V

Eräänä lämpöisenä yönä toukokuussa läksivät toivioretkeläiset liikkeelle. Kun vaelluksen kestäessä ei saanut nauttia mitään, aterioivat pyhiinvaeltajat ennen lähtöänsä yhdessä lukuisan tuttavien kanssa, jotka heitä saattoivat, ja asettuivat sitä varten aukealle kentälle, jota osaksi peitti kaikenmoinen roska, osittain korkea ruoho. Toisella puolen rajoitti sitä linnanmuuri, toiseen suuntaan voi nähdä meren ylitse aina sinne saakka, missä se suli yhteen sinipunaisena häämöttävän taivaan kanssa.

Useimmat läsnäolijat tunsivat minut jo ennestään ulkonäöltä, ja voitin pian heidän suosionsa kartuttamalla yhteisiä ruokavaroja lihalla, hedelmillä ja muilla herkuilla, joita olin tuonut mukanani. Aluksi pysyttelin syrjässä Farfallan kanssa, joka muurin suojassa kivien ääressä valmisteli kahvia ja salaattia; en näet voinut keltään saada niin tarkkoja tietoja seurueeseen kuuluvain henkilöiden elonvaiheista, kuin häneltä. Katsellessani hänen taitavaa ja joutuisaa askartelemistaan, esitti hän minulle kuvia muutamain hänen apunaan ja johdollaan toimiskelevien naisten luonteesta ja elämästä. Näiden joukossa oli kaksi vuokralaistani, joista toinen oli keuhkotautinen ja peljättävän laiha, ja jonka toivo, että voisi rukouksillaan hankkia madonnalta itselleen terveyden, mutta myöskin halu nähdä ihmisiä ja kuulla puhetta ja naurua, oli saattanut liittymään pyhiinvaeltajiin. Hän oli Riccardon hyvä ystävä sekä yhtä väsymättömän vilkas ja taipuisa leikinlaskuun ja ilkasteluun kuin tämäkin. Heillä oli tapana sairautensa ja hiutumisensa johdosta kilvan pistellä toisiansa, ja keuhkotautinen oli ehdottanut, että löisivät vetoa siitä että Riccardo, joka kerskaili olevansa häntä terveempi, kuolisi ennen häntä. "Mutta kuinkas minä saan sinulta maksun, jos voitan?" sanoi hän. Riccardo sanoi että hän voisi olla huoletta, sillä jos tuo uskomaton seikka tapahtuisi, niin tulisi hän keskiyöllä panemaan hänen vuoteellensa maksun tähtitaalereissa.

Toinen nainen oli lihava muori, joka joka kevät virkansa puolesta otti osaa toivioretkeen, vaikka muutoin kernaimmin pysyttelihe paikoillaan ja nytkin katseli Farfallan toimia muutoin liikkumatonna, paitsi että yhtä mittaa soluutteli sormiensa välitse hyvin pitkää ja muhkeata rukousnauhaa, mutta kasvoilla ilme sellainen, kuin aterian onnistuminen olisi riippunut hänen silmälläpidostaan. Hänen toimenansa oli istua kirkossa varakasten naisten edestä, joilla ei itsellään ollut siihen aikaa, samaten muiden hartaudenharjoitusten, kuten pyhiinvaellusten, rukousten lukemisen ja laulamisen suorittaminen. Hänen vyöstänsä riippui rukousnauha ja läkkipullo, jossa hänellä oli tapana säilyttää kahvia, ja häntä nimitettiin Vanhassakaupungissa kirkkomuoriksi sekä myöskin kirkkosammakoksi, siksi että hänellä oli pyöreät, tuijottavat silmät, pullistuneet kuten sammakolla, ja hän liikkui eteenpäin pitkillä hyppäyksillä, kun luuli ettei kukaan häntä nähnyt — niin kerrottiin. Tuosta pilanteosta huolimatta häntä kumminkin pidettiin suuressa arvossa, sekä siksi että hänellä oli taitoa ansaita rahaa, että myöskin sentähden, että hän osasi esiintyä arvokkaasti ja puhui pyhistä ja kaikkein pyhimmistäkin asioista varsin tutunomaisesti.

