IV
Tuota Vanhassakaupungissa sijaitsevaa taloani nimitettiin pyhän Antoniuksen taloksi, koska sen oven yläpuolella oli mainittua pyhimystä esittävä koristus, kuten sanottiin alkuaan kahdenneltatoista vuosisadalta. Oli kumminkin helppo huomata että se oli tuskin kahtakaan sataa vuotta vanha ja syntynyt jesuiittityylin vallitessa; sitä todisti sekä pyhimyksen että hänen jalkoihinsa painautuvan karitsan asennossa ja ilmeessä kuvastuva liioiteltu hartaus ja pyhimyksen oikealla käsivarrella istuvan Jesus-lapsen teeskennelty suloisuus; vasemmassa kädessään oli Antoniuksella solakka, hempeästi nuokkuva lilja. Mutta juuri tuo ylenmääräinen tunteellisuus viehätti kansan lapsellista mieltä, ja kirjavine kukkineen, joilla kuva melkein aina oli runsaasti koristettu, vaikuttikin se hieman miellyttävästi tumman muurin rinnalla. Ettei kukkia koskaan puuttunut, johtui siitä, että tuo erityisen runsasarmoinen pyhimys oli yleisesti suosittu. Erittäinkin piti Riccardo huolta siitä, että sillä oli niitä yltäkyllin; Farfalla sanoikin etupäässä poikansa tähden muuttaneensa tuohon taloon, jonka tunnus tätä niin viehätti. 'Kenties tuottaa pyhä Antonius meille onnea', oli hän ajatellut, kun Riccardo ahdisteli häntä pyynnöillään, 'voimmehan koettaa!' Ja niin he olivat jo vuosikausia olleet vuokralaisiani, eikä pyhimys ollut vieläkään palkinnut heidän luottamustaan — eikä Riccardo väsynyt häntä kukittamasta. Hän kertoi minulle itse, mistä syystä hän erityisesti rakasti pyhää Antoniusta, nimittäin siksi että hän pikemmin oli ollut eläinten kuin ihmisten pyhimys. "Ihmiset eivät välittäneet hänestä, Vaan nauroivat hänelle", sanoi hän, "mutta eläimet juoksivat hänen jälkeensä, — eivätkä ainoastaan karitsat ja koirat ja muut kotieläimet, vaan myöskin metsänelävät, — viisaat, nopsaliikkeiset ketut ja sukkelat jänikset; yksin pienet käärmeetkin kohottautuivat, pystyyn ja lekuttivat mielihyvästä kieltänsä hänen lähestyessänsä. Ja kun hän kulki merenrannalla, kokoontuivat kalat, rapisuttivat kiiltäviä suomujansa ja aukoivat pyöreätä suutansa, ikäänkuin hänen sanansa olisivat olleet ravintoa. Heille hän näet kertoi sydämensä ylevät ajatukset, joita ihmiset eivät ymmärtäneet." Samaten kuvaili Riccardo innolla, kuinka Jesuslapsi, nähdessään pyhimyksen ylenpalttisen rakkauden, oli laskeutunut hänen syliinsä. Riccardo rakasti nimittäin itse lapsia ja eläimiä yli kaiken ja ne samaten häntä. "Ei ole Vanhassakaupungissa ainoatakaan lasta", sanoi Farfalla, "joka ei häntä tuntisi ja rakastaisi. Kun hän illoin istuu kaivon luona, soittaa harmonikkaa ja laulaa: 'tuu, ystävän', tuu tanssimaan!' Niiloin he paukuttavat käsiään ja hyppelevät hänen ympärillään eivätkä tahdo erota hänestä, niin että vanhempain usein yön tullessa täytyy väkisin viedä heidät sisään."
