VIIDES LUKU.
Rauhan ja ilon taivaasta, vain hyvien ihmisten asumasta ihannevaltiosta oli Forest syössyt minut epäilyksen ja alakuloisuuden syvään, synkkään mereen.
Tri Leeteltä ja hänen perheeltänsä ei luonnollisesti murheellinen, hämmentynyt olentoni jäänyt huomaamatta, ja samalla kun tohtori nähtävästi odotti, että taas ryhtyisin hänen kanssaan keskusteluihin yhteiskunnallisista kysymyksistä, koetti Edith minua lohduttaa. Hän näytti olevan siinä uskossa, että vieras ympäristö ja outo asemani vaikuttivat painostavasti sielulliseen tilaani.
Minä kuitenkin vältin selityksen antamista. Olin päättänyt jatkaa keskustelujani Forestin kanssa, mutta samalla luoda itselleni oman, selvän mielipiteen oloja itse tutkimalla. Sillä ainoastaan omien kokemusten kautta saatoin päästä itsenäiseen, varmaan tietoon siitä, missä määrin tri Leeten ja toiselta puolen Forestin kuvaukset pitivät paikkansa.
Sentähden kuljeskelin yliopistoon mennessäni ja sieltä tullessani katuja pitkin ja puhelin kaikkien kanssa, joihin tutustuin. Minusta näytti kovin oudolta, että kaikki tulivat hyvin varovaisiksi, vieläpä näyttivät pelokkailta ja epäluuloisilta, heti kun tein heille kysymyksiä yleisten asiain hoidosta, periaatteista, joille valtio oli rakennettu, upseerien käytöksestä, varastojen hoidosta ja tunsiko kansa itsensä onnelliseksi vai eikö.
Harvoin sain suoran vastauksen, josta voin huomata iloista tyytyväisyyttä tai äkeää tyytymättömyyttä. Vain muutamat radikaalit sättivät mitä kiivaimpia voimasanoja käyttäen nykyistä asiain tilaa ja maan korkeimpia virkamiehiä, ja muutamat naiset olivat siksi avomielisiä, että selittivät, etteivät lainkaan pitäneet työskentelystä tehtaissa.
Mutta vaikka ihmiset yleensä olivat hyvin varovaisia mielensä ja ajatustensa ilmoittamisessa, tulin kuitenkin selville siitä, että tyytyväisyys oli kommunismin kukkaistarhassa yhtä harvinainen kasvi, kuin 113 vuotta sitte Yhdysvalloissa. Radikaalien raa'at haukkumiset maan korkeimpia virkamiehiä vastaan eivät luonnollisesti voineet saada minua vakuutetuksi siitä, että tehdyillä syytöksillä oli perusteita. Mutta huomiota näytti minusta ansaitsevan se seikka että työarmeijan miehet ja naiset, joiden kanssa keskustelin noista syytöksistä, eivät antautuneet syytettyjä puolustamaan. He näyttivät karttavan joutumasta pahoihin väleihin kummankaan puolen kanssa, niin kauan kun heidän esimiehensä eivät heitä vaatineet hallitusta puoltamaan.
Niin minussa vähitellen pääsi valtaan vakaumus, ettei omaisuuden yhteyskään ollut kyennyt luomaan yleistä onnellisuutta ja tyytyväisyyttä, jonka tri Leeten kuvausten mukaan olin odottanut tapaavani. Mutta olin kuitenkin taipuvainen otaksumaan, että ihmiset yleensä elivät koko mukavasti, ilman suuria suruja, eivät juuri tyytyväisinä kohtaloonsa, mutta eivät myöskään haluten muuttaa asiain tilaa. Edelleen minusta näytti kansan suuri enemmistö olevan henkisesti hidasta ja raskasmietteistä, ikäänkuin ainoastaan harvat olisivat ottaneet toimeliasta osaa asioiden kulkuun.
