XVI
Minun onnistui helpommin kuin olin luullutkaan saada Riccardo taivutetuksi muuttamaan sairaalaan, ja se johtui siitä, että hänessä nyt, vähän ennen hänen loppuansa, elpyi toivo että voisi jäädä eloon, vieläpä parantuakin, ja hän otaksui että paraneminen kävisi nopeammin sairaalassa. Hänen toivonsa perustui suureksi osaksi siihen seikkaan, että hänen kipeän jalkansa haavat olivat menneet umpeen, — mitä seikkaa hänen äitinsä päinvastoin piti huonona merkkinä. Ennen oli Riccardo aina käynyt merenrannalla muutamalla syrjäisellä paikalla pesemässä kipeätä jalkaansa, ja hän oli muutoinkin hoitanut sitä sairaalassa saamiensa neuvojen mukaan. Kenenkään muun hän ei sallinut nähdä haavojansa, ei edes äitinsäkään; lääkäri, joka oli toimittanut leikkauksen, oli ainoa, joka oli saanut nähdä ne. Kuuman kesän aikana hän oli ollut liian voimaton hoitaaksensa niitä, ja sitä arveli Farfalla syyksi siihen, että ne olivat menneet umpeen ja tauti kääntynyt sisäänpäin. Toisin ajoin minusta näytti siltä kuin Riccardo olisi aivan selvästi tiennyt että hänen nyt täytyi kuolla, vaan joko tuo ajatus välähti vain väliin, salaman tavoin tullen ja mennen, hänen mielessänsä, taikka pyrki hän tietämättänsä siitä vapautumaan, sillä ei hän koskaan maininnut siitä mitään. Kun tulin vaunuilla noutamaan häntä sairashuoneeseen, oli hänen äitinsä panemassa myttyyn muutamia pikku kapineita, jotka hänen piti saada mukaansa, ja hän itse puuhaili levottomasti, järjestellen tavaroita, jotka aikoi jättää kotiin. Vaikea oli hänen erota eläimistään, varsinkin kun Carmelo ei enää ollut niitä hoitamassa ja ruokkimassa, ja hänestä äiti ei tässä suhteessa ollut oikein luotettava. Mutta hän koetti, nähtävästi minun tähteni, salata tunteensa eikä vastannut mitään papukaijallekaan, joka lujalla ja kimeällä äänellä hyvästeli häntä. Ovella hän vielä kerran kääntyi katsomaan taaksensa, ja kun hän näki kainalosauvansa seisovan nurkassa, pyysi hän äitiä asettamaan sen hänen vuoteensa viereen, missä sen paikka aina oli ollut. Farfalla kiiruhti täyttämään hänen pyyntönsä, mutta ei osannut tehdä sitä aivan hänen mielensä mukaan, sillä hän punastui harmista ja kärsimättömyydestä ja sanoi ärtyisesti: "Pään puolelle, äiti, sen tavalliselle paikalle! Siitä otan sen, kun tulen takaisin." Päivä oli synkkä ja sateinen, pilvet, linnut, ihmiset — kaikki liikkuivat uneliaan hitaasti tuossa kosteassa ilmassa, ja hitaasti, kuten olin määrännyt, vierivät meidänkin ajopelimme riemuporttia kohden. Yksi ainoa lehti, punainen kuin veripisara, oli enää jäljellä portista riippuvissa kuihtuneissa köynnöksissä, jotka kuten ruoskansiimat iskivät vaunumme akkunoihin portista ajaessamme. "Kun tulen takaisin, ovat ne vihreät", sanoi Riccardo, katsoen voitonvarmana hymyillen äitiinsä, joka ei keksinyt mitään vastausta.
Lääkäri, jonka valvonnan alaisena tuo sairaala oli, minne Riccardo vietiin, oli miellyttävä mies. Ne, jotka tuotiin hänen hoidettavikseen, olivat tavallisesti parantumattomia, enkä tiedä olivatko hänen parannustapansa koskaan osottautuneet erityisen tehokkaiksi. Mutta hän oli suopea ja järkevä ihminen, ja hän oivalsi heti ensi silmäyksellä ihmisten ulkonaisen ja sisällisen tilan ja kohteli heitä sen mukaan, vaivaamatta turhaan itseänsä taikka heitä. Siten kävi sairaille olo hänen hoidossansa miellyttäväksi ja kodikkaaksi, eikä kuolokaan tuntunut niin kolkolta kuin muutoin olisi ollut kotoa poissa. Hän tutki Riccardoa vain pikaisesti, nähtävästi siksi ettei tahtonut suotta tuottaa hänelle kipuja, kun lienee heti huomannut, että tässä oli pikainen loppu odotettavissa. Mutta hän jutteli iloisesti hänen kanssansa, pani hänet kertomaan sairautensa synnystä ja kehityksestä ja siveli lopuksi ystävällisesti hänen mustia kiharoitansa lausuen: "Mutta toiste et enää joudu meidän käsiimme. Pysy rohkealla mielellä, poikaseni, niin että pian paranet. Sitten juomme yhdessä terveytesi maljan, ja sinä käännät minulle selkäsi etkä enää koskaan tarvitse meikäläisten apua!"
