VIII
Pikku Berengarin laita oli täten. Minun piti erään niin sanotun armeliaisuusasian takia saada puhutella lihakauppias Tonia, jota Farfalla oli minulle kuvaillut kaikkein Roomalaiskaupungin köyhäin ja turvattomain lasten hyväntahtoiseksi kummiksi. Tapasin hänet hänen pienessä puodissansa, ja hän oli, päinvastoin kuin asianlaita tavallisesti on, jokseenkin sen näköinen, jommoiseksi olin häntä kuvaillut mielessäni, sen perusteella, mitä hänestä tiesin. Mitään erikoisempaa vaikutusta eivät hänen kasvonsa tehneet; muodoltaan ne olivat nelikulmaiset, ja ne loistivat hyvyydestä, terveydestä ja ilomielisyydestä. Varreltaan oli hän paksu ja tanakka, ei tursistunut, vaan paksuluinen, pituudeltaan keskikokoa ja leveydestään huolimatta vikkeläliikkeinen. Kun hän oli kuullut asiani, kävivät hänen kasvonsa entistään ystävällisemmiksi, ja voidaksemme keskustella rauhassa vei hän minut pieneen, sievästi sisustettuun huoneeseen, jossa sijoitti minut sohvaan ja istuutui itse nojatuoliin, likainen valkoinen esiliina yhä edessään. Meidän keskustellessamme tuli huoneeseen pieni poika, jonka voin siitä, että hän muitta mutkitta hyppäsi Tonin syliin, huomata olevan tämän pojan; mutta hänen näköisensä ei hän lainkaan ollut. Lapsukaisen olennossa ilmeni sellaista hienoutta, hilpeyttä ja herttaisuutta, että, melkein kadehdin Tonia siitä, että hän oli hänen isänsä — mistä hän nähtävästi olikin ylpeä. Kuullessani hänen nimensä Berengar muistin linnanmuuriin kirjoitetun runon, jonka olin nähnyt käydessäni ensi kertaa Roomalaiskaupungissa, ja kysyin poikaselta, hänkö sen oli sepittänyt ja piirtänyt sen yläpuolella olevan kuvan. Istuen isänsä sylissä roikkuvin jaloin käänsi pienokainen minua kohden soikeat, tummaripsiset silmänsä, vilkutellen niitä veitikkamaisesti ja naurahtaen vähäsen, niin että näin hänen kiiltävän hammasrivinsä, joka muistutti hiiren tai jonkun muun nakertajan purimia. Isän ääneen nauraessa lausuin tuon runon, joka vielä oli muistissani: "Nää seikat tiedä sä: Ett' Berengar oon mä, Ja kymmenettä käyn. Sä, narri, luit tään!" Sitten sanoin leikilläni etten kumminkaan voinut ottaa uskoakseni että tuollainen pikkuruinen mies jo kävisi kymmenettä; sitä paitsi olin minä kyllä lukenut runon, mutta olin kumminkin vakuutettu siitä etten ollut mikään narri. Poikanen loi minuun veitikkamaisesti ilkamoivan katseen, jota sanat eivät pysty kuvaamaan. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Elä viisastele, tiedät varsin hyvin, ettei viisauttasi kannata kehua", mutta sitähän hän itse asiassa ei mitenkään olisi pystynyt ajattelemaan. Samalla ilmeni tuossa katseessa harrasta sydämellisyyttä tai oikeastaan toverillista suopeutta, joka ei sekään ollut hänen ikänsä mukaista.
