XV

Sielujen päivänä oli myrskysää. Tuuli kiisi hautuumaalle vievää tietä pitkin mustapukuisten ihmisten ohi haudoille ja edelleen niiden ylitse. Kun hämärässä, joka oli alkanut varsin aikaiseen, saavuin Vanhaankaupunkiin, luikerteli se kuin suuri mato katuja pitkin, vonkuen ja korskuen nälästä ja ahneudesta. Farfalla istui kirkkomuorin kanssa lieden ääressä ja muori sanoi: "Nyt vanha Mukerutz sitoisi talonsa kiinni, ettei tuuli heittäisi sitä kumoon." Vanha Mukerutz oli hänen lapsena ollessaan asunut lähellä kirkkoa ikivanhassa, epävakaisessa pienessä talossa, ja peläten että tuuli voisi kaataa sen kumoon hän aina rajuilman lähestyessä kietaisi sen ympärille paksun nuoran ja kiinnitti sen vieressä seisovaan tukevaan lehmukseen, joka vieläkin oli nähtävänä. "Näin usein", kertoi muori, "kuinka tuo valkotukkainen mies tulipunainen lakki päässä katsoi ulos akkunasta, puiden nyrkkiä tuulelle ja nauraen ääneen, kun se ei voinut saada hänen taloansa temmatuksi mukaansa." Puheltiin hiljaa, sillä Riccardo makasi vuoteellaan uneen vaipuneena; hän oli sen näköinen, että häntä olisi voinut luulla kuolleeksi. Edellisenä päivänä hän oli mennyt poliisivirastoon toivoen voivansa saada harmonikkansa takaisin: mutta hänen puheistansa ei ollut mitään apua, sitä ei annettu hänelle. Herra, jonka kanssa hän puhui asiasta, ei ollut juuri epäystävällinenkään, sanoi vain että eihän Riccardolla olisi mitään hyötyä harmonikastaan ennenkuin saisi kerjäläiskirjan, ja sitä hän ei voinut saada ennenkuin joku niistä, joilla niitä oli, kuolisi, sillä niitä annettiin vain määrätty luku. Mutta kun joku kuolisi, niin otettaisiin Riccardon pyyntö ensiksi huomioon. Sitä he eivät ottaneet uskoaksensa, että Riccardo halusi saada harmonikkansa soittaaksensa sillä kotona omaksi huviksensa. "Enin kaikesta loukkasi Riccardoa", sanoi Farfalla, "se, että tuo herra sanoi: 'Sinä saat kirjan niin pian kuin joku toisista suoriaa tiehensä tästä maailmasta'. — 'Mitä kurjia olentoja me olemmekaan', sanoi Riccardo, 'kun kuolemastammekin puhutaan tuolla tavoin!' Ei hän puolestaan puhuisi elukastakaan sillä tavalla."

Kirkkomuori, johon nuo puheet eivät tehneet mitään vaikutusta, lausui: "Ensimäinen soittoniekoista, joka kuolee, on Vaivaiskreivi. Näin hänet eilen ja sanoin hänelle: 'Sinä olet juonut niin paljon kuin sinuun mahtuu, Vaivaiskreivi. Olet jo kaulaa myöten täynnä!' Siihen hän sanoi: 'Minäkin luulen, että asiat ovat sillä kannalla. Siis tulppa suulle ja alas kellariin, madot ovat jo odottamassa.'" Sitten kertoi muori minulle että Vaivaiskreivi polveutui suvusta, joka oli kaupungin vanhimpia aatelissukuja, ja että hänellä oli nimi, johon kuului kruunukin ja jota hän, kuten sanoi, ei möisi miljoonastakaan. Kun hänen vanhempansa olivat huonoissa varoissa, mutta hän oli suvultaan perinyt rakkauden naisiin, korttipeliin ja ylellisyyteen, teki hän velkaa, tuhlasi kaiken mitä käsiinsä sai, kunnes kukaan ei enää tahtonut antaa hänelle lainaa. Sitten hän rupesi juopottelemaan, ja kun hänellä oli kaunis ääni alkoi hän ansaita rahaa laulamalla kadulla, — mihin oli saanut luvan ylhäisen nimensä takia ja millä ansaitsi niin paljon, että voi joka päivä juoda itsensä juovuksiin. Nyt hän oli jo niin vanha ja raihnainen, ettei voinut enää lainkaan liikkua ilman poikansa apua. "Kun Riccardo odottaa vielä vähän, niin hänestä voi tulla Vaivaiskreivin seuraaja", sanoi kirkkomuori ja lausui sitten jäähyväiset, mennäksensä hautuumaalle, missä hänen piti lukea rukous seitsemälläkolmatta haudalla. Kysyin Farfallalta, uskoiko hän, että tuo keinottelevainen eukko todella menisi sellaisella säällä hautuumaalle lukeaksensa seitsemänkolmatta rukousta toisten ihmisten asemesta, joista ei voinut liioin välittää. Mutta Farfalla, vaikka ei muutoin ollutkaan herkkäuskoinen, vakuutteli innokkaasti, että kirkkomuori ei suinkaan ollut mikään petkuttelija, vaan että hän joka vuosi sielujen päivänä istua kökötti aina myöhäiseen iltaan saakka haudoilla rukoilemassa ja ansaitsi sillä paljon rahaa. Moni oli nähnyt kuinka hän pimeässä hypähteli haudalta toiselle, kuin iso sammakko.

