VI
Sama kellonääni, joka antoi toivioretkeläisille lähdönmerkin, keskeytti Riemuportinkadulla rakastavaisen parin hyväilyt, karkottaen pikku Nannin luota hänen sulhonsa, jonka laiva juuri oli palannut Smyrnasta ja muutamiksi päiviksi asettunut satamaan. Rakastavaiset olivat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että katu pyhiinvaelluksen johdosta oli melkein autiona, tavatakseen toisiansa vinnikamarissa, jossa Nanni asui yhdessä Vittorian kanssa, ja tuossa tilaisuudessa olivat he kerrassaan unohtaneet hyveenpalkinnon ja Farfallan siihen kohdistuvat toiveet. Kello kaksitoista oli sulhon jälleen oltava laivalla, ja hän lausui nyt nopeasti hyvästit ja kiiruhti pitkin, varovaisin askelin Riemuportinkatua alas, jolla aikaa tyttö pari kertaa painoi kasvojansa tyynyä vasten, mutta nukahti sitten, niin että tuo yksinäisyydessä syttynyt rakkaudenliekki jo oli palanut loppuun ja lakannut hehkumasta, kun vähää jälkeen keskiyön saatoin Riccardon hänen asunnollensa.
Kohta sen jälkeen tapahtui aivan toisenlainen seikkailu. Riccardo, joka varsinkin kesäkuukausina usein kärsi unettomuudesta, makasi silloin, välttääksensä tuon matalan huoneen tukahduttavaa ilmaa, ulkoeteisessä, jonne sitä varten oli varattu maissintupsuilla täytetty säkki. Niin sanoi hän nytkin aikovansa tehdä, kun yritin auttaa häntä nousemaan noita jyrkkiä portaita ylös, ja kun tunsin hänen tapansa, niin jätin hänet vuoteellensa eteiseen, ilman että päähäni oli pälkähtänytkään, että se voisi olla arveluttavaa. Pieni joukko, joka oli lähtenyt kotiin yhtaikaa meidän kanssamme, oli pian hajaantunut, ja hiljaisuus vallitsi jo, kun aloin laskeutua kaupunkiin päin. Riccardo vaipui heti sikeään uneen, josta kumminkin pian heräsi, kuten arveli, jo muutaman minuutin jälkeen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi herännyt melusta, ja hän kuunteli, kuuluisiko ylhäältä mitään, mutta siellä oli aivan hiljaista. Kun hän sitten nousi vuoteeltaan ja katsoi ovesta ulos, näki hän toisella puolen katua, aivan seinän vieritse, jotakin luikahtavan eteenpäin pimeässä; kuu oli näet jo laskenut talojen taakse. Ensiksi hän teki ristinmerkin, arvellen nähneensä rauhattoman sielun, joka haki muinoisten hairahdustensa tyyssijaa; mutta kun hän kurottautui kauemmaksi ja jännitti katsettansa, tunsi hän tuon olennon Torquatoksi, Jurewitschin veljeksi. Tämä oli varmaankin saanut tietää suutari Bonalman lähteneen kotoa toivioretkelle ja aikoi nyt käyttää tilaisuutta hyväksensä, tyhjentääksensä hänen puotinsa; ainakin pysähtyi hän juuri sen edustalle ja heilautti itsensä matalaa akkunaa kohden. Riccardo kertoi minulle kerran muutamassa eläintarhassa nähneensä mahdottoman suuren petolinnun, jolla oli leveät, mustat siivet ja pitkä, paljas, lihakas kaula sekä pieni, höyhenetön pää, joka päättyi ahmailevaan nokkaan ja jossa säihkyivät saaliinhimoiset silmät. Sen näköinen, sanoi hän, oli Torquato ollut, kun hän, pitäen kiinni akkunasta, katsoi katua pitkin ja kuunteli. Silloin oli Riccardo hiljaa huutanut häntä nimeltä, jolloin Torquato säpsähti ja tuntiessaan raajarikon pui raivoissaan hänelle nyrkkiä, epäröiden luopuisiko yrityksestään tuon avuttoman ihmisen takia. Riccardo