XIX
Ennen lähtöäni olin kysynyt Farfallalta, ottaisiko hän tehtäväksensä poissa ollessani koota viikottain maksettavan vuokran. Tarkoitukseni oli siten toimittaa hänelle tuloja, sillä tietysti palkitsin hänen vaivansa. Samalla arvelin tekeväni toisillekin palveluksen, sillä helpompihan heidän olisi selvittää asiansa hänen kanssansa, kuin jonkun vieraan, säälimättömän miehen kanssa, jos milloin haluaisivat maksupäivän lykkäystä tai muuta sellaista. Hän suostui ehdotukseeni, mutta käänsi tapansa mukaisesti asian niin, että tuntui siltä kuin minun olisi oltava kiitollinen hänelle. Muutoin hän vakuutti minulle, että kaikki olisi palatessani hyvässä järjestyksessä, sillä olivathan kaikki varsin tyytyväisiä, kun olin määrännyt vuokrankin niin alhaiseksi. Olin siis matkalle lähtiessäni täydellisesti vakuutettu siitä, että olin jättänyt noiden asioitteni hoidon mitä luotettavimpiin ja taitavimpiin käsiin.
Kun tiesin ettei hän osannut kirjoittaa, en lainkaan ihmetellyt sitä etten matkalla ollessani saanut häneltä mitään tietoja. Rahan suhteen olimme sopineet siten, että hän pitäisi sen hallussansa, kunnes minä palaisin. Kun sitten kotiin palattuani menin häntä tapaamaan, tuli hänen asemestansa ovea avaamaan tummaverinen, vähän huolimattomasti puettu nainen, jota aluksi en tuntenut, vaikka hän minusta näyttikin tuttavalta, vaan jonka sitten huomasin olevan Vittorian, Farfallan nuorimman tyttären. Hän oli sairaloisen kelmeä, ja kadonnut oli hänen muinoinen kauneutensa. Mutta suru ja huolet, pelko ja tuskat olivat herättäneet hänen uinailevan henkensä, — sen voi huomata hänen kasvoistansa, joilla nyt näkyi aivan toisenlaista kauneutta kuin ennen, kauneutta, joka vaikuttaa valtavasti, vaan jota kaikki eivät oivalla. Tuo muutos oli helppo ymmärtää, sillä olihan ollut odotettavissa, että hän palattuaan miehensä tykö joutuisi entiseen kurjuuteensa. Kun nyt näin pienen vuoteen huoneen nurkassa, pidin itsestään selvänä, että hän oli lapsinensa paennut äitinsä turviin. Mutta niin ei asianlaita kumminkaan ollut, vaan Farfalla oli, kuten nyt sain tietää, jo kauan aikaa sitten muuttanut Galantan tykö saareen, vaikka oli aikaisemmin varmasti vakuuttanut ettei sitä tekisi. Muuttaessaan hän oli uskonut huolenpidon talosta tyttärellensä ja määrännyt että tämän oli hänen puolestansa kannettava vuokra ja sitten terveisten ohella toimitettava se minulle.