Kaksi naista esitti Farfalla minulle erittäin sääliteltävinä, siksi että he olivat alkaneet elämänsä joltisenkin suotuisissa olosuhteissa. Toinen heistä, Apollonia nimeltään, oli puvusta päättäen kaikkein köyhimpiä, ellei ollut tavattoman huolimaton; hän oli nimittäin suorastaan puettu ryysyihin. Hänen matalaotsainen, aistillista intohimoa kuvastava muotonsa ei ollut kaunis, vaan kumminkin huomiota kiinnittävä; sen ilme oli levoton, melkein tajuton, kuten hänen liikkeensäkin. Myötätuntoisuutta ei hän voinut herättää ainakaan muutoin kuin siksi että teki niin tavattoman säälittävän vaikutuksen. Hänen elämäntarinansa oli tällainen: Hän oli virkamiehen tytär ja oli mennyt naimisiin jonkun alhaisen virkamiehen kanssa, ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo; kuollessaan ei mies tosin jättänyt hänelle mitään varoja, mutta hän olisi voinut tulla hyvin toimeen eläkkeellään, kun oli lapseton. Mutta jo vuoden kuluttua hän meni naimisiin erään lihakauppiaan kanssa, joka tosin ei luonnostaan ollut paha, vaan oli kiivas ja väkeviin menevä. Hän joi, siksi että kauppa kävi huonosti, tai lieneekö ehkä ollut päinvastoin; pian ilmestyi sitten huolia ja vastuksia sellaisia, joista vaimolla ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Mies sairastui, ja se vei viimeisetkin varat; kuta heikommaksi hän kävi, sen vähemmin hän kykeni vastustamaan juomishimoaan, ja lopuksi hän hirttäytyi selvitessään pitkällisestä humalasta. Avuttomalle vaimolle hankkivat hänen entiset tuttavansa kauppakojun torilla, ja hän tuli nyt joltisestikin toimeen ja olisi ehkä pian tullut siedettäviin olosuhteisiin, mutta hän rakastui pian erääseen kuormankantajaan, jonka seisontapaikka oli lähellä hänen kojuansa. Hän antautui yhteyteen hänen kanssansa, solmimatta avioliittoa, ja synnytti nyt, ollessaan neljänkymmenen tienoilla, viisi lasta peräkkäin, kadottaen samalla kadottamistaan voimansa. Kolmas mies oli laiskin ja pahaluontoisin kaikista; hän väsyi pian tuohon rasittavaan joukkueeseen, hankki itselleen nuoren rakastajattaren ja muutti hänen kanssaan toiseen asuntoon, välittämättä lainkaan Apolloniasta ja hänen lapsistansa. Niin oli tämä joutunut Roomalaiskaupunkiin, missä käytännöllinen ja kokenut Farfalla oli auttanut tuota neuvotonta olentoa hankkimaan työtä.

Toinen nainen lienee ollut yhtä vanha kuin Apollonia, mutta vaikka surut ja huolet olivat jättäneet jälkiä hänen kasvoillensa, ilmeni niillä kumminkin vienoa suloutta, joka teki hänet paljoa nuoremman ja miellyttävämmän näköiseksi. Farfalla kertoi, että hän vielä kymmenen vuotta sitten oli ollut nuori ja ihmeen kaunis; 'hänen miehellänsä, joka myös oli kaunis ja luonnoltaan ilomielinen, oli paikka eräässä hattukaupassa, ja he tulivat hyvästi toimeen. Eräänä päivänä oli mies mennyt kovaa ukkossadetta pakoon muutamaan jalokivikauppaan ja pistänyt siellä kenenkään huomaamatta kainaloonsa laatikon, joka sisälsi joukon jalokiviä, ja vienyt sen kotiin. Kotona heitti hän kivet laatikosta, pani siihen äskensyntyneen lapsensa ja sanoi hämmästyneelle vaimollensa että pienokaisen vastedes olisi nukuttava siinä. Eräs tyttö, joka näki tuon kaiken avoinna olevasta ovesta, ilmaisi asian muille, ja mies parka joutui vankeuteen, kun tuomarit eivät voineet uskoa hänen noin äkkiä joutuneen järjiltään. Vankilassa hän, jonkun aikaa raivottuaan, kävi yhä tylsämielisemmäksi, mutta lihoi samalla, ja häntä rasitti ainainen kalvava nälkä. Hänen vaimonsa, joka tuskin kykeni elättämään itseänsä ja lapsiansa, kävi kumminkin usein miehensä luona viemässä hänelle ruokavaroja, jotka sai kokoon näkemällä itse nälkää, joten hän kuihtui kuihtumistaan samassa määrässä kuin vanki lihoi ja kävi kankeammaksi.

Sanoin Farfallalle kuultuani tämän ja muita samanlaisia juttuja:
"Näyttää siltä kuin te naiset tulisitte paremmin aikaan ilman miehiä,
ja kumminkin te aina niitä tavottelette? Mikä teidät siihen saattaa?
Tyhmyyskö vai mielettömyys vai rakkaus?"

"Kohtalo", sanoi hän, yrittämättäkään kumota väitettäni. "Kaikki on edeltäpäin määrättyä, on Riccardolla tapana sanoa, ja luulen hänen olevan oikeassa."

