyväntahtoinen ja käytännöllinen, teettivät he hänellä jonkun aikaa kaikki kotiaskareensa ja antoivat hänelle korvaukseksi ruuan ja vanhoja vaatteita, rikkinäisiä leluja, lyhyesti sanoen kaikkea, mitä eivät enää voineet käyttää. Ei hän silloin ollut tullut ajatelleeksi, kumpiko heistä oikeastaan enemmän hyötyi toisestaan; mutta se loukkasi häntä, että hänen sisarensa salasi tuttaviltaan heidän sukulaisuutensa ja esitti hänet heille palvelijana. Kun Farfalla sitten kuuli että hänen lankonsa ja sisarensa kerran olivat valittaneet pelkäävänsä, että tuo huonosti puettu sisar saattaisi heille häpeätä, ei hän enää mennyt heille, vaan haki työtä muualta. Hänen sisarensa nuhteli nyt häntä kiivaasti siitä, että hän oli antautunut noiden alhaisten työläisnaisten joukkoon, jotka istuskelivat kirkonrappusilla odottamassa, että joku tulisi palkkaamaan heidät työhön, ja lapsiansa, jotka olivat hyvin kiintyneet tätiin, käski sisar kääntämään päänsä toisaanne, kun Farfalla tulisi vastaan, niin ettei heidän tarvitsisi tervehtiä häntä.
Tähän saakka oli Farfalla puhunut äidistään ja sisarestaan säyseästi hymyillen, ikäänkuin he olisivat olleet sääliteltäviä, maailman tyhmyyden ja turhamaisuuden sokaisemia ihmisiä; mutta tuo, mitä hän viimeksi kertoi, saattoi hänen huulillensa surumielisen ilmeen ja hänen kasvojensa rypyt synkän syviksi. "Sen jälkeen en enää kulkenut sitä tietä, jota lapset menivät kouluun", sanoi hän.
'Oi sinua', ajattelin minä, 'enkelit vielä kumartavat sinua ja kantavat sinua käsillään ja kirkastavat rakasta, vanhaa väsynyttä päätäsi kultaisella päivänpaisteella. Ja niinhän on jo nytkin! Ovathan pahimmassakin hädässäsi lapsesi sinua ympäröineet ja hymyilleet sinulle, ja lastesi lasten säteilevistä silmistä kohtaavat sinua jälleen enkelein katseet!'
Kolme hänen lapsistansa oli vieraalla maalla, eivätkä he vielä olleet voineet käydä häntä tervehtimässä, vaikkei heidän toimeentulonsa ollutkaan aivan huono. Minua ihmetytti että hän, vaikka niin nuorena oli jäänyt yksin pitämään huolta lapsistaan ja oli ollut pakotettu olemaan työssä kodin ulkopuolella, kumminkin oli voinut kasvattaa lapsensa kunnon ihmisiksi, ja kysyin, oliko hänen täytynyt olla kovin ankara. Ei hän ollut lyönyt heitä, sanoi hän, muuta kuin yhden ainoan kerran yhtä heistä, nimittäin Carmeloa, esikoistaan, joka oli saanut nauttia hyvistä päivistä enemmän kuin muut, mutta sitten myöskin sai kovinta kokea. Kun äiti oli poissa kotoa, täytyi hänen pitää silmällä pienempiä sisaruksiaan, varustella heille maitopullot ja valmistaa keitot, syötellä, pestä ja pyyhkiä heitä, kannella heitä — sanalla sanoen, pitää heistä huolta joka suhteessa. Vaikka hän tietysti olisi mieluummin mellastellut ulkona ikäistensä kanssa, ei hän kumminkaan valittanut koskaan, koska käsitti ettei voinut olla toisin, ja hän sitä paitsi oli terve ja voimakas sekä hyväntahtoinen ja taipuisa holhoamaan heikkoja ja avuttomia, niin lapsia kuin eläimiäkin, ja myös kernaasti leikiskeli niiden kanssa. Mutta sen suurempi oli Farfallan hämmästys ja kauhistus, kun poika eräänä päivänä oli kadonnut, jättämättä mitään tietoa olopaikastaan. Farfalla haki häntä koko päivän ja yön, ja hänen tuskansa lisääntyi lisääntymistään, kunnes vihdoin eräs vaimo, joka vuorilta päin tuli tuomaan maitoa kaupunkiin, toi hänet kotiin. Tämän huomio oli kiintynyt nälästä nääntymäisillään olevaan sievään poikaan; hän oli kysynyt häneltä, minne hän oli matkalla, ja saatuaan kuulla hänen aikovan metsään ruvetakseen ryöväriksi, arvasi hän millä kannalla asiat olivat eikä jättänyt häntä rauhaan, ennenkuin sai hänet taivutetuksi tulemaan mukaansa. "Niin iloissani kuin olinkin saadessani hänet takaisin, kuritin häntä kumminkin", sanoi Farfalla, "sillä kuin salamanisku sattui mieleeni ajatus, että hänestä ehkä täyttä totta vielä voisi tulla ryöväri tai jotain vielä pahempaa; sellaista on Vanhassakaupungissa saanut kokea monikin äiti, jonka olosuhteet ovat olleet paremmat kuin minun."
