XIV
Muutamana lokakuun päivänä tuli Farfalla luokseni, muassaan kirje, joka oli kirjoitettu englanninkielellä ja jota siis ei ymmärtänyt hän eikä kukaan hänen tuttavistaan Vanhassakaupungissa. Niin harvoin kuin sinne tuli postia, niin oli jo kirjeen saaminen sellaisenaankin tapahtuma, joka saattoi hänen mielensä iloiseksi, ja kun tämä nyt tuli niin varsin kaukaa, nimittäin Amerikasta, oli hän sitä valmiimpi arvelemaan, että siinä tulisi tieto tuosta onnesta, josta oli ollut niin paljon puhetta, auringonnoususta, joka karkottaisi sumut. Salaisessa sopukassa oli hänen sydämessään jäljellä toivo, että hänen kadonnut miehensä vielä kerran vaikuttaisi ratkaisevasti hänen elämäänsä, palaamalla katuvaisena takaisin tuoden säkittäin kultaa tai jättämällä perinnön tai jollakin muulla tavalla; mutta sitä hän ei olisi koskaan myöntänyt edes itselleenkään, vaan hän teki aina pilkkaa sellaisista tyhmistä haaveiluista. Tiesin kumminkin että hänen mielensä nyt oli täynnä tuollaisia haavekuvia ja että hän vapisi jännityksestä odottaessaan tietoa tuosta ihmeestä. Itse teossa koskikin kirje hänen miestänsä ja sisälsi tiedonannon, että tämä oli hengenvaarallisesti sairaana ja aivan varattomana erään pohjois-amerikkalaisen kaupungin vaivaishuoneessa ja anoi omaisiltaan apua sekä pyysi että nämä, jos suinkin mahdollista, toimittaisivat hänet kotimaahan.
Ei voinut ollenkaan huomata Farfallan tuntevan pettymystä, ja itse teossahan nyt vain olikin toteutunut se, mitä hänen ymmärryksensä jo edeltäpäin oli hänelle sanonut; noin kävi aina elämässä, kirjoissa vain toisin. Itsehän hän parhaiten tunsi miehensä ja tiesi ettei hän välittänyt muusta kuin nautinnosta ja ettei mikään, ei järjestyksenrakkaus, ei huolenpito muista tai kunnianhimo tai kunniantunto, voisi taivuttaa häntä säästäväisyyteen. Niinkuin oli käynyt, niin oli täytynyt käydä, ja luonnotonta, käsittämätöntä olisi ollut, jos olisi käynyt toisin. Mutta siitä huolimatta oli kumminkin kuin hänen povessansa olisi jotakin rauennut kokoon, hiljaa, äänettömästi. Edellä käyneen mielenkiihkon jälkeen valtasi hänet taas väsymys entistä tuskastuttavampana, rasittavampana; hänen elämässään oli nyt taaskin jotakin lisäksi, jonka loppu oli ruma, tarkoitukseton, toivoton.
Kysyin, mitä hän vastaisi. "En mitään", sanoi hän; "hän ei säälinyt lapsiansa, ja minä en sääli häntä." En voinut olla sanomatta: "Mutta jos hän olisi palannut kotiin taskut täynnä kultaa, niin olisitte ottanut hänet luoksenne." "Niin kyllä", vastasi hän levollisesti, "lapsi raukkojen takia; minua hän ei enää olisi voinut auttaa." Ja niin olikin; vaikka Farfallalla olisi ollut käytettävänään tynnörittäin kultaa, niin ei se juuri olisi voinut sanottavasti sulostuttaa hänen elämäänsä. Mitään ylevämpiä nautintoja hän ei kaivannut, hän toimitti kaikki työnsä säntillisesti ja tarmolla, kuten ainakin ylpeämielinen ihminen, joka empimättä suorittaa sen, minkä tietää välttämättömäksi, ja suorittaa sen hyvin, hän söi paljon taikka vähän, kuivaa leipää tai makupaloja ilman erotuksetta, hän oli totuttautunut kaikkeen ja nukkui kovalla lattialla yhtä levollisesti ja raskaasti kuin vuoteessakin.
