IX
Aika ajoin minusta tuntui siltä kuin Farfalla olisi ollut ilkeäjuoninen petturi ja minä itse aika hölmö. Niinpä hän muutamana päivänä mainitsi jutellessamme, että minä hänestä muistutin erästä herraa, joka oli johtajana suuressa öljytehtaassa, missä hän muinoin oli työssä. Mainittu herra oli erinomaisen hyvä työväelle, ja sen takia oli tehtaan omistaja lyhyen ajan kuluttua asettanut hänet toiseen toimeen ja hänen sijallensa ankaran, tylyn miehen. Joka päivä säännöllisesti meni eräs vaimoista päivällisloman tultua hänen tykönsä ja pyysi saada noutaa vähän öljyä ruuan valmistamiseksi, ja siihen hän aina sai luvan, sillä ehdolla ettei ottaisi enempää kuin tarvitsi itseänsä varten. Silloin täytti vaimo joukon pulloja toisillekin ja piilotti ne vaatteisiinsa, mutta piti kädessään pienen pullon, jota ohi kulkiessaan näytti herralle. "Julkisesti ja rehellisesti, siitä minä pidän", sanoi tämä silloin, taputtaen häntä olalle. Farfalla kertoi tämän jutun sydämellisesti nauraen, ja hän näytti tuntevan jonkunmoista säälinsekaista hyvänsuopuutta tuota älyä vailla olevaa miestä kohtaan, jota minä arvatenkin muistutin juuri typeryyden puolesta. Vähän loukkaantuneena ja hämmästyneenä lausuin: "Te näette että Jumala on oikeassa ollessaan kova teitä kohtaan; jos hän olisi lempeä ja armelias, niin te kohtelisitte häntä kuten tuota liian hyväsävyistä herraa, pettäisitte häntä parhaanne mukaan, ettekä vähääkään välittäisi hänen käskyistänsä." Nauraen myönsi Farfalla minun olevan oikeassa, mutta lisäsi että olihan olemassa ihmisiä, jotka eivät noudattaneet Jumalan käskyjä enemmän kuin köyhätkään ja joille Hän kumminkin suo runsaasti armoaan. Vastasin lyhyesti että köyhät valitettavasti pitivät rikkautta ainoana kiitosta ansaitsevana armolahjana, mutta ettei pitänyt kuvailla Jumalaa mielessään mahtavaksi taikuriksi, joka tyhjentymättömästä rahakukkarosta jakelee kultaa lemmikeilleen, vaan että kiiltävän kullan laita usein on kuten kauniiden omenoiden, joiden sisässä on inhottava mato, — jota vastoin sairaus, köyhyys ja muut sellaiset kärsimykset ovat kuin nuo huononnäköiset omenat, jotka ryppyisestä kuorestaan huolimatta ovat varsin mehukkaita ja maukkaita.
Seuraava seikka herätti minussa vielä enemmän tyytymättömyyttä Farfallaa kohtaan: Taloni pohjakerrassa asui eräs parturi, joka oli erinomaisen hyväluontoinen ja rehellinen ihminen, mutta taipuisa lörpöttelemään ja loukkaamaan toisia terävällä kielellänsä. Hänen vaimonsa, joka oli pulska, verevä ja kaunis olento, oli muinoin pitänyt yhteyttä erään uskottoman heittiön kanssa, ja tuloksena siitä oli lapsi, herttainen, sievä poikanen, joka aviopuolisoilla nyt oli luonansa. Parturi rakasti sitä nimittäin, sen syntyperästä huolimatta, varsin hellästi, niin ettei hän edes olisi tahtonut suostua siihen että isä maksoi kuukausittain määrätyn rahasumman sen ylläpidosta. Mutta vaimo pysyi lujana vaatimuksessaan. "Mitäpä varten me sen lahjoittaisimme tuolle kelvottomalle ihmiselle?" sanoi hän, ja hän lähetti joka kuukausi pienokaisen itsensä noutamaan rahat.
Farfalla oli elänyt noiden ihmisten kanssa mitä paraimmassa sovussa, kunnes turhanpäiväisestä asiasta syttynyt riita siitä teki lopun. Parturi oli joillakin kokkapuheilla, joilla ei sanonut tarkoittaneensa mitään pahaa, niin katkeroittanut hänen mielensä, että hän suorastaan vaati minua sanomaan irti nuo vuokralaiseni, joita en voinut syyttää mistään pahasta. Ei lähtenyt mitään apua siitä että huomautin hänelle, kuinka halpamainen hänen kostonhimoinen menettelynsä oli ja millaista vääryyttä hän tahtoi saada minut tekemään, — en saanut häntä järjillensä, vaan hän selitti lyhyesti, että jos nuo toiset jäisivät talooni, niin hän muuttaisi. Varsin kernaasti olisin antanut hänen lähteä tiehensä, niin minua kiukustutti hänen pikkumainen, inhottava kostonhalunsa; mutta rakkauteni Riccardoon esti minua siitä. Pahoilla mielin päätin pyytää parturinväkeä muuttamaan, ja he käyttäytyivät varsin hienotunteisesti, osottaen käsittävänsä menettelyni ja helpottaen vastenmielistä tehtävääni suopealla myöntyväisyydellään. Vaikka Farfalla tosin itsekin oli pahoillaan siitä mitä oli tapahtunut, kun se ei enää ollut autettavissa, oli se kumminkin tuottanut minulle niin paljon ikävyyttä, etten voinut sitä hevillä unohtaa, ja sattui sitten yhä uudelleenkin kaikenmoista, mikä pani minut hämmästymään.