Minä olin käynyt istumaan akkunalaudalle ja katsoin alas puolipimeälle, autiolle kadulle, jonka tuuli näytti lakaisseen tyhjäksi, valmistaakseen tilaa kuolleitten voittokululle. Näin siellä vain erään naisen, joka tuulta vastaan ponnistellen tuli hitaasti katua ylös. Hänellä oli kädessä lautanen ja hän huusi käheällä, väsyneellä äänellä moneen kertaan: "Almuja sielu raukan hyväksi!" Almujen kokooja oli tuon mielipuolen vaimo, joka vuosia sitten oli varkaudesta joutunut vankeuteen ja nyt vihdoinkin oli kuollut; vaimo kerjäsi rahaa, saadaksensa hänet sanallisesti ruumisarkkuun ja hautaan. "Tuollaiseen tarkoitukseen antaa jokainen kreutserin", sanoi Farfalla, "mutta hän ei sittenkään liene vielä saanut kylliksi, sillä hän tulee jo kolmatta kertaa tälle kadulle." Annoin hänelle rahan, jonka hän itse vei vaimolle; kun ulko-ovi aukeni, kuulin kuinka tuuli suhahti sisään järkyttelemään haurasta porrasta. Farfalla meni vaimon luo ja puhuttuaan muutaman sanan hänen kanssansa läksi tämä kulkemaan edelleen, tuulen liehutellessa hänen ohueita vaatteitansa niin, että pakkasen täytyi tunkea luihin ja ytimeen saakka. "On onneksi hänelle, että mies kuoli", sanoi Farfalla tullessaan jälleen sisään. "Mutta hän itse on niin riutunut työstä ja puutteesta, ettei hänkään varmaankaan elä enää kauan."

Ylhäällä nurkassa sytytettiin tuo himmeävaloinen rikkinäinen lyhty ja sytyttäjä kiiruhti mahdollisimman nopeasti tikapuineen katua alas, kulkien seinäviertä pitkin suojaa saadakseen. Hetken kuluttua aukeni vastapäätä olevan talonovi, ja suutari Bonalman rakastajatar asetti oven eteen suuren jykevän pytyn. Hän kurotti ovesta ulos kuuntelemaan myrskyn suhinaa, katsahti ylös ilmaan, josta kadulle juuri kahisten tuprahti joukko kuivuneita lehtiä, ravisteli itseänsä ja peräytyi jälleen sisään. Farfalla selitti minulle että hänen äitinsä oli kuollut ja että hän asetti ovelle vettä kuolleitten juotavaksi, jos ne tulisivat. "Mutta jos kuolleille antaa juotavaa," sanoi hän, "niin niille on annettava punaista viiniä, vaan hän on liian itara tehdäksensä sen." Mieleeni muistuivat suutarin vaimon leveät kasvot ja tuo mies, jonka olin nähnyt istuvan arkana, kalpeana, umpimielisenä kuin se, jolla on murha omallatunnollaan. 'Ken tietää', mietin mielessäni, 'eikö tuo nuori, upea olento ehkä vuoden kuluttua itse lähesty tuota ovea verettömänä haamuna, ahnaasti hakien maallista juomaa, joka soisi hetkeksi eloa.'

Farfalla sanoi että hän kernaasti panisi kuolleille lampun palamaan, mutta Riccardo ei sallinut sitä. Syytä ei Farfalla tietänyt — Riccardon päässä pyöri niin paljon omituisia ajatuksia, joita hän ei ilmaissut muille. Mutta ensi vuonna hän varmaankin voisi panna lampun palamaan Riccardon varalta, arveli hän, ja hän kysyi, enkö minäkin sitä luullut. Kun näki tuon riutuneen olennon, joka kovalla alustallaan leväten jo muistutti kuollutta, niin täytyi tulla vakuutetuksi siitä, että hänen loppunsa oli lähellä, ja sen sanoinkin Farfallalle, joka katsoi minuun kasvot omituisessa jännityksessä, ikäänkuin hän olisi hartaasti toivonut että vahvistaisin hänen arveluansa. Minulle muistui mieleen, kuinka Riccardo oli minulle kertonut, että äiti meni pyhälle vuorelle rukoilemaan hänen kuolemaansa, ja kuinka hän väliin heidän kiistellessään katsoi äitiin epäluuloisesti, ikäänkuin kysyen, toivoiko tämä hänen kuolemaansa.