Odottamattomasti selitti Nanni haluavansa lähettää vastauksen isällensä. Hän ei ollut unohtanut, millainen suru oli täyttänyt hänen pikku sydämensä, kun isällä, jota hän salaa jumaloi, ei ollut sanaakaan hänelle vastaukseksi, kun hän lähetti hänelle kirjeen ja valokuvansa, ja hän pani nyt, asiaa kauemmin punnitsematta, suurilla, jäykillä, selvillä kirjaimilla paperille, mitä hänen kielellänsä pyöri. "Vielä kuolinhetkelläänkin hänen isänsä on muistava, mitä hän hänelle kirjoitti", sanoi Farfalla, silmäillen puoleksi ihaillen tuota siroa olentoa hehkuvine poskineen, jotka harvinainen vakavuus teki vielä lapsellisemman näköiseksi kuin muutoin. Kirje annettiin minullekin luettavaksi ja se kuului: "Olen kerran ennen kirjoittanut sinulle, kun vielä olin pieni ja luulin että rakastaisit meitä, koska olit meidän isämme. Silloin et vastannut minulle, vaikka en pyytänyt sinulta rahaa, vaan ainoastaan ystävällistä sanaa. Nyt en ole enää lapsi enkä enää nimitä sinua isäkseni. Emme enää välitä sinusta; meillä ei ole sinulle rahaa eikä rakkautta. Olemme äitimme lapsia, emmekä sinun. Jos kuolet köyhänä ja hylättynä vaivaishuoneessa, niin on Jumala tuominnut sinua oikeuden mukaan."
Luin ääneen, molempain naisten katsoessa minuun silmät avo auki ja tarkatessa miltä kirje oikein kuului. Hetken vaiettuani lausuin: "Tämä on kauhea kirje vanhalle, sairaalle miehelle, joka on vieraassa maassa kuolemaisillaan", enkä ollenkaan ajatellut sitä, että ennen olin ollut harmissani siitä, ettei Farfalla vihannut ja inhonnut miestään kyllin pontevasti. Hän loi minuun kirkkaista sinisistä silmistään lujan, kylmän katseen ja sanoi: "Minä kuolen myöskin vaivaishuoneessa; mutta en olisi kirjoittanut hänelle ainoatakaan pahaa sanaa, jos en hyvääkään. Hänen tyttärensä on kirjoittanut, mitä hänen mielessään liikkui, ja siksi se saa pysyä paikoillaan ja hän saa lukea sen."
Riccardoon ei sanoma isästä, jota hän aina oli vain pelännyt ja jonka katoaminen oli tuottanut hänelle helpotusta, tehnyt mitään vaikutusta. Sitä paitsi tapahtui nyt jotakin, joka osui häneen keskelle sydäntä, joka vaikutti häneen kuten ainoan lapsen kuolema äitiin — nimittäin että hän menetti harmonikkansa. Eräänä päivänä, kun hän voi paremmin, houkutteli häntä pari hänen ystävistänsä, jotka tahtoivat saada hänet iloisemmalle mielelle, mukaansa ravintolaan, jossa vietettiin häitä ja jossa hän voisi soitollaan ansaita muutaman kreutserin. Hyvillä mielin seurasi hän heitä, ja niin tuttu ja suosittu kuin oli, sai hän runsaasti kiitosta ja rahaa. Kun hän, erääseen ystävään nojaten, autuaallisena aikoi lähteä ravintolasta, lähestyi häntä poliisisotamies, kysyen, oliko hänellä lupaa soittaa yleisellä paikalla. Riccardo, jolle ei olisi voinut pistää päähän valehdella tai vastata kierrätellen, sanoi ettei hänellä ollut lupaa, mutta lisäsi nöyrästi, että tämä oli ensi kerta kun hän soitti ravintolassa ja ettei hän sitä enää tekisi, sekä pyysi anteeksi. Poliisi, joka tuskin kuunteli mitä hän sanoi ja vielä vähemmin tarkkasi hänen sulouttansa ja miellyttävää avomielisyyttänsä, kirjoitti hänen asuntonsa muistiin ja otti, noudattaen lain määräystä, hänen harmonikkansa takavarikkoon. Siitä saakka oli Riccardo maannut vuoteellaan hiljaa, silmät luotuina matalaan kattoon, syömättä ja puhumatta mitään. Huoneessa oli nyt autiota ja kolkkoa, kuin sieltä olisi joku kuollut. "Se oli hänen elinkumppaninsa", sanoi Farfalla minulle, "se jäi aina hänen luoksensa, kun minun täytyi jättää hänet, sille hän ilmaisi kaikki tunteensa, nekin, jotka salasi minulta, ettei tuottaisi minulle tuskaa."