Isä, joka sillä välin oli ehtinyt nauraa kylliksensä, otti tuosta, mitä olin lausunut, puheiksi vain sen, mikä koski hänen poikaansa, ja vakuutti että tämä nyt jo oli kymmenen vuotta vanha. Vaikka hän olikin ikäiseksensä harvinaisen pieni ja siro, oli hän kyllä voimakas ja sitä paitsi vikkelä poika, joka jo auttoi isäänsä ansaitsemaan rahaa. Ja nyt kertoi isä minulle että Berengar oli joka päivä monta tuntia työssä erään suuren kauppahuoneen palveluksessa; hän toimitti kaikenlaisia asioita, ja viime aikoina oli hän kuljettanut kirjeetkin postiin ja postista, ja usein oli joukossa varsin tärkeitä kirjeitä ja rahalähetyksiäkin. Kauppias oli nimittäin huomannut että Berengar oli aika järkevä poika ja tuiki rehellinen. Noin jutellessaan laski tuo roteva, voimakas mies käsivartensa poikasen ympärille, joka kuten kesy lintu keinui isän polvella ja loistavilla silmillään katsoi iloisesti ympärilleen, ylpeänä noista kehuskelemisista ja ylistyksistä, mutta veitikkamainen, melkeinpä hyväntahtoisen suojeleva ilme kasvoillaan, ikäänkuin olisi miettinyt mielessään: "Tuolle vanhalle miehelle tuottaa niin suurta iloa, kun rehellisyyttäni kehutaan, miksi en sitten olisi rehellinen? Voinhan muutoin mielin määrin pitää ihmisiä narrinani, liikaa päänvaivaa ei se minulle tuota." Tuollaisia puheita olin kuulevinani lapsukaisen kosteilta, mansikanvärisiltä huulilta, jotka herättivät minussa, ikäänkuin olisivat olleet viehkeät naishuulet, käsittämättömän halun suudella niitä, oikein tarmon takaa. Tulin nyt ajatelleeksi että poikanen luultavasti oli äitinsä näköinen, joka varmaankin oli miellyttävä olento, ja tuon ajatuksen myöskin lausuin ilmi. Vasta kun näin, kuinka tuon kelpo miehen kasvot synkistyivät, samalla kuin hän myöntävästi nyökäytti päätänsä, muistin mitä Farfalla oli kertonut minulle hänen vaimonsa paranemattomasta kevytmielisyydestä, ja kaduin että olin tehnyt tuon kysymyksen. Nyt voin saada varsin selvän käsityksen heidän suhteestansa; kuvailin mielessäni että vaimo oli samanlainen pirteä ja nokkela lintu kuin pikku Berengar sekä kylläkin halukas laulullaan ja viserryksillään palkitsemaan luotettavaa ja tukevaa puuta, jonka turvissa eleli, mutta lentäväksi luotuna kykenemätön alati pysyttelemään saman puun oksilla. Siten kävi minusta käsitettäväksi, kuinka mies uudelleen ja aina uudelleen soi vaimollensa anteeksi, joskin murheen murtamalla mielellä ja salaa kyyneleitä vuodattaen. Vasta nyt minulle oikein selvisi, kuinka hellästi tuon miehen täytyi rakastaa lastansa. Ehkäpä hän aina näki edessänsä pahan vihollisen odottamassa että perisynti saattaisi sen hänen kynsiinsä, ja olikin kuin isä olisi tahtonut suojella poikaansa, kun hän laski molemmat käsivartensa hänen ympärillensä, mutta voitonriemuiselta hän samalla näytti, ikäänkuin olisi arvellut että hänessä kyllä oli miestä varjelemaan lemmikkiänsä kaikelta pahalta. Noiden ajatusten seuratessa toisiansa päässäni salaman nopeudella katselin pienokaista yhä suuremmalla mielenkiinnolla; itse teossa hän varsin suuresti muistutti katupoikaa, jonka päässä pyörii vain vallattomuuksia ja kujeita, mutta hänen kasvojensa ilme oli puhdas, ja siinä oli jotakin, josta sai varman käsityksen hänen mielenlaadustansa. Ehdottomasti ojensin käteni tuota siroa pientä päätä kohden ja suljin sen hetkeksi niiden väliin; minusta tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt sitä siunata, vaikka en yleensä tiedäkään olevani mitenkään oikeutettu tai valtuutettu siunauksia jakelemaan. Silloin katsoi tuo virkeä veitikka minuun silmänräpäyksen ajan vakavasti, pyhän vakavasti, kuten vain lapset voivat katsoa, kun heidän sielunsa — niin haluttaisi uskoa — väliin äkkiä muistaa taivaallisen kotinsa, muistaa synnin, jonka tähden sen täytyy kärsiä, ja vaikean tehtävän, mikä sillä täällä on suoritettavana. Lämmin liikutus valtasi mieleni, kun nuo vilpittömät, tutkivat silmät niin läheltä katsoivat minuun, mutta mitään aavistusta ei minulla ollut, ei hämärintäkään, siitä että lapsukaisen puhtaalla isolla otsalla jo oli näkymätön merkki, joka sen määräsi haamujen maailmaan. Kohta sen jälkeen hän hypähti isänsä sylistä, kun jo lienee väsynyt hiljaa istumiseen, ja juoksi ulos nauttimaan joutohetkistään.