Olihan varsin ymmärrettävää että Farfalla oli muuttanut omaistensa tykö, huomattuaan olevansa virkeämpi ja nuorempi mieleltänsä kuin oli luullutkaan ja ettei seurustelu kuolleen kanssa voinutkaan tyydyttää häntä. Ehkä Galanta myöskin todella oli tarvinnut hänen apuansa, ja täytyihän hänen päätöstänsä, oli miten oli, pitää hyväksyttävänä ja ilahduttavanakin. Kaikesta tuosta huolimatta seisoin kumminkin tuskallisen hämmästyksen valtaamana rahat kädessä, ja ennenkuin edes olin asian oikein käsittänytkään, aavistin että Farfalla oli minua petkuttanut. Minun täytyi kahdesti laskea rahat, ennenkuin tajusin, kuinka paljon niitä oli ja kuinka paljon olisi pitänyt olla: niistä puuttui koko summaan verraten melkoinen määrä. Nyt seurasi pitkät selitykset, miksi se ja se vuokralainen ei ollut voinut suorittaa täyttä maksua, — mutta pääasia oli nähtävästi se, että Vittoria miehineen ei ollut maksanut lainkaan vuokraa, he kun muka vain hyväntahtoisuudesta olivat muuttaneet tuohon tyhjäksi jääneeseen asuntoon, voidaksensa Farfallan asemesta hoitaa asioitani. Farfalla oli siis minun kustannuksellani harjoittanut jalomielisyyttä toisia kohtaan tai korvannut heidän palveluksensa rahallani sekä hankkinut tyttärelleen asunnon ilmaiseksi; pyrkipä hän nyt vielä lisäksi uskottelemaan minulle, että siten menetellessään oli ennen kaikkea pitänyt silmällä minun parastani. Saadaksensa minut pitämään hyvänäni tuon kaiken, koetti Vittoria esittää asiat leikillisellä tavalla, mutta kun hän oli varsin hämillään ja hänen muinoinen hilpeytensä oli poissa, ei se oikein ottanut luonnistuaksensa. Minusta oli kuin olisin kuullut Farfallan nauravan typerälle lauhkeudelleni, ja suuttuneena lausuin: "Teidän äitinne on käyttäytynyt minua kohtaan petollisesti ja kiittämättömästi. Hän on syypää siihen, jos en vastedes enää olekaan ystävällinen ja luottavainen, vaan epäluuloinen ja tyly." Mutta tuskin olin saanut tuon sanotuksi, kun mieleni valtasi katumus ja kammottava tunne, ikäänkuin olisin antanut verta vuotavalle, kaakinpuussa seisovalle uhrille vielä yhden raipanlyönnin. Ennenkuin Vittoria ehti vastata mitään, pakotin itseni hymyilemään sekä sanoin että voisimme nyt jättää tuon asian ja pyysin, johtaakseni puheen toisaanne, häntä näyttämään minulle lapsensa.
Vittoria otti nyt syliinsä pienokaisen, joka oli levännyt vuoteella silmät auki, mutta aivan hiljaa, ja näytti sitä minulle. Se oli siro tyttönen, ja sillä oli harvinaisen valkoinen iho ja suuret, loistavat silmät, joissa kuvastui pelkoa, melkein kauhistusta, kun se näki minut. Epämiellyttävän vaikutuksen tekivät sen silmien alla olevat harmaanvihreät varjot, jommoiset näkee naisilla, jotka ovat kärsineet paljon tai viettäneet hurjaa elämää. Vittoria sai hyväilyillään sen kirsikanpunaisen, hampaattoman suun suloisesti hymyilemään, mutta tuo hymyily oli arkaa ja epäröivää, ja turhaan odotin että siitä kehkeytyisi raikas nauru. Tyttösellä oli samanlaiset silkiltä hohtavat mustat kiharat kuin edellisellä, pienenä kuolleena lapsella; mutta sen sijaan kuin tuo toinen minusta oli ollut kuin hännätön apina, voin tätä empimättä sanoa kauniiksi, ja siitä oli Vittoria suuresti hyvillään. Hän itse näytti nyt, pitäessään lasta sylissään ja puristaessaan sitä rintaansa vienon hellästi, nuoremmalta, terveemmältä ja onnellisemmalta — tai oikeastaan vallan autuaalliselta. Kun nyt kuulin että pienokaisen sievät vaatteet, nauhat ja koristeet olivat sedän lahjoittamat, rauhoituin joltisestikin Vittorian kohtaloon nähden ja katsoin nyt voivani lähteä tieheni. En ollut sellaisella tuulella, että olisin halunnut antautua pitempiin puheisiin hänen kanssansa ja tehdä jotakin hänen hyväksensä. Olinhan säälinyt häntä hartaasti, mutta nyt olin saanut kyliäni talostani ja Riemuportinkadusta ja koko Pakanakaupungista.