Väliin, sanoi hän, saivat kumminkin miehetkin kärsiä teoistansa, ja hän huomautti minua, sitä todistaakseen, suutari Bonalmasta, joka aivan äskettäin oli antanut Roomalaiskaupungille paljon puheen ja naurun aihetta. Tämä oli istuutunut muista erilleen, merelle päin, ja tuijotti katse tylsänä eteensä; hän näytti nuorelta, mutta oli kalpea ja laiha ja ikäänkuin tuskasta kokoon kutistunut, niin että minun oli mahdoton kuvailla häntä mielessäni iloiseksi ja pulskaksi, jommoinen hän vielä äskettäin oli ollut. Hän oli mennyt naimisiin hyvin nuorena, noin kymmenen vuotta sitten, hänellä oli monta lasta, ja hän oli elänyt tyytyväisenä, kunnes hänen vaimonsa alkoi käsittämättömällä tavalla laimiinlyödä taloutta ja tuhlata rahaa. Syyksi tuohon omituiseen muutokseen huomattiin mielenhäiriö, josta syystä hänet täytyi viedä hulluinhuoneeseen. Bonalma otti taloutta ja lapsia hoitamaan taloonsa nuoren, tarmokkaan ja voimakkaan tytön, joka sittemmin synnytti hänelle kaksi lasta, katsoi itseään hänen vaimoksensa ja käyttäytyi joka suhteessa sen mukaan. Kumminkaan ei Bonalma ollut suinkaan unohtanut mielisairasta vaimoansa, vaan kävi väliin häntä tervehtimässä, lähetti hänelle vaatteita ja ruokaa ja muuta mitä hän voi tarvita. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt laitoksessa, mutta pääsiäisen aikaan hän tunsi kiihkeätä halua tavata vaimoansa. Heidän häänsä olivat nimittäin olleet siihen aikaan vuodesta, ja silloin oli heillä ollut kimputtain esikkoja ja orvokkeja vyöllä ja napinlävessä; siksi valtasi hänet joka kevät, kun hän missä tunsi noiden kukkasten lemua, halu tavata sairasta vaimoansa, ja hänen täytyi noudattaa tuota haluansa ellei tahtonut menettää järkeänsä hänkin. Niinpä oli hän tehnyt tänäkin keväänä. Lääkäri, joka hoiti hänen vaimoansa, ilmoitti hänelle silloin että hän nyt toivoi, päinvastoin kuin ennen oli arvellut, voivansa parantaa sairaan, ja hän kehotti Bonalmaa palaamaan muutaman viikon kuluttua, viemään vaimonsa täysin parantuneena kotiin. Tuo tiedonanto vaikutti Bonalmaan kuin isku päähän, ja puoleksi tajutonna hoiperteli hän kotiin. Ollessaan tuossa tilassa, kuin päihtyneenä tai huumaantuneena, rohkeni hän ilmaista rakastajattarellensa uutisen ja kehottaa häntä lähtemään pois, suodaksensa sijansa hänen lailliselle vaimollensa. Mutta toinen vakuutti heti että pysyisi paikallansa, mihin olikin tavallaan oikeutettu, kun hänellä oli muutaman kuukauden jälkeen jälleen lapsi odotettavissa. Bonalmassa ei ollut miestä käyttämään väkivaltaa, varsinkaan, kun hänen omatuntonsa häntä soimasi, hänen sydämensä oli kiintynyt lapsiin, ja tuo tarmokas, häikäilemätön nainen, joka ei lainkaan välittänyt siitä, kuinka hän selviäisi asiasta, saattoi hänet tavallista pelokkaammaksi. Naapurit odottivat varsin uteliaina, miten kävisi, kun vaimo parin päivän perästä palaisi kotiin. Ei kukaan tiennyt muuta neuvoa kuin sen, minkä Riccardon kyttyräselkäinen ystävä oli keksinyt, että nimittäin Bonalma nyt vuorostaan asettuisi asumaan koppiin, jonka hänen vaimonsa oli jättänyt.

Tosin Bonalman ulkomuoto olikin omiansa herättämään tuon ajatuksen. Hänen kasvoistansa voi huomata että yksi ainoa kalvava ajatus tai pikemmin epäselvä pelontunne raskaana ja hervostavana ahdisti häntä. Hänen tuijottavassa, hehkuvassa katseessaan oli uhkaava ilme; hän oli minusta kuin kamalia tuskia kärsivä eläin, joka on luonnostaan tuiki leppeä, mutta alkaa kuoleman tuskan kurkkua kuristaessa umpimähkään haukkoa ilmaa ja epätoivoissaan voi purra kuoliaaksi mitä vain lähelle sattuu.

Hän piti, kertoi Farfalla, paljoa enemmän vaimostaan kuin rakastajattarestaan, joka kumminkin oli nuorempi ja muhkeampi. Luonnostaan oli hän taipuva kiintymään kotiinsa, hellä ja tunteellinen, ja hän oli, ehkä tietämättänsä, koko ajan rakastanut vaimoansa; tosin tämä olikin ollut sekä hyvä että kaunis, niin ettei ollut monta hänen vertaistansa. Farfalla, joka aina halusi mihin hintaan hyvänsä lohduttaa murheellisia, oli neuvonut Bonalmaa lähtemään mukaan toivioretkelle, mutta mitä ihmeitä madonnan oikeastaan oli tehtävä hänen hyväksensä, sitä he tuskin kumpikaan tiesivät. Kun nyt katselin häntä kaukaa, tulin vakuutetuksi siitä että olisi parasta hänen rakastajattarellensa, jos pysyttelisi hänestä kaukana, niin avuttomalta ja aralta kuin hän näyttikin, ja tuo ajatus, että hän oli murhaaja, vaikkei itse sitä tiennyt vaan ehkä vain tuskalla sitä aavisti, vaikutti minuun niin valtavasti ja tuskallisesti, etten voinut pakottaa itseäni häntä puhuttelemaan.

