XIII
Juhlan toimeenpanijat saavuttivat tarkoituksensa siinä suhteessa, että vaalin tulokset olivat heidän mielensä mukaiset. Nuo ihmiset, jotka olivat nauttineet heidän auliudestansa ja juoneet heidän viiniänsä, joskin mieli täynnä kiukkua ja katkeruutta, eivät katsoneet voivansa toimia heidän tahtoansa vastaan. Työmiesten viha oli paljon voimakkaampi kuin ennen, koska sitä nyt kiihotti tieto että he olivat käyttäytyneet kuin koirat, jotka vihellettäessä nöyrästi matavat esiin ottamaan niille heitettyä luupalaa, mutta tuo viha kyti salassa ja ilmeni korkeintaan itsemurhina tai veitsenpistoina, joita nuo onnettomat antoivat toisilleen. Näihin aikoihin murhattiin tuokin koronkiskuri, joka oli ollut Vanhankaupungin rasituksena, ja murhasta tuomittiin typerämielinen nuori mies, jonka olin nähnyt Riccardon vuoteen ääressä taloni ulkoeteisessä. Hänen tuttavansa olivat selvillä siitä, että murhaa ei ollut tehnyt hän, vaan eräs hänen ystävänsä, jolla oli vaimo ja lapsia,ja joka olisi menehtynyt nylkyrin pauloihin, ellei epätoivoissaan olisi vapautunut niistä väkivaltaisella tavalla. Heikkopää raukka, joka sattumalta oli joutunut epäluulonalaiseksi, ei ollut osannut puolustautua eikä lopuksi enää koettanutkaan; kun hänen tarvitsi huolehtia vain itsestänsä, mutta hänen ystävällänsä oli elätettävänä vaimo ja lapsia, oli hänestä luonnollista että hän kärsi rangaistuksen hänen puolestansa. Hämmästyttävää oli minusta huomata, kuinka välinpitämättömästi murhaa ja tuomiota sekä tuon viattoman vapaaehtoista uhrautumista käsiteltiin Vanhassakaupungissa, pidettiinpä murhaa oikeastaan kiitettävänä tekona. Valamiehetkin olisivat kernaasti vapauttaneet syytetyn, jonka heti huomasivat olevan leppeän ja hyväluontoisen ihmisen, jota vastoin vainaja oli ollut kavala, häijy vanhus, jota ei kukaan rakastanut ja monet vihasivat, mutta kun vapauttaminen ei käynyt mahdolliseksi, tuomitsivat he hänet, niinkuin jos rikos olisi tapahtunut asianhaarain ollessa kaikin puolin mitä lieventävimpiä, ainoastaan muutamaksi vuodeksi pakkotyöhön.
Riccardo oli jälleen voimaton ja lisäksi alakuloinen ja ärtyinen. Hän ei voinut nauttia enää juuri mitään, mutta väitti syyn siihen olevan äidissä, joka ei osannut valmistaa maukasta ruokaa. Joka päivä hänellä oli uusia mielitekoja, ja äiti hankki hänelle aina mitä hän halaji, vaikka hän sitä tuskin kosketti huulillaankaan ja sitten työnsi sen syrjään. Samalla hän valitteli lapsekkaaseen tapaan, että äiti tahallaan ei keittänyt hänelle mitään hyvää, että hän kuolisi nälkään ja hän pääsisi hänestä. "Sitähän minä toivoisin", sanoi Farfalla, "sillä kaikki mitä minulla on, menee ruuaksi sinulle, — lopuksi nuokin rehut matrassistasi." "Mutta niistähän minä kuolen ja sittenhän et niitä enää tarvitsisikaan", sanoi Riccardo. Samaten antoi kiistanaihetta se, ettei Riccardo olisi suvainnut paikkoja vaatteissaan, — mutta reikiä ei myöskään, — ja sitten se että hän aina tahtoi käyttää uusia sukkia, ennenkuin oli kuluttanut entiset loppuun. "Vanhat sukkani ovat niin täynnä parsimuksia", sanoi hän, "että minusta on kuin minulla olisi perunankuoria jalan alla."