Tuo vanha vaimo, jolle olin suonut niin paljon apua, jonka kohtalon olin mitä hellimmästi sulkenut sydämeeni, kohteli minua kuin sitä, jolle nauraa selän takana, jolle haluaisi tehdä kepposia, josta ei vähääkään välitä. Niin, sepä se, hän ei välittänyt minusta muutoin, kuin jos voi jollakin tavalla hyötyä minusta. Minun omasta olennostani hän ei välittänyt hitustakaan, ja siis hänen sydämellisyytensä ja ilmi lausumansa kiitollisuus oli ollut vain tahallista tai puoleksi tiedotonta teeskentelyä. Ken tietää, eikö hän ollut käyttäytynyt samalla tavalla muitakin kohtaan, ja eikö elämä vain ollut kostanut hänelle sitä. Syyttä soimataan kohtaloa säälimättömäksi. Sen toiminta ei ole käsittämätöntä, — emme vain aina oivalla sen johdonmukaisuutta. Ihmistä myöten ovat sen antimet, se suo meille samaa, mitä me suomme muille. Enhän ollut tarvinnut tuon vaimon apua; mutta jos olisin ollut sairaana ja avutonna, niin ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt tulla itsestänsä minua lohduttamaan ja hoitamaan. Hänellä ei ollut sydämessään varattuna minulle ainoatakaan lämpöistä ja ystävällistä tunnetta, siksi että kuuluin vihollisiin, tuohon suureen vastapuolueeseen, josta he pyrkivät hyötymään, vaan jota eivät rakastaneet, joskaan eivät kaikki vihanneetkaan.
Kun olin ehtinyt näin pitkälle, alkoi vihani vähitellen lauhtua. Mitä syytä minulla oli vaatia mahdottomia, odottaa että tuo vaimo, jonka sattuma oli heittänyt tielleni ja joka niin monessa suhteessa oli ihmeellinen ja huomiota kiinnittävä, myöskin olisi täydellinen ihminen, olisi pyhimys? Muistui mieleeni, mitä hän oli kertonut minulle tuosta kirkossakäynnistään, jolloin hän ensi kerran loi silmäyksen menneeseen elämäänsä, tuolta olennolta, jolla ei ollut aikaa ajatella itseänsä, vaadin, että hän syventyisi minun, vieraan ihmisen, elämään. Ja jos hän olisikin tehnyt sen, kuinka vähäpätöiseltä täytyikään minun tuntua hänestä kammottavan puutteen rinnalla, joka vuodesta vuoteen oli häntä ahdistellut! Näin edessäni hänen riutuneet kasvonsa, hänen väsyneet siniset silmänsä, jotka eivät vaatineet elämältä muuta kuin unta ja kyyneleitä, ja koetin sysätä syrjään kaiken, mikä vaikutti häiritsevästi ja tahrasi tuota kuvaa. Kuinka monia satoja sääliteltäviä olentoja — köyhiä, avuttomia, sokeita, nälkää näkeviä — olinkaan kohdannut tielläni ja päästänyt heidät ohitseni auttamatta heitä tai heittänyt heille almun ja unohtanut heidät jo seuraavana hetkenä, — ja nyt vaadin että Farfallan pitäisi muistella minua, pitää silmällä etuani, ehkäpä tehdä uhrauksiakin minun hyväkseni! Oi tuota kurjaa itsekkäisyyttä ja sokeutta! Me soimaamme köyhiä, jos he eivät ole kiitollisia heille heitetystä almusta, mutta kohtelemme kunnioittavasti ihmisiä, jotka palkitsevat vanhempien ja ystävien rakkauden ja huolenpidon kiittämättömyydellä ja halveksimisellakin. Mitä erinomaista olin sitten tehnyt Farfallan hyväksi? Jospa olisinkin luovuttanut hänelle kaiken omaisuuteni ja sanonut: 'Ota sinä minun onneni, minä otan sinun kuormasi kannettavakseni!' Mutta itsekkäisyyteni oli niin suuri, että olin halukas myymään vanhan sukutaloni, päästäkseni erilleni tuosta takaisesta, kammottavasta Vanhastakaupungista, mistä katsoen maailma väliin näytti inhottavalta likalätäköltä, väliin ukkospilvien uhkaamalta veriseltä taistelutantereelta.