käsitti, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja sanoi noudattaen äkillistä mielijohdetta, vielä hiljemmin kuin ennen: "Ilmaisenko, ken Benvenuton murhasi?" Noiden sanojen vaikutus oli odottamattoman voimakas, luultavasti etupäässä siksi, että tämän yön pimeydestä äkkiä ilmestyvän henkilön oli täytynyt jollakin käsittämättömällä, melkeinpä mahdottomalla tavalla saada tieto tuosta rikoksesta, joka oli tapahtunut kenenkään näkemättä, jota ilmiantamaan ei ollut löytynyt ainoatakaan ihmistä. Siihen saakka oli Riccardo tuntenut vain jonkunmoista uteliaisuuden sekaista kammoa rikoksentekijää kohtaan, mutta nyt, kun Torquato hypähti maahan, selvisi hänelle äkkiä, että murhaaja nyt syöksyisi hänen kimppuunsa ja tappaisi hänet, ja hänet valtasi hurja kuolemanpelko. Salaman tavoin välähti hänen mielessänsä yhtaikaa tuhansia eri mietteitä: että äiti kotiin palatessaan huomaisi rukouksensa jo kuulluksi, että Carmelon ei vain pitäisi unohtaa istuttaa hänen haudallensa oleanderia, ja että hän kuolisi, ennenkuin oli saanut nähdä saaren — — — Mutta kiivas pelkoko sen lienee vaikuttanut vai mikä, mutta Torquato ei enää tarkannut Riccardoa, vaan kiiruhti katua alas ja oli silmänräpäyksen kuluttua kadonnut näkyvistä.
Riccardo oli siis todella ollut selvillä Benvenuton kohtalosta. Eräänä unettomana yönä, kun oli tavattoman hiljaista ja tuuli kävi Kulmakadulta päin, missä murha tapahtui, oli hän kuullut kiistaa ja erottanut Torquaton äänen. "Semmoista ääntä ei ole kenelläkään muulla, eikä sitä unohda, kun on sen kerran kuullut", sanoi hän; "silloin koetti hän sitä hillitä, mutta kun hän ei osaa puhua hiljaa, kuului se kuin käheä-ääniseltä haukunnalta." Kun Riccardo sitä paitsi tiesi että hyväntahtoinen Benvenuto oli lainannut Torquatolle rahaa, mutta oli itse joutunut pulaan ja ollut pakotettu vaatimaan sitä takaisin, niin oli hänellä myöskin selvillä riidan ja siitä seuranneen rikoksen alkuaihe, ja hänen epäilyksensä olivat siis olleet täydelleen oikeutetut.
Lausuin nyt etten voinut hyväksyä sitä että Riccardo Jurewitschin vuoksi piti salassa, mitä tiesi murhasta. "Monet tietävät Torquaton rikoksista", sanoi Riccardo, "mutta kukaan ei anna häntä ilmi, vaikka me emme koskaan ole siitä sopineet."
"Luuletteko sitten", kysyin hämmästyneenä, "sillä tekevänne palveluksen tuolle hurskaalle miehelle? Voiko hänelle olla mieluista se, että toiset saavat kärsiä hänen kunnottoman veljensä takia? Eiköhän hän pikemmin toivoisi että hän saisi kärsiä rangaistuksen ja mahdollisesti huomaisi rikollisuutensa, tai että häntä ainakin estettäisiin jatkamasta synnillistä menoansa?"
Riccardo pudisti päätänsä ja lausui: "Jurewitsch on selvillä kaikista veljensä teoista ja tietää senkin että hän on murhannut Benvenuton, ehkäpä paljon muutakin, jota me emme tiedä, mutta hän tekee voitavansa salatakseen sen ja estääksensä veljeänsä joutumasta epäluulonalaiseksi." Kuinka pappi voisi tietää veljensä teoista, joita toinen ei tietenkään ollut hänelle tunnustanut eikä kukaan muukaan saattanut hänen tietoonsa, sitä ei Riccardo voinut minulle selittää, mutta hän arveli että samaten kuin käsialasta voi päättää, kenen kädestä jokin kirjoitus on lähtenyt, samaten tuntisi hän teoista tekijän.
