VII
Tulin sattumalta pyhän Antoniuksen päivänä, joka on kesäkuussa, Riemuportinkadulle, ja näin joukon ihmisiä kokoontuneena taloni edustalla olevan kaivon ympärille. Kun Farfallakin oli joukossa, istuuduin hänen viereensä, vaikka Riccardo ei ollutkaan siellä: hän oli nimittäin huonompi sinä päivänä ja makasi selällään suorana vuoteellaan, tuijottaen matalaan kattoon, sanoi Farfalla, ja silloin oli parasta jättää hänet yksin.
Vallitsi tuollainen kesäillan hämärä, joka lepää esineillä niin keveänä ja kylmähkönä kuin harmaa hohde kirjavilla perhonsiivillä. Minusta se ikäänkuin sekaantui liljantuoksuun, joka oli levinnyt pyhimyksenkuvan komeroon asetetuista tuuheista liljakimpuista kaikkialle pitkin kapeata katua. Tuo väritön, sulotuoksuinen suitsutus, jota ei nähnyt vaan kumminkin huomasi, leijaili kevyinä pilvinä ja laineina riemuporttia kohden, likaisten, ränstyneiden talojen ja kaivoa koristavan lujajäntereisen Herkuleen ympärillä. Vinninakkunasta, joka oli seinäkomeron yläpuolella, kumartuivat Farfallan molemmat tyttäret, Nanni ja Vittoria, ulos ja panivat pyhimyksen käteen pari pitkävartista liljaa, jotka olivat täynnä nuppuja, läkkililjan rinnalle, joka sillä ennestään oli kädessä. Kohta sen jälkeen tulivat he hiljaa naureskellen ja kuiskaillen kadulle ja istuutuivat vieretysten taloni portaille. Huusin heille ilkamoiden: "Tuota te ette tehneet ilmaiseksi! Tunnustakaa pois, mitä pyysitte tuolta pyhältä mieheltä?" "Hänen täytyy toimittaa meiltä kesakot pois", huusi pikku Nanni nopeasti, ja häneltä pääsi kimakka nauru, johon Vittoria yhtyi vähän pehmeämmällä, syvemmällä äänellä. Nannin nukkemaiset kasvot olivatkin todella yltä yleensä täynnä kesakoita, mutta kun hän ei muutoinkaan ollut kaunis, niin ei se lainkaan haitannut, vaan vahvisti vain hilpeätä ilmettä, jonka hänen pyöreät, loistavat silmänsä ja kiiltävät hampaansa soivat.
Toinen sisar oli minusta melkein vieläkin kauniimpi kuin edellisellä kerralla; vaikka hänen suuret silmänsä säihkyivät onnesta ja nuoruuden ylpeydestä ja hänen naurunsa kaikui täyteläisenä, lämpöisenä ja sydämellisenä, oli hän kumminkin kuin vienon hekumalliseen surumielisyyteen verhounut, — ja tuo herätti minussa arvelun, että hän äidin vastarinnasta välittämättä oli antaunut kauniille ihailijallensa. Mutta Farfalla ei näyttänyt huomaavan muutosta, jota minä tarkkasin, vaan katsoi tyytyväisenä kirkkailla silmillään tyttöjen jälkeen, kun he lausuttuaan jäähyväiset käsi kädessä läksivät nopeasti kulkemaan katua pitkin satamaan päin, Nannin sulhasta tapaamaan, ja hän kertoi minulle että Nanni pian viettäisi häät, ja että Vittoria ehkä vielä joutuisi yhtä hyviin naimisiin tai ehkä parempiinkin, sillä hän oli nyt luopunut Pasqualesta eikä maininnut enää hänen nimeäänkään, eikä Pasquale ollut enää näyttäytynytkään Riemuportinkadulla.