Tuo käyntini Tonin luona oli tapahtunut keväällä; elävänä en pikku Berengaria nähnyt sen jälkeen kuin kerran vain, syksyllä, kohta palattuani vuotuisilta kesämatkoiltani. Mieleni oli silloin täynnä monenmoisia uusia vaikutteita ja minulle oli kasaantunut runsaasti työtä, joten olin tuskin ainoallakaan ajatuksella muistellut Riemuportinkatua, enkä tuntenut poikaa, jonka erään pankkirakennuksen vieritse kulkiessani näin tulevan siitä ulos. Vasta kun hän ohikulkiessaan tervehti minua lyhyesti ja kunnioittavasti heleällä visertävällä äänellään, johtui mieleeni tuo kevätilta ja muistin kuinka pienokainen oli minua miellyttänyt. Käännyin nopeasti häntä katsomaan ja näin että hän oli tehnyt samaten ja että hänen viattomat kasvonsa olivat jälleen vetäytyneet tuollaiseen hymyyn, jota ei käynyt sanoin kuvaaminen, ja tällä kertaa se aivan selvästi näytti merkitsevän: 'Ja sinäkö et myönnä olevasi narri? Ja kumminkin vaellat siinä niin arvokkaan näköisenä, kuin pitäisi sinun olla Jumalan apuna maailmaa hallitsemassa, vaikka päässäsi vain pyörii kahvinhintoja, öljynhintoja, tulliasetuksia, teaatterikappaleita tai muita turhanpäiväisiä seikkoja'. Muutoin hän käänsikin nopeasti päänsä minusta poispäin ja kulki nyt eteenpäin lyhyillä, nopeilla, itsetietoisilla askelilla, niska suorana ja katsomatta oikealle tai vasemmalle, tietäen olevansa tärkeissä toimissa. Seisoin vielä paikallani, katsoen hajamielisenä hänen jälkeensä ja tuumiskellen, kuinka tuon poikasen hymyilevässä katseessa voi ilmetä niin monenmoista, jota hänen mielessään varmaankaan ei liikkunut, kun näin jotakin, sitä tarkkaamatta, — kuten väliin käy — jotakin, joka vasta jälkeenpäin tuli ihmeellisen selvästi tajuntaani. Kun katsoin pikku Berengarin jälkeen, näin nimittäin miehen, jonka koko olento teki minuun tuskallisen inhottavan vaikutuksen ja samalla muistutti minua jostakin; mutta, kuten sanoin, tuo kaikki tapahtui huomiotani liioin kiinnittämättä, ja muistin sen vasta kun kuulin lapsi raukan murhasta ja sain tietää että murhaajaksi luultiin Torquatoa, Jurewitschin ja Galantan veljeä. Silloin kuvastui äkkiä mieleeni tuo mies, joka katsoi pojan jälkeen omituisen ahnaalla, melkein sairaloisella katseella, ja nyt tiesin myöskin, mitä hänestä oli johtunut mieleeni, nimittäin Riccardon kuvaus Torquatosta, kuinka tämä oli muistuttanut suurta petolintua, jolla oli pitkä, höyhenetön kaula, pieni pää ja hirvittävä koukistunut nokka. Ehkäpä hänen ulkomuotonsa vaikutti vielä kammottavammin siksi, että siinä turmeluksen jättämistä jäljistä huolimatta voi huomata niin sanoakseni mätänemässä olevaa kauneutta.
Tapauksen meno oli luultavasti täten: Torquato, joka oli selvillä pikku Berengarin toimista ja tiesi että lapsukaiselle usein uskottiin suuriakin rahamääriä, oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen ryöväämiseen. Sitä varten oli hän jo aikaisemmin vuokrannut itselleen huoneen hänen tarkoituksiinsa soveltuvassa kaupunginosassa, jossa esiintyi hienona herrana. Roomalaiskaupungissa ei hänen katoamisensa herättänyt huomiota, kun ei häntä kukaan liioin kaivannut ja hän aina oli elänyt kulkulaiselämää. Viikkomääriä hän oli toimessa, päästäksensä selville kaikista uhrinsa teistä; muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin nähnyt heidät toistensa läheisyydessä murhasi Torquato Berengarin. Tunnettujen tosiasioitten ja todistajien kertomusten perusteella arveltiin murhan tapahtuneen täten: Torquato oli nähnyt tai saanut muutoin tietää, että pienokaiselle oli uskottu melkoinen rahasumma; hän seurasi häntä jonkun matkaa ja houkutteli hänet sitten huoneeseensa jollakin tekosyyllä, luultavasti siten että sanoi olevansa asioissa hänen isäntänsä kanssa ja haluavansa lähettää tälle kirjeen hänen mukanansa. Oliko lapsi ennen nähnyt Torquaton Vanhassakaupungissa ja nyt tuntenut hänet, ja kuinka tuon kammottavan miehen oli onnistunut voittaa hänen luottamuksensa, siitä ei tarkoin voitu saada selkoa. Huoneessaan kävi Torquato pienokaisen kimppuun, joka ei aavistanut mitään pahaa, ja surmasi hänet terävällä veitsellä, kätki verisen ruumiin seinäkaappiin, laittoi huoneen täyteen karboolinhajua, lukitsi sen ja läksi tiehensä, sanoen emännälle että hänen täytyi lähteä matkoille muutamaksi päiväksi. Kun ei tuo ollut ensi kerta, ja Torquato aina oli tahtonut, ettei kukaan hänen poissaollessaan menisi hänen huoneeseensa, ei emännässä herännyt mitään epäluuloa, vaan vasta kun suljetusta huoneesta rupesi leviämään inhottava haju, alkoi hän aavistaa pahaa. Koko asia tuntui hänestä niin oudolta ja kammottavalta, että hän antoi poliisin avata huoneen, ja nyt nähtiin että sen lattia oli tahrattu verellä, ja kaapista löydettiin pahoin runneltu lapsenruumis.
