XVII
Löytyy ihmisiä, jotka kyllä voivat esiintyä ylevämielisinä, mutta eivät nöyrinä, joille kuten kuninkaille sopivat armoa osottavat liikkeet, vaan jotka käyvät kömpelöiksi ja tylyiksi, jos heidän täytyy notkistaa polvensa. Köyhien joukossa juuri usein tapaa olentoja, joista haluttaisi uskoa, että heidän sielunsa on muinoin majaillut ruhtinaallisessa asunnossa ja nyt, unohtaen heidän köyhyytensä, muinaisten muistojen valtaamana pakottaa heidät riisumaan repaleensa yltään ojentaakseen ne köyhemmille, — hymyillen ja välinpitämättömästi, ikäänkuin heillä olisi äärettömiä aarteita käytettävinään. Tuota laatua oli Galanta, joka oli vihannut kasvatusveljeänsä, kirkkoherraa, oikeastaan vain siksi, ettei voinut olla huomaamatta ja ihailematta hänen mielenpuhtauttansa, hienouttansa ja sivistystänsä ja oivalsi, että Jurewitsch sekä oman olentonsa että pappisvirkansa perusteella voi vaatia häneltä alistumista. Mutta Galanta, jolla oli himmeä tunne oman luontonsa voimakkuudesta, ei tahtonut alistua, ei ainakaan hänen tahtonsa alle. Mitä sitten Carmeloon tuli, niin olivat he tosin toistensa vertaiset, vaan kun Carmelo oli kunniallinen mies, mutta Galanta oli viettänyt sellaista elämää ettei häntä pidetty kunniallisena naisena, niin olisi hän joutunut kiitollisuudenvelkaan Carmelolle, jos tämä olisi ottanut hänet vaimoksensa, ja sellaisella taakalla ei tuo hillitön olento tahtonut rasittautua. Nyt oli Carmelosta tullut rangaistusvanki, ja heidän keskenäinen asemansa oli sen kautta muuttunut niin, että voi melkein katsoa Galantan tekevän uhrauksen, jos menisi hänen vaimoksensa. Tuo seikka oli syynä siihen että Galanta äkkiä päätti mennä naimisiin hänen kanssansa, kävi miten kävi. Hänen mielensä oli vallannut sääli ja halu suoda heti lohtua ja apua. Hänen täytyi myöskin myöntää, että oli itse suurissa määrin syypää Carmelon onnettomuuteen, ja hän tunsi olevansa velvollinen sovittamaan syyllisyytensä ja korvaamaan Carmelon kärsimykset; mutta pääasia oli kumminkin se, että tuo mies oli onneton, ja hän voi tuottaa hänelle lohtua. Sitä seikkaa ei hän lainkaan ottanut huomioonkaan, että Carmelo oli surmannut hänen veljensä, ihmisen, jonka kumppanina hän oli elellyt ja jonka mieliksi oli tehnyt paheksittaviakin tekoja. Sekoitettuja tunteita ei hänen mielessänsä yleensä liikkunut, ja kun hän kerran oli alkanut paheksia veljensä tekoja, niin rupesi hän häntä vihaamaankin, ja hänen vihaansa kiihdytti vielä tieto että hän itse oli antaunut hänen pahan tahtonsa vaikutuksille alttiiksi, — eikä Torquaton kuolemakaan saattanut häntä lainkaan sovinnollisemmalle mielelle. Tuo tunne, että voi tuottaa toiselle onnea, opetti hänelle nopeasti nöyrtymisenkin taidon, opetti hänet hellästi rukoilemaan. Aluksi ei näet Carmelo tahtonut ottaa korviinsakaan hänen puheitansa avioliitosta, sillä hänen mielensä oli varsin masentunut, ja hän suri haikeasti sitä että oli tuottanut äidillensä niin paljon huolta, ja Galantan täytyi kuin kerjäläisen kärttää hänen suostumustansa.
