X

Käsittämätön oli kohtalo, joka pian saattoi hänet perikatoon. Mahdoton olisi minun sanoa mistä se oikeastaan aiheutui tai katsoa hänen ansainneen sen: se ei johtunut hänen luonnostaan ja kumminkin hän itse sen loi, se yllätti hänet kuin katolta putoava tulikivi, eikä sitä kumminkaan voisi sanoa sattumaksi. Kuten jo mainitsin, oli Antonietta jo kauan ollut kihloissa nuoren, kelvollisen, työteliään miehen kanssa, jota hän rakasti hellästi. Nyt mies äkkiä hylkäsi hänet, kuten sanoi siksi, että Antonietta seurusteli liian hilpeästi ja vapaasti jokaisen kanssa. Varsinainen mustasukkaisuus ei voinut olla kysymyksessä, kun Antonietta ei ollut suosinut ketään erityisesti eikä suinkaan pitänyt salassa että rakasti sulhastansa, ja hän maineeltansa oli niin nuhteeton kuin tuskin kukaan muu Roomalaiskaupungin tytöistä. Ei sulhanen ollut häntä soimannutkaan muusta kuin hänen iloisuudestansa, erittäinkin tuosta viehättävästä kyyhkysnaurusta, joka houkutteli kaikki muutkin nauramaan hänen mukanansa ja pitämään hänestä. Häneltä puuttui vakavuutta, oli mies sanonut, ja ilman sitä ei tytöstä voinut tulla kelpo vaimoa; eihän avioliitto ollut naurun asia, kaikki aikanansa — eikä ole sopivaa että tytöllä on joka ikiselle varattuna pilapuheita ja nauraa ja suopeita sanoja, sillä silloin kaikki ihmiset ovat hänelle yhdenarvoisia, ja samanlaisia katseita kuin hän luo mieheensä suo hän myöskin räystäspääskyselle ja kirkonovella seisovalle vaivaiselle kerjäläiselle.

Vaikka tuo kaikki minusta tuntui jokseenkin typerältä, tein kumminkin parastani voidakseni sitä käsittää, ja lopuksi minusta tuntui siltä että tuollaisessa mustasukkaisuudessa kumminkin oli jotakin hienoa, jonka täytyi hämmästyttää, kun sitä tapasi tuohon säätyyn kuuluvissa ihmisissä. Olihan tässä kumminkin kysymyksessä toisenlainen, ylevämpi rakkaus, joka ei tyytynyt ruumiilliseen uskollisuuteen, vaan tahtoi myöskin yksin omistaa sen, mikä rakastetussa oli hienointa, hänen henkensä sisällyksen, hänen suopean hellyytensä. Kun ilmaisin Farfallalle nuo ajatukseni, mahdollisimman helppotajuisessa muodossa, loi hän minuun hymyilevän katseen, joka selvästi osotti hänen mielessänsä nauravan minulle. Hän sanoi että joko sulhanen oli juropää ja äkämys, joka todella piti Antonietta'n hilpeyttä kevytmielisyytenä, taikka piili kaikkien noiden puheiden takana vain miehen äärimmilleen kiihtynyt intohimo. Ja jälkimäinen olettaminen hänestä näytti todenmukaisemmalta. Antonietta oli hyvin säädyllinen, siveä tyttö, jommoisia ei enää usein tavannut; niin sydämellisesti kuin hän rakastikin sulhastansa, ei hän kumminkaan ollut tahtonut pitää luvatonta yhteyttä hänen kanssansa, ja se ärsytti sulhasta niin, että hän lopuksi purki kihlauksen. "He olivat nimittäin", sanoi hän, "olleet melkein vuoden kihloissa, ja yhä olivat asiat samalla kannalla, — ja tuo on enemmän kuin mieheltä voi odottaa. Jos nykyaikoina tyttö tahtoo mennä avioliittoon, niin täytyy hänellä ensin olla armastelija; mutta kauemmin kuin muutamia viikkoja ei yksikään heistä välitä hänestä, ellei hän suostu täyttämään hänen tahtoansa. Se on luonnossa, eikä sen vastustamisesta ole apua."