Virkistyäkseni käänsin nyt katseeni matkueeseen kuuluviin vanhoihin aviopuolisoihin, jotka olivat pieniä, vilkkaita, iloisennäköisiä olentoja ja joita pikeimmin olisi luullut sisaruksiksi kuin aviopariksi. Heillä oli ollut kaksi tytärtä, jotka olivat kauniita, terveitä ja hilpeitä, mutta myöskin hillittömiä ja ajattelemattomia, ja niillä oli ollut rakkaudenseikkailuja rikasten herrojen kanssa. Vanhemmat olivat aluksi heitä siitä nuhdelleet, mutta lempeästi vain, sillä he rakastivat pulskia tyttäriänsä liiaksi, ja sitä paitsi he rohkenivat kuvitella mielessään, että nuo herrat menisivät naimisiin heidän lastensa kanssa, saattaen nämät loistoon ja kunniaan; olihan muinoisina aikoina usein tapahtunut sellaista. Mutta sen sijaan synnytti vanhempi tytär kaksi lasta peräkkäin vanhusten elätettäviksi, ja kun rakastelija, joka ei ollenkaan pitänyt huolta lapsistaan, kävi kylmäksi niiden äitiäkin kohtaan, läksi tämä maille maailmoille, ettei tarvitsisi kestää sitä, että tulisi kokonaan hylätyksi; vaikka hän olikin laiska ja kevytmielinen, ei häneltä kumminkaan puuttunut ylpeyttä ja rohkeutta. Molemmat lapsensa jätti hän vanhempiensa huostaan, luvaten lähettää rahaa, niin pian kuin saisi sitä ansaituksi; mutta sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään, ja vanhemmilla oli nyt jälleen tilaisuutta kuvailla mielessään, kuinka hän palaisi tarumaisen onnellisissa olosuhteissa. Toisen tyttären oli sillä välin käynyt kuten hänen sisarensakin, mutta hän oli toista laatua ja suri paljoa haikeammin tekonsa seurauksia. Sen jälkeen kuin tiesi tulevansa isättömän lapsen äidiksi, ei hän enää liikahtanutkaan ulos vanhempiensa asunnosta, ja kun synnytys oli ohi, läksi hän sieltä ainaiseksi. Ei tiedetty oliko hän sisarensa tavoin lähtenyt maailmalle vai mennyt kuolemaan. Nuo pienet vanhat ihmiset, ammatiltaan saviastioiden korjaajia, näkivät paljon huolta ja vaivaa hankkiessaan elatusta kolmelle kukoistavalle kasvatilleen, mutta eivät luopuneet toivosta, vaan vaelsivat joka vuosi toukokuussa pyhälle vuorelle, rukoillakseen armorikasta neitsyttä kadonneitten lastensa puolesta.

Farfallan lapsista oli saapuvilla ainoastaan hänen nuorin tyttärensä Vittoria, ja tämä otti toivioretkeen osaa oikeastaan vastoin äitinsä tahtoa. Oli nimittäin kysymyksessä rakastaja, josta Farfalla ei olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan, vaikka hän muutoin lapsiinsa nähden oli pikemmin liiaksi kuin liian vähän myöntyväinen. Siihen hän vielä tyytyi että tyttö, jota yleisesti suosittiin kauneutensa ja iloisen mielensä takia, oli hylännyt monta kunnollista ja hyvästi toimeentulevaa kosijaa; mutta Vittorian avioliittoa tuon ainoan kanssa, jonka tämä olisi tahtonut, hän vastusti tavattoman tarmokkaasti, ja Carmelo ja Riccardo avustivat häntä siinä. Olipa Carmelo kerran vihoissaan lyönytkin sisartansa, kun eivät pyynnöt ja varoitukset saattaneet tätä luopumaan aikeestaan, ja hän oli sanonut, ettei Vittorian enää pitäisi pitää häntä veljenänsä, jos menisi naimisiin tuon miehen kanssa. Rakastaja oli nimeltään Pasquale, ja hän oli hyvää sukua. Vastahakoisuutensa syistä ei Farfalla ilmaissut minulle muuta kuin että tuo mies oli hänestä kovin vastenmielinen ja että hän oli laiska. Mutta laiskan miehen hitto perii ja hän saattaa vaimonsakin helvettiin.