Jurewitschistakin oli onni sillä välin luopunut, ja hänkin oli säälin ja rakkauden tarpeessa. Kun nyt siis tuo hartaasti toivottu lapsi joulun aikoina syntyi maailmaan, päätti Galanta, jonka mieli uhkui onnea ja yleviä tunteita, pyytää kasvatusveljeään sitä kastamaan. Esiintyessään Carmelon jutussa todistajana oli Jurewitsch viehättänyt yleisöä lempeällä äänellään ja hienoilla, surumielisillä kasvoillaan, mutta kirkon miehille ei hänen ja sellaisen miehen kuin Torquaton veljeys — josta hän myöskin huomautti useammin kuin olisi ollut tarpeellista — ollut mieleen. Sen lisäksi oli levitetty huhu, että hän olisi Anetta'n äskettäin syntyneen lapsen isä, ehkäpä tuon toisenkin, joka oli syntynyt kohta Benvenuton kuoltua, — ja huonoissa kirjoissa oli jo ennestäänkin ollut tuo ylpeä nuori pappi, joka veti yhtä köyttä Vanhankaupungin roskaväen kanssa, mutta kohteli vertaisiansa, jopa ylhäisemmässäkin asemassa olevia omituisen alentuvaisella tavalla. Juuri siksi että kansalla — syystä kyllä — oli niin huonot ajatukset pappien siveellisyydestä, oli varsin harmillista, jos jokin heistä tuotti julkista pahennusta, ja siksi he tahtoivat väliin sopivassa tilaisuudessa näyttää, kuinka vakavasti käsittivät säätynsä velvollisuudet. Niinpä määrättiin nyt Jurewitsch papiksi pieneen syrjäiseen vuorikylään, mikä oli jokseenkin sama kuin jos hänet olisi tuomittu karkotettavaksi ihmisten ilmoilta tai elävänä haudattavaksi, sillä se, joka sinne lähetettiin, joutui varmaan kokonaan unohduksiin, unohti itse menneisyyden ja vaipui tuossa hiljaisessa yksinäisyydessä täydelliseen välinpitämättömyyteen. Mutta Jurewitsch ei surrut hänelle tapahtunutta vääryyttä eikä sitä että hänen täytyi erota seurakunnastaan, sillä hän oli varma siitä että uudessakin paikassaan voittaisi ihmisten sydämet, ihastuttaisi ja hurmaisi heitä. Sitä paitsi hänestä tuntui siltä kuin Jumala olisi määrännyt hänelle tuon vastoinkäymisen suodaksensa hänelle tilaisuutta kärsivällisyydellään sovittamaan veljensä rikoksia, joten hän siis ehkä vielä nytkin voisi tehdä jotakin tuon sielu raukan hyväksi.
Kun hän jouluyönä luki messun, kokoontui Pakanakirkkoon vielä tavallista enemmän väkeä häntä katsomaan. Rumasta, sateisesta ilmasta huolimatta vallitsi koko Vanhassakaupungissa hillitön juhlariemu. Noilla koukeroisilla, likaisilla kaduilla kuului kaikkialla harmonikan ja mandoliinin säveleitä naurun, huudon ja laulun keskeltä, joka kajahteli milloin äänekkäämmin, milloin hiljemmin. Kun tuli lähemmäksi, teki tuo riemasteleminen vastenmielisen vaikutuksen. Kapakkain ovien auetessa ihmisten tullessa ja mennessä virtaili kadulle kuumaa, ummehtunutta ilmaa, sisältä kuului lasienkilinää ja rähinää, ja väliin sulkivat tien juopuneet, jotka käsikynkässä käyden hoipertelivat eteenpäin, loilotellen epävakaisella äänellä. Noilla ihmisillä oli tapana juopoteltuaan kapakoissa mennä kirkkoon yö- ja aamumessuun, ja siksi seisoi kirkon ovella poliisisotamies, joka esti sellaisia pääsemästä sisään, joilla huomattiin olevan tarkoituksena saada häiriötä aikaan. Siten syntyi kirkonovella usein äänekästä kiistaa, jopa mellakkaa ja otteluitakin. Kaikesta huolimatta tapahtui kumminkin, että kirkkoon pujahti rauhanhäiritsijöitäkin.