Tapahtui useita kertoja, että muutamat vuokralaisistani, aivan kuten talonhoitaja oli ennustanut, pyrkivät käyttämään eduksensa hyvänluontoisuuttani maksamalla ainoastaan osan vuokrasta tai ei mitään. Silloin Farfalla tosin piti puoltani ja tarjoutui itsestään saattamaan heitä järjilleen, mutta ei huomauttanut heitä siitä, että oli väärin että he kieltäytyivät maksamasta hyvälle isännälle sitä vähää, minkä hän vaati, vaikka kyllä olisivat olleet säntillisiä ja nöyriä, jos heitä olisi kohdeltu armottomasti, vaan hänen järki- ja siveyssaarnansa sisältönä olivat sellaiset lauseet kuin: "Ymmärtäväisemmän tulee mukaantua" tai: "Ei köyhä kumminkaan kykene rikasta vastustamaan." Kun kerran sattumalta kuulin hänen puheensa ja vaadin häntä niistä tilille, ei hän lainkaan joutunut hämilleen, vaan sanoi huolettomasti, ikäänkuin siitä tuskin olisi kannattanut puhuakaan: "Eikös sitten ole niin? Teillä on ja pysyy valta. Minun täytyy puhua heille heidän ymmärryksensä mukaisesti; näettehän että se on auttanut, sillä maksaneethan he ovat."
Minä mietin mielessäni: 'Mitä varten antaudun ihmisten pariin, jotka ovat kuin vierasta kansaa omine uskoinensa ja lakinensa? Meidän ja heidän välillänsä ei voi syntyä ystävyyttä, ei mielten sopusointua. On tapahtunut että ihmiset, jouduttuaan merellä tuuliajolle tai kuljeskellessaan jäävuorilla tai erämaassa, ruokavarojen loputtua ovat tappaneet ja syöneet toverinsa, eikä heidän tekoansa ole katsottu rangaistavaksi; niitä, jotka puolikuolleina nälästä taistelevat henkensä puolesta, ei sovi arvostella ihmisellisten siveyskäsitteiden perusteella, vaan samaten kuin petoeläimiä. Niitä täytyy joko vainota tai — ellei tahdo niitä jättää oman onnensa nojaan — auttaa perinpohjaisesti; mutta mieletöntä on antautua muutoin niiden kanssa tekemisiin.
Mutta tuskallisempi kuin kaikki edelliset kokemukseni oli tämä: Näin eräänä päivänä puodinakkunassa tahotun topaasin, joka oli hyvin suuri ja niin taitavasti juotettu, että se näytti irtonaisena pysyttelevän neulan varassa. Heti näin mielikuvituksissani tuon kiven Lisabellan tuuheassa, pehmoisessa vaaleassa tukassa, ja tunsin niin voimakasta halua todella pistää sen sinne, että punnitsematta asiaa sen pitemmältä tartuin ovenripaan, mennäkseni puotiin ostamaan sen. Mutta silloin muistin Riccardon, en tiedä miksi, ja käteni vaipui alas ja läksin kulkemaan edelleen.
Kuvailin mielessäni, mitä hän sanoisi, jos panisin hänen vuoteellensa topaasin hinnan suuruisen rahasumman; tulin ajatelleeksi että sillä voisin ostaa hänelle sievän puvun, eikä hänellä ollut vielä koskaan ollut uusia vaatteita, vaikka hän niin kernaasti olisi halunnut olla siististi ja somasti puettuna. Sitten näin jälleen edessäni Lisabellan kultakutrisen pään, kuulin hänen päästävän riemuhuudon nähdessään kiven, ja näin hänen pistävän sen kiharoihinsa ja posket punoittavina lähestyvän peiliä. Kuten suuri, raskas pisara makeata kreikanviiniä se kimalteli hänen pehmeässä, punertavassa, ruskeassa, kullanhohtavassa tukassaan. 'Miksi en saa antaa sinulle tuota lelua?' ajattelin. Melkeinpä jo yritin lähteä hänen luoksensa, heittäytyäkseni hänen jalkojensa juureen ja pyytääkseni häntä ratkaisemaan, antaisinko hänelle topaasin vai Riccardolle rahat; mutta jätin sen kumminkin tekemättä, sillä tiesin että hän nauraisi ja sanoisi: "Osta minulle topaasi ja anna Riccardolle rahat!" Sillä välin olin, katuja pitkin rientäen, tahtomattani tullut takaisin kultasepän puodin luo, ja nyt menin sisään ja ostin kiven. Inhottava tunne, ikäänkuin olisin varastanut, kuristi kurkkuani ja ahdisti rintaani; samalla pisti päähäni että menisin näyttämään topaasin Riccardolle ja sanoisin että se oli aiottu Lisabellalle. Sadoin kerroin vakuutin itselleni että se olisi paheksuttava, tarkoitukseton, ruma teko, mutta kumminkin minusta tuntui siltä että minun oli mentävä ja minä meninkin. Riccardo oli sinä päivänä jälleen heikompi ja lepäsi valjuna ja hintelänä karkealla lakanallaan, jonka rinnalla kiven tumma hohde teki surullisen ja omituisen vaikutuksen. Aluksi hän sitä tuskin tarkkasikaan, vaan kysyi vain välinpitämättömästi, oliko se merikivi. Mutta kun kerroin että se oli topaasi ja että se oli määrätty Lisabellalle, vilkastui hän, otti sen käteensä ja kysyi mitä se maksoi; kun mainitsin tuon hänen kannaltansa arvostellen kylläkin korkean hinnan, lisääntyi hänen kunnioituksensa niin kiveä kohtaan, kuin minua ja Lisabellaa kohtaan, joka sen tulisi omistamaan. "Tahtoisinpa nähdä hänet", sanoi hän, laskien vallan väsyneenä päänsä tyynylle ja sulkien silmänsä.