Kun oli aterioitu ja ihmiset käyneet vilkkaammiksi, kääntyi Farfalla, joka mieltäkiinnittävällä tavalla oli kertonut minulle nämä nyt muistista esittämäni seikat, muun seurueen puoleen, joka näytti tietävän hänellä olevan muistissa varattuna runsaasti kertomuksia ja lauluja. Kun hän nyt istui mukavasti keskessä ja katseli kuulijakuntaansa kirkkailla sinisillä silmillään, hartaasti, mutta samalla, etevämmyytensä tuntien, leikillisen ylpeästi, valaisten silloin tällöin esitystään vilkkailla kädenliikkeillä, muistuivat mieleeni vaeltavat laulajat, jotka muinaisaikoina kokosivat ympärilleen kansaa aukeille kentille lehmusten alle. Ei kukaan keskeyttänyt häntä muutoin kuin suosiollisella naurulla tai hämmästyksen huudahduksella, ja minustakin tuntui siltä etten väsyisi häntä kuuntelemaan, niin huvittavalla tavalla hän esitti kuvan toisensa jälkeen menneestä ilottomasta ja kurjasta elämästänsä. Välillä hän myöskin kertoi satuja ja pyhimystaruja, todistaakseen jonkun väitteen tai valaistakseen jotakin elämänkokemusta, lauloipa hän muutamia säkeistöjä vanhoista lauluistakin, — ja minulla on niistä sekä sanat että sävel vielä muistissa, vaikkei hänellä ollut ääntä eikä korvakuuloa. Hänen kertomistavastaan kävi selvästi esiin, ettei hän suinkaan ylen vakaasti uskonut pyhimyksiin, ja madonnastakin hän puhui lempeällä ivalla, vaikka vaelsikin jo kolmatta kertaa pyhälle vuorelle hänelle huoliansa ja pyyntöjänsä esittämään.

Ensi kertaa hän meni sinne seitsentoistavuotiaana tyttönä rukoilemaan tuota taivaallista olentoa pehmittämään hänen äitinsä sydämen; äiti nimittäin vaati häntä luopumaan kauniista kellosepästä, josta sitten tuli hänen miehensä ja johon hän silloin oli rakastunut, ja menemään naimisiin tuon vanhemman, työteliään kosijan kanssa, jonka hänen sisarensa sitten otti ja tuli varakkaaksi porvarirouvaksi. Pelko oli silloin vallinnut hänen mielessään, sillä itse teossa hän piti äitiänsä paljon mahtavampana kuin madonnaa, ja nyt hän oli äidin tietämättä lähtenyt koko päiväksi kotoa pois. Suureksi hämmästyksekseen hän kotiin tullessaan huomasi tuon itsepintaisen olennon muuttaneen mieltä. Äiti oli näet luullut, kun tytärtä ei ruvennut näkymään kotiin palaavaksi, että tämä joko oli surmannut itsensä tai lähtenyt rakastajansa tykö, eikä hän olisi tahtonut kumpaakaan noista häpeäpilkuista tahraamaan perheensä kunniaa. Sentähden hän oli päättänyt antaa tyttärensä tehdä mielensä mukaan ja ajatteli jo tyydytyksellä siitä johtuvia seurauksia, ja kun hänen ennustuksensa sittemmin toteutuivat, ei hän suonut Farfallalle mitään apua. "Siis", sanoi Farfalla, "on minun kiittäminen madonnaa miehestäni, joka kahdeksan vuoden perästä jätti minut ja teki minusta kerjäläisen; nähtävästi ei pyhä neitsyt tuntenut häntä niin hyvin kuin äitini."

Toisella kertaa Farfallan rukousta ei ollut kuultu. Silloin oli hän ollut vuorella vähän aikaa sen jälkeen kuin hänen miehensä oli lähtenyt maailmalle, kaksi kuukautta ennen nuorimman lapsensa syntymistä. Hylättynä ja hädissään, kuten oli, kammotti häntä ajatellessa että saisi vielä yhden lapsen lisää elätettäväksi, vaikka tuskin kykeni hankkimaan toisillekaan leipää, ja hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi täytynyt pakottaa taivas ottamaan asuntoihinsa tuo vielä syntymätön sielu. Kankeasti liikkuen ja sydän toivotonna nousi hän vuorta ylös, ollen menehtymäisillään kesän kuumuuteen, sillä hän oli päättänyt ettei matkalla nauttisi tippaakaan vettä. Saavuttuaan ylös vuorelle oli hän niin väsynyt ja voi niin pahoin, ettei kyennyt pitämään ajatuksiaan koossa ja sitäkin vähemmin esittämään asiaansa rukouksessa; mutta luottaen siihen että tuo jumalallinen olento ymmärtäisi häntä sanoittakin, heittäytyi hän madonnan kuvan eteen ja itki niin että alttarivaate kostui ja kävi raskaaksi ja kyyneleet virtasivat kivilattialle. Mutta siitä huolimatta syntyi lapsi maailmaan oikeaan aikaan ja oli, kuten Farfalla lausui, kukoistavampi, voimakkaampi, kauniimpi ja vilkkaampi kuin toiset, juuri kuin sillä olisi ollut kaksi henkeä.