Lähestyin kirkkoa torilta päin ja pysähdyin pieneen esihuoneeseen, jossa oli vain muutamia ihmisiä ja josta tosin en voinut nähdä kirkon sisäosaa, vaan jossa voin kuunnella soittoa ja vapaasti katsella levotonta, synkkää taivasta ja kuuta, joka silmäili minuun kaukaisuudesta, liitelevien pilvien takaa. Jonkun matkan etäisyydessä näin ihmistungoksessa pikku Anetta'n suloisine kasvoineen. Muutama päivä sitten oli hänet lähetetty pois palveluspaikasta, jonne oli palannut, kun lapsensynnytys oli ohi. Hän oli muitta mutkitta pitänyt lomaa sunnuntain ja maanantain eikä osannut selitykseksi sanoa muuta kuin että oli halunnut taas kerran nauttia vapaudesta ja pitää hauskaa. "Kun hän pelästyneenä katsoi minuun suurilla silmillänsä", sanoi hänen emäntänsä minulle, "niin kävi säälikseni ajaa hänet pois, mutta minun täytyi se tehdä toisten palvelijoideni takia, joiden en myöskään sallisi tehdä tuollaisia kepposia. Ken ei voi käsittää, että elämä on työntekoa eikä huvittelua, se saa kovaa kokea, ken ei kokemuksista viisastu, se menköön menoansa ja joutukoon perikatoon — niin jää tilaa muille kelvollisemmille." Olihan tuo nainen oikeassa: joutukoon pikku Anetta perikatoon, koskei voi tyytyä tilaansa, menehtyköön hän unelmiinsa, koska ei tahdo herätä ja elää todellista elämää. Ja jos hankkisimme hänelle vaikka valtaistuimen, niin ei hän välittäisi siitä, vaan olisi yhä edelleen tuo sama ajattelematon pikku Anetta, — ja hän heittäisi kruununsa suohon ja joutuisi sittenkin perikatoon.
Hän oli kalpea ja laiha, — mihin äsken tapahtunut lapsensynnytyskin lienee ollut syynä. Hänen siniset silmänsä eivät olleet niin kirkkaat kuin ennen, ja hän katseli ihmisjoukkoa arasti ja pelokkaasti, ikäänkuin suojaa hakien. Miten hänen nyt kävisikään! Ken ottaisi hänet huostaansa ja lohduttaisi häntä tai ken naureskelisi hänen kanssansa ja käyttäisi hyväksensä hänen ajattelemattomuuttansa ja jättäisi hänet sitten taas yksin lapsinensa, jotka olivat vielä avuttomampia kuin hän ja kurottivat hennot kätösensä häntä kohden! Tuollaisia ajatuksiakohan lienee liikkunut hänen päässänsä, ja muistelikohan hän ehkä kelpo miestänsä, joka oli kuollut, tai ehkä tuota toista, joka oli huumaavana yönä ollut hänen toverinsa, tai kenties häntä, joka oli aina ollut valmis antamaan, mutta ei tahtonut häneltä mitään. Mieleni kävi surulliseksi häntä katsellessani, sillä minusta tuntui siltä kuin minä ja kaikki muut olisimme tehneet hänelle suurta vääryyttä, jota ei enää käynyt parantaminen. Kirkosta kajahteli ylistyslauluja jumal'-ihmiselle, joka tuli maailmaan vapahtamaan meidät synnistä, ja valitusvirsiä meidän petoksestamme ja hänen kuolemastansa. Laulu suli tajunnassani yhteen kiitävien pilvien ja niiden takaa tuikkivien tähtien kanssa, ja tuo kaikki muodostui joksikin, joka ikuisena, ylevän korkeana ja salaperäisenä leijaili katoavaisuutta korkeammalla. Missä olivat nyt nuo miljoonat ihmiset, jotka vuosisatojen kuluessa olivat rukoilleet tällä paikalla, toiset mieli tylsänä, toiset sydän uhkuen vakavuutta ja kuolemattomuuden toivoa? Riutuvia ja heikkoja olivat he olleet ja toinen toisensa jälkeen kuoloon vaipuneet, ikuisen, saavuttamattomissa olevan kuun yhä jatkaessa kulkuaan. Missä olivat nuo olennot? Ehkäpä yhä vieläkin tällä samalla paikalla, ja ehkä minä olin yksi heistä. Ehkä meidän tulemisemme ja poisentämisemme on vain näennäistä kuin meren aaltojen, ja ehkä vain muistini oli liian heikko voidakseni tietää, ken tuo pikku Anetta oli, jota katsellessa mieleni kävi niin alakuloiseksi.