Kääntyen äkkiä Farfallaan päin kysyin nyt häneltä, oliko Riccardo oikeassa ja oliko hän käynyt rukoilemassa hänen kuolemaansa, ja hän vastasi heti, aivan epäröimättä, myöntävästi, katsoen samalla lujalla katseella minua silmiin. Hän lienee huomannut että minua hämmästytti, melkeinpä kammotti tuo, että äiti voi toivoa lapsensa kuolemaa, sillä hän lausui hetken kuluttua, vaikka en ollut virkkanut mitään: "Useinhan näkee sanomalehdillä kerrottavan vanhemmista, jotka pelosta että heidän täytyisi nähdä lastensa kuolevan nälkään, tappavat heidät ja itsensä. Tappaa Riccardoa en voisi, mutta en käsitä, kuhunka hän joutuu, jos kuolen ennen häntä. Tuo ainoa toivomus minulla vielä on: että saisin nähdä hänet kuolleena. Sitten kuolen kernaasti heti hänen jälkeensä." Tuona hetkenä minä ihailin ja rakastin Farfallaa. Sanoin hänelle että minun mielestäni olisi parempi, jos Riccardo vietäisiin sairaalaan, missä hän saisi sellaista hoitoa kuin hänen tilansa vaati; mutta hän sanoi että kaikki hänen koetuksensa saada Riccardo siihen suostumaan, olivat olleet turhat. Kun hän vain otti asian puheeksi, joutui Riccardo pois suunniltaan, sillä hänen mieleensä johtuivat nuo sairashuoneessa vietetyt kymmenen vuotta, ja äskenkin hän oli ruvennut itkemään ja kysynyt nuhtelevasti, miksi äiti ei tahtonut sallia hänen kuolla kotona. Nyt ei Farfalla enää maininnut koko asiaa. Minä lupasin tehdä voitavani, saadakseni hänet lempeällä tavalla taivutetuksi suostumaan ja aioin ryhtyä toimeen heti kun hän heräisi ja jäisin yksin hänen kanssaan. Farfalla aikoi nimittäin mennä katsomaan pikku Anettaa, joka näihin aikoihin odotti karnavaalilapsensa syntymistä.

Muutama kuukausi sitten olin toimittanut Anetta'n erään seurapiiriini kuuluvan ihmisystävälliseksi tunnetun naisen luo palvelukseen, saattaakseni hänet ympäristöön, missä järjestys ja hyvät tavat vallitsivat eikä hän olisi alttiina tehtaanväen vaikutukselle. Hänen ei tarvinnut olla koko päivää työssä, vaan hän sai illan suussa palata lastensa tykö, ja häntä kohdeltiin hyvin. Ei hän tosin ollut kernaasti suostunut ehdotukseeni, sillä kuten useimmat muutkin Vanhankaupungin naiset hän piti vapautta erinomaisen suuressa arvossa; mutta kun kirkkoherrakin pyrki vaikuttamaan samaan suuntaan kuin minä, antoi hän meidän toimiella ja menetellä kanssansa tahtomme mukaan, panematta vastaan. Emäntä oli aluksi varsin ihastunut tuohon sievään, lapsellisen miellyttävään palvelijaansa, mutta pian hän alkoi valitella hänen huolimattomuuttansa ja epäsäntillisyyttänsä. Varoituksia saadessaan Anetta tosin pelästyi pahanpäiväiseksi ja lupasi vastedes panna parastansa, mutta seuraavana päivänä näytti tuo kaikki jo haihtuneen hänen mielestänsä. Minun suositukseni takia ja säälistä osotti emäntä lempeyttä tuota avutonta olentoa kohtaan, toivoen Anetta'n lapsen synnyttyä parantavan tapansa, mutta pudistaen kumminkin epäileväisenä päätänsä, koska arveli kaiken pahan oikeaksi syyksi velvollisuudentunnon täydellistä puuttumista, eikä voinut pitää minään lieventävänä asianhaarana sitä, että Anetta unohti ajan juoksun ja luudat ja ämpärit ja pesurätit sen takia, ettei voinut olla haaveksimatta onnenhuumauksesta ja hillittömästä riemusta.