Pitkät ajat meni tuskin päivääkään ilman että tunsin samaa tuskaa kuin näyttäessäni Riccardolle kiveä, ja kuumana kohosi silloin veri poskilleni; en tiedä häpesinkö ostostani vaiko kurjaa sääliäni.
Enemmän kuin koskaan ennen tunsin mieleni kevenevän, kun kesä tuli ja voin ottaa esille matkalaukkuni; mutta muistot Vanhastakaupungista seurasivat mukana, niistä ei ollut helppo päästä erilleen. Väliin, kulkiessani varjoisaa polkua tuoksuvassa metsässä tai jonkun vieraan kaupungin leveitä, valoisia katuja pitkin, taivaan hymyillessä, ihanoiden joutopäivien väikkyessä edessäni kuin parvi viehkeitä luonnottaria, kuvastui äkkiä mieleeni Riemuportinkatu, kuinka se likaisena ja kuumana kompuroi mäkeä ylös, haiskahtaen hieltä ja viinalta, öljyltä ja sipulilta.
Silloin oli iloni muutamaksi aikaa mennyttä; kärsin tuosta kuvasta kuten ruuasta, jota ei voi sulattaa, ja olin pari päivää alakuloinen ja raskasmielinen. Riccardo oli kerran kuvaillut minulle ainoata retkeänsä ulos maailmaan; palattuaan äitinsä tykö sairashuoneesta, jossa oli viettänyt kymmenen vuotta, turhaan toivoen parannusta, ilmoitti hän nyt haluavansa oppia tuntemaan synnyinkaupunkiansa ja läksi varoituksista huolimatta yksin vaeltamaan kainalosauvansa nojassa. Hän läksi kaupungista ulos, sillä häntä houkuttelivat vuoret, jotka näyttävät olevan lähempänä kuin ne ovatkaan, mutta pian alkoi häntä pyörryttää, kun ei hän vielä koskaan ennen ollut kulkenut niin pitkää matkaa eikä ollut niin kauan ulkoilmassa. Kun hän nyt yritti mennä sisään erääseen taloon pyytämään lasillista vettä, paiskasi muuan naishenkilö, varmaankin luullen maankulkijoita olevan tulossa, aivan hänen edessänsä sisäoven kiinni; talo oli nimittäin jokseenkin erillänsä muista, maantien varrella. Siten päättyi ainoa varsinainen kävelyretki, minkä hän eläissänsä oli tehnyt; sen jälkeen hän aina pysytteli vain Vanhankaupungin kaduilla tai laskeutui merenrannalle.
Alkupuolella matkaani muistui tuo retki sadoin kerroin mieleeni ja turmeli minulta jokaisen nautinnon, niin että se, minkä olisi pitänyt herättää miellyttävimmät tunteet, nyt herätti katkerimmat. Ajattelin että nyt hän ehkä seisoo ylhäällä Riemuportinkadun päässä, nojaten kalpeana, käynnistä väsyneenä, johonkin seinään ja pitäen lujasti kiinni kainalosauvastaan sekä katsoen aavalle, aaltoilevalle merelle, jota pitkin laivat rientävät pois, ottamatta häntä mukaansa noihin kaukaisiin ihmemaihin. Sitten arvelin taas että ehkä tuollaisia ajatuksia herää vain sen päässä, joka on rahanrakastaja, aineellisuuden orja, kultaisen vasikan palvelija, ja että Riccardolle ehkä pala merta, kallionseinä taustana, tai epäaistikas Mariankuva Pakanakirkossa tuottaa enemmän henkistä tyydytystä ja nautintoa kuin minulle mitä suurenmoisimmat maisemat, museot ja teaatterit.