Nuo Farfallan puheet minua harmittivat — tuo, mitä hän sanoi miehistä, ja hänen avulias puolustelunsa. Huomautin, että hän oli sanonut, että niin oli nykyaikoina, ja kysyin, olivatko miehet sitten ennen olleet toisenlaisia. "Nähkääs", sanoi hän, "me olimme vielä tyhmiä ja kokemattomia; nykyajan ihmiset eivät enää pelkää syntiä. Emme me, mieheni ja minä, ennen häitä pitäneet yhteyttä, ja senhän kyllä tiedätte, ettei hän ollut paraimpia."

Kysyin nyt, luuliko hän että hänen miehellään oli ollut toisenlainen luonto kuin nykyajan miehillä. Hän mietti hetken ja sanoi sitten: "Asianlaita oli siten, että hän kihlausaikanammekin kävi muiden naisten luona eikä siis katsonut olevan syytä yllyttää äitini vihaa, sillä hän oli varsin ankara. Siis toistan sen mitä alussa sanoin, että luonto on sellainen ja siihen täytyy tyytyä."

Mietin mielessäni että niin kauan kuin hyväksyy kaiken, mikä johtuu luonnosta, niin saa nähdä vain turmelusta ja halpamaisuutta, mutta en lausunut tuota ajatustani ilmi, kun Farfalla kumminkin joka sanakiistassa osasi viedä voiton, vaan sanoin vain, ettei ollut uskottavissa että mies semmoisesta syystä hylkäisi tuollaisen herttaisen kunnon tytön. Olisivathan he voineet mennä avioliittoon. Kysyin, miksi he eivät olleet sitä tehneet ja mitä he oikeastaan olivat odottaneet.

"Täällä Vanhassakaupungissa", selitti Farfalla, "ei kukaan mene naimisiin, ennenkuin lapsi on tiedossa. Sitä ennen he epäröivät; kummallakin on rahanansionsa ja joltinenkin toimeentulo. Miksi he panisivat sen alttiiksi? Mutta jos lapsi on odotettavissa, niin on asia ratkaistu, ja heidän täytyy tyytyä kohtaloonsa ja tulla toimeen, olkoonpa heillä rahaa tai ei."

Siihen sanoin: "Mutta tässähän asiat olivat toisella kannalla. He rakastivat toisiansa, tyttö ei tahtonut antautua täydelleen rakastetullensa ennen häitä, ja kun miehellä oli palkkansa ja Antonietta oli säästäväinen ja järjestystä rakastava, niin olisivat he paljoa pikemmin voineet uskaltaa mennä naimisiin kuin monet muut, jotka jättävät asian Jumalan tuomion ratkaistavaksi. Miksi he sitten eivät valinneet tuota keinoa, joka olisi molempia tyydyttänyt?"

"Niin, niin", sanoi Farfalla, "kun vain jokainen olisi itse niin hyvin selvillä itsestään, kuin muut! Varmaankin tuo mies todella luuli, ettei hän voinut kärsiä Antonietta'n hilpeyttä. Ehkä hänen kuuma verensä oli ärsyttänyt häntä jo kauan, jättämättä häntä lainkaan rauhaan; hän oli huonolla tuulella ja häntä harmitti tytön hilpeys ja hänen iloinen naurunsa. Hän nuhteli häntä, mutta Antonietta, joka ei käsittänyt hänen nyreytensä todellista syytä, piti hänen nuhteitansa kohtuuttomina ja mielettöminä; luontonsa mukaisesti hän ei niitä liioin pannut sydämellensä, vaan nauroi niille, sitten seurasi sana sanasta, ja niin he joutuivat erilleen, ilman että kumpikaan oikein tiesi, miksi."

Vanhassakaupungissa arveltiin yleisesti ettei iloluontoinen Antonietta kovin liiaksi surisi kihlauksensa purkamista, sillä voisihan hän milloin tahansa saada toisen sulhasen, joka lisäksi ehkä paremmin käsittäisi hänen arvonsa kuin edellinen. Mutta päinvastoin tyttö antautui rajattoman surun valtaan, joka tosin ei ilmennyt äänekkäissä valituksissa, vaan saattoi hänet sellaiseen tilaan kuin häntä olisi kohdannut nuijanisku ja koko hänen elintoimintansa pysähtynyt. Hänen ystävättärensä koettivat häntä lohduttaa ja johtaa hänen ajatuksensa toisaanne, mutta kun ei siitä näyttänyt olevan apua, luopuivat he yrityksistänsä, tuumien että olisi parasta antaa hänen jonkun aikaa olla yksin, kunnes hänen onnistuisi kukistaa surun valta, ja hän taas olisi sama iloinen Antonietta kuin ennenkin.