Eräänä päivänä, kun palasin kävelyretkeltäni pitkin Bostonin katuja tri Leeten taloon, kuulin eräästä viereisestä huoneesta, jonka ovi oli auki, sangen kovaäänistä keskustelua. Jo ensimäiset sanat kiinnittivät tahtomattani huomiotani. Ne lausuttiin syvällä, liikutuksesta vapisevalla äänellä ja kuuluivat:
"Neiti Edith on rohkaissut minua jatkamaan käyntejäni."
"Me näemme aina kernaasti teitä luonamme, herra Fest", vastasi tri
Leete. "Me kaikki olemme kutsuneet teitä edelleen käymään luonamme."
"Olette kylläkin niin tehneet; mutta ymmärrättehän kai, mitä tarkoitan", jatkoi ääni. "Minä olen niin usein käynyt talossanne ja olen tänään kysynyt neiti Edithiltä, tahtooko hän tulla vaimokseni, koska tyttärenne on rohkaissut toiveitani voittaa hänen rakkautensa. Mutta nyt minulle kylmästi ilmoitetaan, että olen antautunut väärien toiveiden valtaan, ja huomaan oikeaksi epäluuloni, että yhdeksännentoista vuosisadan bostonilainen, jonka olette puutarhassanne olevasta kellarista kaivattaneet esiin, on se mies, jolle neiti Edith antaa etusijan kaikkien muiden edellä — senkin, jolle hän vielä muutama päivä sitte antoi toiveita."
"Herra Fest, toivon, että edustatte kahdennenkymmenennen vuosisadan sivistystä ja käytöstapaa suuremmalla siivoudella, kun puhutte tyttärestäni ja vieraastani", sanoi tri Leete hiukan kiihtyneenä.
"Tietysti minun ennen kaikkea tulee noudattaa siivoa käytöstä, sittekun minua vuoden ajan on sydämettömällä kiemailulla vedetty nenästä, ja nyt huomaan, että tyttö, jota rakastan, antaa minun rinnallani etusijan 143-vuotiaalle ihmislapselle", sanoi Fest katkerasti ja pilkallisesti.
"Kuinka voittekaan puhua tuollaisia loukkauksia ja valheita!" huudahti Edith vihansa vallassa. "En ole koskaan kymmenvuotisen ystävyytemme aikana tullut ajatelleeksikaan, että teissä olisi muita tunteita minua kohtaan kuin veljen."
"On jo aika lopettaa tämä keskustelu", selitti nyt tri Leete. "Tällaisten selitysten jälkeen epäilemättä herra Festille hänen tunteensakin sanoo, että tähänastisia välejä ei enää voida jatkaa."
"Luonnollisesti eivät välimme enää voi jatkua", huusi Fest vihanvimmassa. "Minä jätän teidät nyt ja selitän täten, etten enää astu taloonne ystävällisessä tarkoituksessa. Jos joskus palaan, palaan vihollisena etsimään kostoa onneni ja sydänrauhani hävittämisestä. Varokaa sitä päivää!"
Sanat, joita tämä ihminen käytti Edithiä ja hänen isäänsä vastaan, suututtivat minua, ja huoneeseen astuen sanoin: "Pyydän, että säästäisitte korskeat sananne, kunnes ehkä joskus jossain taiteenharrastajain teatterissa näyttelette konnan osaa, ja jättäkää heti tämä huone."
Edessäni oleva mies oli kuusi jalkaa ja kolme tuumaa pitkä, hänellä oli leveät hartiat ja mahtavat nyrkit. Hän katsahti pilkallisesti alas minuun ja sanoi: "Kas vaan! Esiinkaivettu vanhus! Tällä kertaa minä tahdon vielä teitä säästää, ukkoseni; mutta jos vielä kerran hävyttömin puhein astutte tielleni, niin pistän teidät säkkiin ja viskaan teidät Massachusetts-lahteen."
Ennenkuin ehdin vastata tähän uhkaukseen, oli Fest jättänyt huoneen ja talon.
"Kuka oli tuo mies?" kysyin tri Leeteen kääntyen, koettamatta peittää närkästystäni.
"Hän on koneenrakentaja, sangen kelvollinen mies ammatissaan ja työarmeijan kapteeni, selitti tohtori. "Hänen vanhempansa asuivat naapuritalossa ja poikana ollessaan hänellä oli tapana leikkiä Edithin kanssa."