Muistin heti että olin luvannut hankkia Riccardolle luvan soittaa julkisesti. 'Minua kurjaa olentoa', ajattelin itsekseni, 'soisin hänelle siivet ja olen luvannut hänelle hautajaislauluja, mutta en ole hankkinut leipää, vaikka olisin voinut tehdä sen parilla sanalla. Ja jos hän ei olisikaan voinut ainoatakaan kertaa käyttää hyväkseen tuota lupaa, niin olisihan hän kumminkin iloinnut siitä. Jos olisi kysymyksessä Lisabellan huulten hymyily, niin olisin valmis asettamaan tikapuut tähtiin, noutaakseni sieltä koristeen hänen tukkaansa, vaan kun olisin voinut vuodattaa pisaran onnea tuon nöyrän, rakastavan sydän raukan kyynelvirtaan, niin — unohdin sen!'
Nyt koetin saada harmonikan hankituksi takaisin, mutta se ei onnistunut, — enkö sitten liene käyttänyt oikeita keinoja, vai lieneekö tehtävä todella ollut niin vaikea. Poliisivirkamies, jolla oli päästä ulkonevat, leppeät silmät ja punainen naama, todisti minulle mahtipontisesti ja pöytään iskien, että kaikki Vanhankaupungin asukkaat olivat lurjuksia ja että niitä oli kohdeltava mitä suurimmalla ankaruudella, ja hän kysyi minulta, olisiko minulle mieleen, jos joka ovella olisi sokeita urkuineen, rampoja harmonikkoineen, kuuromykkiä säkkipillineen. Nytkin jo yleisö alinomaa valitteli noiden kirottujen posetiivien takia. Ellei pidettäisi kovaa komentoa, niin täytyisi kaupunkilaisten, elleivät tahtoneet tulla hulluksi, maksaa kerjäläisille veroa siitä että nämä väliin pitäisivät hetken lomaa.
Pyysin että hän sillä kertaa antaisi armon käydä oikeudesta ja antaisi harmonikan takaisin, koska kysymyksessä oli henkeänsä poteva ihminen, ja minä sitä paitsi ottaisin vastatakseni siitä ettei hän enää koskaan ilman lupaa soittaisi julkisesti. Siihen hän murisi vastaan, ettei heikko sairas tekisi mitään harmonikalla ja että Riccardon ainakin täytyisi tulla itsensä. Minulle ei siis jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä asiain tilaan ja lähteä tieheni tyhjin toimin.
Kenpä vain tuntisi kohtaloa koskevat luonnonlait! Toiset ihmiset näyttävät magneetin tavoin vetävän puoleensa onnettomuutta, toiset onnea; väliin näyttää ylen valtava onni vetävän puoleensa onnettomuutta, väliin näyttää siltä kuin onni ja onnettomuus karkottaisivat toisiansa. Ja kun sadepisara on tipahtanut, niin tulee toisia jälkeen, pilvet kasaantuvat ja valavat päivän toisensa perästä maahan tuota mieltä synkistyttävää nestettä. Sillä kannalla olivat nyt asiat Farfallan talossa. Nyt tuli näet vielä eräs Carmelon mieletön teko, jota pikemmin voisi sanoa sattumaksi kuin teoksi, riistämään heiltä nuhteettomuudenkin, ainoan, mikä vielä oli kirkastanut heidän kolkkoa köyhyyttänsä.