Vittoria oli syntynyt eräänä sunnuntaina, auringon ollessa korkeimmillaan ja iloisen soiton kajahdellessa. Joukko sotamiehiä oli nimittäin kulkenut sitä katua pitkin, jonka varrella Farfalla asui, ja kun hän kuuli tuttua marssia puhallettavan, juoksi hän työnsä jättäen akkunan luo, katsoaksensa ulos. Kun hän kumartui ulos akkunasta ja juuri näki kullankeltaisten torvien säihkyvän auringonpaisteessa, alkoivat synnytystuskat, ja synnytys tapahtui sitten niin nopeasti, että hän vielä kaukaa kuuli muutaman hiljaisen sävelen, kun jo kaikki oli ohi. "Jos se olisi ollut poikalapsi", huomautti lihava vanha muori, Farfallan lopetettua tämän kertomuksen, "niin siitä olisi tullut mahtava sotapäällikkö." "Luulin lapsen tuottavan minulle onnea, vaikka olikin tyttö", sanoi Farfalla, luoden kirkkaat silmänsä Vittoriaan, joka istui kaukana hänestä, "mutta nyt en enää usko sitä."

Ulkomuodosta päättäen oli tuo ihana olento syntynyt kantamaan onnen purppuraa. Täysin mitoin oli luonto suonut hänelle antimiaan; kaikki se viehättäväisyys mitä väri, ihon hohde, muotojen sulavuus ja täyteläisyys voi suoda, koristi hänen kasvojansa ja varttansa, niin että yhtä vähän tuli hänessä kaivanneeksi mielen ja hengen sisältöä, kuin sitä kaipaa ruusu- tai tulppaanikimpussa. Hänen suurista avo auki olevista silmistänsä säteili lämmin hehku, joka oli viehättävä kuin päivänpaiste, mutta johon ehkä lopuksi voi kyllästyäkin, kuten päivänpaisteeseenkin; sanottavaa ei hänellä varmaankaan ollut mitään eikä mitään muuta toiselle antaa kuin nuoruutta, mieleniloisuutta ja rakkaudenhehkua, mikä tosin onkin runsas ja valtava anti. Äidin kertoessa oli hän kuunnellut äänetönnä, sanaakaan lausumatta, katseet luotuina merelle päin, mutta kuullessaan Farfallan viime sanat käänsi hän hitaasti päänsä ja lausui levollisesti: "En ole pahempi sinulle, kuin sinä olit äidillesi", käännähti jälleen ja suuntasi katseensa kauas etäisyyteen. 'Mitä hän tuolta hakee?' ajattelin minä. 'Kuuleeko hän ehkä meille muille kuulumatonta voittomarssia, rumpujen pärinää, torvien uljasta toitotusta ja kaihoisaa valitusta, joka kutsuelee häntä täältä yhteiskunnan kukkuloille?' Kuvailin häntä mielessäni diadeemi otsalla imperaattorin vaunuissa; valkoiset hevoset, joilla oli pitkä harja ja häntä, vetivät sitä rinnettä ylös Kapitoliumiin, ei — onnen kukkuloille! Tiellä tunkeili hopeavitjoista talutettuina kiljuvia ja karjuvia leopardeja, tiikereitä, norsuja ja muita vierasten maiden eläimiä, mutta tarkkaamatta tuota melua ja loistoa katsoi hän suurilla, mustilla silmillänsä kauas etäisyyteen, ylpeänä ja levollisena. Kerron tästä antaakseni kuvan hänen kauneudestansa ja ihanuudestansa; itse teossa kyllä käsitin että hänen ajatustensa ja toiveittensa esineenä olivat vain ruskeat miehenkasvot, ja kun istuuduin hänen viereensä ja aloin jutella hänen kanssansa, huomasin kohta arvostelleeni häntä oikein. Puhuessa tuli hänen kasvoillensa leikillisen iloinen ilme, ja silloin haihtui heti hänen juhlallinen mahtavuutensa melkein kokonaan ja hän siirtyi tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Sen kautta ei hänen viehätysvoimansa suinkaan vähentynyt, muuta kuin mahdollisesti mielikuvitukseen nähden; herttaisemmalta hän minusta tuntui, sitten kuin olin puhellut hänen kanssansa. Kysyin miksi hän oli hylännyt kaikki nuo kosijat, jotka olivat hänen äidillensä mieleen. "Ne eivät minusta ole olleet kyllin kauniita", vastasi hän, katsoen minuun hymyillen, niin että ehdottomasti punastuin, ikäänkuin minun olisi ollut hävettävä sitä etten ollut enää aivan nuori ja hänestä ehkä kovin mitätön näöltäni. "Ja Pasquale on kyllin kaunis?" kysyin edelleen, ja hän vastasi nyökäyttämällä päätänsä ja vielä selvemmin punehtumalla äkkiä, — joten tulin vakuutetuksi siitä että tuon rakastetun miehen muhkeus ja kauneus oli verraton.