"Jos tahtoisin arvostella työarmeijan upseerien sivistystä ja seurustelutapoja tämän hetken kokemusten mukaan, täytyisi minun sanoa, että siivous on pikemmin mennyt taakse- kuin eteenpäin."
"Tämä on harvinainen tapaus atavismia"[1], selitti tri Leete. "Tuollainen tuittupäisyys on meidän aikanamme sangen harvinainen ja ainoastaan perinnöllisyyden avulla selitettävissä."
[1] atavismi=perinnöllisyys.
En voinut jatkaa tätä keskustelua, joka olisi voinut saada hyvinkin ikävän lopun. En voinut kuitenkaan olla huomauttamatta että tavat ja seurustelumuodot 113 vuotta sitte vetivät kummankin sukupuolen väliin rajan, joka tosin oli näkymätön, mutta jonka tunnusti jokainen, jolla oli jotain aavistusta sopivaisuudesta, ja että minun aikanani tuskin yksikään mies olisi tullut siihen luuloon, että tyttö olisi häntä rohkaissut, jos asian laita todellisuudessa ei ollut niin. En vähintäkään epäillyt, että Edith oli tässä asiassa käyttäytynyt niinkuin paras tyttö hänen aikakaudellaan. Tämä kiusallinen kohtauskin oli yhdenvertaisuuskiihkon seurauksia, joka oli kaikkialla huomattavissa ja joka nähtävästi joihinkin määrin oli hävittänyt tuon hienon rajaviivan, joka 113 vuotta sitte erotti kummankin sukupuolen siveellisen kasvatuksen saaneet jäsenet. Mieleeni johtui kysymys, jonka kerran olin tehnyt tri Leetelle:
"Ja siis tunnustavat 20:nnen vuosisadan tytöt rakkautensa?" johon tri
Leete vastasi:
"Jos se huvittaa heitä. Heillä ei ole suurempaa syytä kuin rakastuneilla miehillä salata tunteitaan."[1]
[1] S. 218.
Niin tosiaankin! Jos tytöt tunnustavat rakkautensa samoin kuin miehet sen tekevät, silloin on hieno rajaviiva molempien sukupuolien välillä tosiaan poistettava.
Minut valtasi levottomuuden, niin, vastenmielisyyden tunne.
"Ehkä olisi sentään tarkoituksenmukaista asettaa herra Fest ainakin muutamaksi kuukaudeksi lääkärin hoidon alaiseksi", sanoi tri Leete miettiväisenä. "Hän on nähtävästi erittäin voimakkaassa kiihotustilassa eikä ole mahdotonta, että hän tekee jonkin ajattelemattoman teon, jota hän myöhemmin saisi katua."
"Satakolmetoista vuotta sitte olisimme asettaneet tuollaisen miehen rauhantakauksen alaiseksi", sanoin, koska minussa herätti kauhua ajatus, että mies voitaisiin sulkea houruinhuoneeseen vaan siitä syystä, että hän vihapäissään oli lausunut muutamia uhkauksia.
"Mutta mitä te teitte miehelle, joka huolimatta takauksesta rikkoi rauhan?" kysyi tohtori.
"Me rankaisimme häntä tapaukseen soveltuvien lakien mukaan: rahasakolla, vankeudella tai, jos murha oli kysymyksessä, kuolemalla."
"Me toimitamme miehen, jossa perinnöllisyys puhkeaa esiin, sairaalaan, jossa hän on eteväin lääkärien hoidettavana, kunnes nämä katsovat hänet kyllin parantuneeksi ja päästävät hänet vapaaksi", sanoi tri Leete suurella itsetyytyväisyydellä ja lempeydellä, sytyttäen samalla uuden havannasikarin.
"Minä en usko, että uskallat liikaa", sanoi Edith, "jos sallit miehen jatkaa tointaan. Hän kuohahtaa nopeasti; mutta pian hän taas rauhoittuu."