Tämä tapahtui monta päivää murhan jälkeen; mutta tietysti pikku Berengaria oli kaivattu heti. Ei kukaan ajatellut hänen joutuneen onnettomuuden uhriksi; kun ei häntä vielä illallakaan alkanut näkyä, ruvettiin epäilemään että hän oli karannut tiehensä rahat muassaan. Siten esitettiin asia sanomalehdillä, ja myönnän että minuunkin, vaikka kohta olenkin kuuluvinani sivistyneisiin, ensiksi vaikutti painetun sanan tenhovoima, niin että pidin itsestänsä selvänä että tuo, minkä olin lukenut, oli totta. Mieleeni kuvastui siro poikanen, jonka aivan äskettäin olin nähnyt niin reippaana kulkevan kadun poikki, ja mielipaha ja suuttumus valtasi minut. Että hän oli voinut sen tehdä! Ehkäpä hän tuona aamuna kääntyessään hymyillen katsomaan minuun oli ajatellut: 'Et luule olevasi narri ja kumminkin luotat minun rehellisyyteeni! Et aavista, mitkä kepposet minä aion teille tehdä!' — Sellainen on ihmisluonto, että synti ja heikkous menee perintönä sukupolvesta sukupolveen, ja että voimakkainkin rakkaus taistelee turhaan tuollaisia taipumuksia vastaan. Puutetta ei tuo lapsi ollut koskaan kärsinyt minkäänlaista, siis ei sitä ollut tuollaiseen tekoon voinut saattaa mikään muu kuin perinnöllinen kevytmielisyys ja seikkailemishalu. Vihollinen oli kumminkin saanut sen kynsiinsä ja pitänyt saaliinaan lapsi raukan, joka tuskin oli puolustautunutkaan, kun ei se tuntenut ahdistelijaansa eikä hänen aikeitansa. Myöhemmin tuotti minulle lohdutusta se, etten ainakaan ollut tuominnut onnetonta pienokaista ankarasti ja ajattelemattomasti; nousivatpa kyyneleetkin silmiini, kun mielessäni kuvailin, kuinka hän riutuisi koti-ikävään ja omantunnontuskiin, kuinka rikollisuus rumentaisi ja tahraisi hänen viattoman muotonsa, hänen hymyilevät silmänsä, hänen hienopiirteisen, ilmeikkään suunsa. Melkein vielä enemmän säälitti minua onneton isä, joka turhaan oli koettanut ylenpalttisella rakkaudellaan pelastaa heikkoluonteisen vaimonsa lapsen ja nyt ehkä epätoivoissaan katui sitä että oli niin aikaiseen saattanut tuon pienen olennon elämän moninaisille kiusauksille alttiiksi.
Menin herran tykö, jonka palveluksessa Berengar oli ollut. Hän oli joltisenkin ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen mies, ja hän oli varsin pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut, eikä suinkaan etupäässä kadottamansa rahan takia. Hän puhui jotenkin tähän tapaan: Tuollaisiin ihmisiin ei saa luottaa, se olisi aina muistettava; ennemmin tai myöhemmin pääsee heissä pahe voitolle. Kurjuus turmelee ihmiset; jokaisesta köyhästä voi tulla varas, ja jos hänestä ei sitä tule, niin ei hänellä ole ollut tilaisuutta tulla siksi. Kun huomautin ettei lihakauppias Tonin perhe ollut kärsinyt puutetta, kohautti hän olkapäitänsä ja sanoi: "Noissa suvuissa kulkee perintönä liian paljon paheita. Jos on joukossa jokin kunnollisempi ja hänen käy hyvin, niin pääsee kumminkin pian äkkiarvaamatta jokin isoäidiltä tai tädiltä tai joltakin muulta sukulaiselta periytynyt paha taipumus taas valtaan."