Nuo kysymykset, joihin en kyennyt vastaamaan, kävivät rasittaviksi ja harmittivat minua, ja olisin halunnut ainaiseksi päästä niiltä rauhaan. Lukuisain uutten mielivaikutteiden avulla onnistuikin minun vähitellen kääntää ajatukseni tuosta tuskastuttavasta aineesta, enkä kotiin palattuanikaan arvellut lainkaan mennä noita tuttaviani tapaamaan. Kun menin pikku Berengarin takia tapaamaan Tonia, tein kierroksen, välttääkseni Riemuportinkatua, ja riensin sitten nopeasti tieheni, katsomatta puolelle tai toiselle, enkä todella kohdannutkaan Farfallaa tai ketään hänen tapsistansa.
Talven suussa tuli Vittoria minulle kerran vastaan kadulla, mutta en tuntenut häntä ennenkuin hän tervehtiessään loi silmänsä minuun. Silloin muistin että nuo silmät ne olivat, jotka kuutamoyönä katselivat merelle toivehikkaina, voitonriemuisina; tuskin voisin kumminkaan sanoa, mitä niissä enää oli, joka sitä muistutti. Nyt niissä oli kuumeentapainen kiilto, ja hänen raskas käyntinsä, koko hänen olentonsa kuvasti toivottomuutta. Huomasin tosin myöskin heti, että hänellä oli lapsi odotettavissa, ja sehän kyllä teki koko muutoksen käsitettäväksi ja antoi myöskin syytä uskoa, että tuo kaunis mies, jota hän rakasti, kaikesta vastarinnasta huolimatta oli saanut hänet vaimoksensa. Koetin salata häneltä, kuinka surkealta hän minusta näytti, ja toivotin hänelle onnea sen johdosta että hän, kuten otaksuin, oli saanut tahtonsa täytetyksi ja omaksensa sen, jota oli toivonut. Hän vastasi lyhyesti että niin oli ja silmäili minua, ikäänkuin koettaen johtaa mieleensä tuon kaukaisen ajan, jolloin hänestä oli tuntunut toivottavalta se, mitä nyt omisti. Antoniuksenpäivänä, kun hän ja hänen sisarensa koristivat pyhimyksen kuvaa liljoilla, olivat he pyytäneet häneltä palkinnoksi sitä, että Nanni ei saisi lasta, koska muutoin hyveenpalkinto jäisi häneltä saamatta, mutta että Vittoria sen sijaan saisi, niin ettei äidille jäisi muuta neuvoksi kuin antaa hänen mennä naimisiin Pasqualen kanssa. Pyhimys soi summakaupalla hedelmällisyyttä, mikä aluksi pani Nannin pahasti kauhistumaan; mutta tuon kekseliään pikku olennon onnistui kumminkin välttää vaarat ja saada hyveenpalkinto. Vittoriasta sitä vastoin, jonka rukous oli tullut kuulluksi, oli avioliitto pian tehnyt onnettoman, työssä rasittuneen, vaieten kärsivän vaimon. Muutoin ei hänellä lainkaan ollut tarkoituksena moittia pyhää Antoniusta, päinvastoin hän kertoessaan lystikkäällä tavallaan noista seikoista kävi vilkkaammaksi, niin että hän vähän punehtui ja jälleen kävi kauniiksi kuten muinoin. Sanoin hänelle, että kun hän oli mennyt naimisiin salaa minulta, niin en ollut voinut antaa mitään häälahjaa, vaan että jos hän suostuisi siihen, niin antaisin sen sijaan kumminlahjan ja katsoin täten olevani kutsuttu ristijäisiin. Odotetulle pienokaiselle, sanoi Vittoria, pantaisiin nimeksi Antonio tai Antonia, pyhimyksen kunniaksi, jonka lahja se oli; siksi saisin kummitoverikseni hänen Antonietta nimisen ystävättärensä. Häpesin nähdessäni kuinka ihastuksissaan Vittoria oli tarjouksestani, sillä minun täytyi tunnustaa että tuon ilon tuottamisesta koituisi minulle vain varsin vähän vaivaa ja kustannuksia, — ja kumminkin olin tahallani pysytellyt erilläni ja koettanut vieraantua noista ihmisraukoista, peläten että jos osottaisin heille vielä rahtusenkaan hyväntahtoisuutta, saisin maksaa heidän ilonsa liian kalliisti. Päästäen muutamia huokauksia päätin siis jälleen antautua. Riemuportinkadun vaikutuksille alttiiksi ja menin tapaamaan Farfallaa, joka heti kertoi minulle kaikesta, mitä halusin saada tietää Vittoriasta. Äidin ennustukset olivat kaikki tyyni toteutuneet aivan pian häiden jälkeen; nuoren vaimon täytyi kärsiä puutetta, nälkää, vilua, pahoinpitelyä ja jos jonkinlaista nöyryytystä. Tosin ei Vittoria koskaan valittanut, ja ennen hän olisi temmannut kielen suustansa kuin tunnustanut millaisessa kurjuudessa eleli; mutta kaikkea ei hän kumminkaan voinut salata, ja naapureilta oli Farfalla kuullut lisää. Pasquale teki vain harvoin työtä, joten hänen vaimonsa täytyi olla tehtaantyössä hankkimassa jokapäiväistä leipää, sillä välin kuin hän vetelehti kaupungilla tai satamassa ja illoin istuskeli ravintoloissa. Aluksi oli Vittoria koetteeksi mennyt noutamaan häntä kotiin, mutta siitä mies vain yltyi vihaan, jota antoi vaimonsa tuntea mitä halpamaisimmalla tavalla; niinpä täytyi Vittorian puolet yöt kyyryttää talon edustalla odottamassa miestänsä palaavaksi, kun tällä oli hallussansa avain eikä hän suostunut antamaan sitä.