"Pyhälle vuorelle vaeltajat panevat herneitäkin jalkansa alle", vastasi Farfalla. "No, pannaan sitten nuo vanhat sukat talteen siksi kuin minä lähden toivioretkelle", vastasi Riccardo, ja äiti sanoi siihen: "Jos sinä aina vain käytät uusia, niin sinulla pian on vain vanhoja." "Silloin kuin uudet ovat tulleet vanhoiksi, minä en enää lainkaan tarvitse sukkia", virkahti siihen vielä Riccardo itsepintaisen lapsen tapaan, niin että hänelle täytyi nauraa, vaikka näkikin että hän oli oikeassa.
Minun mieleni valtasi nyt levottomuus ja kiihkeä tuska, — ei siksi että rakastin häntä ja hänen täytyi kuolla, vaan sentähden että hänen täytyi kuolla ilman että oli koskaan tuntenut onnea. Toin hänelle kaikenmoista, minkä tiesin häntä ilahduttavan, kuten makeisia, paperossia, kukkia, kirjoja ja kuvia, mutta vaikka hänen kasvonsa silloin aina kirkastuivat, niin huomasin kumminkin lahjojeni tulevan liian myöhään ja etten ollut osannut oikeaan, vaan että hän yhä edelleenkin oli tuo sairas lapsi raukka, joka ei ollut koskaan kokenut onnellisuuden tunnetta. Kerran pisti minulle päähän että veisin hänet ajelemaan ja olin pahoillani siitä, etten ollut tullut aikaisemmin sitä ajatelleeksi. Silloinhan hän voisi koota mieleensä loistavia kuvia puutarhoista, palatseista, merestä ja laivoista, joista sitten voisi, kuten leikkikaluista, rakennella mitä halusi. Silloin juuri eräs ystäväni oli pyytänyt minua menemään katsomaan merenrannalla sijaitsevaa kuuluisaa lastenkotiamme, kuvatakseni sitä sitten hänelle, ja olin myöskin saanut luvan tulla sinne. Kun nyt Riccardo oli pienenä lapsena viettänyt siellä useita kesiä ja kuvannut sitä minulle kuin paratiisiksi ja kun ajamisen merenrantaa pitkin juuri hänestä täytyisi olla erityisen viehättävää, niin ehdotin hänelle että hän tulisi mukaan. Mielihyväkseni hän ihastui ehdotuksestani, ja niin suuresti, että hämmästyin ja melkein pelästyin. Hän riemuitsi, sillä hänen sydämensä ikävöi iloa, ja petollinen mielikuvitus uskotteli hänelle, että hän saisi tyydytystä epämääräiselle koti-ikävälleen tuolta, missä hänellä kerran oli ollut koti. Emme kumpikaan ajatelleet sitä, ettei hän palannut parantuneena, joka voimaa uhkuvana tulee katsomaan paikkaa, missä on kärsinyt muinaiset kärsimyksensä, vaan kuolevana, joka vihdoinkin on käsittänyt ja tietää että kaikki toivo oli turhaa, että hän jo muinoin, pienenä, tajuttomana, avuttomana lapsena, oli tuomittu kärsimään tuskallisen kuoleman.
Kova onni satutti että meille heti matkan alussa tuli vastaan suuren saaton seuraamat ruumisvaunut, joita meidän täytyi pysähtyä odottamaan, kun emme voineet eteenpäin tunkeuvan ihmisjoukon takia ajaa edelleen. Vainaja oli ollut vanha, upporikas mies, joka oli lahjoittanut kaupungille ja kaikenmoisille hurskaille laitoksille melkoisia rahamääriä ja jota nyt siksi saatettiin hautaan varsin korskeasti. Saaton etupäässä kulkivat eri seurakuntia edustavat papit, sinipunaisissa ja keltaisissa, pitsikauluksilla koristetuissa puvuissa, toiset uhkeina ja arvokkaina, mutta useimmat käydä löntystäen kuin vanhat eukot ja kasvoilla jäykkä, umpimielinen ilme. Ruumisvaunuja vetävällä kuudella hevosella oli pää koristettu korkealla mustalla töyhdöllä ja jäljestä astelevat mustapukuiset pojat kantoivat samettityynyillä vainajan kunniamerkkejä. Sitten tuli vaunuja täynnä kukkia; kasoittain huojui niissä voimakkaasti tuoksuvia valkoisia ja sinipunaisia syreeniä, valkoisia ruusuja ja kamelioita, hyasintteja ja tuberoseja, matkalla mätänemään tuon vanhan hempuilijan haudalla, joka kauan mässäiltyään ylellisen pöydän ääressä kylläisenä ja unisena oli paneutunut levolle. Riccardo katseli tuota ilveilyä vilpittömän ihailun valtaamana, ja minut olisi se vain pannut hieman hymyilemään. Mutta silloin alkoi äkkiä kuulua soittoa. Kumeata, surullisen juhlallista marssia seurasi sävelmä niin viehkeä, että tuntui kuin olisi kuullut elämän sulon vaikeroivan, pyrkien kaihoten, rukoillen ja kohtaloansa surren tavottelemaan vainajaa, jota ei enää kyennyt saavuttamaan.