Kuuluu usein tapahtuvan että jokin salaperäinen vetovoima saattaa murhaajat palaamaan yhä uudelleen paikalle, missä he ovat vuodattaneet verta, ja se lienee myöskin ollut varsinaisena syynä siihen että Torquato tuli takaisin kaupunkiimme. Tuosta seikasta saatiin kumminkin tietoa vasta kun hänet löydettiin hengettömänä, hirmuisessa tilassa maassa makaavana. Heti tultuansa oli hän mennyt Galantan luo, mutta peläten että joku voisi hänet nähdä ja jättää oikeuden käsiin, käski tämä kiivaasti häntä lähtemään pois ja saattoi siten tuon kurjan ja rappeutuneen, kodittoman miehen vihan vimmoihin. Nähdessään kuinka Galantan laita oli alkoi hän vastaukseksi hänen nuhteisiinsa solvailla häntä, tietysti ei siksi että tuo seikka olisi loukannut hänen siveellisyydentuntoansa, vaan siksi että hän arveli sitä syyksi Galantan vihamielisyyteen häntä kohtaan. Kun Torquato tiedusteli lapsen isää, mainitsi Galanta empimättä Carmelon, koska hän tästä välitti liian vähän, ollaksensa levoton hänen puolestansa, eikä tullut ottaneeksi huomioon että mustasukkaisuus, epätoivo ja muut ristiriitaiset tunteet olivat saattaneet Torquaton sellaiseen tilaan, että hän kaipasi uhria. Hän asettui väijymään Carmeloa, syyti sitten häntä ja Galantaa kohtaan solvauksia ja uhkauksia, ja seuraus siitä oli että Carmelo, joka nykyisin olisi paljoa vähemmästäkin joutunut raivoihinsa, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja tappoi hänet, päästyään voitolle hurjassa kamppailussa. Kuinka täydellisesti Carmelokin oli joutunut pois suunniltaan ja vihansa valtaan, kävi siitä esiin, että hän, joka luonnostaan oli peräti rauhallinen ja leppeä ihminen, saatuansa käsikähmässä vastustajansa maahan heitetyksi, mielettömän rajattomalla voimalla rusensi hänen päänsä katukiviin ja runteli vielä ruumistakin. Ikäänkuin hän olisi ollut ihmissusi, oli hän äkkiä muuttunut raatelevaksi pedoksi ja toimi hänelle vieraan luonnon mukaan. Äkkiä seurasi sitten väsymys sellainen, että hän tuskin jaksoi mennä kotiin, ja siellä hän heti vaipui uneen, ja herätessään hän tuskin muisti mitä oli tapahtunut.
Hänen pitkällinen, sikeä unensa ja veriset vaatteensa olivat jo ennen hänen heräämistään saattaneet Farfallan aavistamaan että jotakin tavatonta, kammottavaa oli tapahtunut. Kun Carmelo sitten oli kertonut hänelle kaikki, alkoi hän miettiä keinoja torjuaksensa onnettomuuden seurauksia ja salataksensa Carmelon syyllisyyden. Mutta tämä itse halusi mennä ilmoittamaan niin pian kuin mahdollista, että oli tehnyt tuon rikoksen, eikä ollut mahdollista saada häntä luopumaan aikeestaan. Ei hänen vaikuttimenansa kumminkaan etupäässä ollut katumus, vaan pikemmin tunto siitä, ettei hän kumminkaan kykenisi esiintymään viattomana, kun murha joutuisi Vanhassakaupungissa puheenaineeksi, sekä ennen kaikkea halu vapautua kaikesta, levätä viime kuukausien tarkoituksettoman kidutuksen jälkeen, antautua toisten huostaan, kun ei itse enää tiennyt, kuinka voisi jälleen päästä oikealle tolalle, alkaa uuden elämän.
Ensi päivinä hän itki alinomaa, vuodattaen runsaasti kyyneleitä kuten lapsi, mutta ei Galantan eikä murhan takia, vaan siksi että oli jättänyt niin pitkäksi aikaa äitinsä yksin huolinensa. Hänellä oli jälleen entiset leveät, vilpittömät kasvonsa, ja hänen lempeissä silmissään oli avuton ilme, ikäänkuin ne turhaan olisivat hakeneet selitystä siihen, mikä oli ollut noiden pitkien, sekasortoisten, raskaiden kuukausien tarkoitus. Yleensä hänen mielensä oli vankilassa käynyt keveämmäksi. Hän oli kuin henkilö, jonka kirous on pakottanut vaeltamaan lakkaamatta, mutta johon voimakas käsi on tarttunut, pysähdyttäen hänet. Arasti hän nyt hämmästeli sitä, että oli voinut joutua niin kokonaan murhanhimon valtaan, mutta mitään varsinaista katumusta hän ei tuntenut, eivätkä muutkaan lukeneet tuota tekoa hänelle viaksi. Se seikka, että Torquato oli tuo Jurewitschin veli, jonka sielun puolesta pappi joka sunnuntai kehotti seurakuntaa rukoilemaan, häiritsi hieman hänen mielenrauhaansa, — mutta hieman vain. Farfalla sai luvan käydä joka päivä häntä tervehtimässä, ja pian hänen yrityksensä saattaa Carmelo lohduttavilla, hilpeillä puheillaan iloisemmalle ja tyytyväisemmälle mielelle, tuottivat toivotun vaikutuksen.