Olisin kumminkin halunnut kuulla hänestä puolueettoman arvostelun ja menin Riccardon tykö, arvellen häntä pikimmin kykeneväksi lausumaan sellaisen. "Minkä näköinen on tuo mies, jota sisaresi rakastaa?" kysyin häneltä. "Hän näyttää aivan sellaiselta pedolta, jollainen onkin", sanoi Riccardo halveksivasti, keskeyttämättä soittoansa, joka hänestä nähtävästi oli kysymystäni tärkeämpää. "Katsokaas", jatkoi hän heti, "tuosta, jossa näette vedessä valkeahkon viirun, on juuri kulkenut suuri höyrylaiva, joka on matkalla Intiaan, ja siellä on lämmittäjänä eräs ystäväni, jonka saan periä." Perintönä oli hyvänhajuinen santelipuinen laatikko ja papukaija, joka Riccardon puheen mukaan oli ihmeellisen ihana olento; väriltään oli se sininen ja vihreä kuin riikinkukonpyrstö, mutta sillä oli myöskin muutamia tulipunaisia höyheniä, ja koko sen ruumis hohti, ikäänkuin joku olisi voidellut sen liimalla ja pistänyt kiillekultaan. Puhua ei se nyt tosin osannut muuta kuin: "Näkemiin!" ja "Hyvästi!" "Mutta opetan sille vielä paljon muuta", sanoi Riccardo, "sillä kuukauden kuluttua se on minun." Kysyin, kuinka se oli käsitettävä, ja Riccardo sanoi levollisesti: "Ehkä ystäväni kuolee ruttoon, joka nyt juuri raivoaa Intiassa; kotiin hän ei ainakaan palaa missään tapauksessa." Kun hän lausui tuollaisia seikkoja, kävivät hänen silmänsä ja katseensa ja äänensä sellaisiksi, että selkäpiitä karmi, vaikkei hän itse lainkaan huomannut puheidensa kuuluvan kammottavilta tai edes salaperäisiltäkään. Ei hän päättänyt ulkonaisista merkeistä, sanoi hän, jonkun ihmisen kuolevan, vaan hän tunsi ja tiesi sen samalla tavalla kuin unessa tietäisi jostakin, että tuo on minun isäni, tai jostakin maisemasta, että tuo on Intia, vaikkei unikuva vastaisikaan todellisuutta. Tuollainen aavistamiskyky ei muutoin ollut mitään harvinaista, arveli hän, vaan sitä tapasi eläimissäkin; niinpä esimerkiksi hänen ystävänsä papukaija ei erotessa mitenkään suostunut sanomaan "Näkemiin", vaikka sen omistaja huusi sille tuota sanaa moneen kertaan, vaan rääkkyi vain yhtä mittaa "Hyvästi", niin että omistaja arveli papukaija paran ennustavan omaa kuolemaansa ja pyysi Riccardon lupaamaan että täyttäisi sen, niin että hän vielä saisi nähdä sen kirjavan, koreavärisen ruumiin. "Se ei tuolle tyhmyrille pälkähtänyt päähän, että hänen itsensä täytyisi kuolla", sanoi Riccardo hymyillen.

Kysyin miksi hän ei ollut varoittanut ystäväänsä ja estänyt häntä lähtemästä matkaan. "Mitä se olisi hyödyttänyt?" kysyi hän hämmästyneenä. "Silloin olisi hän kotona tukehtunut riisinjyvään tai kuollut ilman mitään aihetta. Kaikki on edeltäpäin määrättyä. Lapsena oli minulla kerran vaarallinen, hyvin tarttuva tauti, ja lääkäri käski äidin pitämään minua erilläni toisista, mikä tietysti oli mahdotonta, kun meillä oli vain yksi huone. Hän asetti siis minut keskelle leveätä vuodettamme ja toiset ympärilleni sekä paneutui itse jalkopäähän, arvellen ettei olisi pahaksi, jos kaikki tyyni kuolisimme yhdessä; mutta ei yksikään heistä sairastunut ja minäkin paranin. Sinä päivänä, jona minusta tuli raajarikko, syöksyi Carmelo korkealta muurilta maahan, ja häntä luultiin kuolleeksi, kun hänet tuotiin kotiin; hän tointui kumminkin, ja pian hän temmelsi toveriensa kanssa yhtä reippaana kuin ennenkin. Minä sitä vastoin, joka unessa pyörähdin matalasta sängystä maahan, en koskaan enää toipunut entiselleni, ja tuo putoamiseni noin mitättömän matkan korkeudesta on pian saattava minut hautaan."

Ryhtymättä arvostelemaan hänen lausumiansa mielipiteitä ja hänen käsitystänsä maailman menosta, koetin vain saada hänet siitä uskosta, että hänen olisi pian kuoltava; sanoin että hänen päinvastoin olisi elettävä toivossa voivansa tulla paremmaksi, joskaan ei aivan terveeksi. Hän pudisti päätänsä ja sanoi kuiskaten: "Tiedättekö, miksi äitini menee pyhälle vuorelle? Luuletteko hänen tekevän sen tuon hyveenpalkinnon tähden, jonka Nanni kyllä muutoinkin saisi? Hän rukoilee minun kuolemaani, sillä se tuottaa hänelle enemmän hyötyä, kuin Nannin myötäjäisrahat."