Kun sitten talven kuluessa ilmaantui ostaja, möin taloni tappiolla, suosittelin vuokralaisia, erittäinkin Vittoriaa, uudelle omistajalle, joka minusta tuntui hyväluontoiselta mieheltä, enkä pitkiin aikoihin ohjannut askeleitani Vanhaankaupunkiin. Mutta sittenkin täytyi minun vielä nähdä Riemuportinkatu ja pyhän Antoniuksen talo.
Keväällä näin sanomalehdessä tapaturmain ja rikosten osastossa, jota tavallisesti silmäilin vain pikimmiltään, kerrottavan eräästä Vanhassakaupungissa tapahtuneesta kammottavasta murhasta: isä oli murhannut oman pienen lapsensa. Eräs seikka saattoi minut lukemaan tarkemmin tuosta asiasta. Ilkityön tekijän nimi oli nimittäin pistänyt silmiini, ja se tuntui minusta tutulta ja herätti joitakin muistoja mielessäni. Minulle selveni nyt että murhaaja oli Vittorian mies ja että murhattu lapsi oli tuo valkoihoinen tyttö, jolla oli sellaiset suuret pelokkaat silmät ja jota äiti oli puristanut rintaansa vasten niin jumaloivan hellästi. Kerrottiin että isällä oli ollut tapana huviksensa kiusata ja rääkätä sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja että hän pakotti vaimonsa olemaan tuota näkemässä. Nyt oli hän kurottanut sen ulos avoimesta akkunasta, ikäänkuin pudottaaksensa sen maahan, oli nauttinut hetken Vittorian tuskasta ja sitten todella heittänyt sen kadulle, missä pikku lapsi raukka heti heitti henkensä.
Sanomalehdessä kerrottiin edelleen, että mies oli tunnettu laiskaksi, huolimattomaksi ja raakatapaiseksi ja etteivät hänen omaisensakaan voineet sanoa hänestä muuta. Naapurit todistivat kaikki yhtäpitävästi, että hän oli aina kohdellut vaimoansa törkeällä tavalla, mutta entistä pahemmin lapsen synnyttyä, sillä hän ei voinut kärsiä sitä, siksi että se oli tyttö tai ehkä pikemmin siksi että siitä yleensä koitui hänelle epämukavuutta. Naapurit eivät olleet voineet sekaantua asiaan, kun vaimo aina väitti heidän arvelujansa vääriksi ja puolusti miestänsä, luultavasti pelosta. Mies oleskeli paljon ravintoloissa, mutta ei ollut oikeastaan juoppo. Oltiinko ehkä tekemisissä mielipuolen kanssa, siitä ei vielä oltu selvillä.
Huolimatta kammosta, joka täytti mieleni, läksin vielä samana iltapäivänä Riemuportinkadulle. Oli kiirastorstai, ja ilma oli jo muutamia päiviä ollut lämmin ja melkein kesäinen. Sade oli nopeasti kehittänyt puiden lehtiä ja raittiin vihreinä hohtivat ne nyt sinistä taivasta vastaan. Kaikkialla virtaili ihmisiä taloista ulos luonnon helmaan, kaikkialla näki kukoistavia, viehättäväisyydestään iloitsevia naisia sinipunaisissa, punakeltaisissa, tummanpunaisissa puvuissa sekä pienokaisia, jotka reippaina tepastelivat päivänpaisteessa, valkoiset kengät jalassa, vaaleanpunainen nauhavyö vyöllä, päässä valkoinen, vaaleanpunaisella höyhenellä koristettu lakki. Vanhaankaupunkiin ei kevät vielä ollut ehtinyt. Nauru, surina ja väriloiste jäi taakseni, ja minua melkein puistatti, kun noiden synkkien katujen kylmähkö, ummehtunut ilma löyhähti vastaani.