Muutoin eivät hänen lapsensa olleet tuottaneet hänelle mitään ikävyyksiä, lukuunottamatta lapsenluontoon kuuluvasta rajuudesta ja itsepintaisuudesta johtuvia. Tyttäret, joista vanhimmat nyt olivat vieraalla maalla naimisissa, olivat varakasten naisten toimesta joutuneet kasvatettaviksi luostareihin, missä tosin eivät olleet oppineet paljon muuta kuin valmistamaan käsitöitä, mutta olivat tottuneet hyviin tapoihin ja saaneet sievän käytöksen. Odotettiinpa pikku Nannin saavan "hyveenpalkinnonkin". Siten nimitettiin muutaman sadan guldenin suuruista rahamäärää, joka vuosittain annettiin erään kaupunginisän jälkeenjättämästä lahjoituksesta myötäjäisiksi jollekin käytökseltänsä nuhteettomalle köyhälle tytölle. Tuollaista nuhteettomuutta ei hevillä tavannut Vanhassakaupungissa, jossa useimmilla tytöillä jo kuudentoistavuotiaina oli rakastelija ja lapsi, ja minusta tuntui siltä kuin ei myöskään Farfallan vanhemmilla tyttärillä olisi ollut syytä vaatia itselleen hyveenpalkintoa. Toimelias Farfalla oli nyt käynyt kaikkein luona, joista asian ratkaisu riippui, puhumassa tyttärensä puolesta, ja hänelle oli annettu ystävällisiä lupauksia, joten voitiin jokseenkin varmasti odottaa tuon toiveen toteutuvan. Nannin sulhanen, hyvä, hiljainen mies, oli lämmittäjänä eräässä suuressa Intiaan saakka kulkevassa laivassa eikä voinut oleskella kaupungissa kuin aina muutaman päivän vain. Kaiken muun lisäksi sanoi Farfalla nyt vielä menevänsä pyhälle vuorelle, laskeaksensa asian neitsyt Marian sydämelle; jos Nanni saisi hyveenpalkinnon, voisi hän mennä naimisiin ja laittaa kuntoon talouden, ja kun miehellä oli hyvä ansio ja hän oli säästäväinen, olisi heidän toimeentulonsa turvattu.
Huomautin nyt että Jumala kumminkin palkitsee uskollisuuden velvollisuuksien täyttämisessä, ja että Farfalla varmaankin vielä saisi nauttia työnsä hedelmistä. Surumielisesti hymyillen hän katsoi minuun ja lausui: "Ei, Jumala ei rakasta köyhiä. Kaiken ikäni minun täytyy olla kovassa työssä ja kärsiä puutetta, ja kun en enää jaksa tehdä työtä, joudun vaivaishuoneeseen päättämään päiväni. Enkä ole kumminkaan koskaan ehdon tahdon tehnyt pahaa, — en ainakaan enemmän kuin tuhannet muut, jotka kaiken ikänsä elävät onnellisina."
Kun nyt olin ottanut toimekseni esiintyä Jumalan puolustajana, saarnasin edelleen jotenkin tähän tapaan: "Eihän onni ole pääasia, ei ainakaan sellainen onni, jota te tarkoitatte. Se on tärkeintä, että kehitymme täydellisyyttä kohden, ja usein hätä ja taistelut ja vaivat ovat paljoa hyödyllisempiä, kuin tuo niinkutsuttu onni, joka ei ole minkään arvoinen. Jos tahtoo käsittää Jumalan ohjauksen, niin täytyy siis ymmärtää että hän enin rakastaa juuri niitä, joiden tielle on asettanut runsaasti kivimöhkäleitä ja orjantappurapensaita raivattavaksi pois." Lopuksi kysyin, eikö häntä koskaan ollut vallannut iloinen onnentunne, katsellessaan lapsiaan, jotka yksin, ilman Jumalan ja ihmisten apua, oli elättänyt ja kasvattanut terveiksi kunnon ihmisiksi.