"Ja niin saa siis", sanoin minä, "vaarallinen pahantekijä esteettömästi ja rangaistuksetta jatkaa ilkitöitänsä, siksi että on arvossa pidetyn ja rakastetun miehen veli?" Siihen vastasi Riccardo: "Ilmiantaminen on aina katalaa, vaikka se tapahtuisikin mitä paraimmassa tarkoituksessa. Ja mitäpä asiat siitä muuttuisivat, joskin Torquato joutuisi vankeuteen? Niin kauan kuin on olemassa köyhyyttä ja kurjuutta, tehdään kaikenmoisia epätoivoisia tekoja; meistä jokainen varoo itseään ilmiantamasta Torquatoa tai ketään muutakaan rikoksentekijää tai edes tuomitsemasta heitä ankarasti, sillä emmehän tiedä vaikka huomispäivänä jo olisimme itse samassa asemassa."
Olin hämmästyksissäni ja tunsin pettymystä ja vihaa kuullessani tuollaisia mielipiteitä esitettävän, ja varsinkin minua pahoitti se, että minun täytyi kuulla tuollaista Riccardolta, jota olin taipuisa pitämään viattomana, siveellisen ylpeänä ihmisenä. "Oletteko te sitten palloja", huudahdin aivan raivostuneena, "joita pahat henget heittelevät mielensä mukaan? Kuljetteko te sokeina haparoiden läpi elämän, tietämättä tallaatteko ruohoa vai matoja? Paneeko teille paholainen veitsen käteen sanoen: sysää! ja te ette voi vastustaa? Eikö kukaan teistä ole niin varma itsestänsä, että voisi taata ettei hänestä tule lurjusta eikä murhaajaa?"
"Voisittekos te sitä tehdä?" kysyi Riccardo ja loi minuun hymyhuulin vilpittömän, vakavan katseensa.
"Kerron teille mitä Galantalta kuulin Torquatosta. Hän läksi kuudentoista vanhana muuraajana vaellusretkelle eikä ollut silloin, jos kohta olikin raju ja tuittupäinen, vielä tehnyt mitään varsinaista rikosta. Silloin kulki hän kerran syysiltana erään kentän poikki kohden kaupunkia, josta valot jo tuikkivat kaukaa, ja äkkiä hän huomasi olevansa lähellä hirsipuuta, jossa riippui ruumis. Hän ei pelännyt Jumalaa eikä paholaista, ja kun hän ei vielä koskaan ollut nähnyt hirsipuuta, pysähtyi hän ja katseli tarkoin kaikkea, myöskin kuolleen kasvoja, niin hyvin kuin voi hämärässä. Vielä vuosien kuluttua muisti hän että taivaalla oli kiitänyt pieniä, mustia pilviä, jotka olivat hänestä kuin teloituspaikalle lentäviä äänettömiä ahnaita korppia. Sitten hän jatkoi rauhallisesti matkaansa, mutta kuljettuaan noin sata askelta kuuli hän takanansa vihellyksen, sellaisen, jolla toverit kutsuvat toisiansa. Hän tiesi ettei likimaillakaan ollut ainoatakaan ihmistä, sillä hän oli juuri silmäillyt joka suuntaan, ja linnun huuto ei se myöskään ollut. Hänen selkäpiitänsä karmi ja hänen täytyi seisahtua hetkeksi paikoilleen, sillä hän oli kuin lamautunut. Tuskin oli hän hoiperrellut muutaman askeleen eteenpäin, kun kuuli uudelleen samanlaisen vihellyksen takanansa, nyt selvästi hirsipuulta päin, ja hänen täytyi jännittää kaikki voimansa päästäksensä paikaltaan, niin värisi hän kauhusta. Kun vihellys kuului kolmannen kerran, kääntyi hän pelostaan huolimatta katsomaan taaksensa ja näki että ruumis riippui yhtä tönkkönä ja liikkumattomana kuin ennenkin, vaan että se oli kääntynyt niin että kasvot olivat häneen päin; äsken ne olivat olleet toisaanne. Nyt oli hän vakuutettu siitä, että vainaja oli hänelle viheltänyt, ja hän meni pelästyksestä tainnoksiin ja sai kouristuskohtauksen, jommoisia hänellä sen jälkeen on ollut tuon tuostakin. Hän on vakuutettu siitä että hirtetty riivasi hänet, ja kohta hän tekikin ensimäisen rikoksensa. Kun nimittäin aamun hämärtäessä eräs mies kulki kärryinensä ohitse ja kumartui hengettömältä näyttävän Torquaton ylitse, suodaksensa, jos olisi tarpeen, hänelle apua, silloin hypähti tämä äkkiarvaamatta pystyyn, pisti veitsensä hänen rintaansa ja ryösti kaikki hänen tavaransa. Hän oli tehnyt sen ikäänkuin tahtomattansa, kuin äkillisen mielijohteen yllättämänä ja oli aluksi hämmästynyt ja kauhistunut teostansa, mutta vähitellen hänen tunteensa tylsistyivät, eikä hän enää voinut tulla toimeen tekemättä tuollaisia ilkitöitä, samaten kuin monet muut ihmiset eivät voi tulla toimeen ilman viiniä tai tupakkaa."