Aivan pienenä oli Riccardo alinomaa itkenyt ja tuottanut äidilleen enemmän vaivaa kuin kukaan muu lapsista. Mutta töin tuskin hän oli alkanut jotain ymmärtää, kun asiat kerrassaan muuttuivat. Silloin oli näet äiti ostanut hänelle kauniin keltaisen kanarialinnun ja ripustanut sen häkin hänen vuoteensa yläpuolelle, ja lintunen saattoi hänet unohtamaan kaiken mikä häntä vaivasikin. Ei hän näyttänyt koskaan väsyvän katselemasta sitä, kuinka se hyppi toiselta puikolta toiselle, ja hän säisti heikolla äänellään pienen laulajan liverryksiä ja helkytyksiä, niin että todella näytti siltä kuin he olisivat jutelleet keskenänsä.
'Niin me teimmekin', sanoi Riccardo, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa kirkkaammin; 'en muista enää mistä me keskustelimme, mutta kyselin siltä kaikenmoista ja se vastasi minulle. Ymmärsin myös kaikki sen laulut, ja minulle on jäänyt muistiin yksi niistä, joka oli tällainen:
Kultaa siipen' välkkyy,
Kultaa laulun' helkkyy,
Kultaa, kultaa syömmen' on!
Ja minä kuvailin mielessäni sen sydäntä pienen auringonkukan kaltaiseksi, ja kun se lauloi, olin näkevinäni, kuinka nuo lukemattomat keltaiset kukkalehdet värisivät sen rinnassa.
Nyt oli Riccardolla huonetoverina oleanderi, joka ulottui melkein lakeen, ja kerttu ja sirkka, jotka asustivat Carmelon niille valmistamissa häkeissä. Kissa hänellä myöskin oli ollut, vaan sen oli äskettäin myrkyttänyt eräs naapureista, jolta se oli varastanut makkaran. Tuon kissan hengen oli Riccardo kerran pelastanut, kun lapsijoukko, joka oli kokoontunut talon edustalla olevan kaivon luo, oli aikonut huvikseen hirttää sen. Farfalla kertoi että hän oli kompuroinut, ettei tulisi liian myöhään, kainalosauvoilleen niin nopeasti jyrkkiä portaita alas, että helposti olisi voinut pudota niin että olisi kuollut. Hän oli sitten ruokkinut pelastettua kissaa, joka oli pienen pieni ja kurjan laiha, huolellisesti kuin pientä lasta, niin että se vähitellen kävi pyöreäksi, sileäksi ja kiiltäväksi. He olivat olleet keskenään hyvät ystävät ja toverit, ja, tuntiessaan myrkyn vaikutusta oli uskollinen kissa, jännittäen viimeiset voimansa, hiipinyt Riccardon luo, kuollaksensa hänen sylissänsä.
Ajan pitkään huomasin että helläsydäminen Riccardo, joka olisi ollut valmis itse näkemään nälkää, voidaksensa leivällänsä ravita nälkäisiä varpusia tai köyhää lasta, ja yleensä oli lapsellisen vaatimaton, kumminkin äitiänsä kohtaan esiintyä vallan vaateliaana. Hänen pukunsa oli varsin huono, mutta siihen hän kumminkin tyytyi, käsittäen ettei asia ollut autettavissa; mutta pilkkuja ei siinä olisi saanut olla eikä olletikaan paikkoja toisenlaisesta kankaasta. Mutta kun hänen täytyi käyttää samaa pukua vuosimääriä ja se aina varsin pian meni rikki siitä paikasta, jota kainalosauva hankasi, niin nuo seikat eivät olleet kartettavissa. Tiukka oli hän ruokaankin nähden, jossa aina keksi jotakin moitittavaa, ehkä siitäkin syystä, että oli liian heikko, voidaksensa sietää hyvin mitään ruokaa. Huoneen siisteyden suhteen oli hänellä myös kovin ankarat vaatimukset, joita kumminkin oli ylen vaikea täyttää siellä asustelevain holhoeläinten takia. Niinä päivinä, jolloin hän voi paremmin, siisti, pesi ja keitti hän itse innolla ja taidolla, mutta voidessaan huonommin — ja sellaisia päiviä oli paljoa runsaammin — oli äidin oltava kaikkialla läsnä ja kaikkivaltias. Yleensä vaikutti äidin läsnäolo häneen varsin huomattavasti; tämän tarvitsi vain tulla huoneeseen, niin Riccardon kasvot kävivät lapsellisen näköisiksi, näyttivätpä ne pyöristyvänkin, ja kun hän nojautui äitiinsä, kuvastivat hänen liikkeensä tyytyväisyyttä ja turvallisuudentunnetta. Hän ei silloin juuri ottanut osaa keskusteluun, vaan antoi äitinsä puhua ja kuunteli häntä lapsen kaltaisena, josta vanhemmat ovat erehtymättömiä. Mutta kun äiti oli poissa, otti hän usein samat asiat puheeksi, lisätäkseen jotakin Farfallan puheisiin tai oikaistakseen niitä, ja hän osottautui silloin varsin sukkelaksi ja terävä-älyiseksi sekä oikeutta harrastavaksi.