"Siitä en ole niinkään varma", vastasi tri Leete miettiväisenä. "Mikäli häntä tunnen, ovat hänen tunteensa, kun ne kerran liikkeelle joutuvat, syvät ja pysyvät. Mahdollista on, että hän rauhoittuu, mahdollista, ettei. Kaikissa tapauksissa on vaarallista olla tuollaisen ihmisen mielialoille alttiina."
Ristiriitaiset tunteet ja ajatukset täyttivät sydämeni ja pääni. Olin vakuutettu siitä, että keskustelun jatkaminen johtaisi vakavaan riitaan tri Leeten kanssa, enkä ollut sillä tuulella, että olisin voinut pitemmältä puhella hänen kanssaan. Syytin senvuoksi ankaraa päänkipua ja läksin ulos kävelemään.
Viimeisen tunnin kokemukset eivät lainkaan maistuneet inhimillisen onnellisuuden tuhatvuotiselta valtakunnalta, josta tri Leete niin usein oli puhunut. Mies, jolla on upseerin asema työntekijäin armeijassa, syyttää Edithiä mitä raaimmalla tavalla kiemailusta. Hänen käytöksensä ei suinkaan vastannut niitä suuria kiitossanoja, joita tri Leete oli lausunut 20:nnen vuosisadan nuorten ihmisten sivistyksestä ja kasvatuksesta. Joka tapauksessa todisti tämä riita Festin ja tri Leeten perheen välillä, että ihmiskunnan tyydyttäminen ei ollut onnistunut kommunisminkaan käytäntöön ottamalla, s. o. hankkimalla kaikille riittävän suojan, vaatteita ja ruokaa. Viha ja kateus uhkasivat rakkauttani, ja Fest näytti olevan mies, joka kykeni tekemään tyytymättömyytensä minulle selväksi. Keino, jonka avulla tri Leete aikoi estää pettyneen rakastajan kostotuumat, tuntui minusta vielä vastenmielisemmältä kuin taistelun mahdollisuus Festin kanssa. Ja vieläkin heräsi minussa kysymys, tokko Edith Bartlett, morsiameni vuonna 1887, olisi jollekin miehelle jättänyt edes mahdollisuuttakaan valitukseen, että hän olisi hänen edessään kiemaillut tai häntä rohkaissut rakkaudentunnustukseen.
Kun minä seuraavan luentoni jälkeen tapasin herra Forestin, kysyin häneltä: "Jos olen saanut oikeat tiedot, ovat monet 20:nnen vuosisadan tytöistä kehittyneet siksi, mitä me nimitimme emansipeeratuiksi naisiksi?"
Forest heitti nopean, tutkivan silmäyksen kalpeihin kasvoihini, jotka todistivat unetonta yötä, ja vastasi sitte: "Typerä yritys poistaa luonnon määräämät erilaisuudet keinotekoisella yhdenvertaisuudella ei ole säästänyt naisten ja miesten välisiä suhteita. Kumpikin sukupuoli kuuluu työarmeijaan, kummallakin on upseerinsa ja tuomarinsa, kumpikin saa saman palkan.
"Teidän vanhojen kotienne kuningatar on syösty valtaistuimeltaan. Me nautimme ruoka-ateriamme suuremmoisissa höyrykeittolaitoksissa ja jos meidän radikaalimme (ainoat todella johdonmukaisesti ajattelevat kommunistit) joskus voittaisivat, silloin saisimme asua suurissa kasarmeissa, joihin mahtuu tuhansia ihmisiä. Avioliitto ja perhe-elämä poistetaan, samoinkuin uskonto ja henkilökohtainen omaisuus; vapaa rakkaus on oleva tunnussana ja me tulemme elämään kuin kaniinilauma. — Luonnollinen sopivaisuudentunne, joka on hennomman sukupuolen pääominaisuuksia, on onneksi estänyt useimpia vaimoistamme ja tytöistämme joutumasta kommunismin alhaisten ja alentavien oppien uhriksi. Mutta oikea tyttö meidän aikanamme on sangen merkillinen, joskaan ei juuri miellyttävä otus. Oletteko jo oppineet tuntemaan neiti Cora Delong'in, neiti Leeten orpanan?"