Mielialani muuttui äkkiä kokonaan. Unohdin, ken vainaja oli ollut, ja elämän kauneuden katoavaisuus ja sen käsittämättömyys täytti mieleni haikealla surulla. Miksi sen täytyy loppua, kun se on ihanaa, ja kun se on kurjaa, niin mikä on sen tarkoitus? Vaivuin pitkäksi aikaa ajatuksiini, ja kun käännyin jälleen katsomaan Riccardoa, huomasin heti, että hänkin oli toisenlaisen mielialan vallassa kuin äsken; hän tuijotti katse tylsänä mustapukuisiin ihmisiin, jotka kulkivat hitaasti ohitsemme, ja sanoi, kun panin käteni hänen olallensa: "Tiedättekö, millä tavoin minut viedään hautaan? Minut työnnetään yhdessä muiden kanssa umpivaunuihin, sillä minä kuolen sairaalassa, ja kaksi vanhaa hevoskonia kuljettaa minut syrjäkatuja pitkin hautausmaalle, niin nopeasti että äitini tuskin pääsee perästä."
Hilliten säälintunnetta, joka kuristi kurkkuani, lausuin hänelle: "Riccardo, kun olet kuollut, niin kaikki meidän puuhamme ovat sinuun nähden yhtä arvottomia kuin muurahaisten hyörinä pesässänsä. Mutta lupaan kumminkin", lisäsin hymyillen, "että jos kuolet ennen minua, toimitamme sinut hautaan juhlallisesti ja uhkeasti ja kauniimman soiton kaikuessa kuin nyt; sävelmän voit itse määrätä."
Nuo sanani karkottivat hänen mielestänsä edellisen synkän kuvan. Hän nauroi hyvillään kuin lapsi ja hyräili minulle laulua, jonka tahtoi haudallansa laulettavaksi ja joka kuului:
Murhe murtuu, tuska taukoo
Kuolema kun luoksein saa.
Se mun johtaa kirkkauteen,
Mulle aukee elon maa.
Ahtaan maisen matkapuvun
Vaihdan valkosiipysiin, —
Kuten äidin syliss' vaivun
Autuaisiin unelmiin!
Hän nojasi samalla päätään taapäin ja huojutteli sitä haltioissaan puolelle ja toiselle; edellisen hetken katkera alakuloisuus oli nyt kokonaan haihtunut hänen mielestänsä. Ja kun sitten lähenimme merenrantaa, houkutteli päivänpaiste ja ilo esiin kaikki viehättävät muistot mitä hänellä oli. Hän kertoi kuinka kerran, hänen ollessaan aivan pieni, eräs rikas rouva lupasi hänen äidillensä että tämä saisi tuoda lapsensa päiväksi hänen puistoonsa leikkimään, ja siellä oli ollut kumpu, joka oli täynnä sinisiä orvokkeja, ja kukkasarka, niin suuri kuin puutarha, täynnä keltaisia ja punaisia tulpaaneja, jotka heilahtelivat tuulessa kuin liekit. Sitten kertoi hän, kuinka hän lastenkodissa kerran eräässä vuosijuhlassa oli lausunut runon ja vastannut kaikenmoisiin kysymyksiin ja saanut kaikilta kiitosta; erään toisen kerran oli siellä tapahtunut että kun hän istui yksin penkillä, kun kipeiltä jaloiltansa ei voinut ottaa osaa toisten lasten leikkiin, hänen luoksensa tuli ihmeen ihana nainen, joka kehotti häntä sanomaan, mitä hän haluaisi kaikkein kernaimmin, ja sitten hänen pyynnöstänsä lahjoitti hänelle laivan, joka oli aivan oikean laivan näköinen ja lastattu makeisilla. Edelleen hän kertoeli pikku Guidosta, joka oli ollut hänen äidillänsä hoidossa, kuinka tämä itki katkerasti, kun Riccardo sulki silmänsä ja oli olevinansa kuollut, millaisia raikuvia riemuhuutoja hän päästi, kun Riccardo jälleen heräsi eloon, otti hänen päänsä kättensä väliin ja suuteli häntä.