Carmelo rakasti myöskin eläimiä ja lapsia, mutta ei hän seurustellut niiden kanssa veljellisesti ja tuttavallisesti kuten Riccardo. Carmelo oli maailmaan syntyessään ollut varustettu onnenhampaalla, ja Farfalla kertoi minulle, kuinka hänen luonaan silloin oli käynyt lääkäreitä, professoreja ja ylhäisiä naisia katsomassa tuota pientä kiiltävän riisijyvän näköistä ihmehammasta, joka oli hänen esikoisensa suussa ja saattoi naapurit ennustamaan lapsukaiselle onnea ja mahtavuutta. Hymyillen vertasi hän silloisia toiveitansa siihen, miten oli käynyt, mutta hänen tarkka oikeudentuntonsa saattoi hänet kumminkin lisäämään, että Carmelon elo varmaankin olisi voinut muodostua onnekkaammaksi, jos hän itse vain olisi siitä välittänyt. Hän oli voimakas eikä suinkaan laiska, mutta hän jätti usein työnsä, lähteäksensä tuntimääriksi kävelyretkelle tai soutaakseen aukealle merelle, ja nuo huvit olivat hänestä paljoa tärkeämpiä kuin rahan ansaitseminen. Kumminkaan hän ei ollut haaveksija, kuten Riccardo, ja siksi oli äidistä käsittämätöntä, kuinka hän voi käyttää niin paljon aikaa tyhjäntoimittamiseen. Siinä suhteessa hän kumminkin oli onnellinen, sanoi Farfalla, ettei hän lainkaan voinut sietää naisia. Riemuportinkadun kursastelemattomat, luonnolliset tyttöset, jotka parveutuivat Riccardon ympärille, missä hänet vain näkivät, tunsivat niin selvästi, kuinka vastenmielisiä he olivat Carmelosta, että kuin pelästyneet linnut heti pyrähtivät tiehensä, kun näkivät hänen tulevan. Siis ei hän varmaankaan menisi naimisiin, ja se se juuri olisi onneksi; rikkailla olivat lapset, sanoi Farfalla, hauskana leikkikaluna, niillä kun ei koskaan ollut niitä enempää kuin yksi tai kaksi; mutta köyhän lapset, joita oli kuin hiekkaa meren rannalla, olivat kuin hyttysparvi, joka imi vanhempien veren.