Kun kansa kirkkomenojen päätyttyä oli hajaantunut, menin tervehtimään Jurewitschiä, joka tuli ulos eräästä sivuovesta. Lausuin hänelle: "Teidän sisarellenne Galantalle on myöskin syntynyt lapsukainen, joka on hänet pahasta vapahtanut", mutta hän hymyili vain hieman mitään vastaamatta ja kiiruhti nopeasti ohitseni, nähtävästi siksi ettei halunnut antautua puheisiin kanssani.
Yhden ainoan kerran oli minulla tilaisuutta nähdä nuo sisarukset yhdessä, mutta silloin oli Galanta jäykkä käytökseltään ja vähäpuheinen, eikä Jurewitschinkaan herttaisuus, jolla hän muutoin liikuttavimpinakin hetkinä muisti pyrkiä viehättämään, tullut lainkaan näkyviin. Tuosta kävi selville, että he molemmat olivat kiihkeän mielenliikutuksen vallassa, ja olikinhan tämä sovinto ainakin Jurewitschin mielessä väikkynyt mitä hartaimpien toiveitten päämääränä. Mutta mahdotonta oli heidän yhdellä kertaa saada mielestänsä kaikki epäluulo ja äkä ja kaikki väärinkäsitykset, mitä sinne oli kokoontunut, ja tuttavallisesti lähestyä toisiansa. Ei Galanta enää ollut tuo kullanhohtoinen, hillitön pienokainen, joka kiihkeällä hellyydellä kietoi kätensä veljensä kaulaan, vaan hän oli köyhä vaimo, joka oli elänyt kurjuudessa ja saastassa, jonka huulilta oli vierähtänyt rumia sanoja, joka nyt usein teki karkeata työtä, oli rikkinäisissä vaatteissa. Tuosta kaikesta huolimatta rakasti Jurewitsch häntä kumminkin, ja kiihkeämmin kuin koskaan kaipasi hän hellyyttä, halaji tuntea vahvojen, pehmoisten käsivarsien puristusta. Tuo tunne ilmeni selvästi koko hänen olennossaan, siitä puhuivat hänen silmänsä — mutta Galanta ei sitä käsittänyt eikä uskaltanut häntä lähestyä, — hän puolestaan säilytti koko ajan juhlallisen arvokkaisuutensa, ja muukalaisina he lausuivat toisilleen jäähyväiset, kylmästi ja mieli haikeana. Ehkä heidän välinsä olisivat muuttuneet, jos he olisivat jatkaneet seurusteluansa, mutta pian sen jälkeen täytyi Jurewitschin lähteä kaupungista, ja oli otaksuttavissa etteivät he vuosimääriin näkisi toisiansa. Hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatella että Galanta menisi Carmelon vaimoksi, ei etupäässä siksi että Carmelo oli surmannut Torquaton, vaan pikemminkin siksi että hän yleensä oli murhannut ihmisen ja ennen kaikkea siitä syystä ettei hän hänessä voinut nähdä muuta kuin raakatapaisen rahvaan miehen; mutta kuten aina ennen pidätti häntä nytkin pelko että voisi vieroittaa itsestänsä rakastetun olennon, jos puhuisi tämän mieltä vastaan, lausumasta Galantalle ajatustansa. Carmelon pyynnöstä hän kävi vankilassa häntä tervehtimässä ja vakuutti hänelle ettei kantanut vihaa häntä kohtaan; mutta hänen sydämensä pysyi vieraana Carmelolle, ja sen huomasi toinen, lapsellisesta luottavaisuudestaan huolimatta.