Meidän jutellessamme kulki ihmisiä yhtä mittaa katua ylös ja alas, ja muutamat heistä tulivat luoksemme, polvistuttuaan ensin hetkeksi pyhän Antoniuksen eteen rukoilemaan, istuutuivat kaivon reunalle tai portaille, jopa toiset epätasaiselle kivityksellekin. Kun oli tullut hämärämpi, hiipi vastapäätä olevasta talosta suutari Bonalma ja istuutui kaivon reunalle kalpean naisen viereen, jolla oli leveänlaiset, levolliset kasvot, mutta ilme niillä kovin kärsivä. Naisella oli sylissään lapsi, ja kaksi suurempaa istui hänen jalkojensa juuressa, puhellen arasti keskenänsä. Farfallalta sain tietää hänen olevan suutarin vaimon, joka todella oli palannut hulluinhuoneesta ja, kun hänen miehensä rakastajatar ei millään ehdolla suostunut lähtemään tiehensä, asettunut asumaan läheisyyteen erääseen vinnikamariin sekä nyt ansaitsi työllään niukan elatuksen itselleen ja lapsilleen. Aluksi oli Bonalma vienyt hänelle vähän rahaa avuksi, mutta hänen rakastajattarensa, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, oli saanut riidoillaan hänet pelästytetyksi, niin ettei hän enää uskaltanut uudistaa avunantoaan. Mutta niin usein kuin voi, pistäytyi hän vaimonsa luokse, ja hänen pääsöänsä helpotti se seikka, että rakastajattaren tuon tuostakin täytyi käydä tervehtimässä sairasta äitiänsä, joka asui eräällä läheisellä paikkakunnalla. Minusta tuo kokoonkutistunut mies hiipivine liikkeineen tuntui melkein inhottavalta, mutta kumminkin oli liikuttavaa nähdä, kuinka vieno hymyily hetkeksi kirkasti hänen valjut, jäykät kasvonsa, kun hän näki vaimonsa, joka nyökäytti hänelle päätänsä, kuinka hän sitten istuutui aivan hänen viereensä, nosti molemmat leikkivät lapset polvillensa ja puristi niitä lujasti rintaansa sekä tuijotti äänetönnä väliin pienokaisiin, väliin vaimoonsa, joka puhui hänelle hiljaa. He eivät sekaantuneet toisten vilkkaaseen keskusteluun, ja nämät puolestaan jättivät heidät rauhaan, — minkä luin heille erityiseksi ansioksi, he kun olivat enimmäkseen vanhanpuoleisia, tavattoman puheliaita naisia. Joukossa oli myöskin keuhkotautinen ja tuo lihava vanha muori, joihin molempiin olin tutustunut heidän lähtiessään toivioretkelle ja joista edellinen oli lyönyt Riccardon kanssa vetoa siitä, kumpi heistä ensiksi kuolisi. Levottoman vilkkaasti katselivat hänen silmänsä nytkin kuopistaan, hakien Riccardoa, ja kun hän ei häntä nähnyt, huusi hän avonaiseen akkunaan päin moneen kertaan hänen nimeänsä. Kuultuaan Farfallalta että Riccardo sinä päivänä oli huonompi, nyökäytti hän hermostuneesti päätänsä ja huusi: "Minä voitan vedon!" nauraen ja niin kovalla äänellä, että hänet valtasi ryintäkohtaus, josta ei lainkaan ollut tulla loppua. Ylhäältä ei tullut mitään vastausta. "Viime yönä minä näin unta kirkkoherra Jurewitschistä", sanoi tyttö, lakattuaan rykimästä; "hänellä oli suuret siivet ja hän tuli minun vuoteeni ääreen ja siunasi minua. Tunsin niin selvästi hänen siipiensä synnyttämän vedon, että siitä heräsin." Lihava vaimo, joka ristissä säärin istui maassa, lausui: "Papeista uneksiminen merkitsee varmaa kuolemaa, nimittäin kun ne ovat eläviä. Kuollut pappi ennustaa pitkää ikää. Numero on 47, siiven numero 60 ja tuulen 9." Keuhkotautinen toisti nuo kolme lukua moneen kertaan, painaaksensa ne mieleensä seuraavaksi päiväksi raha-arpajaisten varalta. Farfalla kertoi uneksineensa kyttyräselästä; tämä oli istunut Riccardon vuoteella, ja hänen kyttyränsä oli kasvanut kasvamistaan, niin että Farfalla oli pelännyt sen puhkaisevan katon. "Se uni tietää hyvää", sanoi kirkkovaimo hyväksyvästi; "kyttyräselkä on 17, kyttyrä 33, pelko 52." Kun Farfalla sanoi ettei hän koskaan ottanut arpoja, pani eräs toinen vaimo nuo numerot