Saavuttuani riemuportin luo pysähdyin hetkeksi. Minusta tuntui siltä kuin tuo portti olisi johtanut kevään valtakunnasta kurjuuden maahan. Sen tukevien patsaiden ympärillä temmelsi likaisiin ryysyihin puettuja lapsia, jotka melkein kaikki olivat kalpeita ja nälistyneen näköisiä, mutta joista toiset sitä paitsi näyttivät lurjusmaisilta ja loivat minuun julkeita, mutta samalla pelokkaita katseita vilkuilevista silmistänsä. Lokaan heitettyjä, runneltuja, avuttomia olivat nuo lapset, eikä tulevaisuus toisi heille muuta kuin puutetta, rikollisuutta, raakaa hekumaa. He olivat rumia ja rajuja, mutta kumminkin lapsia, jotka kiihkeästi ikävöivät iloa; mutta tiesinhän ettei heillä ollut odotettavissa muuta kuin mielenkarvautta, loppumatonta vaivaa ja tuskaa. Ehdottomasti loin silmäyksen porttiin, katsoakseni eikö siinä seisoisi, että sen, joka siitä meni sisään, oli lakattava toivomasta. Niin, tässä oli tuo kammottava aukko, jota ihmiset ovat hakeneet jylhistä vuoristoista ja kolkoista erämaista. Lähellä meitä, niin lähellä että valitusäänet sieltä voivat tunkea korviimme, on kadotukseen tuomittujen olinpaikka, ja siellä kiduttavat heitä pahat henget, jotka ehkä myöskin ovat vain tuskaa kärsiviä sielu raukkoja. Salaperäinen tuomio saattaa joka päivä uusia uhreja tuohon helvetin kuiluun, jonka ohitse onnelliset kulkevat kuin vankilan tai hulluinhuoneen ohitse, tarkkaamatta valitusääniä, pelastamatta niitä, jotka Jumala on tuominnut.
Ulkona, portailla ja käytävissä oli paljon ihmisiä, mutta menin ohitse heitä tarkkaamatta. Sisässä olevat katselivat kaikki uteliaasti ja kammon valtaamina Vittoriaa, joka makasi lattialla ja peitti ruumiillaan lapsensa ruumiin, niin että siitä näki vain pienen tönkön käsivarren. Huoneessa ei kuulunut mitään muuta kuin Vittorian sydäntä särkevää valitusta, joka minusta oli kuin poikastansa surevan erämaanpedon ulvomista ja kiljuntaa. Siellä, tummansinisen tähtitaivaan alla, äärettömässä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa voi tuonlaatuinen ilmiö ehkä olla kammottavan kaunis; mutta täällä, ahtaassa huoneessa, teki se vain kamalan, pöyristyttävän vaikutuksen, niin että olin menehtymäisilläni inhoon, mitä tunsin elämää kohtaan. Muistui mieleeni, kuinka voitonvarmalta Vittoria oli näyttänyt, kuinka hänen silmänsä olivat säihkyneet, kuinka uhkean kaunis hän oli ollut silloin kuin kuutamoisena kesäyönä haaveisiin vaipuneena silmäili merelle. Mitä yhteyttä olikaan olemassa tuon menneisyyden ja tämän nykyisyyden välillä, mitä yhtäläisyyttä tuossa voitonvarmassa katseessa ja tässä eläimellisessä ulvonnassa? Hän makasi muutoin liikkumatonna, mutta silloin tällöin hänen ruumiinsa hytkähteli kuin kouristuksen tapaamana. Kasvonsa oli hän painanut lujasti lattiaan; mutta kammo sellainen, jommoista toiset tuntevat verta nähdessään, valtasi mieleni, kun arvelin että hän ehkä kohottaisi päätänsä ja minun täytyisi katsoa häntä silmiin.
