XX
Talo, jossa tavallisesti tapasin Lisabellaa, sijaitsi kadulla, joka muinoin oli ollut kaupungin hienoimpia, mutta jota nykyisin kartetaan sen ahtauden ja pimeyden takia. Molemmin puolin katua kohoaa nimittäin harmaita palatseja, joissa huoneet ovat suuria ja korkeita, mutta juhlallisen synkkiä. Lisabella ei ollut vielä tullut, ja minä istuuduin nojatuoliin ja aloin selailla erästä kirjaa, mutta silloin huomioni kiintyi kadulta kuuluvaan lauluun. Kuulin matalalla äänellä laulettavan surumielistä laulua, jonka sävelmä oli niin omituisen liikuttava että heti jouduin tuollaisen ahdistavan tunteen valtaan, jommoinen mielessä herää, kun keväällä kuulee kaukaa posetiivinsoittoa; mutta nyt tuo tunne oli tavallista voimakkaampi ja selvempi. Menin akkunan luo, ja kadulla näin miehen, joka oli joko sokea tai hyvin vanha, sillä häntä tuki toinen, ja kumminkin hän kulkiessaan muutti hitaasti ja varovasti toisen jalan toisen eteen. Molemmat olivat puetut mustaan pukuun, ja varsinkin oli vanhuksella, joka lauloi, huomattavan arvokas ryhti ja käytös. Tuon tuostakin aukeni akkuna ja kadulle heitettiin rahoja, ja sillä aikaa kuin ohjaaja otti ne maasta, seisoi vanhus liikkumatonna keskellä katua, nähtävästi kykenemätönnä käymään askeltakaan yksin. Silmäillessäni hänen tanakkaa, vähän koukistunutta, mutta jalorakenteista vartaloansa, tulin ajatelleeksi että tuo varmaankin oli Vaivaiskreivi, josta kirkkomuori oli puhunut. Jos hän katsahtaisi ylös, näkisin varmaankin edessäni vanhan juopon inhottavan punaisen naaman, joka ei kuvastaisi mitään muuta tunnetta kuin kiihkeätä halua kuulla rahan kilahtavan kadulle. Ei hän tiennyt mitään tuon jylhien palatsien reunustaman yksinäisen, pitkän kadun äärettömästä surumielisyydestä, ja ehkäpä hän, saatuansa laulunsa loppuun lauletuksi, jo seuraavana hetkenä kiisteli almuista poikansa kanssa, peläten tämän pettävän hänet.
Kun on istunut pitkän aikaa yksin pimeässä huoneessa, tuntuu usein siltä kuin joku ihminen olisi läheisyydessä, vaikka tietää varmaan, ettei ketään ole tullut sisään. Siten kävi minun tuona hetkenä. Minusta oli kuin joku olisi katsonut minuun pitkän aikaa tai asettunut viereeni seisomaan, enkä voinut heti vapautua tuosta vastenmielisestä tunteesta. Kenties, ajattelin minä, ovat tuon vanhan kerjäläisen esi-isät asuneet tässä talossa, sillä hänhän kuuluu olevan varsin ylhäistä syntyperää ja hänen sukunsa kaupunkimme vanhimpia aatelissukuja. Ehkäpä joku noista esi-isistä nyt seisoi vieressäni ja loi läpitunkevia katseita tuohon sukunsa vesaan! Ken voi ratkaista arvoituksen, mikä suhde vallitsee heidän sielujensa välillä, missä tekemisessä ne ovat toistensa kanssa! Tai ehkä hän itse vuosisatoja sitten muhkeana, kopeana herrana asueli näissä huoneissa, ja samaten kuin usein huomaamattansa lähtee kulkemaan tuttua tietä taloon, jossa ennen on asunut pitkät ajat, niin tuli hänkin tälle synkälle, juhlalliselle kadulle, purkaaksensa täällä ilmoille epämääräisen koti-ikävän, jota ei itse tajua.
Minut valtasi niin voimakas halu nähdä hänet, että heitin hänen jälkeensä rahat, joita jo hetken aikaa olin pitänyt kädessäni, empien — en tiedä miksi — heittäisinkö ne maahan. Hän oli sillä välin, hitaasti käyden, saapunut seuraavan talon luo. Hän kuuli rahojen kilahtavan tai tunsi katseeni, sillä hän käänsi päätänsä ja katsahti minuun, ja minä näin valjut ryppyiset kasvot ja suuret, tuijottavat, vaaleat, vähän punertavat silmät. Nuo silmät olivat päästä ulkonevat, mutta eivät oikeastaan rumat. Mielentylsyyttä niissä kuvastui pikemmin kuin surumielisyyttä, mutta samalla ne kumminkin olivat rajattoman surulliset. Minusta oli kuin ne olisivat olleet neljännestunnin ajan luodut minuun, vaikka tuo aika tuskin lienee ollut minuuttia pitempi. Sitten kulki hän laulaen edelleen. Hän ei koskaan muuttanut nuottia, ei antanut sävelmän paisua eikä heiketä eikä käyttänyt mitään muutakaan keinoa vaikutuksen vahvistamiseksi. Yhtä yksitoikkoisena virtaili tuo surumielinen sävelmä aina hänen huuliltansa; laulu kokonaisuudessaan vain kuului heikommalta, hänen edentymistään edentyessään.