Eräänä päivänä kevään alkaessa läksin matkaan saarelle Carmeloa tervehtimään. Sinisen taivaan ja meren loiste, rannalla kasvavien alati vihreiden puiden tumma hohde ja raitis ilma virkisti mieltä, ja sydämessä heräsi toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Kaukaa näkyi ylhäisellä paikalla sijaitseva kuritushuone, joka muhkeana kuin linna kohosi muita rakennusryhmiä korkeammalle, mutta jossa elämä aina päivästä päivään, vuodesta vuoteen pysyi yhtä kolkkona, surullisena, muutteettomana, olipa sitten ulkona päivänpaiste tai myrskysää. Tuskallinen tunne, joka oli vallannut mieleni tullessani tuohon inhottavaan rakennukseen, lieventyi hieman, kun näin Carmelon, joka hymyillen tervehti minua. Hänen kasvonsa kuvastivat selvästi tyytyväisyyttä, ja sama tunne ilmeni hänen puheissaankin. Toivo, että voisi vankeusajallaan ansaita rahaa ja sitten perustaa, oman kodin, missä Galanta toimisi emäntänä, oli omansa helpottamaan vankinaoloa, varsinkin ensi aluksi. Kysyin, eikö hän vapaanakin olisi voinut ansaita samaa, jos olisi ollut yhtä ahkera kuin täällä. Mutta hän naurahti ja sanoi: "Tuolla ulkona on tarjona hyvää viiniä ja meri ja metsät ja kedot; täällä ei ole muuta kuin työtä." Ensi kerran näin nyt hänen poskissaan nuo kuopat, joista Farfalla oli puhunut, ja ne tekivät hänen kasvojensa ilmeen niin lapselliseksi, että sydäntäni vihloi, kun en voinut ottaa häntä mukaani vihreälle nurmelle kukkasten ja kuoriaisten keskelle, missä hänen paikkansa olisi ollut paljoa pikemmin kuin näiden ruskeankeltaisten kosteiden muurien takana. Niin raittiin verevät kuin ennen eivät hänen poskensa enää olleet, vaan niille alkoi jo ilmestyä tuo kolkon sairaloinen väri, josta kansa sanoi että se oli hivuttavan myrkyn synnyttämä ja jäi jokaisen vankilassa olleen tuntomerkiksi, — jos kenen nimittäin onnistui päästä sieltä hengissä. Tiedustelin häneltä millaista ruoka oli, mutta hän sanoi vain että oli kaikkeen tyytyväinen; eihän olisi ollutkaan hänen tapaistansa ryhtyä pitkiin puheisiin tai valittaa. Ainoa, mitä hän kaipasi, olivat nuo pitkät retkeilyt luonnon helmassa, missä aika ensi kuin siivillä, ja huolta tuotti hänelle vain se, ettei vielä ollut voinut täyttää lupaustaan että istuttaisi oleanderipuun Riccardon haudalle. Äiti oli tarkoin selittänyt hänelle miltä hauta näytti ja missä se sijaitsi, ja hän tiesi millaista siellä oli aamulla, kun kaste vielä oli maassa, ja iltaisin, kun lähellä kasvavien sypressien varjot lankesivat sille, ja hän oli kuvaillut mielessään, kuinka miellyttäviltä nuo punaiset kukat näyttäisivät, kun harmaa muuri olisi taustana. Lupasin heti pitää huolta siitä että puu toimitettaisiin määräpaikalleen, ja hän oli siitä suuresti hyvillään, ja kun sitten vielä, mielikuvitukseeni turvaten, aloin kuvailla hänelle hänen pikku poikaansa, joutui hän vallan ihastuksiinsa. Tuskin olin vielä koskaan nähnyt häntä niin puheliaana. Vankilassa oli hän saanut ystäväkseen tuon typerämielisen nuorukaisen, jota viattomasti syytettiin koronkiskurin murhasta. Ennen ei hän ollut välittänyt hänestä enemmän kuin muistakaan tuttavistaan, mutta vankilassa hän seurusteli ainoastaan hänen kanssansa, mikäli mahdollista oli. Tuo sairaloinen ihminen hiutui hiutumistaan, vaikka ystävä, jonka puolesta hän oli ottanut kärsiäksensä rangaistuksen, joka sunnuntai kävi varustamassa häntä viinillä ja ravitsevilla ruuilla. Siksi koetti Carmelo keksiä keinoja hänen vankilassaolonsa helpottamiseksi, pyrki suojelemaan häntä rasituksilta ja tuottamaan hänelle iloa, ja työn ohella auttoivat nuokin puuhat Carmeloa saamaan ajan kulumaan. Hyvästellessäni häntä lausuin hänelle: "Carmelo, elämä on myöskin vankila, ja kun sen kerran jätämme, saamme johtajalta, nimittäin Jumalalta, palkan työstämme. Jos aina pidät sen mielessäsi, niin menestyt vapaudessakin yhtä hyvin ja paremmin kuin täällä." Mutta hän loi minuun kummastelevan katseen, ymmärtämättä mitä tarkoitin, ja pudisti vain kiitollisena tarmokkaasti kättäni, tuntematta rahtuakaan kateutta minua kohtaan, vaikka minä sain palata päivänpaisteeseen avaruuden siintävään ilmaan.