Koetin saada hänet luopumaan tuosta arvelusta, joka minusta tuntui mielettömältä ja tuulesta temmatulta, ja nuhtelinkin häntä vakavasti siitä, että hänellä oli sellaisia ajatuksia uskollisimmasta, uhraantuvaisimmasta ystävästänsä, — jota hänellä muutoin ei näyttänyt olleen tarkoitus mitenkään moittia tai alentaa tuolla mitä oli sanonut. Hän vaikeni ja haki häntä silmillänsä ihmisjoukosta, ja löydettyään hänet katsoi hän häneen kauan, hymyillen, mutta kumminkin hieman nurjamielisenä, ja hän näytti täydellisesti unohtaneen minun läsnäoloni.

Täysikuu, joka nyt jo paistoi koko kirkkaudessaan, valaisi laajaa kenttää, niin että selvästi voi nähdä kaikki mitä siellä tapahtui, ja muistan että nuo valjut olennot, jotka liikkuelivat edes takaisin kuivilla, hiedoittuneilla romuläjillä, olivat minusta kuin kuolleista nousseita, jotka halajivat tuntea maan lämpöisen ilman hivelevän heidän kolkonnäköisiä kasvojansa ja koettivat kulmikkailla, luonnottoman kiihkeillä liikkeillä matkia eläviä. Viiniä ei ollut juotu, ja kumminkin kävi iloisuus yhä meluavammaksi; kaupungista tuon tuostakin kuuluvat vienot laulun tai mandoliinin sävelet saattoivat tuon riemastelun tuntumaan yhä räikeämmältä, raaemmalta. Suurinta ääntä piti nyt kolme viallista olentoa, kaksi miestä, joista toinen oli kyttyräselkäinen, toinen silmäpuoli, ja inhottavan näköinen heikkomielinen tyttö, jonka rumuus kävi vielä huomattavammaksi sen kautta että hän oli koristautunut kirjavilla retaleilla. Nuo molemmat nuoret miehet olivat Riccardon hyviä ystäviä, mutta hän syytti kyttyräselkäistä uskottomuudesta, sillä tämä oli eräänä iltana, kun kaikki olivat kokoontuneet kaivolle juttelemaan, mennyt kihloihin heikkomielisen tytön kanssa. Tyttö luuli kihlauksen olleen tarkoitetun täyttä totta ja huvitti nyt hellyydenosotuksillaan toisia, joiden törkeät pilapuheet, häntä lainkaan loukkaamatta, vain saattoivat hänet nauraa kikattamaan. Farfalla keskeytti mellakkaa ja naurua huudahtamalla: "Jos kyttyräselkä ja höpsäkkö menevät naimisiin, niin ei Riccardonikaan enää huoli odottaa; annan hänelle kaksi olkisäkkiä vuoteeksi ja tusinan kiviä liedeksi. Kuka tytöistä tahtoo hänet näine myötäjäisineen?" Nyt joukko nauravia tyttöjä ensin kiiruhti Farfallaa kohden huutaen: "Minä tahdon hänet, minä, minä!" — sitten he juoksivat Riccardon tykö, nykivät hänen mustia kiharoitaan ja jatkoivat vallatonta pilaansa, tarjoutuen hänelle vaimoksi. Hän vastaeli heille ensin samaan tapaan, mutta otti sitten harmonikkansa ja alkoi soittaa tanssisävelmää, jolloin tytöt heti rupesivat laulamaan ja tanssimaan, ja muutamat miehet ja vanhat naiset säistivät heitä puoliääneen rytmillisellä hyräilyllä. Keskellä tuota temmellystä kuultiin Pakanakirkosta kellon ilmoittavan syvällä, vakavalla äänellään keskiyön olevan käsissä, — ja se oli sopimuksen mukaan oleva lähdönmerkki. Hälinä vaikeni heti, lähtijät lausuivat nopeasti hyvästit jääville ja asettuivat parittain tai kolmittain jonoon. Lähtiessään liikkeelle virittivät he laulun, jonka voi huomata olevan hyvin vanhoilta ajoilta ja jota lienevät laulaneet jo ensimäiset toivioretkeläiset, mitkä vuosisatoja sitten vaelsivat pyhälle vuorelle. Ensi äänessä oli jotakin kiihkeästi hillittyä; syvä, yksitoikkoinen säistys muodosti kuin ahdistavan muurin, josta tuo yksinkertainen sävel, sinne tänne harhaillen, epätoivoissaan haki aukkoa, pyrkien apua anoen valoa kohden. Kun vaeltajat jo olivat kadonneet näkyvistä, kuului vielä kauan heidän kenkiensä kopinaa sekä joka värsyssä toistuva loppusävel, joka oli kuin hukkuvan hätähuuto, kun hän uudelleen ja yhä uudelleen kohoaa vedenpintaan, mutta lopuksi anoo apua vain heikolla äänellä, sitten käy tiedottomaksi ja menehtyy.