Farfalla näytti nyt levollisemmalta ja eloisammalta kuin keskikesällä, — mikä luullakseni vähemmässä määrässä johtui siitä, että ilmat nyt olivat vilpoisemmat, kuin siitä että hänen nyt täytyi lastensa takia entistä enemmän jännittää mieltänsä ja voimiansa. Melkein koko päivän hän oli liikkeessä, kiiruhtaen toisen luota toisen luo ja pannen parastansa herättääksensä vaikuttavissa henkilöissä myötätuntoisuutta Carmeloa kohtaan. Siitä huolimatta oli hänen käyntinsä vielä illalla yhtä jänteä kuin aamullakin, ja täytyi katsoa hänen silmiinsä kauan ja tarkkaavasta, ennenkuin huomasi väsymyksen, joka niissä piili kaikkein syvinnä.
Kerran iltapäivällä tapasin Farfallaa kirkon edustalla, missä istuin, merta ihaellen, matalalla kiviaidalla, joka yhdeltä puolen reunustaa kirkkotoria. Meidän jutellessamme tuli kirkkomuori Pakanakirkosta ulos, katsahti Farfallaan, tuli suoraa päätä hänen luoksensa ja kysyi häneltä, minun läsnäolostani välittämättä, pitäisikö hänen mennä Carmelon puolesta tunnustamaan tuo teko, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi; ystävyyden ja naapuruuden takia hän tyytyisi puoleen tavallisesta hinnasta. Tuo pani Farfallan nauramaan, ja hän sanoi että kun Carmelo jo aikoja sitten oli itse tunnustanut kaikki, niin muori näkisi turhaa vaivaa. Siihen vastasi toinen levollisen varmasti, että Carmelon tunnustaminen ei ollut missään yhteydessä kirkollisen synnintunnustuksen kanssa, sillä eiväthän tuomarit olleet pappia, ja papit yksin voivat antaa synnit anteeksi. "En luule", sanoi Farfalla, "että hän uskoo sinulle, mitä hänellä on omallatunnollaan, sillä kuten tiedät, ei hän voi sietää naisia, ei nuoria eikä vanhoja."
"Tarvitseeko hänen sitten tietää siitä?" sanoi muori. "Minä tunnustan vuoronsa mukaan kunkin synnit, en liiaksi enkä liian vähän, ja minä pidän kyllä huolta siitä, että saan Carmelollekin hankituksi synninpäästön."
Kysyin, tyytyvätkö papit tunnustukseen, jonka toinen toimittaa toisen puolesta.
"Tarvitseeko heidän sitten tietää sitä?" sanoi kirkkomuori, katsoen minuun ankarasti ja nuhtelevasti. "Minä tunnustan synnit ja saan synninpäästön, se on pääasia." Nuo sanat saattoivat mielestäni asian pikemmin seoksiin kuin selvemmäksi. Sitä suurempi oli hämmästykseni, kun huomasin Farfallan alkavan käydä myöntyväisemmäksi. Hän sanoi äreästi, mutta kumminkin ikäänkuin puolustautuaksensa: "Minä en välitä kirkossa käymisestä. Jos olisin alati polvillani rukoilemassa, kuten niinsanotut hurskaat, niin en tiedä, mistä saisin aikaa velvollisuuksieni täyttämiseen."
"Siksipä juuri minä rukoilen toisten puolesta, niin että heille jää aikaa velvollisuuksiensa täyttämiseen."
Kääntyen pikemmin minun kuin muorin puoleen sanoi Farfalla: "Minä en usko paaviin enkä Kristukseen enkä yleensä pyhimyksiinkään, mutta Jumalaan itseensä minä uskon, vaikkei hän ole minua kohdellut oikeuden mukaan; jos tietäisin että Hän kuulisi minua, rukoilisin Häntä vaikka kokonaisen yön, ettei lukisi Carmelon tekoa hänelle synniksi."