"Vielä ei minulla ole ollut sitä huvia."
"Te ette voi häntä välttää", ennusti Forest iloisesti nauraen. "Neiti Cora on miehen ja naisen ehdottoman tasa-arvoisuuden innokas puolustaja. Ja kun monet nuoret miehet mielistelevät tuttaviansa nuoria tyttöjä, katsoo neiti Cora oikeaksi ja kohtuulliseksi itse puolestaan "hakkailla" nuoria miehiä. Hän ei pidä lainkaan sopimattomana sanoa heille, että hän ihailee heidän kauneuttaan, että hän heitä rakastaa, vieläpä jumaloi; hän koettaa heiltä ryöstää suukkosia ja kutsuu heitä ryypylle, aivan kuin teidän aikananne nuoret miehet kutsuivat tuttaviaan naisia nauttimaan annoksen jäätelöä. Hän polttaa sikaria ja pelaa nuorten ystäviensä kanssa biljardia, sanalla sanoen: hän tekee mitä vaan, poistaakseen sukujen välisen erotuksen. Ja katkerasti valittavat Cora Delong ja hänen kaltaisensa tytöt, että he eivät voi hävittää kaikkia miehen ja naisen välillä olevia eroavaisuuksia."
"Minulla ei suinkaan ole palavaa halua tutustua neiti Delong'iin", myönsin minä. "Ja persoonallisen kokemuksen perustalla täytyy minun sanoa, että minusta entinen tapa hoitaa taloutta näyttää miellyttävämmältä. Mutta eivätkö 20:nnen vuosisadan naiset elä paljoa mukavammin kuin rikkaimmatkaan naiset minun aikanani. Ja ettekö te saa naisianne tekemään enemmän työtä kuin me? Tri Leete kertoi niin minulle."[1]
[1] S. 210.
"Tri Leete on suuri optimisti, aina kun on kysymyksessä sanoa sana kommunismin hyväksi", vastasi Forest. On suorastaan mahdotonta määrätä, minkä arvoinen vaimojen ja tyttöjen työ oli vuonna 1887. Mutta minä epäilen isäntänne väitettä, "että meidän naisemme tekevät enemmän työtä" (kuten tri Leete sanoo), kuin teidän aikanne naiset."
"Mutta keittäminen, pesu ja silitys yksityiskodeissa 19:nnen vuosisadan lopulla antoi varmaankin kelpo lailla enemmän työtä kuin menettely nykyisen järjestelmän mukaan", huomautin minä. "Lisäksi tulee, että kuten tri Leete vakuuttaa, nykyään ei enää ole mitään kotityötä."[1]
[1] S. 93.
"Tuo on taas yksi niitä väitteitä, jotka ovat tri Leeten vahvin puoli", vastasi Forest. "Kuka lakaisee huoneet, tekee vuoteet, puhdistaa ikkunat, pyyhkii tomut ja pesee lattiat? Epäilemättä tri Leeten perhe on poikkeus; sillä työarmeijan naiset tekevät useimmat työt, joskaan ei kaikkia, hallituksen vaikutusvaltaisen edustajan kodissa Bostonissa. Oletteko koskaan nähneet rouva Leeten tai neiti Leeten tekevän kotityötä tai yleensä mitään työtä?"
Minun täytyi vastata kysymykseen kieltävästi; sillä tosiaankin olin vaan nähnyt Edithin sitovan kukkakimppua; mutta työtä en ollut nähnyt hänen tai hänen äitinsä suorittavan. Jos hän oli työarmeijan jäsen, piti hänellä olla asema, joka antoi hyvin vähäksi aikaa työtä. Hän ei ollut koskaan minulle maininnut, että hänellä olisi jotain tehtäviä, ja muistin varsin hyvin, että tri Leete ensimäisiä päiviä oleskellessani heidän perheessään sanoi häntä "väsymättömäksi varastoissa kulkijaksi",[1] siten osottaen, että hänellä oli runsaasti vapaata aikaa.