Vasta pitkän ajan kuluttua huomasin kapteenin, joka istui tuolilla huoneen nurkassa, kokoonkyyristyneenä ja kädet silmillä, itkien aivan hiljaa, mutta hillittömästi kuin lapsi, ikäänkuin ei enää koskaan voisi lakata itkemästä. Vedin itselleni hiljaa tuolin hänen viereensä, laskin käteni hänen käsivarrellensa ja kuiskasin hänen nimensä, ja silloin hän käänsi minua kohden punaiset itkettyneet silmänsä ja katsoi minuun. Sanoin hänelle että hän varmaankin oli hellästi rakastanut tuota lapsukaista ja muutakin samaan tapaan, ja näytti siltä kuin vasta nuo puheeni olisivat saattaneet hänet täysin tajuamaan, mitä oli kadottanut, sillä nyt hän tyrskähti äänekkääseen itkuun. Pyrkien hillitsemään liikutustani nousin paikaltani ja aloin kulkea edes takaisin tuossa ahtaassa huoneessa. Sitten istuuduin jälleen hänen viereensä ja lausuin hänelle, johtaakseni hänen ajatuksensa toisaanne, että minulle tuotti lohdutusta se, että hän oli onnettoman Vittorian tukena ja apuna. Mutta silloin hän hypähti pystyyn ja huusi lujalla äänellä: "Onnettomanko sanoitte? Kirottu hän on, kirottu, kun voi elää, vaikka hänen lapsensa on kidutettu kuoliaaksi! Hänen lastansa kidutettiin ja hän ei estänyt sitä! Noiden käsien, jotka surmasivat hänen lapsensa, on hän sallinut koskettaa itseänsä, hän on antautunut tuon paholaisen syleiltäväksi, joka teurasti hänen lapsensa. Niin", jatkoi hän yhä kiivaammin, kirkuvalla äänellä ja henkeä vetämättä, "olisin häntä suojellut, jos hän olisi suojellut lastansa! Jos hän olisi murhannut tuon pirullisen lurjuksen, pelastaaksensa lapsensa, niin olisin häntä puolustanut, — hänelle ei olisi saanut tapahtua mitään pahaa, ja vaikka helvetistäkin olisin noutanut hänet ja asettanut hänet valtaistuimelle kuin kuningattaren." Toinnuttuani hieman pelästyksestäni tartuin tuon raivoavan miehen käsivarteen, ja minun onnistui saada hänet ulos huoneesta ja portaita alas, ja sitten kuljetin hänet samaa matkaa Riemuportinkatua pitkin aina kirkkotorille saakka ja pysähdyin vasta siellä. Lausuin nyt hänelle: "Kapteeni, te olette liian julma. Ken on niin onneton kuin hän, sitä ei meidän tule tuomita, vaan voimme jättää tuomitsemisen Jumalalle." Sanoin hänelle edelleen, että olihan Vittorian nähdessään lapsensa tuskat täytynyt kärsiä enemmän kuin lapsi itse ja enemmän kuin me miehet voimme aavistaakaan. Ja täytyihän sääliä häijyintäkin pahantekijää, jos hänen täytyi kammottavalla tavalla sovittaa rikoksensa.
Mutta hän keskeytti minua kiivaasti ja huudahti: "Ei, ei, en säälisi häntä, vaikka hän saisi iankaikkisesti kärsiä helvetintuskia. Äiti heittäytyy vaikka avonaiseen jalopeuran kitaan pelastaaksensa lapsensa, ja eihän tuo ilkiö olisi voinut tehdä hänelle sen pahempaa kuin tappaa hänet. Tuo pelkurimainen, halpa olento! Lastansa vartenhan hän oli maailmassa, ja kun ei hän voinut uhrautua sen puolesta, niin ei hän ole ihminenkään, on eläintäkin halvempi!"