mieleensä, kun voi olla aivan varma siitä, että kyttyräselkä tuottaisi voiton. Katselin kummastuneena vaimoa, joka singahutteli noita numeroita, hetkeäkään miettimättä, kuten nuolia, tähtäämättä, mutta varmana siitä että osaisi oikeaan. Kysyin, tiesikö hän sitten kaikesta mitä taivaan ja maan välillä on, mitä arpajaisnumeroa se merkitsee. "Tiedän", sanoi hän levollisesti, luoden raolla olevista silmistään minuun ylpeän katseen. "Voitetaanko sitten aina tuolla tavoin?" kysyin edelleen. "Tietysti ei", sanoi hän yhtä levollisesti, "sillä ei tarvita taitoa ainoastaan unien selittämiseen, vaan myöskin niiden kertomiseen, ja usein mainitaan vähäpätöisemmät seikat ja jätetään tärkeämmät mainitsematta. Kierosilmäinen nainen merkitsee toista kuin se, joka ei katso kieroon, syövällä sialla on eri merkitys kuin röhkivällä tai loassa rypevällä, ja samaten on kaikkien unien laita." Noiden vaikeuksien takia olikin kaikista läsnäolevista naisista vain yksi ainoa voittanut kerran — kaksi guldenia — vaikka useimmat heistä joka viikko ottivat arpoja. Farfalla oli ainoa, joka ei sitä tehnyt, hänellä kun ei ollut ainoatakaan kreutseriä hukata, ja hän, kuten nauraen lisäsi, toivoi suurempaa voittoa, nimittäin aarretta, jonka sanottiin olevan kätketyn minun talooni. Hän kääntyi nyt puoleeni kysyen, vaatisinko minä talonomistajana aarretta itselleni, jos se löytyisi, mutta minä vakuutin varmasti etten sitä tekisi, vaan että löytäjä saisi pitää sen hyvänänsä. "Voisihan sen jakaakin", sanoi tietäjävaimo, "mutta kun herra on rikas ja me köyhiä, niin sopiihan paremmin sillä lailla."
Minulle kerrottiin nyt että minun taloni oli erityisen ihmeellinen ja muistorikas, ensiksikin siksi että siinä noin kolmesataa vuotta sitten oli asunut Luu-Jooseppi, jolla oli kyky huomata, jos maassa oli kätkettynä kultaa tai muita jaloja metalleja tai myös ruumiita. Kun hän seisoi sellaisella paikalla, alkoi hän vavista niin kovasti että voi nähdä hänen kättensä liikkuvan puolelle ja toiselle ja kuulla hänen hampaidensa kalisevan, joten muutkin voivat tietää, missä kohden jotakin oli. Sadoittain ihmisiä tuli hänen luoksensa, ja ne tarjosivat hänelle rahaa, jos hän näyttäisi heille paikan, missä oli kultaa, ja hän suostuikin kernaasti näyttämään, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he hakisivat itse eivätkä suuttuisi häneen, jos kullan asemesta löytäisivät ihmisluita, sillä siihen hän ei tainnut mitään. Lopuksi, kun kukaan ei löytänyt muuta kuin luita tai inhottavia mätäneviä ruumiita, joutuivat he raivoihinsa ja murhasivat Luu-Joosepin, luullen löytävänsä hänen kätköistänsä kasoittain kultaa. Mutta he eivät löytäneetkään muuta kuin puhtaasta kullasta valmistetun eriskummaisen lohikäärmeen, ja sen he anastivat ja korvasivat sen pyhän Antoniuksen kuvalla, joka nyt oli tuossa seinänkomerossa, mutta joka siihen aikaan oli ollut paljoa runsaammin koristettu ja paljoa muhkeampi kuin nyt.
Kaikki kuuntelivat vakavina ja tarkkaavina Farfallan kertomusta; yksin suutari Bonalmakin oli kumartunut eteenpäin, ja hänen tuijottavissa silmissään kuvastui kiihkeä, melkein tuskallinen jännitys. Lihava muori yksin ei näyttänyt muutoin välittävän koko kertomuksesta, kuin että halusi lausua arvostelunsa sen totuudenmukaisuudesta, ja kyttyräselkä huojutteli koko ajan ruumistansa levotonna edes takaisin, hieroi käsiänsä ja kysyi heti kun Farfalla vaikeni, eikö hän tiennyt että ihmiset silloin olivat polttaneet koko talon, peläten että sinne voisi jäädä jotakin kätköön. "Luuletteko Luu-Joosepin aarteiden olevan kätkettyinä taloon, joka on rakennettu vasta hänen kuoltuansa?" huudahti hän, nauraen niin sydämellisesti, että kyyneleet juoksivat pitkin poskia.