Kiukustuneena kysyin nyt Farfallalta, miksi hän ei pitänyt tyttärensä puolta tai, jos hän ei uskaltanut antautua tekemisiin Pasqualen kanssa, miksi Carmelo, joka oli kylläkin voimakas, ei vaatinut häntä tilille teoistansa. "Jos Vittoria tulisi luokseni", sanoi Farfalla, "jakaisin hänen kanssansa sen vähän, mitä minulla on; mutta hän on liian ylpeä tunnustaaksensa kurjuutensa, ja sitä paitsi hän vieläkin on rakastunut tuohon heittiöön." Carmelo oli sitä vastoin jo aikaisemmin uhannut, ettei enää katsoisi Vittoriaa sisareksensa, jos hän menisi naimisiin tuon miehen kanssa, ja hän pysyi nyt sanassansa ja vakuutti, että vaikka tietäisi Vittorian makaavan vuoteessansa nälkään kuolemaisillaan, niin hän ei kumminkaan menisi hänen luoksensa edes tarjoamaan leivänpalaa. Ikäänkuin poikaansa puolustaaksensa lisäsi Farfalla: "Onhan totta että Vittorialla on ollut tarjona moni kunnon mies, joka olisi valmistanut hänelle varsin mukavan elannon. Mutta kunnosta hän vähät välitti, hän ei suostunut ottamaan ketään muuta kuin tuon paholaisen, siis lienee ollut sallittu että hänen jo täällä piti kärsiä helvetin tuskia, ja tekisimme turhaa työtä, jos koettaisimme päästää hänet niistä."
Maaliskuun alussa synnytti Vittoria tytön, jolle jo aikoja ennen olin rakastettuni avulla hankkinut runsaat vaatevarat, kaikki tyyni siihen tapaan kuin varakkaissa perheissä käytetään. Siinä olin osannut oikeaan: Vittoria oli ihastuksissaan eikä väsynyt katselemasta noita pikkuisia vaatekappaleita, ja hänen mieheensä teki tuo arvokas lahja sellaisen vaikutuksen, että hän kohteli häntä paremmin. Ajatus, että tulisin tuntemaan tuon miehen, josta olin kuullut niin paljon puhuttavan, teki minulle helpommaksi tyytyä siihen että minun oli mentävä ristijäisiin; enhän näet, kun kerran ajattelemattomasti olin kutsuttanut itseni niihin, voinut Vittoriaa syvästi loukkaamatta peruuttaa puheitani ja kieltäytyä tulemasta. Minkähän näköinen olikaan oikein tuo Pasquale, jota virkeä, vertaistensa miesten suosima tyttö piti maailman kauneimpana, mutta jota hänen leppeät veljensä ja hyväluontoinen äitinsä kiihkeästi inhosivat? Kuvailin mielessäni että hän olisi jokseenkin sellainen, jommoisena näyttämöillämme esitetään vampyyrejä ja muita sentapaisia sankareita: musta, kalpea, silmät hehkuvat ja niiden katse salaperäisen synkkä. Mustuuden suhteen en ainakaan ollut erehtynyt. Ei voi olla olemassa mitään mustempaa kuin hänen tukkansa, joka kiemurteli lukemattomina pehmeinä, harvinaisen kauniina kiharoina, sekä hänen tuuheat viiksensä; sen lisäksi oli hänen poskillaan tuollainen sinertävä parranjälki, joka naisten silmissä kuuluu olevan niin vietteleväinen. Hänen silmänsä olivat myöskin pikimustat ja kiilsivät kuin tallottu hiili — mitä yleensä pidettäneen kauniina; minä puolestani pidän enemmän sellaisista silmistä, joiden hohde on himmeämpi, niin että niihin voi katsoa. Mutta synkkämielisyyttä ne eivät kuvastaneet, vaan ainoastaan velttoutta ja ikävystymistä. Kalpea ei hän myöskään ollut, vaan päinvastoin oli hänen kasvojensa pinta verevä, ruskeahtava. Suuta voi tuskin nähdä viiksiltä; mutta siitä kumminkin läksi tuo epämiellyttävä ilme, joka olisi tehnyt minuun vastenmielisen vaikutuksen, vaikka en olisi tiennytkään mitään hänen luonteestansa. Kun hän joskus hymyili, oli hänen hymyilyssään jotakin julmaa ja hyeenamaista, niin että minusta tuntui kuin hän olisi irvistellyt uhataksensa kiiltävillä hampaillansa; hän näytti minusta silloin kuin pedolta, joka äkkiä on muuttunut ihmiseksi eikä enää syö raakaa, höyryävää lihaa, mutta on säilyttänyt pedon luonnon ja nauttii ajatellessaan raatelua. Kuvailen mielessäni että samanlaisen vaikutuksen kuin hän teki kansa, joka muinoin täytti keisarillisen Rooman sirkukset ja riemuitsi nähdessään verisiä gladiaattoritaisteluita ja kristittyjen kiduttamista, itse lyykistyneenä tyrannin jalkojen juureen, laiskana ja veltostuneena.