Mutta nythän juuri hänen iloisuutensa oli tuottanut hänelle turmiota, hänen naurunsa, tuo terveyden ja mielenrauhan raikas ilmaisu, se juuri oli saattanut hänet kadottamaan lemmittynsä. Että tämä oli häntä alkanut vihata syystä, joka saattoi kaikki muut häntä rakastamaan, sitä hän ei voinut käsittää, — hän vain kammon valtaamana hämmästeli tuota tuikeata tosiseikkaa. Kun hän sitten pyrki hakemaan selvitystä siihen, mitä oli tapahtunut, menivät hänen ajatuksensa kokonaan sekaisin, ja hän menetti luottamuksen omaan itseensä; ehkäpä hän todella olikin, ajatteli hän, kevytmielinen, pintapuolinen, kykenemätön todellisesti rakastamaan, vaikka tähän saakka olikin pitänyt itseänsä hyvänä ja luotettavana ja vaikka sydäntä nyt niin kirvelsi. Varmaankin tuo hänen kärsimänsä loukkaus oli niin turmiokas juuri siksi, että se oli ensimäinen häntä kohdannut ja yllätti hänen vilpittömän, viattoman mielensä kammottavan äkkiä kuin päällekarkaus. Hänen ensimäinen taitamaton yrityksensä tunkea sydämensä sisimpiin sopukkoihin, tutkia omaa itseänsä, tuntui hänestä kuin rikokselta, kuin tunkeumiselta pyhäkköön, kirkon ryöstämiseltä ja häväisemiseltä, vaikkei hän tietysti itse ollut täysin selvillä siitä. Järkytetty oli hänen mielensä, hän oli poissa suunniltaan, ristiriitaisten tunteiden vallassa, — muutoin ei olisi ollut mahdollista se, mikä tapahtui seuraavana yönä: että hän pimeässä myöhään illalla harhaili pitkin katuja — mitä ei vielä koskaan ollut tehnyt — ja meni sitten ravintolaan Pasqualen kanssa, joka sattumalta näki ja tunsi hänet ja juotettuaan hänet juovuksiin vietteli hänet. Tuo oli noita tapahtumia, joita ei voi selvittää mikään muu kuin juuri niissä ilmenevä ristiriitaisuus. Äkillisen tuskan jähmettämä veri oli ehkä jälleen käynyt eloisaksi, ja raivoisana kuin vesi, kun sen alaa rajoittavat tokeet on puhkaistu, otti se valtaansa hänen sydämensä ja ajatuksensa. Ken voi koskaan täydelleen tajuta kohtalon tarkoitusta? Miksi sattui hänen tiellensä tuo mies, joka hyeenan tai haaskakotkan vainulla heti tunsi, että tässä oli jotakin elinvoimansa menettänyttä, pilaantumaan tuomittua, tunsi tuon heikon, vasta syntymäisillään olevan mädännyksenhajun? Väliin saattaa rakkaudensuru ihmiset heittäytymään mereen; tämä lapsellinen, naurusuinen tyttö heittäytyi inhottavaan liejuiseen lätäkköön.

Tuon surullisen yön jälkeisenä päivänä kulki Antonietta hitaasti ja hyvin suorana, mutta muutoin tavallisen näköisenä erästä sataman lähellä olevaa vilkasliikenteistä katua pitkin. Äkkiä hän kuuli nimeänsä huudettavan, ja tuntiessaan Pasqualen äänen vavahti hän hieman, mutta ei katsahtanut taaksensa, vaan kulki edelleen, hieman nopeammin vain kuin ennen. Silloin alkoi Pasquale, kulkien hänen jälkeensä, laulaa nähtävästi hyvin tuttua, rivoa laulua, jonka sisältö oli jotenkin tähän tapaan: Pullo viiniä oli Antonietta'n hinta. Enemmänkin olisin maksanut tuosta viehättävästä tytöstä, mutta kun ken pitää tavaransa halpana, niin ei kukaan tyrkytä hänelle lisää.