Sillä välin olimme lähestyneet lastenkotia, ja minä huomautin Riccardoa komeasta rakennuksesta, odottaen uteliaana, tuntisiko hän sitä ja mitä hän sanoisi. Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: ensi hetkenä hän näytti ihastuvan ja katsoi hämmästyneenä, tutkivasti taloa ja puutarhaa. Sitten valtasivat hänen mielensä toisenlaiset tunteet; hänen kasvonsa, joille liikutus äsken oli kohottanut punan, vaalenivat, ja niillä kuvastui tuskaa, jopa kammoakin, ja äkkiä, juuri kun vaunut pysähtyivät, purskahti hän itkuun. Tarttuen lujasti minuun hän nyyhkytti kiihkeästi: "pois! pois! pois!" niin että minä pelästyneenä viittasin ajajalle että hän kääntäisi takaisin. Aavistin jo mitä hänen mielessänsä liikkui ja koetin rauhoittaa häntä, tekemättä mitään kysymyksiä, mutta hän sanoi itsestänsä selitykseksi, yhä itkien: "Olen tuolla kärsinyt niin kovin", ja muuta en enää tarvinnutkaan selitykseksi. Tuosta suuresta kivikartanosta olivat tulleet esiin hänen lapsuudenvuotensa, valjuina, kärsivinä aaveina, olivat katsoneet häneen ja kysyneet: "Etkö tunne meitä enää? Oletko unohtanut meidät tuskinemme ja kieltäymyksinemme? Me olemme odottaneet sinua tervehtiäksemme sinua vielä kerran ennenkuin lähdet pois ainaiseksi! Me ympäröimme sinua tuolla suurella vihreällä kentällä, me istuimme öisin vuoteesi ääressä, me olemme tallentaneet kaikki kyyneleesi."
Nyt hän oli kadottanut tuon unelman, että oli kerran ollut onnellinen tuolla puistossa meren rannalla; hän oli karkotettu muistojen paratiisista ja seisoi vilusta väristen erämaassa. Maa, joka oli hänelle niin rakas, oli aina ollut julma häntä kohtaan, — niin, se mikä saattoi hänet vuodattamaan noin katkeroita kyyneleitä, oli tunne, että tuo käsittämätön olento, joka piti kädessään maailmat ja ihmiskohtalot, ei rakastanut häntä, ei ollut koskaan hellästi sulkenut häntä syliinsä, vaikka hänen sydämensä oli lämmin eikä hän tiennyt mistään rikoksesta. Olin harmissani siitä että olin vienyt hänet sinne, ja mieleni valtasi kiivas viha Jumalaa kohtaan ja kiukku siitä etten kyennyt häntä käsittämään. Jospa minulla olisi ollut hallussani salaisuus, joka selittää kaikki arvoitukset, jos olisin voinut ainoallakaan sanalla todistaa Riccardolle, miksi täytyi olla siten ja mitä hyötyä siitä oli. Nyt ajoimme vaieten samaa tietä takaisin kuin olimme tulleet, kukkivien puiden, hohtavien talojen ja harmaiden vuorten sivutse, jotka kohosivat keltaista taivasta kohden. Eikö Riccardon täytynyt vihata tuota mahtavaa luontoa, joka soi hänelle vain okaita ja kiviä ja kuin pilkataksensa häntä, kerjäläistä, näytteli hänelle kauneuttaan ja ylellisyyttään? Mutta tuollaisia ajatuksia ei liikkunut hänen mielessänsä, sen huomasin luodessani silmäni häneen; hän näytti nyt rauhallisemmalta eikä luonut enää ympäristöön pelästyneitä, vaan lempeitä katseita. Uskalsin nyt jälleen ruveta keskustelemaan hänen kanssansa, ja lupaukseni että koettaisin hankkia hänelle luvan soittaa harmonikkaa yleisillä paikoilla, saattoi hänet jo hieman iloiselle mielelle. Kun hän sitten lepäsi jälleen kotona vuoteellansa, kertoi hän väsymättömän innokkaasti äidillensä tuhansista seikoista, joita minä en ollut huomannutkaan, kunnes sitten myöhään yöllä vaipui uneen äkkiä kuin liiaksi rasittunut lapsi.