[1] S. 79.
"Taloissa, joissa työarmeijan jäsenet asuvat, eivät naiset saa mitään apua työarmeijan apujoukon muodostavilta naisilta. Heidän täytyy itse toimittaa kaikki mainitsemani työt, eikä ruoanvalmistus suurissa ruokaloissa tuota heille niin suurta ajansäästöä kuin te näytte luulevan. Naisten täytyy kolmasti päivässä muuttaa pukua; sillä he eivät voi ruokapöydässä esiintyä samassa puvussa, jota he käyttävät koti- ja tehdastöissä. Ja jos heillä on pieniä lapsia, täytyy heidän nekin vaatettaa kolme kertaa huolellisemmin, kuin olisi tarpeellista, jos lapset söisivät kotona."
"Isoissa ruokaloissa keitettäessä", jatkoi Forest, "ei aineita, kuten kokemus osottaa, säästetä ja uskon sentähden, ettei suurten määrien keittäminen tule lainkaan halvaksi. Edelleen täytyy näiden suurten ruokaloiden valmistaa monenlaisia ruokia, ja kuta vaihtelevampi on ravinto, sitä enemmän jää jäännöksiä, joita ei voida käyttää. — Näistä syistä on työarmeijaan kuuluvilla naiduilla naisilla todellisuudessa vähän vapaata aikaa; paitsi taloustoimia paljo tehtävää, ja suurin osa valmistaisi ruokansa mieluimmin kotonaan. He voisivat silloin talousaskareiden ohella valmistaa ateriat, hävittämättä siltä enempää aikaa, kuin mikä menee puvun muuttamiseen ennen yhteiseen ruokalaan lähtöä. Varsinkin perheet, joissa on paljo lapsia, tahtoisivat mieluummin keittää ruokansa kotonaan. Sairauden sattuessa perheessä on niinikään yhtä vaikeata kuin monimutkaista saada suurista ruokaloista sopivaa ravintoa sairaille. Eräs rouva Hosmer sanoi minulle joitakuita päiviä sitten, että hän ja hänen seitsemän lastaan jo monta kertaa olivat saaneet jäädä ilman ruokaa, koska ei aina ollut mahdollista saada kaikkia tarpeeksi ajoissa puetuiksi ja pestyiksi."
"Mitä työtä annatte naiduille naisille?" kysyin minä.
"Tämä on arka kohta kiitetyssä yhteiskuntajärjestyksessämme", vastasi Forest. "Useimmat naidut naiset eivät pidä työskentelystä työarmeijassa ja koettavat sitä senvuoksi kaikin keinoin välttää. Lasten aiheuttamaa työtä ja huonovointisuutta syytetään useimmiten, kun tahdotaan esittää syytä poissaoloon työstä."
"Luulen, että lääkärinkin on sangen vaikeata määrätä, ovatko esitetyt syyt päteviä vai eivätkö", huomautin minä.
"Aivan varmaan. Useimmissa tapauksissa on lääkärin mahdoton syyttää naisia pahoinvoinnin teeskentelemisestä ja todistaa syytöksiään", jatkoi herra Forest. "Nämä vaikeudet, joita naidut naiset aiheuttavat, ja sen tosiasian, että huolehtiminen pienistä lapsista estää heitä vuosikausia työskentelemistä työarmeijassa — nämät seikat esittävät radikaaliset kommunistit tueksi vaatimukselleen, että perhetalous on kokonaan poistettava. Radikaalit väittävät, että heidän järjestelmänsä on paljoa hyötyisämpi kuin nykyinen. Tulisi paljoa halvemmaksi panna satoja tai tuhansia asumaan yhteen rakennukseen ja ruokkia heitä siinä, kuin pitää taloja, joissa voi asua vain yksi, kaksi tai kolme perhettä. He väittävät edelleen, että, kun avioliitto on poistettu ja "vapaa rakkaus" pantu laiksi sukupuolisuhteiden järjestämiseksi, miehen ja naisen tilapäiset ja ohimenevät liitot tuottavat paremman sadon kuin avioliitto. Nämä lapset kasvatettaisiin suurissa lastenhoitolaitoksissa, niin että äidit, lastenhoidosta vapaiksi päästyään, voivat omistaa koko päivänsä palvelukselle työarmeijassa."