Jäätyään yksin Farfallan ja minun kanssani sanoi hän ettei enää ollut parantumisen toivoakaan. "Vahinko että tuon herttaisen poikasen täytyy erota elämästä — ja sellainen uhkea rinta ja sellaiset vahvat keuhkot kuin hänellä on!"
"Ettekö sitten enää koeta mitään keinoja hänen parantamiseksensa?" kysyi Farfalla rukoilevasti, ja lääkäri vastasi ystävällisesti: "Koetan kyllä, mutta emme voi toivoa niistä olevan apua. Sallikaamme poika paran päästä lepoon pitkällisistä kärsimyksistänsä."
Kaiken tämän tapahtuessa oli Farfalla ollut kiihkeässä jännityksessä, jota koetti salata, vaan jonka helposti huomasin hänen silmistänsä. Vaikka hän oli pyytänyt ettei lääkäri jättäisi mitään keinoja koettamatta, jotka voisivat tuottaa apua, vapisi hänen sydämensä pelosta, että kuolema voisi siirtyä tuonnemmaksi — eikä ainoastaan siitä syystä, minkä hän oli minulle maininnut, vaan siksi ettei hän enää luullut voivansa kantaa taakkaansa. Hän toivoi Riccardon kuolemaa päästäksensä vapaaksi ainaisesta huolesta, tokko voisi hankkia sairaalle, mitä tämä tarvitsi. Nyt täytyi tapahtua sen, mitä hän oli odottanut päivästä päivään, vuodesta vuoteen, nyt tulisi ratkaistuksi hänen elämänsä tärkein kysymys, vapauttaisiko Jumala hänet hänen kuormastansa, ottaen sen omiin voimakkaisiin käsiinsä. Hän oli usein puhunut siitä, kuinka paljoa helpompi hänen olisi olla, jos Riccardo olisi poissa. Varmaankin hänestä tuntui siltä, kuin rataslaitos, joka pakotti hänet ainaiseen, kiduttavan rasittavaan liikkeeseen, silloin pysähtyisi, ja hän pääsisi lepoon, — rauhaan tuolta ajatukselta, että Riccardo makasi kotona vuoteellaan ja odotteli häntä kysyäksensä: "Mitäs sinä nyt tuot minulle, äiti?"
Farfalla kävi kahdesti päivässä tervehtimässä Riccardoa, ja hänen luonansa kävi myöskin Nanni ja monet hänen tuttavistaan; kyttyräselkä vain ei tullut, vaan selitti Farfallalle, ettei hän voisi nähdä Riccardon kuolevan, ja hän istui itkien tämän tyhjän vuoteen ääressä hänen kotonansa. Yhdentekevää olikin yleensä Riccardoon nähden, ketä hänen tykönänsä kävi, — kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa kohdistuivat hänen äitiinsä. Kun hän puheli muiden kanssa, menivät hänen ajatuksensa pian sekaisin, ja hän kysyi, silmäillen ympärilleen avuttomana kuin eksynyt lapsi: "Missä äiti on? Milloin äiti tulee?" Ja kun tämä tuli, kysyi hän tosin oliko hänellä mitään mukanaan hänelle, mutta ei sitten ollenkaan kiinnittänyt huomiotansa kukkiin ja virvokkeisiin, joita hän asetti hänen eteensä, vaan oli tyytyväinen, kun äiti kohotti hänet puoleksi istualleen, niin että hän voi nojata päänsä hänen olkaansa.
Tein vieläkin yrityksen, saadakseni hankituksi Riccardolle hänen harmonikkansa takaisin, mutta poliisivirkamies, jonka kanssa jo kerran olin puhunut asiasta, ei nytkään ollut taipuva myöntyväisyyteen. Asia oli jo puolittain häipynyt hänen muististansa, hän sanoi osanottoni johtuvan herkkäuskoisuudesta ja asiantuntemisen puutteesta, ja hän joutui intoihinsa ja huusi, iskien nyrkkinsä pöytään: "Hirttää, hirttää ne pitäisi, kaikki tyyni! Noiden ihmisten suhteen kursaillaan liiaksi! Ne ovat kaikki tyyni juoppoja, varkaita, ryöväriä ja murhaajia, ja jos on joukossa jokin poikkeus, niin siitä käy vain selville että sääntö pitää paikkansa!" Onneksi ryhdyin, vastustamatta hänen väitettänsä, puolustamaan noita ihmisiä heidän typeryydellään ja tietämättömyydellään. Siitä hän näet sai aihetta ruveta puhumaan papeista, joiden sanoi olevan syypäät kaikkeen, sillä istuessaan kirkonpenkeillä töllistelemässä mielettömiä ilveitä tottui kansa laiskottelemaan, ja synninpäästön kautta vaivutettiin se yhä syvemmälle syntiin. Kun hän nyt oli saanut purkaa suuttumuksensa toiseen suuntaan, oli hän taipuvaisempi kuuntelemaan kuvaustani Riccardosta, ja se kohotti hänen pyöreisiin silmiinsä liikutuksen kyyneleet, ja minä sain nyt muitta mutkitta ottaa harmonikan mukaani.