"Hävetkää", sanoin minä. "Luuletteko te että äiti rakastaisi lastansa vähemmin kuin te?" Tuo pieni, tukeva mies oli nyt aivan väsynyt raivonpuuskasta. Hänen silmänsä vain vielä välkkyivät ja säihkivät tulta, mutta hän oli käynyt kalpeaksi ja pyyhki otsaansa nenäliinallaan. "Sen vain tiedän", sanoi hän levollisesti, "että henkeni uhalla puolustaisin jokaista avutonta lasta, jota näkisin rääkättävän." Hetken kuluttua lisäsi hän vielä: "Odottakaapa vain pari vuotta, niin näette tuon vaimon miehensä rinnalla tai, jos hän on lukon takana, jonkun toisen miehen rinnalla. Minua ette enää näe." Hän aikoi lähteä kaukaisiin maihin ja jäädä sinne. Kun kysyin: "Vihaatteko nyt elämän ihanaa puutarhaa siksi että pieni kukka siellä on tallattu maahan?" sanoi hän hiljaa: "Se oli minun pieni kukkani", puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi kostein silmin merelle päin. Puhelimme sitten vielä hetkisen ja hän kävi ystävällisemmäksi minua kohtaan, mutta puheeni eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Muistan vielä, että hän sanoi: "Maa on kammottava tiheikkö, joka on täynnä toisiansa raatelevia petoja, ja sievät pikkuiset lapset tekevät sen viehättäväksi päivänpaisteiseksi metsiköksi, missä linnut visertelevät ja kukat kukkivat ja lähteet lirisevät." Sitten hän mietti hetken ja lisäsi otsaansa rypistäen: "Mutta sitten heistäkin tulee petoja, jotka purevat ja raatelevat toisiansa."
Aioin seuraavana iltapäivänä mennä katsomaan, kuinka Vittoria voi, mutta näin tultuani talon ovelle sinne tuotavan pientä, lumivalkoista, kultaliistareilla koristettua ruumisarkkua, joka oli kuin kukkia ja leikkikaluja sisältävä kotelo, vaan johon tuo lapsi parka oli pantava itse, ja jossa se oli joutuva kammottavaan pimeyteen, jota kaikki lapset pelkäävät, — ja tuo näky saattoi minut kääntymään takaisin. Nähdessäni juhlapukuisia ihmisiä kiiruhtavan kirkkoon, muistin että oli pitkäperjantai ja että miserere pian alkaisi. Menin sisään ja minun onnistui päästä erääseen oven läheisyydessä olevaan sopukkaan, jossa sain olla jokseenkin rauhassa. Kun kirkossa olijoista aina tuon tuostakin joku tunki ulos ja ulkoapäin taas tuli toisia sijaan, oli koko tiheä ihmisjoukko ainaisessa liikkeessä, ja minäkin, sain väliin varsin tuntuvia sysäyksiä. Vähemmin kumminkin kärsin niistä, kuin turmeltuneesta ilmasta, joka täytti kirkon, ja ihmisjoukon katselemisesta, joka oli tullut sinne muka hartautta harjoittamaan. Jos heidän kasvoillaan olisi kuvastunut iloinen juhlamieli, niin olisin hymyillen tyytynyt siihen, — mutta niillä ei ollut nähtävänä muuta kuin turhamielisyyttä, tylsyyttä, ikävystymistä, töllistelemishalua. Sinne tuli kahisevissa puvuissa nuoria naisia, joiden maalatuille, elottomille kasvoille tuli typerän veikistelevä ilme, kun joku katsoi heihin, tuli myös vanhoja vaimoja, jotka toraillen valmistivat itselleen tietä kyynärpäillään, tuli tyhmän ylpeitä ylhäisiä herroja ja kalpeita työmiehiä, joista toisilla oli tylsä katse ja toiset näyttivät raa'oilta ja ilkeiltä. Kaikkialla vain ulkokullaisuutta, teeskentelyä, tylyyttä, kurjuutta!