Puhuessani oli hän katsonut minuun tarkkaavasti, ja aivan ensi kerran näin hänen vilpittömissä, kirkkaissa silmissään haaveellisen katseen. "Minulla ei ole koskaan ollut aikaa miettiä, olenko onnellinen vai onneton", sanoi hän. "Siitä saakka kuin jouduin köyhyyteen, on elatuksen hankinta lapsille antanut minulle niin paljon ajattelemisen aihetta, etten ole ehtinyt tarkastella omaa tilaani. Ja se onkin hyvä. Jos minulla siihen ollut siihen aikaa, niin en ehkä olisi voinut ollakaan niin iloinen kuin nyt näette minun olevan. Siksi en myöskään mene, kuten muut, koskaan kirkkoon rukoilemaan. Muistan niin selvästi kuin se olisi ollut eilen, kuinka kerran iltahämärissä työstä palatessani menin kirkkoon. Oli maaliskuu, ja ilma oli ensi kerran talven jälkeen keveä ja lenseä, ja se saattoi minut ehdottomasti hiljentämään kulkuani. Silloin kuulin avoimesta ovesta hiljaista urkujensoittoa ja menin sisään. Ovesta astuessani ajattelin vielä: 'Ehdinköhän vielä pestä Riccardon vaatteet? Ovatkohan ne huomisaamuna jo kuivat? Mahtaisinkohan saada naapurin vaimolta vähän hehkuvia hiiliä, keittääkseni munan Riccardolle? Riittävätköhän rahani koroiksi panttilainaajalle, jos ostan tuoreita munia?' — Tuolla tavalla minä näet lasken ja tuumin päivät pitkät ja väliin yöllä unessakin. Mutta kun polvistuin puolipimeässä sivukomerossa ristin juurella seisovan madonnan eteen, pysähtyi tuo ajatuksenjuoksu äkkiä, aivan huomaamattani, ja minusta tuntui siltä kuin sisimmässäni olisi auennut ovi, jota muulloin aina olin pitänyt lukittuna, ja siitä tunki nyt esiin joukko mietteitä ja mielikuvia ja muistoja. Kaikki ne olivat minulle ennestään tuttuja, mutta ainainen kiire ja mielenahdistus oli estänyt minua kiinnittämästä niihin huomiota. Näin edessäni, kuinka synnytettyäni nuorimman lapseni puoleksi tiedotonna nousin sitä pesemään ja kapaloimaan, kuinka seuraavana aamuna näännyksissä, nälkäisenä ja hylättynä keitin paksua jauhopuuroa itselleni ja lapsille; sitten tulivat oikeudenpalvelijat vaatimaan minulta panttia mieheni veloista, ja minua hävetti, kun he näkivät minut makaamassa tuossa siivoamattomassa huoneessa. Sitten menin pyytämään Gradellalta lainaa, ja hän istui edessään lautasellinen hyvää höyryävää lientä, ja minä ajattelin yhtä mittaa: 'Jospa hän toki antaisi minulle lusikallisen, yhden ainoan lusikallisen!' — sillä voin pahoin nälästä. Mutta hän tyhjensi hitaasti silmieni edessä tuon täyden lautasen, minulle tarjoamatta. — Olin vielä näkevinäni Riccardon pienenä, kuinka hänen turpeat, kalpeat poskensa hieman punastuivat ilosta, kun minä tulin kotiin, kuinka hän kurotti kätensä minua kohden ja hänen silmiinsä herahtivat suuret kyynelkarpaleet ja hänen pieni suunsa alkoi vavista, kun hän näki etten tuonut hänelle mitään muassani, — ja kuinka hän sitten pelkästä voimattomuudesta nukahti, kun laskin hänet rinnoilleni, joissa ei ollut enää tippaakaan maitoa. Selvään olin vieläkin kuulevinani heikon, mielihyvää ilmaisevan äänen, jonka hän päästi, kun tarjosin hänelle tuota tyhjää rintaa, ja näin kiitollisen katseen, jonka hän minuun loi. Näin myöskin itseni kulkemassa ihmeen ihanan puiston ohitse, jossa nuori äiti, yllään höllä valkoinen puku, lepäsi päivänpaisteisella