Huviksensa hän sitten vihelsi luoksensa muutamia katupoikia, heitti heille kuparirahoja ja käski heidän kulkea jonkun matkaa tytön jäljessä, laulaen tuota häväistyslaulua. Sitä ei noille lurjuksille tarvinnut kahdesti sanoa, vaan he juoksivat, laulaen räikeällä, kirkuvalla äänellä, Antonietta'n jälkeen, joka ei luonut heihin katsettakaan, ei jouduttanut kulkuansa, ei sanonut heille sanaakaan. Eräs herra, jota tuo rähisevä poikaparvi vaivasi, karkotti heidät, ja Antonietta kulki nyt kenenkään häntä häiritsemättä edelleen, kunnes hänelle tuli vastaan kaksi hänen ystävättäristänsä, jotka edellisenä päivänä olivat turhaan koettaneet häntä lohduttaa eivätkä olleet sen jälkeen nähneet häntä. Vaikka tytöt eivät voineet odottaakaan muuta kuin että hän olisi surullinen, pelästyivät he kumminkin hänet nähdessään: hänen ulkomuotonsa oli kuin sen, joka on nähnyt aaveen toisesta maailmasta. He olivat aikeissa kiiruhtaa hänen luoksensa kysymään, mikä hänen oli, mistä hän tuli, mikä häntä oli pelästyttänyt, mutta samassa Antonietta huomasi heidät ja hymyili heille, jolloin hänen kasvojensa ilme muuttui, niin että edellinen havainto heistä tuntui erehdykseltä ja he arvelivat varjon tai heidän oman mielikuvituksensa pettäneen heidät. Antonietta puristi heidän kättänsä ja kysyi vilkkaasti, minne he olivat matkalla, ja kun he vastasivat olevansa menossa työhön, sanoi hän että oli juhlapäivä — oli nimittäin jonkun suositun pyhimyksen päivä — ja heidän pitäisi siksi levätä ja pitää hauskaa hänen kanssansa — hän maksaisi kestit. Toiset suostuivat siihen, varsinkin kun heitä ilahdutti nähdä Antonietta jälleen noin reippaana. He lausuivat ilmi riemunsa siitä, että hän niin pian oli vapautunut surusta, mutta ihmettelivät kumminkin mielessään, kuullessaan hänen puhuvan siitä levollisesti kuin aivan vähäpätöisestä, miltei unohdetusta asiasta. Se oli tullut niin äkkiarvaamatta, siksi hän ei eilen ollut voida selvitä siitä, sanoi hän, ja siihen toiset sanoivat että siihen saakkahan hänen aina oli käynytkin hyvin, vaan että hän varmaan nytkin pian olisi entisellään, hän kun aina osasi kääntää kaikki parhain päin ja ottaa asiat oikealta kannalta.

Sillä välin olivat he saapuneet erääseen puutarharavintolaan, ja Antonietta tilasi viiniä ja leipää; he istuivat yksin lehdettömässä puutarhassa, — kevät oli näet tuskin vielä alkanutkaan. Antonietta tyhjensi nopeasti yhdellä kertaa koko lasin, mutta ei juonut sitten enää ollenkaan ja puhui tuskin enää sanaakaan, mutta toiset eivät sitä tarkanneet, kun viini oli saattanut heidät hilpeälle tuulelle ja he itse naureskelivat ja juttelivat herkeämättä. Vasta noin puolen tunnin kuluttua heidän huomionsa kiintyi siihen, että Antonietta oli niin äänetön, ja he kysyivät häneltä syytä siihen. Mitään vastaamatta tuijotti tämä heihin hetken, silmät avo auki, sitten seurasi äänekäs nyyhkytys, hänen päänsä ja käsivartensa vaipuivat pöydälle, ja hän tyrskähti sydäntä särkevään itkuun. Pelästyneitten tyttöjen puheisiin ja kysymyksiin hän ei vastannut muutoin kuin vain valittamalla katkonaisin sanoin, että kaikki oli niin viheliäistä — maailma, elämä, ihmiset, hän itse. Kun toiset, lainkaan ymmärtämättä mitä hän tarkoitti, hartaasti pyysivät häntä hillitsemään itseänsä, ettei ohikulkijani huomio kiintyisi häneen, nousi hän paikaltaan, antoi heille rahakukkaronsa ja pyysi heitä menemään sisään maksamaan isännälle hänen puolestansa sekä tuomaan hänelle sitten lasillisen kylmää vettä. He menivät toimittamaan asian, mutta tulivat viivähtäneeksi, kun jäivät vielä tuumimaan, kuinka Antonietta'n omituinen käytös olisi käsitettävä. Sillä välin oli hän lähtenyt pois, eivätkä he enää saavuttaneet häntä, varmaankin siksi että hän pian oli kääntynyt sivukadulle, saadaksensa kulkea yksin.