Farfalla yhtyi suopeasti hänen nauruunsa ja vastasi että talo tietenkin oli ollut kivestä, koska ympäristössä oli enemmän kiviä kuin puita, eikä se siis luultavasti ollut tykkänään palanut poroksi. Mutta jos se olisi palanutkin, niin voisi toivoa väärän rahan tekijän, joka oli asunut siellä sata vuotta myöhemmin ja arvatenkin ollut paljon rikkaampi kuin Luu-Jooseppi, jättäneen sinne aarteita. Kyttyräselän huomautus, että hänen jättämänsä rahat varmaankin olisivat vääriä, ei tehnyt Farfallaan mitään vaikutusta; tuo mies oli, sanoi hän, valmistanut rahansa niin ylen taitavasti, ettei kukaan voinut erottaa niitä oikeista. Kun hänet vedettiin oikeuteen, olivat tuomarit olleet pahassa pulassa, heidän kun oli mahdoton tuntea mitkä olivat hänen rahojansa; hän itse sitä vastoin löysi heti ensi katseella omansa tuhansien joukosta. Kun hän ei tahtonut ilmaista salaisuuttaan eikä myöskään suostunut lupaamaan lakkaavansa väärää rahaa tekemästä, hirtettiin hänet Riemuportin patsaaseen, — sillä, sanoi Farfalla, samalla tavallahan on kohdeltu myös Jesusta Kristusta ja kaikkia muita, jotka ovat pitäneet köyhän kansan puolta.
Tuo huomautus johtui siitä, että väärän rahan tekijä oli harjoittanut taitoansa vain auttaaksensa köyhiä, ja se oli myöskin saattanut hänet onnettomuuteen. Hän oli nimittäin antanut kolmesataa taaleria eräälle köyhälle vaimolle, jonka kovasydäminen talonomistaja olisi ajanut kadulle, ja hämmennyksissään oli vaimo, kun häneltä kysyttiin, mistä hän äkkiä oli saanut sellaisen rikkauden, antanut ilmi hyväntekijänsä.
Tuohon juttuun liittyvistä keskusteluista huomasin, että he kaikki tyyni olivat vakuutetut siitä, ettei maailmassa enää olisi mitään hätää, jos löytyisi ihmisiä, jotka ryhtyisivät ahkerasti tekemään väärää rahaa ja sitten tuon satumaisen ihmisystävän esimerkkiä seuraten jakaisivat sitä köyhille. Kyttyräselkä tiedusteli, eikö tuo mies todellakaan ollut opettanut kellekään salaperäistä taitoansa, mutta kirkkomuori vakuutti varmasti ettei hän ollut sitä tehnyt. Monet olivat koettaneet ottaa siitä selkoa, mutta tähän saakka se ei ollut onnistunut kenellekään. "Näillä tienoin on eräs", sanoi hän, "joka tekee paraikaa kokeita; mutta varmaankaan siitä ei tule valmista." Nähtävästi ei kukaan rohjennut tuon salaperäisen viittauksen johdosta urkkia muorilta lähempiä tietoja asiasta; sen sijaan he kääntyivät Farfallan puoleen, kysyen, tokko hän todella toivoi löytävänsä aarteen tai oliko hän ehkä jo nähnyt jotakin sellaista. "Se on varmaa, että tässä talossa kummittelee", sanoi Farfalla. "Olemme kuulleet kaikenmoista, ja aivan äskettäin eräänä yönä Carmelokin, joka ei koskaan ole ottanut uskoaksensa sellaiseen, tuli siitä vakuutetuksi. Keskiyöllä kolkutettiin nimittäin ovea, niin että siitä heräsimme, ja Carmelo nousi vuoteessaan puoleksi istualleen ja huusi: 'Kuka siellä kolkuttaa?' Sitten oli taas hiljaista, mutta hetken kuluttua kuului jälleen kolkutusta, kolme kertaa peräkkäin, aivan kuin joku olisi ollut ovella. Carmelo huusi vielä kerran, ja nyt kävi samaten kuin ensi kerrallakin; mutta kun kolkutus toistui vielä kerran, hyppäsi hän vuoteeltaan, tempaisi oven auki ja huusi lujalla äänellä eteiseen: 'Ken siellä kolkuttaa?' Ulkona oli pimeä ja vallitsi kuolonhiljaisuus, niin että kuulimme sydämemme sykinnän. Carmelo oli niin pelästynyt, että nopeasti sulki oven ja vielä puolen tunnin perästä värisi kuin kuivunut lehti tuulessa."