"Miten halpamaista!" huudahdin. "Kaikki inhimilliset laitokset, sukupuolten keskinäiset suhteet pitäisi meidän perustaa vain laskelmille siitä, mikä paraiten kannattaa! Ja meidän pitäisi erottaa lapset äidistään, vain koska tulisi halvemmaksi ruokkia noita nuoria "kaksikätisiä" sadottain, vaikkakin joukkokasvatuksessa kuolevaisuus niiden kesken olisi kymmenen tai kaksikymmentä prosenttia suurempi."
"Kuitenkin radikaalit ovat kommunistien joukossa johdonmukaiset ajattelijat", sanoi Forest. "Peruskivi, jolla kommunismi lepää, on tasa-arvoisuus. He voivat puolustaa vaatimustaan, että työn tulokset ovat jaettavat tasan, vain sillä väitteellä, että me kaikki olemme yhdenvertaisia, ja koska me kerran sitä olemme, ei ole mitään syytä, miksi eläisimme eri suurissa ja eri tavalla rakennetuissa taloissa, miksi emme käyttäisi samanlaisia vaatteita ja söisi samallaisia ruokia. Jos olemme kaikki samallaisia, on jokaisella yhtä hyvä oikeus jonkun tytön rakkauteen, kuin kellä tahansa toisella, ja samoin on joka tytöllä yhtä suuri oikeus jonkun miehen rakkauteen kuin toisellakin. Eikä ole syytä antaa kommunistisessa yhteiskunnassa yhden lapsen osalle tulla enemmän hoitoa kuin toisenkaan tai sallia yhden äidin viipyä lastensa parissa enemmän kuin toisen, siten menettäen kalliita silmänräpäyksiä, jotka kuuluvat yhteiskunnalle ja jotka voidaan käyttää hyödyksi perunankuorimisessa. — Radikaalit ovat ainoat suorasukaiset kommunistit."
"Mutta eihän toki jokainen tyttö voi rakastaa kaikkia miehiä eikä mennä heidän kanssaan naimisiin, yhtä vähän kuin jokainen mies voisi rakastaa ja ottaa vaimokseen kaikkia tyttöjä", huomautin minä, hiukan huvitettuna Forestin äkeästä ivasta, vaikkakaan ei syvä vastenmielisyyteni radikaalien saarnaamia inhottavia periaatteita vastaan päästänyt iloisuuttani oikein valloilleen.
"Meidän radikaaliset maailmanparantajamme eivät vielä ole kyenneet minulle aivan selvästi selittämään, miten he tahtovat järjestää "vapaan rakkauden", jos nimittäin sen järjestämisestä yleensä voi olla puhetta", vastasi herra Forest. "Vaikeuden täysin valaista tätä kysymystä selittää nähtävästi se seikka, että maailmanparantajat eivät vielä keskenään ole selvillä siitä, millainen "vapaan rakkauden" pitäisi olla. Muutamat radikaalit näyttävät olevan taipuvaiset sietämään kahden eri sukupuolta olevan yhteiselämää vain niin kauan, kun molemminpuolinen taipumus kestää. Mutta todella valistuneet ja johdonmukaisesti ajattelevat kommunistit eivät voi sallia kestävää liittoa, koska se on jyrkässä ristiriidassa hyväksymämme ehdottoman yhdenvertaisuuden periaatteen kanssa. Luultavasti he sopivat siitä, että otetaan joka päivä uusi puoliso ja, jotta molemmat sukupuolet olisivat samanarvoiset, voidaan naisille antaa valintaoikeus joka maanantaiksi, keskiviikoksi ja perjantaiksi, miehille joka tiistaiksi, torstaiksi ja lauantaiksi. Sunnuntait myönnetään kai kohteliaisuudesta myös naisten käytettäviksi. Ja kaikkien riitaisuuksien välttämiseksi siinä tapauksessa, että useampi maailmanparantaja valitsee saman tytön tai että useammat neidot ja vaimot tahtovat ottaa saman miehen, voidaan panna toimeen arpajaisia tai heittää arpaa järjestyksestä. Myös korttipelillä tai noppakuutioilla voidaan määrätä, kellä on ensin oikeus, kellä sitte. Niin tapahtuu kaikille oikeus!"