Kuultuani tuon kamalan kertomuksen, jonka Riccardo esitti niin vakuuttavasti, etten luullut kannattavan lausua epäilyksiä sen todenperäisyyden suhteen, valtasi minut kammo sekä Torquatoa että hänen sisartansa kohtaan, ja katsoin parhaaksi koettaa saada Riccardon lakkaamaan seurustelemasta Galantan kanssa.
Riccardon ja Torquaton yöllisestä yhtymisestä oli nimittäin aiheutunut Riccardon tutustuminen Galantaan. Galanta, joka asui yhdessä veljensä kanssa, tiesi kaikista tämän hankkeista ja sai myöskin kuulla kuinka hän oli tullut estetyksi murtautumasta suutarin asuntoon. Kun Torquato nyt aikoi jälkeenpäin panna täytäntöön, mitä oli laimiinlyönyt, ja kostaa Riccardolle, taivutti Galanta hänet luopumaan tuosta aikeesta, — mikä ei suinkaan ollut helppoa ja saattoi Galantan menettämään osan veljensä suosiosta. Tätä ennen oli Torquato helposti saanut sisarensa vakuutetuksi ilkitöittensä välttämättömyydestä tai oivallisuudestakin, ja varsinkin miehiä vihasi ja halveksi Galanta niin suuresti, että empimättä olisi luovuttanut jokaisen rakastelijansa Torquatolle, suodakseen hänelle tilaisuutta tyydyttämään murhanhimoaan. Mutta Riccardo, jota hän tunsi vain hieman, ulkonäöltä, ei hänestä ollut mikään mies, ja jonkunmoinen ritarillisuus, jota hän tunsi veljensä puolesta, saattoi hänet kammoksumaan sitä ajatusta, että Torquato voisi satuttaa kätensä tuohon kalpeaan, rampaan ihmiseen, jolla oli sellaiset viattomat lapsensilmät. Sen sijaan lupasi hän pitää huolta siitä, ettei Riccardo antaisi ilmi Torquatoa, sillä hän piti vaikutusvaltaansa miehiin nähden rajattomana eikä luullut Riccardonkaan voivan sitä vastustaa.
Tuttavuus alkoi siten että Galanta eräänä päivänä näki Riccardon harmonikka kädessä istuvan ovellansa ja pyysi häntä tulemaan hänen asuntoonsa, jonne iloisa seurue oli kokoontunut ja josta vain puuttui tanssimusiikkia; siellä voisi hän ansaita taskut täyteen rahaa. Sellaiset toiveet olisivat saattaneet Riccardon seuraamaan vaikka itse pääpaholaista helvettiin, tarjoamaan sikäläiselle nuorisolle tilaisuutta tanssia soiton mukaan, — ja nythän oli täytettävä kauniin naisen pyyntö; hyvillä mielin nousi hän siis ja läksi nilkuttamaan Galantan mukana. Mutta niin hyvin kuin viihtyikin tämän luona, ei hän kumminkaan suostunut antamaan Galantalle mitään varmaa lupausta; tosin ei hän aikonutkaan antaa ilmi Torquatoa, mutta hän ei myöskään tahtonut sitoutua mihinkään, varsinkaan kun tuolla pahantekijällä ehkä oli jotakin mielessä häntä itseänsä vastaan. Sittemmin oli Riccardo ollut usein Galantan luona, vaan tämä vielä useammin hänen luonansa, sillä kun Galanta halveksi niin teeskentelemistä ja ulkokultaisuutta kuin häveliäisyyttäkin, juoksi hän aivan empimättä kaikkialla hänen perässänsä ja seurasi häntä hänen asuntoonsakin, jossa usein, naapureista välittämättä, vietti tuntimääriä hänen luonansa. Yleensä ei Riccardolla ollut tapana puhua mitään noista käynneistä, mutta minulle hän kertoeli tutunomaisesti ja perinpohjaisesti kaikesta mitä tapahtui, arimmistakin seikoista, ja varsinkin hän kuvaili uudelleen ja aina uudelleen, minkä näköinen Galanta oli, ja hän teki sen aivan ujostelematta, hellän ihailevasti, kuten lapsi kuvailisi alastonta marmoriolentoa, jonka se sattumalta on nähnyt jossakin puistossa tai salissa.