"Kun seuraavana aamuna kysyin Riccardolta, eikö hän ollut tuota kuullut, sanoi hän kyllä kuulleensa sen ja ettei se ollut ensi kerta; mutta jos vastedes vielä kuuluisi kolkutusta, ei meidän pitäisi huutaa eikä myöskään mennä katsomaan, mistä se kuului." Farfalla kertoi edelleen, että niin puhelias kuin Riccardo muutoin olikin, ei hän puhunut paljoa tuollaisista asioista, mutta kumminkin oli hän maininnut että toivoi löytävänsä heidän talostansa aarteen ja oli tuuminut että sillä tavoin useinkin köyhät ihmiset olivat tulleet rikkaiksi ja onnellisiksi. Farfalla mainitsi siitä sitten useita esimerkkiä, jotka oli kuullut isoäidiltään, ja hän kertoi vielä aavejuttuja ja salaperäisiä tapahtumia Riccardon lapsuuden ajoilta, jolloin tämä ei vielä tietänyt erotusta elävitten ja aaveitten välillä, vaan kertoi viattomuudessaan kaikesta mitä havaitsi.
Kyttyräselkä, joka ei koskaan väsynyt puhumasta Riccardosta, oli sillä välin istuutunut aivan minun viereeni ja kertoi minulle kuiskaten, kuinka hän vuosia sitten oli tutustunut Riccardoon. Riccardo, joka oli monta vuotta nuorempi häntä, oli kuullut äidiltään, että kyttyräselkäisille ei saanut nauraa, sillä heillä oli viaton sydän, josta syystä myöskin kadulla kyttyräselkäisen edellä aina tuli valkoinen hevonen. Tuo oli tehnyt Riccardoon niin syvän vaikutuksen, että hän siitä saakka, mennessään kaupungille äitinsä kanssa, alinomaa tähysteli valkoisia hevosia ja kyttyräselkäisiä ihmisiä. Kun sitten eräänä päivänä sattui niin että hänelle ensin tuli vastaan vaunut, joita veti kaksi valkoista hevosta, ja heti sen jälkeen kyttyräselkä, nimittäin juuri hän, tempaisi hän kätensä äitinsä kädestä, juoksi vastaantulijaa kohden, suuteli häntä ja vastasi, kun tämä ihmeissään kysyi, miksi hän niin teki: "Siksi että sinulla on viaton sydän." — "Yksin ja alakuloisena olin tuona päivänä lähtenyt kotoa", sanoi tuo pieni, vaivainen olento, "ja kotiin tullessani oli sydämeni pakahtumaisillaan ilosta, sillä olinhan löytänyt ystävän." Siitä saakka oli hän aina huolinensa tullut Riccardon tykö, eikä tämä, vaikka olikin sairas ja rutiköyhä kuten hän itse, ollut koskaan lähettänyt häntä luotansa lohdutonna.
Yhä matalammalla äänellä sorisivat Farfallan aavejutut yön hiljaisuudessa, kuten kätkössä virtaava puronen, ja ehdottomasti oli myöskin vieressäni istuva kyttyräselkä alentanut äänensä kuiskaukseksi. Tuo kaikki yhdessä kuului, kun hetkiseksi lakkasin sitä erityisesti tarkkaamasta, kuin kaukaiselta yksitoikkoiselta pauhinalta, enkä koskaan unohda, minkä vaikutuksen minuun teki, kun noihin himmeihin ääniin äkkiä sekaantui muutamia kajahtavia soinnoksia ja sitten hiljaista laulua. Oli kuin loitsulukujen hymistessä jotakin elotonta olisi herännyt henkiin ja alkanut suloisesti soida, niin oudosti ja valtavasti vaikutti tuolla hetkellä Riccardon harmonikan ääni ja hänen hiljainen mutta sointuisa laulunsa. Pitkästä laulusta, jonka hän lauloi, en muista muuta kuin ensi rivit, ja ne kuuluivat: "Jo kuollako? Luojani! oi, Mull' elo vain tuskia soi!" Kuuntelinhan tosin edelleenkin, mutta en enää tarkannut sanoja. Kaikki värsyt laulettiin samalla sävelellä, joten laulu kokonaisuudessaan vaikutti kuin luonnon synnyttämät yksitoikkoiset soinnut, kuin lehtien putoaminen tai kosken kohahdukset etäisyydessä — tai kuten pienen lapsen loppumaton, yhäti uudestaan alkava itku.