Farfallan lähdettyä istuin akkunan ääressä ajatellen tuota pikku raukkaa, joka oli tanssijaisyön huumeen ja kuumeen tuloksena joutuva tähän myrskyisään, kolkkoon maailmaan. Tuuli oli jo heikennyt ja vaikeroi vain hiljaa katuja kierrellessään, niin että kuulin selvästi Riccardon hiljaisen hengityksen ja narahtelevat äännähdykset, joita hänen papukaijansa — hänen vieraalla maalla kuolleen ystävänsä holhotti, jonka hän oli perinyt, — tuon tuostakin päästeli. — Meidän keskuudessamme näkee alabasterisen pikku Amorin sirona istuvan, nuolillansa leikkien, hyväsävyisen vanhan jalopeuran selässä tai veitikkamaisen nöyränä taivuttavan selkäänsä kevykäisen naisenkengän kukistamana. Todellinen rakkaudenjumalatar tallaisi yhdellä ainoalla askeleella tuon typerän olennon murskaksi. Tuolla olin hänet jo näkevinänikin — niin, näin hänen suuren valkoisen muotonsa tulevan esiin hämäristä, näin hänen synkät silmänsä tuuheine kulmakarvoilleen, hänen julman, säälimättömästi hymyilevän suunsa. Miekkako hänellä oli tuon pitkän mustan viitan alla, joka tohisten kuin tumma virta kiemurteli hänen jäljissään? Valkoisen, täyteläisen käden, joka rinnalla piti sitä koossa, voi huomata olevan säälimättömän orjain kukistajan käden. Tuijottaessani tuohon olentoon näin hänen rinnallensa ilmestyvän petoeläimiä, pantteria, tiikereitä, hyeenoja, jotka kuten tottelevainen koiraparvi seurasivat tuota taitavaa metsästäjää, — maata kohden kyyristyneinä, häntää heiluttaen ja kiristäen kiiltäviä hampaitansa ja vilkuillen ahnailla silmillään puolelle ja toiselle. Hänen tyly katseensa on välinpitämättömänä kiintynyt petojen ahdistelemiin verta vuotaviin ihmisiin, jotka vaikeroivat, puolustautuvat, kiemurtelevat tuskissaan ja epätoivoissaan ja pyrkivät yhä uudelleen pystyyn, murhanhimoisia eläimiä pakoon, ja väsynyt hymyily näkyy hänen kopeilla huulillansa, kun he kohottavat kätensä taivasta kohden ja rukoilevat apua jumalilta ja pyhimyksiltä, joita heidän rukouksensa eivät koskaan saavuta.

Olin istunut pitkän aikaa tuijottaen kadulle, kun Riccardo heräsi, puhutteli minua ja saattoi minut palaamaan todellisuuteen. Olin tuonut hänelle muutamia vähäisiä lahjoja, joiden tiesin ilahduttavan häntä, ja sanoin kuten tavallisesti että Lisabella oli lähettänyt ne hänelle. "Näin hänestä juuri unta", sanoi hän. "Olin hautuumaalla ja hain hänen hautaansa, sillä hän oli kuollut. Silloin näin äkkiä kirkkomuorin istumassa, pitkä rukousnauha kädessään, hautakummulla, jossa ei kasvanut mitään. Kysyin, kenen puolesta hän rukoili, ja hän sanoi rukoilevansa Lisabellan puolesta. Mutta juuri kun aioin kysyä, miksi haudalla ei ollut mitään istutuksia, näinkin muorin asemesta Lisabellan valkoisena kuin enkeli ja hehkuvat siivet hartioilla. Hän nojasi päätään käteensä ja katsoi minuun hymyillen." Hän näytti iloiselta, ikäänkuin onni olisi kohdannut häntä, enkä raskinut ruveta puhumaan hänen kanssansa sairaalasta, sillä tiesinhän että tulisi vielä yllin kyllin sellaisiakin hetkiä, jolloin hän muutoinkin olisi surullisella mielellä.

Kun pimeän tultua kuljin autioita katuja pitkin kotiin, suhahteli tuulessa parvittain kuolleita, jotka käyttivät hyväksensä tuota lyhyttä hetkeä, jolloin heidän oli suotu palata rakkaaseen elämään. Kuten päivänkorennot ne leijailivat heille sytytettyjen himmeäliekkisten lamppujen ympärillä sekä kohden ovia, jotka olivat suljetut heiltä. Myrsky säisti heidän kaihoisaa lauluansa: "Ota meidät jälleen huomaasi, oi elämä! Suo meille vielä valoasi, oi elämä! Suutele meitä tulisilla suudelmillasi, huumaa meitä kimaltelevilla kyynelilläsi! Pane ruususeppeleesi päähämme, joskin ruusut kuihtuvat ja okaat repivät meidät verille! Pane päähämme orjantappuraseppeleesi, oi elämä, jos vain yksikään ruusu kukoistaa okaiden välillä ja tuoksuaa kimaltaen kastehelmistä!"