Sanoin siihen, että jos niin oli, eikä köyhyys siis turmellut ainoastaan ruumista, vaan myöskin sielun, niin olimme sen enemmin velkapäät taistelemaan sitä vastaan. Siitä hän nähtävästi ei halunnut keskustella, vaan alkoi jälleen puhua pikku Berengarista ja sanoi: "Tuolle poikaselle olisin voinut uskoa kaiken omaisuuteni, niin täydellisesti luotin häneen; toiste eivät tunteeni enää saa minua pettää." Nyt yhtyi puheeseen eräs vanhempi apulainen, ylpeästi ja innokkaasti muistuttaen, että hän jo oli ennustanut niin käyvän ja aina huomauttanut siitä, millainen viekas katse tuolla pienellä veijarilla oli, ikäänkuin hän olisi pitänyt kaikkia ihmisiä narrinansa. Sitten hän alkoi kertoa juttua samanikäisistä pojista, jotka elelivät ryöväreinä jonkun kaupungin läheisyydessä ja tekivät törkeitä ilkitöitä, — mutta sitä en kuunnellut loppuun.
Vanhassakaupungissakin oltiin vakuutetut pienokaisen syyllisyydestä, ja vaikka rikoksia, mitä laatua olivatkaan, siellä yleensä arvosteltiin lempeästi, puhuttiin tästä tapauksesta jonkunmoisella rakkaudettomuudella, mikä johtui siitä, että vastenmielisyys äitiä kohtaan ulotettiin lapseenkin, heidän ulkonaisen yhdenkaltaisuutensa takia. Sitä vastoin säälittiin Tonia, sen mukaan kuin minä voin huomata, sydämellisesti ja vilpittömästi; minulle sanottiin, kun olin menossa hänen luoksensa, ettei hän ollut autettavissa, isku oli sattunut sydämeen, — hän oli sulkeutunut huoneeseensa eikä tahtonut kuulla mitään lohdutteluja.
Kumminkin päästi tuo onneton mies minut luoksensa, ja se tapahtui siksi, että johtui mieleeni, häntä oven takaa puhutellessani, sanoa hänelle, että eihän Berengarin syyllisyyttä vielä ollut näytetty toteen, vaan että tulin häntä rohkaisemaan ja hänessä toivoa herättämään. Sydäntäni vihloi nähdessäni tuon kunnon miehen lapsellisen avutonta epätoivoa kuvastavat rehelliset kasvot ja punaiset, pöhöttyneet silmät, joista vielä lakkaamatta vuoti kyyneleitä, ja huomatessani tuon itsessään vähäpätöisen seikan että hänellä nyt ei ollut edessään tuota likaista esiliinaa: arkipuuhat oli hän jättänyt siksensä, katsoaksensa silmästä silmään kohtaloa, johon hänen nyt oli tutustuminen. Päästettyään minut sisään hän istuutui heti jälleen ja tuijotti minuun turvonneilla, kyynelisillä silmillänsä sanaakaan lausumatta. Pyrkien häntä lohduttamaan puhuin poikasen viehkeydestä, hänen vilpittömistä kasvoistansa, jotka unhottumattomasti olivat painuneet mieleeni, kerroin kuinka vakaalta ja samalla hilpeältä hän oli näyttänyt, kun äskettäin kohtasin häntä kadulla, ja sanoin että siltä ei näyttänyt ihminen, joka oli aikeissa tehdä pahaa. Aivan tehottomia eivät puheeni olleet; hän veti pari kertaa peräkkäin syvään henkeä ja laski kätensä ehdottomalla liikkeellä käsivarrelleni, ikäänkuin pidättääksensä minua tykönänsä. Minusta tuntui siltä kuin hänen silmänsä ja kätensä olisivat pakottaneet minua puhumaan edelleen, sillä melkein kuin itsestään tulivat sanat huulilleni. Sanoin että olihan pienokaista voinut kohdata tapaturma, hän oli voinut pudota mereen tai avonaiseen kellariin. Mutta jos hän todellakin oli tehnyt jotakin väärää, niin olivat varmaankin pahat ihmiset hänet siihen houkutelleet; lapsethan ovat enemmän alttiit kaikenmoisille vaikutuksille kuin täysi-ikäiset. Siihen tapaan jatkoin puhettani, kunnes huomasin että tuon surevan miehen suuri pää vaipui rinnalle ja hänen hiljaista itkuansa seurasi äänekkäät nyyhkytykset; nähtävästi hän oli unohtanut minut taikka ei voinut enää kiinnittää huomiotansa minuun ja minun puheisiini. Kun kysyin, olisiko hänelle mieleen, jos palaisin seuraavana päivänä, vastasi hän nyökäyttämällä päätänsä vakuuttavasti.