Jurewitschiakin kävin kerran myöhemmin tervehtimässä hänen vuorikylässänsä. Pääsin rautateitse ylös vuorelle, ja sitten tarjottiin pienet ajopelit käytettäväkseni. Mutta ne ratisivat niin pahasti kivisellä tiellä että katsoin parhaaksi jatkaa matkaani jalkaisin. En ollut vielä koskaan nähnyt sellaista erämaata: maa ja taivas, nuo harvalukuiset pensaat ja kannot, kaikki tyyni oli harmaata, toivottoman harmaata, mehutonta, hohteetonta. Matalat talot, joita oli siellä täällä tien varrella, olivat kiviaitojen ympäröimiä muodottomia, harmaita kiviröykkiöitä, joissa ovien ja akkunoiden asemesta oli vain mustat aukot. En nähnyt kukkaa, en yrttiä, en hedelmiä, en kuullut veden lirinää, — tuntui siltä kuin ihmiset siellä olisivat eläneet kivistä. Kylän, missä Jurewitsch asui, muodosti ryhmä samanlaisia taloja kuin nuo toisetkin, mutta siellä oli joukossa muutamia kaupunkilaisrakennuksia, jotka kumminkin olivat vielä rumempia kuin toiset. Pappi itse oli tosin vielä yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta tuntui siltä kuin hän ei enää olisi pitänyt väliä ulkomuodostaan, ja kun hän tervehti minua, huomasin ettei hänellä enää ollut jäljellä muinoinen suloutensa ja viehkeytensä. Tosin näin sitten, että hän koetti hymyillä noille viheliäisille ja kolkonnäköisille olennoille, joita meille tuli vastaan, mutta hänen hymyilynsä oli jäykkää ja väkinäistä, ja toiset tuijottivat vain häneen alakuloisina kuin ennenkin. Naisten joukossa lienee ollut kyllin rakastuneitakin, mutta käsitin, ettei hänelle voisi tuottaa muuta kuin tuskaa, jos nuo mustat, palavat silmät imeytyisivät häneen kiinni kuin nääntymäisillään olevat kidutetut sielut. Kun iltapäivällä kuljimme kylän läpi, missä pidettiin sunnuntailepoa, vallitsi kaikkialla haudan hiljaisuus. Noiden mustien aukkojen ääressä istui vanhoja miehiä ja naisia, jotka tuijottivat eteensä tylsän totinen ilme kasvoillaan, penkeillä istui nuoria miehiä tupakoimassa, ja tiellä näkyi vaieten astelevia tyttöjä. Eräs pieni talo, joka oli vähän syrjässä, näytti minusta vielä surkeammalta kuin toiset; se oli puolittain kuin talli, puolittain kuin ruumisarkku, ja sen oven edessä oli mätänemäisillään oleva kissanraato. Tuo itsessään vähäpätöinen seikka teki minuun tuossa ympäristössä niin voimakkaan vaikutuksen, että ehdottomasti pysähdyin ja kysyin Jurewitschilta, oliko talo asumaton. Samassa huomasin kumminkin useiden ihmisten sieltä töllistelevän minuun. Käänsin nopeasti katseeni toisaanne, mutta olin kumminkin ehtinyt nähdä nuo olennot, jotka olivat kaikki tyyni samannäköisiä. Nuoria miehiä ne olivat, joilla oli valju, ennen aikojaan vanhentunut naama, likaisenkeltainen tukka, matala otsa, hohteettomat silmät ja suuri; synkkäpiirteinen, irvottava suu. Siinä asui viisi veljestä, joiden äiti, joka oli leski, äskettäin oli tappanut vastasyntyneen lapsensa ja nyt oli sen takia vankeudessa. Samassa huoneessa, missä pojatkin nukkuivat, oli hän yöllä, herättyään kovissa tuskissa, synnyttänyt sen, ripsuttanut sen päälle vihkivettä, kuristanut sen kuoliaaksi ja heittänyt vuoteensa alle sekä paneutunut sitten levolle ja nukkunut aamuun saakka. Pojista ei yksikään ollut herännyt, eikä kukaan heistä huomannut lasta, joka oli koko viikkokauden vuoteen alla kätkössä. Lapsen isä oli eräs samassa kylässä asuva naimisissa oleva nuorenpuoleinen mies, ja hänen tahdostansa oli leski surmannut sen. Äiti kuului olevan samaa näköä kuin pojat ja näyttävän hyvin vanhalta, paljon vanhemmalta kuin todellisuudessa oli. Kun hänen tekonsa tuli tunnetuksi, oli häntä tuskin voitu suojella muiden naisten raivolta. Nyt tuota taloa kartettiin, ja pojat viettivät aikansa kotona vuoteessaan, kun ei heidän milloin tarvinnut mennä työhön.