"Jätä se minulle tehtäväksi", sanoi kirkkomuori pontevan vakavasti. "Jos tahdot, niin en ollenkaan sekoita pyhimyksiä koko asiaan, vaan sovin siitä suorastaan Jumalan itsensä kanssa."
Farfalla otti rahaa taskustaan ja kaupat tehtiin. "Lukisinko ehkä Riccardonkin puolesta rukouksen?" kysyi kirkkomuori, pannen rahat likaiseen pieneen pussiin. "No mitä varten?" kysyi Farfalla nauraen. "Riccardolla on itsellään kyllä aikaa rukoilla, eikä hän ole koskaan tehnyt pahaa ainoallekaan ihmiselle eikä eläimelle."
"Sen kyllä tiedän", sanoi toinen, "mutta ajattelin että kun hän on sairas, niin voisimme jo panna alulle kuolinrukoukset. Mutta jos niin tahdot, niin voimmehan jättää sen vielä tuota tuonnemmaksi."
Nuo puheet eivät nähtävästi ollenkaan loukanneet Farfallaa, vaan hän läksi kulkemaan yhdessä muorin kanssa, heillä kun oli sama tie.
Aurinko oli sillä välin jo ehtinyt laskea alemmaksi, ja sen säteiden kosketus nostatti meren pinnalle hiljaisia hekumallisen suloisia väreitä. Luonto ja ihmiset näyttivät pyrkivän viimeiseen saakka nauttimaan tuosta ihanasta päivästä. Kirkon avonaisesta ovesta tuli tuon tuostakin ihmisiä, jotka pysähtyivät hetkeksi, katsahtivat ympärilleen ja kulkivat sitten hitaasti eteenpäin. Heidän joukossansa tuli myöskin Jurewitsch, mutta hän lähestyi katseitansa kohottamatta kiviaitaa, jolla minä istuin. Mieleeni muistui pitkä keskustelu, johon kerran olimme joutuneet, ja muistin, minkä vaikutuksen se oli tehnyt minuun, ja osanottoni heräsi, ajatellessani millaista tuskaa hänen veljensä kammottavan kuoleman oli täytynyt tuottaa hänelle. Hänen kauniit kasvonsa olivat raukean ja alakuloisen näköiset; ajatuksiinsa vaipuneena hän silmäili merelle, tarkkaamatta minua tai mitään muutakaan. Kun muistin että osanottoni silloin oli näyttänyt miellyttävän häntä, menin lähemmäksi ja puhuttelin häntä, ja hän tunsikin minut heti ja vastasi ystävällisesti tervehdykseeni.
Sanoin että olin viime päivinä monesti muistellut häntä ja että toivoin että hän nyt, kun hänen veljensä oli kuollut, oli päässyt kovimmasta tuskasta, ja että hän huomasi, että niin oli parasta ja oli saavuttanut rauhan. "Ei", sanoi hän, "rauhaa ei minulla ole, enkä sitä saavuta koskaan, sillä nyt on kaikki lopussa ja toivo mennyttä. Hän on kadotettu, rukouksemme eivät voi enää auttaa hänen sieluansa, vaan se on heitetty pohjattomaan syvyyteen, vajotakseen vajoomistaan kautta koko iankaikkisuuden." Hän oli tavannut veljeänsä päivää ennen hänen kuolemaansa yksinäisellä paikalla merenrannalla, minne Torquato oli hänet kutsuttanut, kiristääksensä häneltä rahaa. Jurewitsch näytti minulle piikivikenttää rannalla, missä he auringon laskun jälkeen olivat kulkeneet hetken yhdessä, hän rukoillen veljeä kääntymään Jumalan puoleen ja menemään luostariin tai kääntymään jonkun toisen papin puoleen ja noudattamaan niitä määräyksiä, mitä tämä antaisi. Siinä tapauksessa lupasi hän omistaa hänelle rakkautensa ja huolenpitonsa ja auttaa häntä. Kun he sattumalta tulivat sille paikalle, missä lapsena olivat istuneet yhdessä ja toisella vuodella oleva Torquato ensimäisen kerran oli nauranut, valtasi Jurewitschin sydämen kiivas tuska hänen ajatellessaan, kuinka toisenlaista nyt oli kuin silloin, ja antautuen hillittömästi surunsa valtaan hän lausui: "Jospa olisimmekin silloin molemmat hukkuneet mereen, onnellisina ja viattomina!" Nuo sanat lienevät herättäneet Torquaton mielessä hämärän muiston viattoman lapsuuden salaperäisestä haavemaailmasta, sillä nyt