Puolipimeässä rukouskammiossa riippui punaisen lampun valaisema kuva, joka esitti ristiinnaulittua, ja sen edessä seisoi vahdissa kaksi mustapukuista liikkumatonta olentoa. Alinomaa täytyi minun kääntää katseeni sinne ja ajattelin: 'Jumal'-ihminen! He kokoontuvat, mutta eivät sinua kunnioittamaan, vaan murhaamaan sinut toistamiseen. Jos voit nähdä tuota kurjaa näytelmää, minkä ihmiskunnan historia tarjoaa, niin sinun täytyy kärsiä katkerampia tuskia kuin kuolemantuskat. Pahoilla teoillansa, röyhkeillä puheillansa, tylyillä katseillansa he ristiinnaulitsevat sinut aina uudelleen, tuskasi lisääntyvät, ja yhä mahdottomammalta näyttää että ne, jotka sinä olet vapahtanut, koskaan vapahtaisivat sinut kärsimyksistäsi. Vuosisata vuosisadan jälkeen vaipuu iäisyyteen, mutta ihmiset pysyvät yhä eläiminä! Niin, kapteeni oli oikeassa, eläimiä ne ovat, mutta eläimiä, joilta puuttuu viattomuus ja arvokkuus, — ja mieletön se, ken heitä muuksi luulee. Pari möhkälettä maata määrätyssä muodossa, aistillisuuden tyydyttäminen pääpyrintönä, kituen palava öljylamppu päässä tuikehtimassa!'
Koko tuon ajan kuluessa, kun minä inhon ja halveksimisen vallassa olin katsellut yleisöä, olivat pappi ja kuoripojat laulaneet, mutta huomioni ei ollut kiintynyt sävelmään. Mutta äkkiä laulu vahveni käyden ylevän surumieliseksi, ja sitten seurasi valtava loppusoinnos. Noissa viimeisissä säveleissä ilmeni kaihoa ja kauneutta niin yliluonnollista, että ne syrjäyttivät mielestäni tämän saastaisen ja halpamaisen maailman. Minusta oli kuin olisin, nähnyt tuon loppusoinnoksen kultakukkana hitaasti aukeavan ja muodostuvan maljaksi, josta armoa uhkui kurjille ihmislapsille. Minulle oli auennut toinen, näkymätön maailma, joka oli yhtä turmeltumaton, ihana, kirkas ja onnekas, kuin meidän on kavala, rietas, turmeltunut, synkkä. Oli siis olemassa jotakin ylevää ja ihanaa, jotakin, joka on äärettömän paljon korkeammalla minua, kuin minä noita inhoamiani onnettomia ihmisiä, ja tuo jumalallinen olento lähestyy meitä kaikkia hellänä ja rakastavana.
Väliin käy niin, että tietää jonkun asian, eikä kumminkaan ole sitä täysin käsittänyt eikä tehnyt henkiseksi omaisuudekseen, — mutta sitten yhtäkkiä näkee sen sellaisessa valossa, että sen voi omistaa itselleen. Niinpä minä tuona hetkenä ymmärsin kertomuksen Jesuksesta, joka ryhtyi tuohon suureen suunnattomaan lunastustyöhön, että otti rakastaakseen kaikkia ihmisiä, noita rumia, loassa rypeviä, halpoja ja heikkoja olentoja. Jos olisi vaikka taruakin vain, että tuo ihmisenkeli on elänyt, niin kumminkin se tosiseikka, että uskottiin häneen ja sydämen kaikkivaltiuteen, että yleensä pidettiin mahdollisena että kukaan voisi rakastaa kaikkia ihmisiä, tuntui minusta olevan takeena Jumalan olemassaolosta ja siitä, että ihmistä odotti parempi tulevaisuus. Olisin halunnut heittäytyä polvilleni ja ilokyyneleitä vuodattaen julistaa tuon salaisuuden kaikille ketä kirkossa oli.
Kun sitten tulin pian sen jälkeen tungoksessa ulos kadulle ja katseeni sattuivat siellä seisoviin lörpötteleviin ihmisiin, haihtuivat vähitellen edelliset suloiset tunteeni, ja sydäntäni, joka juuri oli uhkunut iloa, kouristi inhottava tunne. Korvissani kaikuivat sanat, mitkä kapteeni oli sanonut veljestään: 'Antakoonpa vain Jumala hänelle anteeksi, mutta minä olen ylpeä siitä että vihaan häntä!'