Jurewitsch kertoi minulle tuon jutun jokseenkin välinpitämättömästi, ohjatessaan minua kylän lävitse. Väliin kuului taloista huilunsoittoa tai yksitoikkoista, surumielistä laulua, joka teki melkein kammottavan vaikutuksen, sillä oli kuin se olisi tunkenut esiin kivisestä maasta, joka vaikeroi. Matalan, leveän tornin edustalla, joka lienee jo vuosisatoja seisonut tuossa paikallaan, oli vähäinen nurmikenttä, ja siinä näimme joukon lapsia, jotka tanssivat piiritanssia. Ne olivat puetut kirjaviin, likaisiin vaatteisiin, ja toiset niistä olivat niin pieniä, etteivät vielä pysyneet oikein vakavasti jaloillaan, vaan kupsahtivat alinomaa maahan suurempain heitä pyöritellessä. Eivät ne silloin kumminkaan panneet itkuksi eikä nauruksi, vaan lallattivat vain yhä edelleen tuota sisällyksetöntä vanhanaikuista laulua, jota vanhemmat lauloivat. Tuo kenttä muodosti kuin kukkaissaaren äärettömässä surumielisessä erämaassa. Mietin mielessäni että tässä kolkossa tienoossa varmaankin oli tavattavana vielä muutakin kauneutta, — mutta kauneutta sellaista, jota kammoaa, koska tuntuu siltä kuin elämänilon täytyisi olla ainaiseksi mennyttä, jos se pääsisi mieleen vaikuttamaan. Helppo oli minun huomata, ettei kirkkoherran ja hänen seurakuntansa välillä ollut mitään yhdyssidettä. Hän vaelteli tämän toivottoman viheliäisyyden keskellä kuin ruhtinas, joka on joutunut kurjuuteen ja ylpeänä pakottaa vieraansa olemaan huomaamatta ympäristön surkeutta, osottamalla ettei itse siitä välitä. En maininnut sanaakaan tienoosta, en ihmisistä, — puhumattakaan siitä että olisin häntä surkutellut. Jos olisin sen tehnyt, niin minusta olisi tuntunut siltä kuin olisin huomauttanut köyhää majatalon isäntää hänen kestityksensä huonoudesta. Ja kumminkin tuo mies parka kärsi ihmisten tylsyydestä, tuosta sanomattomasta yksinäisyydestä. Hän oli kuin ainoa elävä kuolleitten keskellä, jotka mustista silmäaukoistaan tuijottivat häneen kateellisina ja vihamielisinä tai vieraasti ja uteliaasti. Miksi oli kohtalo heittänyt juuri hänet tähän kiviseen erämaahan? Ei hän ollut tulisen innostuksen mies, joka pasunanäänellä olisi herättänyt henkiin kuolleet, ei hänen sydämensä uhkunut rakkautta, joka olisi pehmittänyt kivet. Päinvastoin pääsivät kuolleet hänestä vähitellen voitolle.