Myöhemmin kävi selville, että useat henkilöt olivat matkalla nähneet hänet, ja heidän huomionsa oli kiintynyt häneen siksi että hän kulki tietänsä katsahtamattakaan ylös ja itkien ääneen koko ajan. Toiset olivat katsoneet solakan tytön jälkeen, joka kulki keskellä katua, hitaasti, pää syvälle vaipuneena, ja he olivat tuumineet, olisiko heidän kysyttävä syytä hänen suruunsa; mutta nähtävästi nuo äänekkäät nyyhkytykset, jotka kuuluivat keskellä töllisteleväin ihmisten meluamista ja naurua, olivat tehneet niin valtavan vaikutuksen yksin raaimpiinkiin ja julkeimpiin, että hän sai kulkea tietänsä kuin yöllinen haamu, jota kukaan ei uskalla puhutella ja jonka tieltä eläimetkin vaistomaisesti väistyvät.

Vanhankaupunginkin lävitse hän sai kulkea kenenkään häiritsemättä, vaikka monet tuttavat näkivät hänet; jokaisesta oli — niin eri lailla kuin he ilmaisivatkin ajatuksensa — tuntunut siltä, että tuollaiseen suruun ei pitäisi sanoin kajota. Tuo oli sellainen näky, kuin ensimäinen ihminen olisi vaeltanut paratiisista, jossa ei suruja ollut, kurjuuden maahan, tehden kirouksen tien ikuisiksi ajoiksi kyynelten laaksoksi. Pysähtymättä lainkaan nousi itkevä tyttö, saavuttuaan Riemuportinkadun varrella olevalle asunnollensa, viidennessä kerroksessa olevaan huoneeseensa, meni avoimen akkunan luo ja heittäytyi siitä alas kadulle. Eräs vaimo, joka oli nähnyt hänen tulevan sisään, sanoi että siitä hetkestä, jolloin hän meni sisään, siihen kuin hän oli alhaalla kuolevana, oli voinut kulua korkeintaan kaksi minuuttia. Ihmiset, jotka kiiruhtivat esiin ja kumartuivat häntä katsomaan, näkivät että hän vielä kerran aukaisi silmänsä avo auki, he kuulivat lyhyen, hiljaisen nyyhkytyksen, ja sitten oli kaikki lopussa.

Antonietta'n surullinen kuolema ei lainkaan käynyt Pasqualen sydämelle, vaan hän kertoi tovereillensa seikkaperäisesti, mitä oli tapahtunut ennen hänen kuolemaansa; ilman tuota hänen suulauttansa olisi asia pysynytkin salassa. Mutta kun kihlauksen purkaminen oli käynyt sen edellä, oli helppo esittää asia siten, kuin itsemurha olisi johtunut siitä, ja siinä muodossa se esitettiin varsinkin Vittorialle, jolta tahdottiin salata, miten hänen miehensä oli siinä osallisena. Hänelle oli äskettäin toimitettu tieto siitä, että Pasquale muinoin oli asunut yhdessä rakastajattaren kanssa, joka sitten, kun Pasquale oli kyllästynyt häneen, tämän pilkallisen ja julman kohtelun takia oli hirttäytynyt. Nyt ei kumminkaan ollut tuossa juoruilevassa Roomalaiskaupungissa ketään, joka olisi käyttänyt tilaisuutta hyväksensä antaaksensa hänelle uuden pistoksen, ehkä siksi että Antonietta oli ollut hänen rakkain ystävättärensä. Sitä paitsi hän oli juuri tähän aikaan sairashuoneessa, sillä hänet oli täytynyt viedä sinne, kun hänen tilansa, joka oli entisestään huonontunut kun hänen lapsensa sittemmin kuoli, kävi yhä arveluttavammaksi ja häneltä kotona puuttui hoitoa.