Galanta ei ollut koskaan alaston sillä tavalla kuin muut naiset, sanoi hän, sillä hänen sametinkaltainen ruskea ihonsa verhosi häntä, ja hävetä hänen tarvitsi yhtä vähän kuin metsävuohen. Hänen kasvoistansa ei Riccardo pitänyt, sillä ne johdattivat mieleen Torquaton ja paljon rumaa, mitä Galanta oli tehnyt, mutta häntä miellytti hänen lämmin, hohtava pintansa, joka tuntui siltä kuin äskensyntyneitten lasten haivenpeitteinen päänahka. "Mutta miksi hällä on sellaiset kasvot kuin varastelevaisella mustalaisnaisella?" sanoi hän. "Maallinen taiteilija olisi katsonut tuollaiseen kaulaan kuuluvan kasvot, loistavan kirkkaat kuin tähtöset, mutta Jumala tekee sellaisia käsittämättömiä tekoja, jommoisia ihminen ei uskaltaisi."
Hänen kasvojensa kesytöntä kauneutta ei Riccardo oivaltanut. Kerran satuin Riccardon tykönä yhteen hänen kanssansa ja silloin huomasin että hän todella olikin ränstyneemmän ja turmeltuneemman näköinen, kuin miltä minusta oli näyttänyt edellisellä kerralla, jolloin näin hänet vain pikimmiltään. Tapa, millä hän minua tervehti, hänen rohkea, viehättelevä hymyilynsä, jolla hän tavallisesti lienee voittanut herrasmiesten suosiota, hänen tuttavalliset katseensa tekivät melkein inhottavan vaikutuksen minuun ja vieläkin enemmän Riccardoon; vaikka hän sisääntullessani oli istunut onnellisena ja autuaallisena tyttöön nojaten, sysäsi hän nyt äkkiä, kuten ärtyinen lapsi, tyytymätönnä hänet luotansa, nuhteli häntä ankarin sanoin ja käski hänen heti paikalla mennä ainaiseksi tiehensä. Galanta vastasi samaan tapaan, tehden hänestä pilkkaa, mutta näyttäen kumminkin olevan enemmän suutuksissaan itselleen kuin Riccardolle ja samalla myöskin alakuloinen, sitten hän syöksähti ulos kuin hurjistunut, kesytön eläin; mutta tuossa hänen esiintymisessään ilmeni niin paljon voimaa, suloutta ja lämpöä, että jälleen lepyin ja olisin vaikka puolustanut häntä Riccardollekin, ellei se olisi ollut vastoin aikeitani — ja tosin tarpeetontakin.