Mutta kun tulin seuraavan kerran, tapasin kotona ainoastaan vaimon, ja tämä kertoi että hänen miehensä oli mennyt kirkkoon, mikä tapahtuma, arvatenkin harvinaisuutensa takia, nähtävästi oli tehnyt valtavan vaikutuksen häneen, sillä hän tuijotti minuun pelästyneenä, luoden avo auki soikeat, mustaripsiset silmänsä, jotka olivat aivan samanlaiset kuin nuo ihailemani lapsensilmät. Muutoin ei hän ollut aivan niin viehättävä kuin tuonoin olin otaksunut hänen olevan; vanha ei hän vielä ollut, vaan jo vähän paksunläntä ja kömpelö, ja hänen kasvonsa, vaikka olivatkin hienopiirteiset ja sievät, eivät olleet enää nuorteita, eivät kukoistavia. Mutta ennen kaikkea puuttui häneltä tuo hyvyyttä osottava, luottamusta herättävä ilme, joka piili syvinnä Berengarin veitikkamaisissa silmissä ja epäilemättä oli perintöä isältä. Rietasmaista keikistelyä ei hänen käytöksessään ollut; hän oli kai pikemmin, jos jutut hänen kevytmielisyydestään ja uskottomuudestaan olivat tosia, sitä laatua kuin herkkusuu kissa, jonka pitää saada maistella joka vadilta, liiatenkin kielletyiltä.
Kun olin sanonut haluavani odottaa hänen miestänsä, kulki hän hetkisen huoneessa arasti edes takaisin, kunnes rohkaisi mielensä ja kysyi minulta, oliko alhaalla kaupungissa ehkä jo saatu uusia tietoja Berengarista. Kun vastasin kieltävästi, sanoi hän salaperäisesti hymyillen, että sitä hän oli ajatellutkin ja että se olikin parasta. Äidilleen hän kyllä vielä antaisi tietoja itsestänsä, ja ellei hän sitä tekisikään, niin hän varmaan kumminkin muutaman vuoden kuluttua palaisi Amerikasta, taskut täynnä kultaa ja hopeaa. Kysyin kauhistuneena, oliko hän sitten todella lähtenyt sinne. "Minnekäs muuanne hän olisi mennyt?" vastasi hän. "Tyhmä hän ei ollut; sitä olen aina ajatellutkin, että hänestä tulisi jotakin erikoista ja että hän tuottaisi vanhemmillensa onnea ja siunausta." Samalla hän katsoi minuun vilkauttaen silmiänsä veitikkamaisesti, kuten olin nähnyt pienokaisenkin tekevän, mutta nyt tuo elje vaikutti minuun melkein kammottavasti.
Ryhtymättä itse asiaa arvostelemaan sanoin hänelle ettei hänen pitäisi sanoa miehellensä mitään arvelustaan, sillä varmaankaan tämä ei kernaasti kuulisi siitä puhuttavan. Hän nauroi ja tuumaili, että pidinkö minä häntä niin tyhmänä. Ensiksi hän oli yrittänyt ruveta siitä puhumaan, mutta silloin oli hänen miehensä joutunut hurjaan raivoon, ja nyt hän ei enää virkkanut siitä mitään. Aikaa myöten Toni kyllä tyytyisi asiain tilaan, varsinkin jos minä koettaisin vaikuttaa siihen suuntaan. Minua ei haluttanut luvata sitä, mutta en virkkanut mitään, ja hän lienee pitänyt sitä myöntymisen merkkinä. Hän oli vielä varmempi asiastaan, sanoi hän, kun hänen miehensä edellisenä yönä oli nähnyt tällaisen unen: Berengar oli mennyt veneellä meren ylitse, ja meri oli ollut ikäänkuin sulaa tulta ja pursi kuin avo auki oleva suuren suuri liljankukka. Kun tuulenhenki vienosti puhalteli aukean meren ylitse, olivat korkeat laineet eli liekit, hohtaen purppuranvärisinä, sinipunaisina ja keltaisina, kohonneet ja laskeuneet hiljaa, niin taivaallisen levollisesti, ettei hän edes ollut tullut ihmetelleeksi sitä, kuinka ne eivät tuhonneet liljavenosta, vaikka se oli aivan niiden keskellä; eivät ne olleet sitä edes kärventäneetkään. Purjeitta ja soutimetta ensi pursi nopeasti eteenpäin, vieden muassaan pikku Berengarin, joka nyökytteli päätänsä ja heitti jäähyväisiksi lempeän surumielisiä katseita. Kun nyt veno eteni etenemistään ja pian näytti kuin pilvekkeeltä vain ja sitten kuin himmeältä tähdeltä taivaanrannalla, ei isä enää voinut hillitä kaihoansa, vaan heittäytyi liekehtivään mereen, mutta heräsi samassa.