Seisoin yhä vielä paikallani kuunnellen, ja minusta oli kuin hän yhä edelleen vain olisi tuijottanut minuun punaisilla silmillään, ja oudoksi kävi tuosta mieleni… Eräässä merenrannalla sijaitsevassa kaupungissa oli muinoisina aikoina tapana panna kesäisin toimeen juhla, joka vietettiin sillä tavoin, että lautan tapaan rakennettu laiva läksi kuutamoyönä aavalle merelle, täynnä miehiä ja naisia, jotka olivat kyllin ylimielisiä ottaaksensa retkeen osaa. Keskellä laivaa oli puusta veistetty kuva, joka alkuaan lienee esittänyt jotakin jumalallista olentoa, ja sen jalkain juuressa istui soittajia ja sinne oli asetettu kaikenlaatuisia ruokia, hedelmiä ja juomia, sen ympärillä laulettiin ja pyörittiin tanssissa, niin että heikot laudat ryskähtelivät. Usein sattui silloin että ne, jotka tuossa hyörinässä joutuivat lähelle reunaa, syöksyivät veteen ja hukkuivat. Ei kukaan saanut olla sitä huomaavinaankaan, ei kukaan saanut auttaa, ei ainoakaan valitusääni saanut häiritä tuota hillitöntä juhlaa, vaan laiva kiisi eteenpäin soiton kajahdellessa ja riemuhuutojen raikuessa, jättäen taaksensa hukkuvat, jotka yksin ja hylättyinä taistelivat kuoleman kanssa. Myöhempinä aikoina ei noihin vaarallisiin retkiin enää ottaneet osaa muut kuin hurja roskaväki, ja lopuksi ne sitten kiellettiin; viime aikoina on niitä jälleen pantu toimeen, mutta muutettuina viehättäviksi yöllisiksi huviretkiksi, joilta puuttuu tuo muinoinen salaperäisyys ja kammottavaisuus.
Samana hetkenä kuin kerjäävä laulaja katsahti minuun, tuli äkkiä mieleeni tuo tarumainen laiva, josta olin kuullut kerran vuosia sitten — en muista missä. Seisoin purppuralla verhotussa laivassa laiteen ylitse kumartuneena ja silmäillen kirkkaaseen veteen, josta hukkuneen avo auki olevat silmät katsoivat minuun. Äsken juuri oli hän ollut elävänä meidän keskellämme, ja nyt näin hänen hervottoman ruumiinsa syvyyden inhottavien asujanten ja limaisten levien keskellä, ja hänen tuijottavat silmänsä kertoelivat, millaista tuskaa hän kärsi. Kuuliko hän ehkä laivastamme viulunsoiton ja riemakkaan hälinän, lasien heleän kilinän? 'Kuinka voit', lausuivat nuo silmät minulle, 'juoda kirkkaista kolpakoista vaahtoavaa juomaa, kuulla silkin kitinää, kun suljet lemmittysi syliisi, vaikka olet nähnyt tuskani ja kurjuuteni ja tiedät että menehdyn syvyyteen?'
Oi tuota salaperäistä, kammottavaa ja hurmaavaa retkeä! Niin, käännän katseeni pois syvyyden kauhuista, kiiruhdan tuonne, minne mua kutsuelee soitto ja hymyilevät naiset, heittäydyn polvilleni epäjumalan eteen, kuuntelen haltioissani lautojen ryskähtelyä ja aaltojen kohinaa, välittämättä siitä että hukkuneet lokkiparven tavoin rientävät laivan jälkeen, sekaantuvat meidän elävien joukkoon ja sysäävät vuorostaan meidät syvyyteen!
Olin niin täydelleen haaveitteni vallassa, etten lainkaan kuullut että Lisabella tuli sisään ja huomasin hänet vasta kun hän laski kätensä olalleni. Tiedätkös sen, että nyt juuri, sinua odottaessani, mieleni valtasi huumaava halu heittäytyä tuonne hylättyjen joukkoon? Ja vanhan juopon punaiset silmät ovat vaikuttaneet minuun valtavammin kuin sinun katseesi! Sinä luot silmäsi minuun, ja huulesi henkivät tuota onnen sävelmää, joka sadoin kerroin on minut syliisi houkutellut: Rakastakaamme ja olkaamme autuaalliset! Mutta kuule! korviini tunkee toinenkin sävelmä, ja minun täytyy kumartua yli laivan laiteen, kuunnellakseni hukkuneitten suruvirttä elämästä.
Oi Lisabella, mikä tuleekaan kohtaloksemme, jos äänesi ei enää voi sydämeeni tunkea? En tiedä, mikä minua pidättää sulkemasta sinua syliini, miksi minun täytyy itkeä ajatellessani sinua!