Vaikka olin täydellisesti vakuutettu siitä että heidän suhteensa oli vienon viaton ja, mitä Galantaan tulee, johtui kiitettävistäkin tunteista, nimittäin säälistä ja — vaikkei hän itse sitä selvästi tajunnut — mieltymyksestä seurusteluun nuoren miehen kanssa, joka ei vedonnut hänen aistillisuuteensa, koetin kumminkin alinomaa parastani, saadakseni Riccardon pysymään hänestä erillään, osaksi siksi, että arvelin seurustelun noiden sisarusten kanssa kumminkin voivan jollakin tavoin käydä hänelle vahingolliseksi, ja toiseksi siksi, että hänen tuttavansa sen johdosta voivat saada huonoja ajatuksia hänestä. Yhtä lempeästi kuin Pakanakaupungissa arvosteltiin kaikkia rakkaudensyntejä, yhtä ankarasti siellä tuomittiin naisia, jotka antautuvat miehille rahan- taikka nautinnonhimosta tai ammattimaisesti. Sitä paitsi pidettiin Galantaa sydämettömänä ja ylpeänä, ja Riccardokin myönsi hänen olevan kopean, mutta se miellytti häntä. Pahinta kaikesta oli se, että Carmelo, joka ei yleensä voinut sietää naisia ja suorastaan inhosi sellaisia kuin Galanta, oli suutuksissaan tuosta veljensä seurustelusta ja alkoi pysytellä hänestä erillään, joten näytti siltä kuin rauhasta, joka tähän saakka oli vallinnut tuossa talossa, pian tulisi loppu. Mutta Riccardo ei ottanut korviinsakaan varoituksiani, eikä edes lupaukseni että varustaisin hänet koko hänen elämänsä ajaksi paperosseilla, tehnyt häneen mitään vaikutusta; eräs toisenlaatuinen mielijohteeni osottautui tehokkaammaksi. Eräs nainen, jota rakastin, oli antanut minulle vähän rahaa käytettäväksi holhottieni hyväksi, enkä siksi katsonut poikkeavani kovin liiaksi totuudesta, kun väliin toin Riccardolle jotakin, jonka tiesin häntä ilahduttavan ja sanoin: "Tämän on Lisabella lähettänyt." Ei tuo tosin ollut lemmittyni nimi, mutta se sopi hänelle hyvästi, enkä luullut jokapäiväisemmästä olevan apua. Kun hän kysyi kuka Lisabella oli, niin sanoin että hän oli veljentyttäreni ja että olin kertonut hänelle Riccardosta ja siten herättänyt hänessä myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Juttelin nyt hänestä yhä useammin Riccardon kanssa, ja pian tuo kuvaamani vaaleaverinen kaunotar kokonaan täytti hänen mielensä.
Väliin hän väitti kävelyretkellä ollessaan nähneensä hänet, ja kun kerran eräs nainen oli mennyt hänen ohitsensa, katsahtanut sitten taaksensa, tullut hänen luoksensa ja pistänyt rahan hänen käteensä, oli hän vakuutettu siitä, että se oli ollut Lisabella. Siitä pitäen hän vähemmin välitti Galantasta, haaveillen nyt Lisabellasta, jonka varusti kehittymättömän makunsa mukaan kaikella naisellisuuden, hienouden ja rikkauden suomalla lumousvoimalla. Ei hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt kysyä — kuten monesti pelkäsin — miksi Lisabella ei joskus tullut mukanani tervehtimään häntä tai hänen äitiänsä, — mihin minun itse teossa olisi ollut mahdoton taivuttaa tuota oikeata "Lisabellaa". Kovasydäminen hän ei ollut, mutta välttääksensä liikutusta ja epämiellyttäviä tunteita hän karttoi kurjuuden näkemistä eikä tahtonut edes kuulla siitä puhuttavankaan. "Onko onnettomuus sitten hyve?" sanoi hän. "Pitäisikö kaikkein olla onnettomat, siksi että muutamat ovat? Minun kutsumukseni on olla onnellinen; salli minun rakastaa sinua ja nauttia onnestani."
Väliin tapahtui, kun muistelin Riccardon jumalallista epäitsekkäisyyttä, joka teki hänelle mahdolliseksi nauttia Lisabellan onnesta autuaallisena kuin omastaan, ja sitten näin lemmittyni tyynen, alati kirkkaan otsan, että minut valtasi mielenkarvaus ja tyytymättömyys. Mutta hänen rusohuultensa hymyily karkotti pian kaikki katkerat tunteet, ja kun tunsin hänen sydämensä sykkivän rintaani vastaan, oli minusta kuin olisin oivaltanut Kaikkivaltiaan aivoitukset ja huomannut rakkauden ja rakkaudenonnen nauttimisen ainoaksi, mikä suo elämällemme todellista arvoa.