Heti kuvastui mieleeni, kuinka hän tuolla ylhäällä makasi kovalla vuoteellansa ja tuijotti harmaaseen kattoon, joka oli niin kovin lähellä häntä, ja mietin mitä ajatuksia oli mahtanut liikkua hänen mielessänsä, meidän alhaalla jutellessamme, ennenkuin hän otti harmonikkansa ja alkoi laulaa tuota surullista laulua. Kohdistin ajatukseni hänen muistoihinsa, eivätkä ne voineet, sen mukaan kuin minulla oli niistä tietoa, kertoella muusta kuin puutteesta, nälästä, sairashuoneessa vietetyistä pitkän pitkistä vuosista, haavoista, kärsimyksistä ja yksinäisyydestä. Kaikki nuo mielikuvat alkoivat ahdistella minua kuin ilkeät kummitukset, ikäänkuin niillä olisi ollut jotakin minulta vaadittavaa tai minulle kostettavaa, ja ihme kyllä minusta tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt paljastaa niille rintani ja sanoa: "Käykää kimppuuni, imekää vereni kuiviin, hakekaa täältä itsellenne tyydytystä!"
Toiset olivat vaienneet heti laulun alkaessa; suutarin lapset olivat vaipuneet uneen, niin että voi kuulla heidän hiljaisen hengityksensä. Kyttyräselän suuret silmät olivat kosteat ja hohtivat hänen rumassa, laihassa, ennen aikojaan ryppyyntyneessä muodossansa kuin tumma vedenpinta kuuvalossa; Farfallan silmät olivat sitä vastoin kyyneleettömät ja tuijottivat omituisen uupuneine katseinensa herkeämättä avonaiseen akkunaan, josta sävelet tulivat. Suutari vaimoinensa istui takanani, joten en kääntymättä voinut nähdä heitä. Laulua ei voinut kestää kuin viisi tai kymmenen minuuttia, mutta minusta tuntui silloin ja minulla on nytkin vielä sellainen muisto kuin sitä olisi kestänyt sata vuotta. Kun se oli lopussa, kuulin muutamia raskaita huokauksia tai henkeä vedettävän syvään, itsetiedottomasti kuten lapset, kukaan ei puhunut enää sanaakaan, vaan he nousivat hitaasti toinen toisensa jälkeen paikaltaan ja nyökäyttivät jäähyväisiksi äänetönnä päätänsä tai viittasivat kädellänsä.
Yritin juuri toivottaa Farfallalle hyvää yötä, kun näin katua pitkin vielä tulevan, jalkojansa väsyneesti laahaten, naisen, ja tunsin hänet samaksi vaimoksi, jonka mies vuosia sitten omituisen varkauden takia oli joutunut vankeuteen ja sieltä hulluinhuoneeseen. Hän pysähtyi pyhän Antoniuksen kuvan eteen, pani kätensä ristiin ja mumisi jotakin; sitten kumartui hän ottamaan pari liljaa, jotka olivat pudonneet seinäkomerosta ja olivat nyt tallatut maahan. Huomasimme aran katseen, jonka hän loi ympäristöön, ikäänkuin olisi ollut aikeissa tehdä ilkityön, ja hän säpsähti meidät nähdessään ja teki sellaisen liikkeen kuin olisi aikonut piilottaa kukat tai heittää ne luotansa. Farfalla, joka tunsi hänet varsin hyvin, sanoi hyväntahtoisesti: "Pyhä Antonius suo sinulle varmaankin kernaasti tuon mitä hänen ylellisyydestään on varissut maahan; mutta mitä teet noilla kuihtuneilla kukilla?" — "Ne kuuluvat tuottavan onnea", vastasi toinen, puristaen liljoja itseänsä vasten ja kääntäen meitä kohden kuihtuneet kasvonsa. Sitten hän läksi käydä retuuttamaan samaa tietä takaisin. Hymyillen sanoi Farfalla: "Kaikki ne rukoilevat Jumalalta onnea ja rikkautta eivätkä ajattele sitä että Jesus syntyi seimessä ja ratsasti Jerusalemiin aasilla, eikä hänellä ollut mihin päänsä kallistaa."