Tuon miehen omaiset eivät kuuluneet Roomalaiskaupungin asukkaisiin. Hänen isänsä oli ollut jokin alhainen virkamies, äiti eli eläkkeestä, jonka sai hänen jälkeensä, ja sitten oli vielä olemassa vanhempi veli, joka kuljetti jotakin likiseuduilla käyvää laivaa ja jota siksi kohdeltiin ylen kunnioittavasti ja nimitettiin kapteeniksi. He pitivät Vittoriaa hänen köyhyydestänsä huolimatta suuressa arvossa, ilmenipä heidän käytöksessään häntä ja Farfallaa kohtaan ujoa arkuuttakin, sillä heidän oikeudentuntonsa sanoi heille, että tuossa naimiskaupassa oli tyttö joutunut tappiolle. Hänen tähtensä olisivat he muutoin panneetkin avioliittoa vastaan, mutta he toivoivat että Vittorian onnistuisi saattaa tuo kunnoton mies paremmalle tolalle; olihan varsin usein nähty heikkojen naisten kykenevän ohjaamaan mitä hillittömimpiäkin miehiä. Tuo toivo, joka aluksi ei ollut toteutunut, heräsi nyt lapsen synnyttyä uudelleen; heistä ei näet muuta ollut ajateltavissakaan, kuin että isänrakkaus saisi hänessä hereille työhalua ja kiinnittäisi häntä kotiin. He antoivat nuorelle äidille ylen paljon lahjoja, sellaisiakin, jotka heidän olosuhteisiinsa katsoen olivat vallan suurenmoisia, ja kapteeni lupasi toimittaa ristijäisaterian, joka pitäisi kylläisenä vielä koko viikon. Vittoria itse oli vuoteessa jokseenkin sairaana, mutta sen ei katsottu mitenkään tarvitsevan estää riemuitsemista ja mässäämistä.
Kirkollisen toimituksen kestäessä, jota tällä kertaa ei suorittanut Jurewitsch, vaan eräs toinen pappi, vallitsi vakava, juhlallinen mieliala; varsinkin tuohon pieneen, paksuun, päivettyneeseen kapteeniin vaikutti Jumalan näkymättömän läsnäolon tunteminen, niin että hän pysytteli jäykkänä ja vakavana ja osotti käytöksessään enemmän arvokkaisuutta kuin pappi, joka näytti käsittävän tehtävänsä jokseenkin jokapäiväiseltä kannalta. Juhlatoimituksella oli vähän surunvoittoinen leima kastettavan tilan takia, sillä kokematonkin voi huomata, ettei lapsukaisesta olisi eläjäksi. Se oli pienen pieni, ryppyinen olento, joka ehkä vastasyntyneeksi lienee ollut kylläkin kaunis — ainakin vakuutti kapteeni sitä niin varmasti, etten uskaltanut sanoa sanaakaan vastaan, vaikka se minusta oli kuin karvaton ja hännätön apina. Epäilemättä oli ainakin sen muodotonta päätä peittävien silkiltä kiiltävien mustien kiharoiden katsottava voivan käydä kauneudesta. Tuskallista oli kuulla, kuinka se alinomaa päästi hiljaisia itkuntapaisia valitusääniä, jotka muistuttivat meren pulpahtelua, kun se on tyyni ja vain hiljaa, melkein huomaamattomasti, tuon tuostakin hieman huuhtaisee rantaa. Sietämättömiä olivat nuo äänet, ja kumminkin haluaisin sanoa että niistä syntyi surullisin, unohtumattomin sävel, minkä koskaan olen kuullut. Ei kukaan sanonut mitään tuosta seikasta, vaikka se näytti rasittavan pappiakin ja saattavan hänet jouduttamaan toimitusta; tämän kestäessä oli kapteenin arvokkaisuus ja hartaus lisääntymistään lisääntynyt, muuttuen lopuksi synkkämielisyydeksi, ja hän katsoi vaikeroivaa myttyä yhtä mittaa läpitunkevalla katseella, mutta apua ei siitä lähtenyt. Silloin sattui lystikäs tapaus: Kun nimittäin lapsi annettiin vieressäni seisovan kumminsa, Vittorian ystävättären Antonietta'n syliin, vaikeni se äkkiä, päästi syvän, syvän kevennyksen huokauksen, koetti avata pikku silmänsä selki selälleen ja katseli ylitsensä kumartuneen nuoren tytön ystävällisiä kasvoja. Tuo sai aikaan suuren vaikutuksen, varsinkin siksi, kun Antonietta oli erinomaisen miellyttävä olento — kookas ja solakka, hilpeä, hyvä ja lempeä, niin että oli helppo kuvailla mielessään hänestä virtaavan