"Minä en voi käsittää", sanoin "kuinka miehet, jotka väittävät vapaan ajatuksen olevan erikoisoikeutenaan, voivat suunnitella noin eläimellisiä periaatteita elämää varten ja suosittaa niitä ihmiskunnalle muka edistysaatteina. Naisten kohtalo tulisi tosiaan säälittävä, jos nuo periaatteet joskus pääsisivät voitolle. "Vapaan rakkauden" täytyisi alentaa naisten asemaa, koska se antaisi vanhenemassa olevan naisen puolisolle oikeuden erota tästä. Ja ihmiskunta yleensä olisi säälittävä, jos lasten hoito riistettäisiin äideiltä ja uskottaisiin muille ihmisille."
"Olisi mielestäni pelottavin isku ihmiskuntaa vastaan, mitä milloinkaan on suunnattu", vastasi Forest, "jos lasten hoito ja alkukasvatus riistettäisiin äideiltä. Ei mikään nainen, ei mikään mies, olkoon kuinka hyvä ja jalo tahansa, voi tuntea vierasta lasta kohtaan tuota rakkautta ja kärsivällisyyttä, joka täyttää vanhempien sydämen. Kommunistisetkin lainlaatijat ovat tähän saakka kunnioittaneet tunteita, jotka sitovat miehen, vaimon ja perheen. Ihmiskunta vajoaa raakalaisuuden tilaan sinä päivänä, jona perhe hävitetään, jona äiti erotetaan lapsestaan ja mies vaimostaan. Riistettäköön avioliitolta jalostava vaikutus, jonka ilojen ja surujen yhteinen kantaminen, kaikkien ajatusten ja tunteiden alituinen vaihtaminen antaa sukupuolten välisille suhteille; silloin alennetaan miehen ja naisen keskinäinen suhde eläimelliseksi. Useita kaikkien ihmisten paraita ominaisuuksia voimme seurata niiden alkulähteille saakka: äitiemme äärettömään rakkauteen ja kärsivällisyyteen pyrkimyksessään kasvattaa rakkaita lapsiaan hyviksi ja kunnon ihmisiksi. Ei mikään maailmassa voi lapselle korvata äidin menetystä; ei mikään voisi ihmiskunnalle korvata sitä hyvää vaikutusta, joka äideillä on kasvaviin sukupolviin."
"Luuletteko, että teidän radikaalinne koskaan saavat kylliksi valtaa voidakseen syöstä äidit asemastaan ja poistaa avioliiton?" kysyin hiukan uteliaana.
"Nouskoot vaan radikaalit ja kukistakoot nykyisen hallituksen. Pankoot toimeen yhtä ja toista, tapaamatta vastustusta suuren joukon puolelta, joka vain sietää nykyistä järjestelmää eikä suurestikaan ponnistelisi sen puolustamiseksi. Mutta meidän radikaaliset maailmanparantajamme saisivat kokea sangen ikäviä yllätyksiä, jos he koettaisivat erottaa miestä vaimostaan, äitiä lapsestaan. Melkein jokainen äiti taistelisi naarasjalopeuran rohkeudella lapsistaan, ja tunnenpa miehen, joka ei panisi kortta ristiin nykyisen hallituksen häviötä estääkseen, mutta taistelisi kuolemaan saakka, ennenkuin antaisi itsensä erottaa sydämensä vaimosta. Sillä hyvä, rakastava vaimo on korkein, mitä Jumala voi miehelle antaa, eikä kukaan rohkea ja kunniallinen mies anna vaimoaan itseltään riistää, niin kauan kun vielä pisarakaan lämmintä verta hänen suonissaan juoksee."