Vaimo oli kertonut tuon unen seikkaperäisesti ja nähtävästi nauttien esittämiensä kuvien värittämisestä. Ehdittyänsä loppuun sanoi hän nopeammin ja tavallisella äänellä: "Uni on helppo selittää, sillä pursi merellä merkitsee matkaa Amerikkaan, ja savuttomat liekit merkitsevät onnea, erittäinkin kultaa. Olisin puhunut siitä erään naapurivaimon kanssa, joka osaa selittää unia, jos se ei olisi ollut niin tuiki helppo käsittää. Sitä paitsi arvelin että olisi parempi etten puhuisi siitä kenenkään kanssa." Vakuutin hänelle että niin oli ja otin häneltä sitä paitsi lupauksen, että jos hän todella joskus saisi kirjeen Berengarilta, hän tulisi puhumaan siitä minun kanssani ennenkuin näyttäisi sen miehellensä. Sitten minun täytyi lähteä, Tonia tapaamatta, kun ei minulla enää ollut aikaa odottaa.
Seuraavana päivänä tehtiin tuo kammottava löytö, josta jo kerroin. Tieto siitä levisi nopeasti ja herätti kaikkialla harrasta osanottoa. Pienokaisen kuva oli ollut aikaisemmin, hänen olinpaikkansa ilmisaamista varten, sanomalehdillä julaistuna ja muureillakin nähtävänä, joten kukin oli luonut itselleen käsityksen hänestä. Nuo kammottavat, salaperäiset erityisseikat, rikoksen julmuus ja tuo että lapsi oli joutunut sen uhriksi, kaikki oli omansa saattamaan tunteet kuohuksiin, ja jos ihmiset olivatkin olleet ylen kärkkäät uskomaan poika parasta kaikkea pahaa ja, mikäli mahdollista, heittämään syyn vanhempien niskoille, niin oli heidän osanottonsa nyt sitä intohimoisempaa. Pian olivat he poika raukasta tehneet pyhän marttyyrin, ja mitä viehättävimpiä kuvia he loivat mielessään hänestä, jonka runneltu ruumis oli niin kammottavassa tilassa, ettei voitu sallia yleisön sitä nähdä. Runsaasti tuotiin kukkia ja rahalähetyksiä Vanhaankaupunkiin Tonin taloon yleisen säälin osotteeksi. Kukkaisloiston ympäröimänä istui isä pöydän ääressä tuossa sievässä, siistissä huoneessa, jossa olin tullut hänen tuttavuuteensa; hän näki ihmisiä tulevan lukuisasti surua valittamaan ja kuunteli mitä hyvää ja kaunista heillä oli sanottavaa pikku Berengarista, mutta itse hän ei puhunut sanaakaan. Luulen ettei hän oikeastaan selvästi tajunnut kenenkään muun läsnäoloa kuin minun, ja minut hän huomasi siksi että hänen mieleensä oli jäänyt sellainen muisto, että minä olin ainoa, joka en ollut koskaan epäillyt hänen poikaansa syylliseksi. Nyt tuntui minusta käsittämättömältä, kuinka oli koskaan voitu ajatella mitään muuta tapahtuneeksi kuin mitä todella oli tapahtunut ja mikä olisi ollut lähinnä otaksuttavissa, jopa suorastaan ainoa mahdollinen selitys. Pitkät ajat oli minulla mielessäni pienokainen, jonka olin nähnyt vain muutamia päiviä ennen hänen surullista loppuansa aivan hänen murhaajansa läheisyydessä, ikäänkuin kohtalo olisi halunnut antaa minulle viittauksen, tarjota vielä pelastumisen mahdollisuutta. Mutta minä en ollut aavistanut mitään, en pelastanut hänen henkeänsä enkä edes hänen kuoltuansa puolustanut hänen kunniaansa. Selvästi näin edessäni nuo salaperäiset lapsensilmät, kuinka ne pelästyneinä hakivat ystävää, puolustajaa, kuinka ne vähitellen kyyneltyivät — ja sitten äkkiä kääntyivät minua kohden, pelokkaina, mutta kumminkin minuun luottaen, — ilme niin yliluonnollisen vakavana kuin tuona kevätiltana, — kuinka niiden kysyvä katse kävi hämmästyneeksi ja surulliseksi, haikean, mieltä vihlovan, katkeran surulliseksi. Luulen että jos tuona päivänä olisi haudattu tyttö, jonka minä olisin vietellyt, hylännyt ja syössyt häpeään ja kuolemaan, ei mieltäni