tapahtui tavaton seikka: hän tyrskähti rajuun, kiukkuiseen itkuun. "Kapinallisia kyyneleitä ne lienevät olleet", sanoi kirkkoherra, "sillä hän heittäytyi maahan, kiristeli hampaitansa ja huitoi käsivarsillaan, kauhean kouristuskohtauksen tapaamana; mutta olivathan ne kumminkin kyyneleitä sellaisia, jotka suuri tuska oli saanut vuotamaan, ja minusta tuntui siltä että niiden täytyisi sulattaa ja kuljettaa muassaan pois se, mikä oli erottamassa hänen sydämensä Jumalasta, ja toivoin että kaikki vielä voisi kääntyä hyväksi. Heittäydyin hänen viereensä maahan, laskin käsivarteni hänen hartioidensa ympärille ja huusin nyyhkyttäen liikutuksesta: 'Torquato! Tule jälleen veljekseni! Rukoilkaamme yhdessä! Kuule minua! Rukoilkaamme!' Hetken ajan näytti siltä kuin hän olisi jäänyt kuuntelemaan jotakin tai muistellut jotakin, joka tuotti lievitystä, mutta sitten hän äkkiä hypähti puoleksi pystyyn, sysäsi minut molemmin käsin kiivaasti luotansa ja sopersi: 'pappi!' — niin täynnä vihaa ja inhoa, että se tuotti minulle ruumiillista tuskaa enkä kyennyt häntä pidättämään, kun hän läksi pois." Sen jälkeen ei Jurewitsch ollut enää tavannut tuota kammottavaa, surkuteltavaa ihmistä.
Haluten lohduttaa häntä lausuin hänelle: "Ken rohkenee lausua tuomion sielun syyllisyydestä tai syyttömyydestä? Ken tietää mikä näkymätön voima Torquatoa yllytti rikoksiin? Ehkei se, mitä raamattu kertoo pahojen henkien riivaamista, ole pelkkää tarua."
Hämmästyneenä hän käänsi minua kohden kosteat, suloiset silmänsä ja sanoi: "Ei se ole mikään taru. Jumala tietää kuinka olen taistellut, karkottaakseni pahan hengen hänestä. Olen koettanut jännittää tahtoani, niin että ponnistuksesta kävin tiedottomaksi, kaiken voimani olen vuodattanut rukouksiin, jotka haihtuivat tehottomina kuin huokaukset. Joko paha oli takertunut liian lujasti hänen sieluunsa, tai minulta puuttui voima, joka olisi sen tuhonnut."
Katselin hänen kasvojensa kaunista, mutta heikkoluontoisuutta kuvastavaa ääriviivaa. Ei tuo mies todellakaan näyttänyt uskonsankarilta, joka masentaa vastarinnan ja jota paha arkana pakenee. Väliin hänen silmissään tosin näkyi tuikahduksia, jotka voivat saattaa otaksumaan että hänellä oli hehkuva mieli; mutta ne olivat vain heijastuksia sammuneesta tähdistöstä eivätkä hänen omassa itsessään olevan lämmönlähteen elähyttäviä säteitä.
Koetin saada häntä vakuutetuksi siitä, että Jumala pitäisi hänen hyvää tahtoansa teon arvoisena, mutta hän pudisti vain surullisesti päätänsä. "Ei", sanoi hän, "ei Jumala tyydy pelkkään tahtoon. Jos minulla olisi ollut hartaampi ja lujempi tahto, niin olisi minulla myöskin ollut voimaa. Minun olisi hänen ja Galantan pienenä ollessa pitänyt ankaruudella vastustaa sitä pahaa, mitä heissä huomasin. Mutta sitä en tehnyt, koska pelkäsin että heidän rakkautensa laimenisi siitä, jos olisin ankarampi. Vähitellen sitten huomasin, että he siitä huolimatta käänsivät sydämensä minusta, mutta en sittenkään voinut pakottaa itseäni käymään tarmokkaasti käsiksi. Minä olen menetellyt kuin kuninkaanpoika, joka jätti prinsessan vapauttamatta, siksi ettei tahtonut tuottaa hänelle tuskaa heittämällä hänet kaivoon. Näin heidän kiiruhtavan perikatoa kohden, kuin mielettömät itsemurhaajat, ja koetin pidättää heitä lempeillä sanoilla, sen sijaan että olisin käynyt heihin käsiksi ja taistellut heidän kanssansa sekä pelastanut heidät — tai joutunut syvyyteen yhdessä heidän kanssansa. Nyt on toinen heistä kadotettu, ja Jumala vaatii hänen sielunsa minulta."