Kun panin sen Riccardon vuoteelle, hymyili hän tosin, kuin olisi iloinnut, mutta se ei näyttänyt herättävän hänessä mitään selviä mielteitä. Kun kysyin, eikö häntä haluttanut soittaa, katsoi hän minuun tutkivasti ja lausui: "Huomenna!" Lisabellan nimikään ei enää tehnyt häneen mitään vaikutusta. Vaikka hän kuuli mitä sanoin, näytti hän kumminkin kuuntelevan jotakin muuta, ikäänkuin maallinen kieli ei enää olisi oikein voinut tunkea hänen tajuntaansa. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä olivat pyytäneet häntä sanomaan, haluaisiko vielä jotakin virvoketta, niin he hankkisivat sitä, olipa se kuinka kallista tahansa, ja hän oli pyytänyt sampanjaa, jota ei ollut vielä koskaan maistanut; mutta kun tuo vaahtoava juoma lähennettiin hänen huuliinsa, käänsi hän päänsä pois. Viime päivänä hän valitti, että huoneessa oli niin pimeä, ja että heti kun hän jäi yksin kookas mustapukuinen pappi tuli hänen vuoteensa ääreen eikä lähtenyt pois, kuinka hän viittailikin häntä menemään. Mutta tietysti hän ei koskaan ollut yksin, eikä sairashuoneessa edes ollutkaan pappia. Hän erosi elämästä ilman kuolonkamppailua, nojaten puoleksi istuallaan, kuten hänellä oli tapana, äitiinsä, joka oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, mutta jota hän ei enää tuntenut. "Missä äiti on?" kysyi hän, ja kun äiti vastasi: "Tässä minä olen, Riccardo", oli hän hetken levollinen, mutta kysyi sitten taas: "Missä äiti on?" Juuri ennenkuin veti viimeisen syvän hengenvetonsa loi hän murtuvat silmänsä oveen, josta äiti aina oli tullut hänen luoksensa.
Farfalla oli yhä vielä yhtä kiihtyneessä mielentilassa kuin oli ollut siitä saakka kuin Riccardo oli tuotu sairaalaan, ja sen lisäksi hänet oli vallannut melkein sietämätön väsymys. Hänen silmänsä olivat kuivat ja hehkuivat kuin kuumeesta, hän ei maininnut sanallakaan että olisi tuntenut surua eikä suonut itselleen hetkeksikään lepoa, vaan oli yhtä mittaa toimessa, valmistellen hautajaisia. Minulta hän pyysi vanhaa paitaa pukeaksensa sen ruumiin ylle, mutta kun tarjosin vanhaa pukuakin, sanoi hän että kun Riccardo ei eläessään ollut koskaan saanut uutta, niin saisi hän ainakin nyt kuoltuansa. Noiden valmistusten ohella piti myöskin murhe muista häntä alinomaisessa puuhassa. Riccardon eläessä oli hän usein auttanut hoitajattaria ja, ollen voimakas ja käytännöllinen, ollut heille suureksi hyödyksi. Nyt koitui hänelle huolta eräästä vanhasta miehestä, joka oli kuollut sairashuoneessa samoihin aikoihin kuin Riccardo ja jolla ei nähtävästi ollut mitään omaisia, sillä ei kukaan ollut käynyt häntä katsomassa. Hän ei ollut jättänyt jälkeensä ainoatakaan kreutseriä, ja Farfallaa huolestutti nyt se, että vanhus pantaisiin arkkuun jalat paljaina. "Pitääkö hänen, siksi että oli kerjäläinen eikä maan päällä omistanut mitään, mennä paljain jaloin taivaaseen?" sanoi hän, ja hän pani Vanhankaupungin naisten kesken toimeen rahankeräyksen ja sai jokaiselta kreutserin, ja niillä ostettiin sitten tuohon tarkoitukseen soveltuvat kengät.