Carmelo ei ollut äitinsä eikä veljensä näköinen: hän oli rotevampi, hänen päänsä karkeatekoisempi ja kasvonsa leveämmät. Hän ei ollut hieno eikä kaunis eikä huomiota kiinnittävä, mutta hänen uhkuva voimansa ja terveytensä teki miellyttävän ja raikkaan vaikutuksen. Koko hänen olennossaan ilmeni lapsellista itseensätyytyväisyyttä, ja joskin onnenhammas oli mennyt menojaan, niin oli hänellä sen sijaan onnea tuottavat silmät; suuret ja kauniit ne eivät olleet, mutta tyydytetyt, juopuneet katselemastaan kaikkia ympäröiviä ihania esineitä: puita, niittyjä, lähteitä, kaloja ja lintuja. Hän oleskeli kernaasti luonnon helmassa, missä oli niin paljon katseltavaa ja silmillä nautittavaa; puhelemisesta ei hän välittänyt eikä kuuntelemisestakaan niin kuin katselemisesta.
Vähät olivat hänen puheensa silloinkin, kun tervehdin häntä nähdessäni hänet ensi kerran; äänetönnä hän asetti Riccardon vuoteelle lasitölkin, jossa istua kökötti kaksi pientä lehvisammakkoa. Riccardo kohottautui nopeasti istumaan, hänen kalpeat poskensa punehtuivat, ja ilo sytytti hänen silmissään sellaisen yliluonnollisen hehkun, kuin olisivat taivaanportit auenneet hänen edessään ja jumalalliset salaisuudet ilmenneet hänelle. Nuo vihreät, hartaasti kurnuttelevat olennot olisivat voineet luulla aamukoin hohtavan heidän päänsä yläpuolella. Hän sulki astian lujasti laihoihin käsiinsä, ikäänkuin ilmaistakseen siten hellyytensä sammakoille, ja hän kertoeli niille, kuinka hyvä niiden olisi olla hänen luonansa, kuinka hän joka päivä antaisi niille lukemattomia kärpäsiä ja niille hankittaisiin tuoretta ruohoa, niin etteivät ne tietäisi mitään koti-ikävästä. Sitten hän pyysi Carmeloa kertomaan, kuinka tämä oli saanut ne kiinni ja seurasi huomaavasti tuota lyhyttä mutta tarkkaa selontekoa; samalla näkyi kumminkin hänen huomionsa kohdistuvan myös sisäänpäin, missä mielikuvitus lienee saanut uutta kiihdykettä.
Hän alkoi nimittäin nyt äkkiä vilkkaasti kuvata paikkoja, missä itse oli hakenut sammakoita; sitten rupesi hän kertomaan merimatkasta, jonka kerran vuosia sitten oli tehnyt veneellä muutamien ystävien kanssa, pyytääksensä kaloja. Hän kuvasi näkemiänsä laivoja, niiden valkoisia, keltaisia ja ruskeanpunaisia purjeita, vihreätä merta ja sinistä taivasta, laskevan auringon punertavaa hohdetta ja hämäriin piiloutuvan meren suloisen viileätä ilmaa niin valtavalla ihastuksella, että tuo kuva, jonka olimme nähneet joka päivä, kävi meistä oudon viehättäväksi, ja minusta tuntui siltä kuin tuo aikoja sitten ollut ja mennyt ilta olisi ollut maailman tärkein, ihmeellisin ja onnellisin ilta. Sitten alkoi Farfalla jutella ja kertoi, millaisessa tuskassa hän tuona päivänä oli ollut Riccardon tähden ja kuinka iloiseksi hän tuli, kun keskiyön jälkeen kaukaa kuuli poikansa kainalosauvan säännölliseen tapaansa iskevän katukiviin. Vaikkei Riccardo koko päivänä ollut syönyt muuta kuin palan leipää, ei hän kumminkaan mielenkiihkolta voinut syödä mitään eikä nukkua, vaan makasi melkein aamuun saakka silmät auki, pitäen kädessään pikku kalaa, joka oli ainoa minkä hän oli saanut.