Kotimatkalla väikkyivät edessäni valopilkun tavoin, jota ei saa silmistänsä, tuon vaimoraukan kasvot, jotka olivat tehneet sitä tuskallisemman vaikutuksen, kun niillä vielä voi huomata jälkiä muinoisesta kauneudesta ja suloudesta, — samaten hänen laihat, kuihtuneet kätensä, jotka tarttuivat kiihkeästi kuin nälkäinen eläin maahan tallattuihin likaisiin liljoihin. Jos hän olisi valittanut, niin olisin ehkä unohtanut tuon näyn häntä hetkisen surkuteltuani, mutta että hän vielä odotti onnea —! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt jonkun juoksemistaan juoksevan synkässä metsässä toivoen saavuttavansa kaukaa loistavan kirkkaan valon, kun itse teossa loppumattomiin kierteli samaa paikkaa. Toivottomasti kurjuuteen vajonneena hän kurotti kätensä katulikaa kohden siinä mielettömässä harhaluulossa, että hänen täytyisi jostakin löytää onni! Lieneeköhän hänellä ollut tuosta onnesta jonkunmoinen mielikuva? Tai ehkä vain epämääräinen, synnynnäinen tunne, puoleksitajuttu halu päästä vapaaksi elämän tuottamista vaikeuksista? Tai oliko hänellä siitä ehkä joitakin muistoja, kuin sävelmästä, jonka kerran on kuullut ja jota halajaisi jälleen kuulla? Oi tuota ihmisten surkeata järjettömyyttä, tuota mieletöntä sokeutta, jolle ei kykene nauramaan, sillä se vihloo sydäntä! Köyhyytensä, hätänsä, kurjuutensa ahdistamina he kurottavat kätensä pyhimysten, noiden yliluonnollisten olentojen puoleen, joiden kidutetut ruumiit, riutuneet kasvot ja hurskas katse osottaa, etteivät he ole maallisia tavotelleet! Heiltä, jotka ovat kärsimyksiä rakastaneet ja niitä hakeneet, toivovat he lievitystä kärsimyksissään ja tuota, mikä heistä käsittää kaiken maallisen onnen: rahaa! Rahaa, rakkautta, tunteiden huumausta! Tulisina, vaateliaina kohoavat sellaiset rukoukset taivaaseen, ahdistelemaan noita kirkastettuja, autuaita olentoja, jotka ovat kääntäneet päänsä maasta pois iankaikkisuutta kohden. Ja noiden ihmisraukkojen luottaessa siihen, että taivaallinen äidinrakkaus tuolta ylhäältä käsin heitä holhoo ja heistä huolehtii, korvaten lopuksi heidän köyhyytensä runsailla rikkauksilla, riehuu kurjuus, vallitsee nälkä, pakkanen, häpeä, viha noissa viheliäisissä majoissa, joissa he avuttomina ja Jumalan hylkääminä elostelevat!
Mutta mitä sitten on sanottava meidän mielettömyydestämme, jotka kiitämme Jumalaa, henkeä, täysistä raha-arkuistamme, voitoistamme, huolettomasta unestamme, mukavasta elämästämme, ikäänkuin hän olisi suonut meille tuon kaiken palkinnoksi meidän hyvyydestämme tai hellyydestä, kuten rakastava isä?
Kuinka suloinen on lapsen viaton itsekkäisyys, se kun kuvailee mielessänsä Jumalaa sokurileipuriksi, joka palkitsee hyvää lasta makeisilla, meidän typeryytemme, vilpillisyytemme ja ahneutemme rinnalla, kun me rukoilemme ääretöntä henkeä, kaiken alkua ja loppua, kuten ääretöntä rahasäkkiä: "Maksa meille siitä että nimesi alituisesti on meidän kielellämme! Anna meille rahaa, ja me varustamme sen sinun kuvallasi!"