Vihdoin oli hän saanut Riccardon puetuksi mielensä mukaan, ja tämä lepäsi nyt ruumisarkussa, kiharoillaan punaisista ja valkoisista ruusuista sidottu jäykkä seppele, joka vaikutti varsin räikeästi hänen riutuneiden, juhlallisten kasvojensa rinnalla. "Hän näyttää kuin sulhaselta", sanoi Farfalla tyytyväisenä, katsoen minuun väsyneillä, nääntyvillä, melkein elottomilla silmillään.
Kuten olin luvannut Riccardolle, lauloi hänen hautajaisissaan poikaskuoro tuon laulun, jonka hän itse onnettomalla ajeluretkellämme oli valinnut:
"Murhe murtuu, tuska taukoo
Kuolema kun luoksein saa!"
Olin kuulevinani heidän heleihin ääniinsä kaukaa sekaantuvan hänen hiljaista lauluansa, ja minusta oli kuin olisin nähnyt hänen ihastuneena ja soiton hurmaamana haltioissaan huojuttelevan päätänsä, katse luotuna ylöspäin. Seisoikohan hän nyt paratiisin suurella riemuportilla, katsellen vihreitä oksia, jotka viittoellen kutsuivat häntä sisään, ja ajatellen: 'Nyt olen kotona!' Mieleni oli vallannut harras liikutus ja kaipaus ja katsahdin Farfallaan, peläten että tuo sävelmä olisi tehnyt häneen liian valtavan vaikutuksen, sillä varmaankin hän oli kuullut Riccardonkin laulavan sitä. Mutta näytti siltä kuin hän ei olisi tiennyt mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui; hänen väsyneillä kasvoillaan ei näkynyt mitään liikutusta, eivät edes hänen silmäluomensakaan värähdelleet. Kun tuo lyhyt juhlatoimitus oli lopussa ja arkku kohotettiin alustalta, näin ihmeellisen seikan: Farfalla kurotti kätensä häntä lähinnä olevaa seppelettä kohden, joka oli sidottu sypresseistä ja valkoisista ja sinipunaisista astereista, ja hän taittoi siitä kukaan, pikaisesti ja ikäänkuin salaa. Vasta kirkon ovella hänelle näytti muistuvan jotakin mieleen ja kukka putosi maahan; varmaankin hän oli aikonut viedä sen kotiin Riccardolle.
Kirkkotarhalta palatessa kuljimme äänetönnä yhdessä. Hän oli niin voimaton että varmaankin olisi rauennut kokoon, jos häntä olisi huomauttanut hänen väsymyksestänsä. Vanhassakaupungissa hän pysähtyi pienen puodin edustalla ja sanoi menevänsä ostamaan öljyä lamppuun, jonka pitäisi aina palamassa Riccardoa varten. Ihmettelin sitä että niin järkevä ihminen kuin hän suotta hankkisi itselleen tuon turhan menon ja neuvoin häntä ennen kaikkea suomaan itselleen lepoa, sillä kovin oli hän sen tarpeessa. Hän vastasi puheisiini: "Kun lapseni vielä olivat pieniä, oli minulla usein varsin niukalti rahaa, tullessani illalla kotiin, ja silloin sanoin heille aina: 'Katsokaas, tässä on kymmenen kreutseriä. Kumpaako tahdotte, leipääkö vai valoa?' — ja he huusivat aina yhteen ääneen: 'Valoa, valoa!' — ja minä kävin rahallani ostamassa öljyä lamppuumme. Samaten käytän nytkin mieluummin rahani valoksi Riccardolle kuin leiväksi itselleni."
Kertoessaan hymyili hän herttaisesti kuten aina, mutta kolean vaikutuksen teki tuo hymyily hänen valjuilla, riutuneilla kasvoillansa. Minun onnistui saada hänelle tyrkytetyksi rahaa leiväksi, mutta minusta tuntui siltä kuin hänen myöntymisensä olisi johtunut vain ruumiillisesta heikkoudesta.
Kotimatkalla jaoin kaikki lantit, mitä minulla oli mukanani, likaisille pienille lapsukaisille, joita näin kadulla unisina istua kököttämässä tai leikin touhussa silmät suurina astua kompastelemassa. Mieleeni tuli ajatus, että ehkä heidänkin täytyisi olla ilman valoa, kun aurinko, joka oli laskemaisillaan, olisi ehtinyt mennä mailleen, ja sitten he istuisivat jossakin pimeässä, matalassa suojassa, leivänkannikkaa pureskellen, sykkivin sydämin ja pelosta kokoonkyyristyneinä. Mutta en lainkaan pahastunut, kun sitten näin että muutamat noista pikku olennoista heti juoksivat riemuhuutoja päästäen lähimpään puotiin ostamaan rintasokuria ja Johanneksen leipää.