rauhoittavaa, parantavaa voimaa. Samoin kuin lapsen keveni nyt muidenkin läsnäolevain mieli; kapteenikin hymyili, mutta pysyi kumminkin entisessä juhlallisessa asennossaan. Kauan emme kumminkaan saaneet nauttia helpotuksesta, sillä heti kun lapsi otettiin Antonietta'n sylistä, alkoi se vaikeroida uudelleen — mikä tosin soveltuikin jatkoksi edelliseen näytelmään. Tuskin olimme päässeet ulos kirkosta, kun kaikki alkoivat laskea sukkeluuksia Antonietta'sta; varsinkin teki kapteeni parastansa, pannen pilojansa, jotka tosin olivat jokseenkin typeriä ja väliin epähienojakin, mutta eivät koskaan rivoja, ja joille täytyi nauraa, vaikkei niissä olisi ollut mitään sukkelaa tai edes naurattavaa. Antonietta nauroikin heti kun hän vain alkoikaan lauseen, mutta ei tuollaista typerää ja vastenmielistä naurua, jolla monet naiset pyrkivät viehättämään miehiä, vaan naurua, jolla oli tarkoituksensa itsessänsä. Se ei ollut äänekästä, eikä hiljaista, — se lirisi ja lorisi kuin päivänpaisteinen lähde, ja jokaista täytyi sen raikkauden miellyttää. Antoniettaa nimitettiinkin Roomalaiskaupungissa naurukyyhkyseksi, niin vaikutti hänen naurunsa omituinen viehättäväisyys kaikkiin. Iloisuus oli hänellä elinehto; mutta ihme kyllä oli hänen kasvojensa ilme, kun ne olivat levossa, pikemmin surumielinen, ja vasta kun ne joutuivat liikkeeseen levisi niille päivänpaisteinen hohde. Tukahduttava ilma, kuumuus, melu, joka minua rasitti ristijäisaterialla ollessamme, kävi siedettävämmäksi, kun hän oli mukana: kun katsoin häneen tai kuulin hänen naurunsa, tuntui minusta siltä kuin olisin molemmin käsin ammentanut vettä lähteestä ja valanut sitä ylitseni. Hänen elämänsuhteistansa sain tietää sen verran, että hän elätti itsensä liinaompeluksella ja että hän oli harvinaisen säntillinen ja säästäväinen. Hän oli antanut kummityttärelleen lahjaksi kauniit kultavitjat, ja niiksi oli hän alkanut säästää rahaa heti kun oli saanut tietää Vittorian odottavan lasta. Kuten itse kertoi oli hän kuukausimääriä päivä päivältä syönyt vain paljasta leipää, vieläpä väliin ollut jonkun päivän aivan syömättäkin, saadaksensa tarvittavat rahat kokoon, mikä seikka ei lainkaan näyttänyt hämmästyttävän muita läsnäolevia kuin minua. Hän oli kihloissa erään nuoren miehen kanssa, jolla jo oli vakinainen paikka ja johon hän lienee ollut kovin rakastunut, toisten pilapuheista päättäen. Luonteva ja hilpeä tapa, millä Antonietta yhtyi tuohon leikinlaskuun, sekä hänen ulkomuodossaan ja koko olennossaan ilmenevä rauhallisuus erottivat hänet huomattavasti noista kiihkeäluontoisista naisista, joita Vanhassakaupungissa yleensä olin oppinut tuntemaan. Pasqualea kohtaan ei hän näyttänyt tuntevan mielisuosiota eikä vastenmielisyyttä, ja yhtä välinpitämätön näytti tämäkin olevan häntä kohtaan — samaten kuin koko seuruettakin kohtaan. Hän näet ei lainkaan yhtynyt keskusteluun eikä nauruunkaan, nähtävästi siksi ettei tuollainen ajanvietto häntä huvittanut. Käsittämätöntä oli kuinka paljon hän voi juoda muuttumatta sisällisesti tai ulkonaisesti; ei hän käynyt kalpeammaksi eikä punaisemmaksi, ja hänen mustien silmiensä ilme pysyi yhä vain yhtä alakuloisena ja ikävystyneenä. Kerran vain, kun juotiin lapsen malja ja hän kilisti lasia Antonietta'n kanssa, loi hän häneen katseen, niin omituisen kiihkeän ja palavan, että tuntui kuin sen olisi täytynyt polttaa. Mutta Antonietta ei huomannut sitä, ja nähtävästi Pasquale ei ollut sillä tarkoittanutkaan mitään; ainakin huomasin sittemmin, että hänellä yleensä oli tapana äkkiarvaamatta singahuttaa tuollaisia katseita keneen milloinkin sattui.