Muutaman viikon kuluttua lääkäri, joka oli häntä hoitanut, päästi hänet kotiin, koettaen samalla teroittaa Pasqualen mieleen, että häntä vielä pitkät ajat olisi kohdeltava hyvin hellävaroin — mitkä puheet menivät aivan hukkaan. Varsin pian hänen täytyi jälleen palata sairashuoneeseen, ja hän oli sellaisessa tilassa, että huomattiin leikkaus välttämättömäksi. Mutta siihen ei tahdottu ryhtyä, ennenkuin hän olisi vähän vahvistunut, sillä hänen heikkoutensa takia olisi helpoinkin leikkaus voinut käydä vaaralliseksi. Tällä aikaa kävivät sukulaiset ja tuttavat häntä tervehtimässä, ja hän kuunteli heidän puheitansa ja lohdutuksiansa heikosti hymyillen, mutta ei valittanut koskaan kärsimyksiänsä.

Kerran vain hän erään ystävättären kuullen sanoi, siihen tapaan kuin se, joka herää sikeästä unesta ja hämmästelee itseänsä ja ympäristöänsä: "Minulla on ollut niin paljon kärsimyksiä", monta kertaa peräkkäin ja sellaisella äänenpainolla, että toinen, joka oli melkein lapsi vielä, kauhistui elämän synkkiä mahdollisuuksia. Muutoin ei hän koskaan valittanut, ei koskaan lausunut moitesanaa miehestään, ei edes maininnut kärsineensä loukkauksia hänen puoleltansa. Siitä syystä luultiin aluksi että Vittoria vielä oli häneen rakastunut, mutta kun mies, joka ei aluksikaan ollut käynyt kovin usein häntä tervehtimässä, lakkasi kokonaan käymästä, huomattiin tuo otaksuminen vääräksi. Oli silminnähtävää että Vittorialle oli mieleen, että hän pysyi poissa, ja rauhallisena hän kuunteli Farfallan kertomuksia Pasqualen viimeisistä hämmästyttävistä teoista. Hän oli näet myynyt kappale kappaleelta kaiken heidän yhteisen omaisuutensa: liinavaatteet, talouskalut, huonekalut, lopuksi vuoteetkin, ja näytti siis siltä ettei hän enää aikonut jatkaa yhdyselämää. Ehkä hän toivoi Vittorian kuolevan leikkauksen johdosta, tai ehkei hänellä ollut muita tuumia eikä tarkoituksia kuin hankkia rahaa; työtä ei hän ollut tehnyt pitkiin aikoihin, ja hän oleskeli ravintoloissa enemmän kuin koskaan. Minusta oli käsittämätöntä, kuinka nuo ihmiset, jotka muutoin olivat niin kiivaita ja kostonhimoisia, sallivat Pasqualen menetellä noin anteeksi antamattomalla tavalla omaisuuden suhteen, joka vain varsin vähäiseksi osaksi oli hänen, ja arvelin sen olevan selitettävissä vain siten, että he tahtoivat päästä hänestä erilleen eivätkä halunneet antautua mihinkään tekemisiin hänen kanssansa.

Kun kävin tervehtimässä Vittoriaa sairashuoneessa, kohta sen jälkeen kuin leikkaus oli suoritettu, näytti hän niin huonolta että tuskin rohkenin onnitella häntä leikkauksen onnistumisen johdosta. Istuessani hänen vuoteensa ääressä ja katsellessani tuota kituvaa, väsymyksestä välinpitämätöntä vaimoa, joka vasta oli kahdenkymmenen tienoilla, tuli mieleeni kaikenlaisia surullisia ajatuksia: mikä ihana, leimuileva liekki tuossa olikaan tukehtunut tuhkaan; mitä olikaan ollut hänen elämänsä sisällys: valtavia, epämääräisiä toiveita, intohimoista tahtomista, ja toteutumisen jälkeen kaikki lopussa! Tuossa oli hän kuihtuneena, rikkaläjään heitettynä, — yksin tomussa kuin siipirikko lintu, joka ei voi seurata tovereitansa. Ei hänelle ollut jäänyt edes lastakaan, ei mitään muuta tuosta inhottavasta avioliitosta kuin katkeria, tuskallisia muistoja. Ollen katoolilainen ei hän voisi mennä uusiin naimisiin; siis täytyisi hänen viettää yksin elämänsä, jonka olisi pitänyt vasta olla alkamaisillaan, — ellei antautuisi kevytmielisyyteen ja häpeään.