Melkein kärsimättömästi pyysin häntä lakkaamaan kiduttamasta itseänsä tuolla tavoin ja muistamaan että Jumala on armon Herra eikä tuomitse paatuneintakaan syntistä iankaikkiseen kadotukseen. Mutta oli mahdotonta saada häntä luopumaan omasta käsityskannastaan. "On olemassa synti, jota ei koskaan anneta anteeksi", sanoi hän. "Jokainen voi valita valkeuden tai pimeyden, taivaan tai helvetin, ja niin kauan kuin hänessä on jäljellä kipinäkään hyvää, on vielä toivoa. Mutta joka tahallaan kuolettaa sen hyvän mitä hänessä on, se joutuu pimeyden valtaan, eikä Jumalakaan enää voisi häntä pelastaa, sillä hän ei ole enää mitään, hän on osa olemattomuutta, iäisyyteen vajoavaa olemattomuutta." Kun hän samalla kauhun valtaamana katsahti minuun, tunsin väristyksen, ikäänkuin olisin kuullut kaukaa kajahtavan pasunanäänen, joka kutsui kuolleet viimeiselle tuomiolle. Ehkä tuo, mitä hän sanoi, oli totta. Ehkäpä on itsemme valittavana, tahdommeko kuolemattomuuden, ja ehkä henkien maailmassa, valon joukkojen pyrkiessä elämää kohden, se, mistä valo on sammunut, jykeänä ja tajuttomana vaipuu syvyyteen, iankaikkiseen kuolemaan.
Sillä välin oli meidän lähellemme kokoutunut naisia, vanhoja ja nuoria, jotka katselivat kirkkoherraansa kunnioittavasti ja uteliaasti ja joista muutamilla näytti olevan hänelle asiaa. Tuskin oli hän huomannut heidät, niin hänen kasvojensa ilme kävi viehkeän ystävälliseksi, ja hymyily, millä hän heitä tervehti, oli melkein mielistelevä. Lausuttuaan minulle lyhyesti jäähyväiset hän meni arasti lähestyvää vaimoa kohden kevein askelin, kuin kuningas, joka tietää että hänen kätensä kosketus tuottaa lievitystä ja jakelee siunauksia kuin ropoja ylellisyydestään, sääliä tuntematta, mutta viehättävällä tavalla. Kuulin hänen miellyttävän äänensä nousevan ja laskevan lempeästi värähdellen.
Käännyin toisaanne, katsomaan merta, joka nyt oli vaipunut hämyyn, ja mietin tuota, mitä Jurewitsch oli sanonut. Kun nyt koetin muodostaa mielessäni kuvan Torquatosta, jota olin nähnyt vain kerran pikimmiltään, näinkin edessäni tahtomattani Lisabellan kasvot, hymyilevinä, suloisina, ihanoina. Näin selvästi hänen kirkkaat, mustien ripsien reunustamat silmänsä, nuo silmät, jotka eivät olleet sinisiä, eivät vihreitä, eivät harmaita — vaan kuin sadevesi värjätyssä lasissa. Tuo vertaus tuli päähäni, ja vaikka se minusta oli ruma, tyhmä ja epäaistikas, niin en kumminkaan päässyt siitä erilleni. Näin nuo silmät yhä edessäni, ja minun täytyi katsoa niihin ja kysyä: "Oletko sinä sielu, joka on vajoava olemattomuuteen? Oletko sielu, joka irtaantuu Jumalan hengestä, menehtyäkseen jäljettömiin, pimeyteen ja kuolemaan?" Minusta oli kuin olisin nähnyt hänen itsensä, hänen ihanan ruumiinsa vaipuvan olemattomuuden syvyyteen ja olisin seisonut kuilun partaalla, tuntien kammoa ja yli-inhimillistä sääliä, käsiäni väännellen, mutta voimatta seurata häntä.