nurmikolla ja kaksi tai kolme kirjailtuihin paitoihin puettua pienokaista riemuiten mellasteli hänen ympärillään. Ja nyt vasta, pitkien aikojen kuluttua, tuli mieleeni joukko ajatuksia, joita ei silloin ollut pälkähtänyt päähäni: 'Miksi minä en koskaan ole saanut pukea lasteni päälle kauniita uusia vaatteita, niin kilttiä ja sieviä kuin he olivatkin? Miksi en koskaan ole saanut naureskella ja leikkiä heidän kanssansa? Miksi en yhtenäkään ainoana, aamuna ole saanut nukkua kyllikseni ja jäädä heidän kanssansa lepäämään, miksi minun täytyi joka ikinen aamu ennen päivänkoittoa lähteä kotoa ja jättää pienokaiseni, vaikka he unesta heräten kurottivat käsivartensa minua kohden ja huusivat itkien: elä mene luotamme!?' — Kaikki nuo kuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan mitä suurimmalla nopeudella, ja yhä enemmän alkoi mieltäni ahdistaa, ikäänkuin minua olisi uhannut suuri vaara. Minua halutti itkeä, mutta samalla minusta tuntui siltä, että jos alkaisin itkeä, niin en voisi lakata ennenkuin olisin itkenyt itseni kuoliaaksi, ja minun täytyi kiiruhtaa ulos. Kun sitten ulkona katseeni sattuivat tornikelloon ja näin kuinka myöhäistä jo oli, ja tulin ajatelleeksi etten ehkä enää saisi tavata vaimoa, jolta tavallisesti ostin munia, ja että tuskin enää ehtisin sinä iltana pestä vaatteita, silloin haihtuivat äkkiä kaikki nuo kuvat, jotka olivat saattaneet mieleni rauhattomaksi, ja minun oli parempi olla."
Niin, niin kerrassaan olivat nuo muistot haihtuneet hänen mielestänsä, ettei hän ollut ajatellut koko asiaa ennenkuin nyt kun minun puheeni muistutti häntä siitä ja hän kertoi siitä minulle. Varsinkin sen jälkeen oli minun mahdoton käsittää, kuinka ensi silmäyksellä en ollut nähnyt hänessä muuta kuin mitättömän, ruman vanhan naisen ja huomannut hänen katseessaan vain samaa vilpittömyyttä ja tyyntä ilomielisyyttä kuin hänen kasvoillaankin. Kun tarkasti noita silmiä kauemmin, niin tuntui pikemmin siltä, kuin kasvot olisivat olleet vain naamari, jonka takaa ne katselivat esiin, kuin ne olisivat olleet kaksi itsenäistä olentoa, jotka puhuivat omaa kieltänsä. 'Meillä ei ole koskaan ollut aikaa itkeä', sanoivat ne, 'ei koskaan aikaa nukkua! Milloinka saamme itkeä kylliksemme? Milloin paneudut hautaan, että saisimme nukkua kylliksemme?' Kaikkein syvimmällä noissa levollisissa ja kirkkaissa silmissä näki, kun silmäili niihin kauan, aina tukahdutetun, aina tyydyttämättömän unen ja kyynelten kaihoamisen.
Mutta siitä huolimatta ei häneltä kuitenkaan kokonaan puuttunut elämänhalua, ja unelma, jota hän salasi itseltäänkin, nimittäin että jollakin tavalla, hänen lastensa tai hänen kadonneen miehensä kautta, onni vielä voisi hänelle koittaa, auttoi häntä kestämään jokapäiväisiä vaivojansa. Varsinkin erästä seikkaa hän odotti yhtä hartaasti kuin nääntymäisillään oleva matkamies odottaa keidasta tai majataloa, jossa voi heittää matkarepun olaltaan ja levähtää, — nimittäin Riccardon kuolemaa. Siihen pysähtyivät aina hänen ajatuksensa, sitä seuraisi taivaallisen levon ja huolettomuuden aika. Mutta noista tunteista huolimatta hän teki kaiken voitavansa, haluttaisi sanoa enemmän kuin voi, vahvistaaksensa Riccardon heikkoa henkeä ja pidentääksensä hänen elämäänsä.