Minun on heti lisättävä että pian huomasin että nuo surulliset mielikuvani eivät olleet todellisuuden mukaisia. Hyvä hoito, täydellinen sisäinen ja ulkonainen lepo saattoi Vittorian toipumaan nopeasti, ja pian oli hän jälleen aivan terve. Sairashuoneen nuoret lääkärit, joita hänen kauneutensa ja lystikkäät puheensa miellyttivät, pysähtyivät usein hänen vuoteensa ääreen, joka taholta tuli hänen osaksensa hyväntahtoisuutta ja ystävällistä huolenpitoa, ja tämä päivänpaiste, jossa hänen oli niin hyvä olla, loi menneisyyteenkin valoa ja saattoi sen tuntumaan vähemmin toivottomalta. Hän alkoi jo vähitellen laskea leikkiä miehestään ja kaikesta mitä oli saanut kärsiä hänen tähtensä ja sanoi että oli onni että hän oli kadonnut teille tietymättömille — eivät edes hänen omaisensakaan tienneet, missä hän olosteli, — ja iloitsi ajatellessaan että nyt asettuisi asumaan yhdessä sisarensa Nannin kanssa, jonka mies oli suurimman osan vuotta poissa kotoa. Hän kävi punaposkiseksi ja lihavammaksi kuin ennen; Farfallasta hän oli kauniimpi kuin koskaan. Minusta sitä vastoin hänessä ei ollut enää jäljellä sitä, mikä vielä vuosi sitten oli minua niin viehättänyt: olihan hänellä vielä samat suuret, elämänhalusta loistavat silmät ja kukoistava, kaunispiirteinen muoto, mutta sittenkin minusta oli kuin jotakin olisi sammunut, muuttunut, kadonnut. Ehkä se johtui vain siitä, että hän silloin tahtoi jotakin, kiihkeästi, mistä hinnasta hyvänsä, valmiina uhraamaan kaikki, — jota vastoin hän nyt tahdotonna antautui tuulen ajeltavaksi, kuin lehdet, jotka kerran ovat olleet vihreitä, mutta lopuksi heitetään kosteaan, ruskeaan kasaan, missä mätänevät.

Kapteeni oli niitä ihmisiä, joihin ei vaikuta ulkonainen kauneus eikä myöskään sen katoaminen. Yhtä väsymättömästi hän kävi tervehtimässä Vittoriaa leikkauksen edellä kuin sen jälkeen, toi hänelle lahjoja, lohdutteli häntä, rohkaisi häntä. Hän lausui hänelle: "Kun menit naimisiin veljeni kanssa, niin et ajatellut sitä, että joka pikeen tarttuu, se tahraa itsensä. Nyt sinua täytyy puhdistaa kuin pientä lasta, eikä se käy kyyneleittä; mutta sitten unohdamme kaikki tyhmyytemme ja alotamme elämän uudelleen järkevämmin." Hän vaati häntä sitten vakaasti lupaamaan, ettei enää koskaan antautuisi tekemisiin hänen veljensä kanssa, jota vastoin itse lupasi olla isänä hänelle. Ollessani yksin kapteenin kanssa sanoin hänelle, että oli kumminkin vahinko ettei hän voinut mennä naimisiin Vittorian kanssa, joka nähtävästi oli hänelle hyvin rakas. Mutta hän katsoi minuun pelästyneenä ja huudahti: "Mieluummin saisi haikala minut nielaista! Naiset ovat ainoat olennot maailmassa, joita vihaan!" — mutta lisäsi hetken kuluttua kyynelsilmin: "Tuon kauniin pienen lapsen olisin kernaasti ottanut huostaani; miksi sen täytyi kuolla, ennenkuin oli kertaakaan nauranut tässä maailmassa?" Vittoria sitä vastoin oli jo tyytynyt lapsensa kuolemaan, pitipä sitä suorastaan onnenakin, koska hänen nyt olisi helpompi tulla toimeen, kun tarvitsisi elättää vain itsensä.