Ei voinut kyllin ihmetellä sitä että Pasquale ja kapteeni olivat veljekset, niin miellyttävästi, jopa suorastaan viehättävästi vaikutti — ainakin minuun — kapteenin sydämellisyys, suopeus ja vilpittömyys. Nuo ominaisuudet täyttivät niin runsaissa määrin hänen mieltänsä, että ne lakkaamatta tulvehtivat esiin ja pitivät hänen ympäristössänsä mielihyvän tunnetta vireillä. Vaikka pöytäkeskustelu nähtävästi tuotti hänelle suurta huvia, käväisi hän kumminkin alinomaa Vittorian vuoteen ääressä kehuskellen tarjoamassa tälle parhaita herkkupaloja, — joita tämä tietysti ei saanut syödä. Palatessaan toi hän aina lapsukaisen mukanansa sylissään, mutta hän ei pidellyt sitä vanhain poikain tapaan kömpelösti ja pelokkaasti, vaan niin taitavasti kuin mitä harjaantunein hoitajatar. Kuinka kurjalta lapsukainen näytti, jonka vavahtelevat kädet muistuttivat läpikuultavia valkoisia hämähäkkiä, sitä hän ei näyttänyt huomaavan, ja oli liikuttavaa kuulla hänen esittävän tuolle pikku olennolle, joka töin tuskin vielä oli elpynyt eloon ja nähtävästi jo oli sen jättämäisillään, kuinka ihanan tulevaisuuden hän sille valmistaisi. Näytti aivan siltä kuin hän olisi ollut sen isä, eikä Pasquale, ja kun yhdessä menimme kotiin, lausuin ilmi mielipahani siitä, ettei todella ollut niin. "Ei", sanoi hän, "naimisiin minä en mene, sillä vaikka en olekaan ihmisvihaaja, niin vihaan kumminkin naisia." Lausuin hyvin hämmästyneenä, että olinhan kumminkin nähnyt kuinka ystävälliseen tapaan hän oli pitänyt huolta Vittoriasta, ja hänen lastansa, joka oli tyttönen sekin, näytti hän rakastavan hellästi. "Lapset", sanoi hän tarmokkaasti, "eivät ole naisia, vaan paratiisin enkeleitä, pieniä Jumalan holhotteja. Mitä Vittoriaan tulee, niin täytyisi olla kivestä ja raudasta, ellei säälisi häntä, kun hänellä on miehenä sellainen lurjus kuin veljeni on. Ja jo tässäkin voitte huomata yhden syyn, miksi vihaan naisia. On näet jo hullua sekin, kun miehet rakastuvat noihin apinoihin, joita nimitetään tytöiksi; mutta miksi rakastuvat tytöt meihin miehiin? Eikö heille siedä olla suuttunut tuosta mielettömyydestä, jonka suhteen he ovat niin itsepintaisia?" Sanoin että jos joku tyttö rakastuisi häneen, niin se ei minusta suinkaan olisi tyhmää eikä käsittämätöntä, vaan päinvastoin sangen järkevää. Hän sanoi: "Jos sellaista huomaisin, olisi ensi tunteeni halu antaa hänelle aika selkäsauna." Samassa hän pysähtyi paikalleen ja kääntyi katsomaan minuun, niin että näin aivan edessäni hänen ruskeat, hyvyydestä loistavat, luottamusta herättävät kasvonsa. Kun hän itse oli puhunut totisena ja vakuuttavasti, niin en minäkään nauranut, vaan lausuin vain että olin pahoillani hänen naimattomuudestansa, kun hän nähtävästi piti lapsista eikä niitä voinut saada vaimotta. "Niin", sanoi hän miettiväisesti, "lapset ovat Jumalasta, mutta naiset pahasta."
"Entä me miehet?" kysyin minä. "Me miehet olemme maata, pelkkää maata", sanoi hän, pudistaen paheksivasti päätänsä, jota peittivät tuuheat kiharat, kiiltävän mustat kuten hänen veljensäkin; "toiset hietaa, toiset savea, toiset lokaa. Mutta onhan jalompiakin kivilajeja piisorassa", lisäsi hän hymyillen, luoden minuun suopean katseen. Vaikka hän oli monta vuotta nuorempi minua, kohteli hän minua hyväntahtoisen opettavaisesti, kuten kehittymätöntä nuorukaista. Olisin kernaasti sanonut hänelle, että hän mielestäni oli puhdasta kultaa, mutta en sitä kumminkaan tehnyt, koska pelkäsin saattavani hänet hämilleen.
Ja kumminkin olisivat ehkä kaikki Vanhankaupungin naiset pikemmin rakastuneet hänen veljeensä kuin häneen. Niin — niin kummallista ja kammottavaa kuin se onkin, niin voin kuvailla mielessäni, että Lisabella huumauksissa ollen voisi suudella Pasqualen julmaa suuta, mutta en, että hänen povessansa voisi edes hetkeksikään herätä lemmentunne kapteenia kohtaan, puhumattakaan siitä että hän voisi mennä naimisiin hänen kanssansa. Kuinka tuo on käsitettävä? Onko se mielettömyyttä, kuten kapteeni sanoi? Pahansuopuuttako vaiko viisautta luonto osottaa saattaessaan naiset hylkäämään hyvän puutarhurin huolenpidon ja vaalinnan ja valitsemaan kiduttajan ja vitsauksen? Mutta siihen, miten Antonietta'n pian sen jälkeen kävi, oli varmaankin toiset, joskin yhtä salaperäiset syyt.