Kun hänen äitinsä nyt huomautti, että ehkä kävisi vaikeaksi aina hankkia sammakoille tuoretta ruohoa, ja että siksi olisi parempi päästää ne irti, joutui hänen mielensä aivan kuohuksiin; hän veti tölkin lähemmäksi itseään ja selitti kiivaasti, että niin kauan kuin hän eläisi, täytyisi sammakoiden olla hänen tykönänsä hänen tovereinansa. 'Ja kun sinä kuolet', sanoi Farfalla, 'niin panen ne haudallesi; siellä ei puutu ruohoa, ja ne voivat pitkinä kevätöinä ilahduttaa sinua laulullansa, josta niin pidät.'
"Niin", jatkoi Riccardo innokkaasti, "mutta ennen kaikkea on teidän muistettava istuttaa sinne tuo oleanderi, johon sitten voitte ripustaa lintujeni ja sirkkani häkit." Minä huomautin että siten ehkä hänen hautapaikastansa saisi alkunsa eläintarha, jota kaupunkimme jo kauan oli toivonut, ja se pani kaikki sydämellisesti nauramaan; mutta oikeastaan pilanteko hänen kuolemastaan, jonka sekä hän itse että muut voivat huomata hiljaa lähenevän lähenemistään, teki minuun varsin tuskallisen ja vastenmielisen vaikutuksen. Vasta vähitellen rupesin käsittämään, että niin selvillä kuin hän olikin tilastaan, hänen mielessään kumminkin vielä oli sijaa hämärille elämänunelmille ja tulevaisuudentoivoille. Melkein koko ikänsä hän oli oleskellut sairashuoneessa, mutta lapsena oli hän viettänyt muutamia vuosia eräässä kauniilla paikalla merenrannalla sijaitsevassa lastenkodissa, jossa sairaita lapsia hoidettiin ja he saivat merikylpyjä. Taloa oli ympäröinyt äärettömän suuri puutarha, ja siellä hän oli istunut kukkivien puiden varjossa, katsellen merelle, ja ystävälliset hoitajattaret olivat tuoneet heille maitoa ja viiniä, ja siellä olivat ne lapset, jotka eivät olleet kovin sairaita, — niihin hän tosin ei ollut kuulunut — olleet piilosilla, hippasilla ja pallosilla. — Hänelle oli käynyt tarpeeksi usein uudistaa mielessään noita muistoja, luullakseni siksi että ne todistivat, että hänenkin elämässään voisi olla sijaa onnelle, ja soivat hänelle oikeuden sanoa: "Minäkin olen kerran ollut onnellinen ja iloinnut päivänpaisteessa!"
Hänen tulevaisuudentoiveensa perustuivat harmonikkaan, jota hän, äitinsä puheen mukaan, osasi soittaa oivallisesti: hän aikoi ruveta soittoniekaksi ja soittaa kaduilla ja ravintoloissa, häissä ja tanssiseuroissa ja siten ansaita rahaa. Mutta paitsi sitä että hän oli liian heikko pannakseen koskaan tuota tuumaa täytäntöön, olisi siihen myöskin täytynyt hankkia poliisilta lupa, ja sen saamiseksi oli tarpeen siksi suuri rahamäärä, että Farfalla ei mitenkään voisi saada sitä kokoon, — joten aie siis joka suhteessa oli mahdoton toteuttaa. Vaeltavan soittoniekan kurjaa elämänosaa pidettiin täällä kadehdittavana, sen saavuttamista olisi Riccardo katsonut huimaavaksi, rajattomaksi onneksi. Yleensä hän olisi käyttänyt joka tilaisuutta ansaitaksensa rahaa, vaikkei hänellä itseensä nähden ollutkaan muita mielihaluja kuin että voisi pukeutua siististi ja sievästi ja saisi mielin määrin polttaa paperossia. Mutta hänen mielessänsä kuvastui korkeimpana maallisena onnena se, jos voisi lähteä ulos maailmaan harmonikka selässä, ehkäpä kulkea suurilla, valtamerta lohkovilla laivoilla toisiinkin maanosiin ja sieltä lähettää äidille rahaa, niin että tämä vanhoillaan saisi levätä, ajatellen: 'Riccardo tekee työtä minun edestäni'. Tuon unelman toteutumista ei hän tosin itsekään pitänyt mahdollisena, vaan siitä hän kumminkin alati haaveksi ja puhui.