olisi voinut kalvaa tuskallisempi katumus kuin nyt tuon lapsen takia, joka oli minulle varsin vieras ja jolle itse teossa en ollut tehnyt mitään pahaa. Melkein kadehdin onnetonta, kaikkein surkuttelemaa isää, sillä hänen mielessänsä liikkui nähtävästi toisenlaisia kuvia. Hän ei näyttänyt tietävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta kuten kauhusta kivettynyt hän ei ollut, vaan kuten haltioihinsa joutuneet, joille jokin jumalallinen salaisuus on ilmaistu; niin rumiksi kuin lakkaamaton itku oli tehnytkin hänen kasvonsa, jotka eivät ennestäänkään olleet kauniit, täytyi niiden kumminkin herättää jokaisessa nöyrää kunnioitusta. Kukin tunsi, etteivät tänä hetkenä mitkään maalliset, mitkään jokapäiväiset asiat voineet vaikuttaa tuohon mieheen. Ei hän surrut Berengarin kuolemaa, sillä hän näki hänet edessään eloon elpyneenä, — hänet oli lahjoitettu hänelle jälleen, ihanampana ja puhtoisempana kuin silloin, kun hänet ensi kerran oli laskettu hänen vapiseville käsivarsillensa. Ehkä hän nyt hengessä autuaallisena ja nöyränä oli polvistunut lapsensa kirkastetun kuvan eteen ja painoi suurta, lempeätä suutansa noita läpikuultavia kätösiä vasten; ehkäpä hän, kuten unessaan, näki Berengarin liljapurressaan, Herran hengen vienosti puhaltaessa, saapuvan taivaan satamaan, mistä hänelle hymyili ja viittaili.
Sen sijaan vaikeroi ja nyyhkytteli nyt vaimo surkeammin ja kiihkeämmin kuin olisin luullut hänelle mahdolliseksi. Epäilin hänen surunsa osaksi aiheutuvan amerikkalaisten pilvilinnojen kukistumisesta, joita hän oli Berengarille rakennellut; mutta varmaan se pääasiallisesti oli ainoan lapsen kuolemasta johtuvaa äidinsurua. Niitä tunteita, joita hänen miehensä mielessä oli liikkunut ja nyt liikkui, oli hänen mahdoton ollenkaan ymmärtää; sen hän vain oli käsittänyt ja se koski hänen sydämeensä ja pöyristytti häntä: että hänen lapsensa oli kuollut, oli murhattu kammottavalla tavalla eikä palaisi enää koskaan; ettei hän enää koskaan saisi kuulla hänen livertelevää nauruansa, ei nähdä hänen helliä katseitansa, ei ottaa häntä syliinsä ja hyväillä häntä ja pusertaa vasten rintaansa, ei koskaan enää suudella hänen kosteita huuliansa ja vereviä poskiansa.
Mietin mielessäni: 'Entä kun nuo pitkät, yksitoikkoiset arkipäivät tulevat, ja asterit ja ruusut, jotka nyt täällä täyttävät ilman tuoksullaan, ovat poissa, ja niiden viimeiset kuihtuneet lehdet lakaistaan kokoon ja viedään ulos — ja Toni seisoo jälleen teuraspöydän ääressä, verinen esiliina vyöllään, viikon, kuukauden, vuoden toisensa jälkeen!' — Silloin ovat myöskin hänen tämänpäiväiset haikeansuloiset tunteensa haihtuneet, ja toivoton yksinäisyydentunne täyttää hänen mielensä hänen lapsettomassa, ilottomassa talossansa. Ja jos hänen vaimonsa vuosien kuluttua joskus kertoo, kuinka tuo uni hänet petti, ja puhuu siitä, kuinka olisi, jos Berengar nyt tuolta kaukaa palaisi kotiin ja solakkana ja iloisena kiiruhtaisi katua ylös, vanhempiensa syliin, ehkei hän silloin enää joudu raivoihinsa, vaan kuuntelee äänetönnä ja hautoo mielessään tuota ajatusta ja säpsähtää, kun lattia sattuu narahtamaan. Miksi taivasta ei voi saavuttaa syöksemällä purppuramereen, ei voittaa kiihkeällä hyökkäyksellä? Se olisi helpompaa kuin selkä kumarassa vaeltaa sinne hietaista, yksitoikkoista, silmän siintämättömiin ulottuvaa maantietä. Mutta varmaankaan se, joka ei voisi kestää jokapäiväisen elämämme yksitoikkoisuutta, ei myöskään kestäisi iankaikkisen taivaallisen levon juhlallista muutteettomuutta.