Hän kuljetti minut kylän ulkopuolelle vuoriselänteen poikki eräälle paikalle, jossa silmää äkkiä kohtasi meri, sinisenä, hohtoisana, tyynenä, äärettömänä. Tuolle paikalle sanoi hän kävelevänsä joka päivä. Siellä istuessamme lausuin hänelle: "Olen monesti miettinyt keskusteluamme veljestänne, ja luulen että olette väärässä, ollessanne toivoton hänen suhteensa. Olkoonpa niinkin että sielu, joka hylkää valon, sammuu ja kuolee, mutta yhtä varmaa on, että rakkaus on valoa. Ja joskaan Torquato ei rakastanut ketään muuta tai mitään muuta koko maailmassa, niin rakasti hän kumminkin Galantaa. Missä vielä on kipinäkään jäljellä, siinä ei voi vallita täydellinen pimeys, eikä siinä myöskään, missä on rakkautta, — olkoonpa se sitten kuinka kaukana tahansa korkeimmasta, jumalallisesta rakkaudesta."
Tuo ajatus, jonka olin lausunut ilmi, ei näyttänyt olevan hänelle outo. Hän vastasi, ryhtymättä sitä sen enempää pohtimaan: "Siinä tapauksessa olisi hänet pelastanut Galanta enkä minä. Kaikki rukoukseni, kaikki tuskani olisivat olleet turhat, olisin palvellut harhaluuloa, ja koko elämäni olisi ollut arvoton, kelvoton uhri!"
Sääli ja hämmästys valtasi mieleni kuunnellessani hänen puheitansa. "Voiko sitten yleensä", lausuin hänelle, "toista sielua hyödyttää toisen hyvät teot? Ja toiseksi: voiko mikään, joka on todella hyvää, mennä hukkaan? Kenellä on tietoa näistä salaperäisistä asioista? Ken tietää, mistä kyyneleistämme, mistä teoistamme, mistä iloistamme meille valmistetaan puku iankaikkisuutta varten?"
Hän ei vastannut mitään, vaan katsoi liikkumatonna merelle päin, niin synkän näköisenä, etten ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena. Olivathan hänen kasvonsa kauniit kuin ennenkin, mutta tällä hetkellä minusta niiden juonne näytti kovalta ja vieraalta, niin että katsoin häneen hämmästyneenä, melkeinpä kammon valtaamana. Äkkiä hän kääntyi minuun päin kuiskaten: "Ken tietää, enkö ole kaikkina näinä vuosina ollut huonompi kuin nuo toiset, — huonompi kuin sairas, pahan hengen riivaama Torquato ja kuin Galanta, jonka rakkauden voima on puhdistanut? Ehkä sieluni onkin aivan valoton, tyhjä ja jykeä ja vaipuu jo nyt, tässä seistessäni, iankaikkiseen kuolemaan!"
Olin hypähtänyt paikaltani niin kiihkeän kauhun valtaamana, että itsekin sitä hämmästelin. Äkkiä muistui mieleeni, kuinka minusta monesti oli tuntunut siltä, että Jurewitsch petti itseänsä, että hänen herttaisuutensa oli vain teeskentelyä ja hänen rakkautensa vain halua takertua kiinni elolliseen olentoon, josta voisi imeä itseensä eloa. Mutta nuo tunteet haihtuivat heti, ja sitten istuuduin jälleen hänen viereensä, kurotin käteni häntä kohden ja suljin hänet syliini, ja hän laski syvään huoaten päänsä olalleni. Istuimme vielä pitkän aikaa yhdessä mitään puhumatta, mutta sitten huomasin auringon asemasta taivaalla, että minun jo oli aika lähteä. Kun palasimme kylään, alkoi jo hämärtää, ja tanssivat lapset olivat jo poissa. Vanhukset istuivat vielä ovillaan, tuijottaen synkkämielisinä eteensä tyhjään ilmaan. Jurewitsch saattoi minua jonkun matkaa, ja huomasin että hänen oli vaikea erota minusta, vaikkei hän sanonut siitä mitään. Minusta tuntui melkein mahdottomalta jättää hänet yksin tuohon kolkkoon erämaahan ja pysähdyin useita kertoja katsomaan hänen jälkeensä ja aioin huutaa hänet luokseni, mutta jätin sen kumminkin tekemättä, koska käsitin että se olisi tarkoituksetonta ja järjetöntä. Hän ei katsonut kertaakaan taaksensa, vaan kulki hitaasti, pää alas painuneena, kyläänsä kohden, joka sumuun verhoutuneena näytti suurelta, yksinäiseltä kalmistolta.