Hän käsittelikin todella harmonikkaa taitavasti, vaikkei ollut saanut mitään ohjausta siihen, ja hänen esittämistavassaan ilmeni luontaista soitannollista aistia. Voi huomata hänen soittavan korvakuulolta, esittävän sävelmät sen mukaan kuin oli ne kuullut jonkun ohikulkijan suusta tai naisilta ja lapsilta, jotka niitä hänelle laulelivat, sillä niissä oli joukko muutoksia ja muovailuja. Erityisesti viehätti minua laulu, jolla hän säisti soittoansa, sekä se, että hän sanojen suhteen menetteli samaten kuin säveleenkin nähden, nimittäin muutellen ja koristellen muistinsa runsaita varastoja. Hänellä oli erinomaisen kirkas ääni, joka kajahteli kauas, vaikka hän lauloikin hiljaa, ja hänen laulunsa tunki ehdottomasti sydämeen; oli kuin yksinjätetty lapsi olisi pukenut haaveensa lauluun ja kuunnellut sitä, itse käsittämättä itseänsä.
Kun ensimäisen kerran kuulin hänen soittavan, valtasi minut niin voimakas liikutus, että menin akkunan luo, salatakseni sitä. Silloin katseeni sattumalta kohdistuivat riemuporttiin, jonka siitä kohden voi nähdä. Luullen minun todella vaipuneen katselemaan tuota muinaisaikojen jätettä, jota usein oli nähnyt muukalaisten ihailevan, sanoi Farfalla: "Pakanoille lienee ollut suotu enemmän onnea kuin meille, koska ne pystyttivät tuollaisia voittoportteja. Me taistelemme kurjuutta vastaan ja se pääsee meistä aina voitolle. Mutta sen sijaan on meille pystytetty riemuportti taivaassa." Viime sanat oli hän selvästi lausunut ivalla, vaikkakin lempeästi hymyillen, enkä heti keksinyt mitä vastata. Mutta Riccardo laski harmonikan kädestään ja sanoi hitaasti: "Minä tiedän vieläkin yhden riemuportin; se on siinä, mistä mennään unen laaksoon." Siihen virkahti Farfalla nauraen: "Sellaisilla kuin sinulla on aikaa uneksia; Carmelo ja minä nukumme niin sikeästi että Jumalan joka aamu täytyy uudelleen herättää meidät eloon."
Nuo Riccardon sanat selvittivät minulle monta seikkaa. 'Vaellatko sinä kenties', ajattelin katsoessani häneen, 'joka yö elämän puutarhoissa, kevein askelin, sauvatta, — ja siksikö voit niin tyynesti ja välinpitämättömästi tarkastaa eloa täällä kyynelten laaksossa? Sielläkö olet kuullut nuo laulut, joilla mieltämme liikutat?' Minusta oli kuin olisin nähnyt hänen menevän sisään kukitetusta portista ja nuokkuvien kukkasten kuvusta tipahtelevan hänen päällensä kullalla kimmeltävää kastetta. Siitä johtui hänen silmiensä yliluonnollinen loiste! Olin vähällä käydä kateelliseksi häntä kohtaan. Mitä olisi minulle jäänyt, jos minulta olisi otettu omaisuus ja terveys, niin että olisin ollut köyhä ja sairas kuten hän? Tuskaa, mielenkarvautta, katkeruutta ja vihaa elämää kohtaan. Mutta hän koristeli rakkautensa kukkaseppeleillä tämän julman maan ja yksin tuonkin ainoan lahjan, joka sillä ylenpalttisuudestansa oli varattuna köyhälle pojallensa, — haudan!