I. LUKU.
JÄÄHYVÄISET.
Erään komean hautapatsaan varjossa Via Appian varrella istui kivellä kaksi ihmistä jutellen keskenään kuiskaten, aivan kuin olisivat he pelänneet häiritsevänsä paikalla vallitsevaa kuolonhiljaisuutta. Tyttö oli vetänyt hunnun kasvoilleen, ja kypärä varjosti puolittain nuoren miehen piirteet.
Kuu valaisi kirkkaasti ja ainoastaan korkeat sypressit, attikalaiset pylväät ja leveät, korkokuvilla varustetut marmoripatsaat loivat juurelleen suojelevaa varjoa.
Mies, sen mukaan mitä kallisarvoisesta vaipasta voi päättää, ylhäissäätyinen, saattoi olla noin kolmenkymmenen vanha, kun taas neidon liikkeiden jalouteen liittyi ensi nuoruuden sulo.
Tytön silmät olivat kyynelissä; nuori mies leikki uhkamielisen ja synkän näköisenä miekallaan.
"Sinä pakoitat minut siis, Oktavia", jatkoi hän äsken keskeytynyttä puhettaan, "mykkänä todistajana katselemaan, kuinka kunniattomat poikanulikat minulta riistävät nimen, arvon, pyhimmän mitä sydämeni omaa? Minun pitää pysyä tyynenä, kun onneani jaloin tallataan, kuten pedot polkevat arenan hiekkaa?"
"Kuinka voisin minä sinua pakoittaa", vastasi tyttö itkun tukahduttamin äänin. "Suututko siitä minulle, että koetan pidättää sinua vastaamasta väkivaltaan väkivallalla? Tahdotko vetää tuhon hirveässä suuruudessaan päällesi?"
Ritari teki torjuvan liikkeen huulten vetäytyessä puoliksi ivalliseen, puoliksi uhmailevaan hymyyn.
"Oi, minä tiedän", jatkoi neito, "että sinä halveksit vaaraa. Arvaan, että mieluimmin syöksyisit paljain miekoin caesarin palatsiin kostaaksesi sukusi häpeän… mitä se auttaisi, rakkaani? Ehkä löytäisi joku säilä tiensä sydämeesi, ehkä… näytännöt ovat edessä! Juhla olisi se tuolle roomalaiselle verikoiralle, juhla tavallista suurempi, nähdä ritari Junius Silanuksen kuolevan arenalla eläinmiekkailijana."
Hän pysähtyi väsyneenä ja peitti käsin kasvonsa, kiivaan nyyhkytyksen pannessa koko ruumiin värisemään. Mies oli noussut seisoalleen ja käveli rauhattomasti hautakiven varjossa edestakaisin.
"Me elämme aikaa", virkkoi hän synkästi, "joka ei tunne kunnian ja maineen käsitteitä. Me elämme häpeän ja raukkamaisuuden aikaa. Miehelle, joka vielä ei ole myynyt arvoaan kurjasta armonosoituksesta tuolle voimattomalle keisarille ja… hänen puolisolleen, ei voi tuntua vaikealta kuolla. Jokainen kuolema on nykyään maineeton ja mainehikas samalla kertaa. Sillä kaadunko taistelukentällä — kenen, minkä vuoksi minä silloin taistelen? Purppuraa kantavan naisen, jolla ei ole hyvettä, ei siveyttä. Ja jos vereni sekaantuu gladiaattorien halpaan vereen — enkö silloin kuole kuten vapaa roomalainen ritari kunniani ja Rooman muinaisuuden puolesta? Ei, Oktavia, se tapa, jolla kuolen, ei minua pelota. Mitäpä varten eläisikään Silanus sen jälkeen, kun hän on menettänyt Oktavian?"
Tytön suuret silmät kääntyivät verkkaan miestä kohden.
"Mitä varten eläisit?"
Tuskaisa hymy värähti hänen huulillaan. Mutta kuten metsäkauris, joka on saanut kuolinhaavan, vielä kerran ponnahtaa ilmaan, ikäänkuin se esiin sukeltavan kuoleman kynsistä toivoisi tämän hypyn pelastavan, niin ponnahti tyttökin pystyyn, pelästyttäen läheisyyteen yöpuulle asettuneen linnun lentoon.
"Mitä varten eläisit, Silanus? — Minua varten! Minua, jonka ijäksi menetät, mutta jonka koko muistojen maailma on sinulle pyhitetty."
Hän nojautui miehen rintaa vasten ja kietoen kätensä hänen kaulansa ympäri, jatkoi hän nopeasti, melkein hätäisesti:
"Minun tähteni täytyy sinun elää, ainoa rakastettuni. Etkö muista enään sitä hetkeä, jolloin vannoit eläväsi ja kuolevasi minulle? Sinä et saa ruveta lupauksesi rikkojaksi. Minä vaadin, että sinä elät minun tähteni, minun, joka sinua rajattomasti rakastan, minun, jonka sielu siinä silmänräpäyksessä on kuollut, jolloin menetän onnen omistaa sinut. Pitääkö kaikkien lempemme lupausten pois haihtua? Tahdotko ihanien yhteisten hetkien muistot ja sulot sammuttaa, kuni Jupiter päivän yöksi muuttaa?"
Ja nojautuen lähemmäksi häntä vasten, niin että huulensa koskettivat melkein miehen huulia, jatkoi hän intohimoista puhettaan:
"Älä luule, etten kykene tuntemaan, armas, mitä sydämessäsi liikkuu! Emmekö ole rakastaneet toisiamme? Ja emmekö vieläkin toisiamme rakasta, pyhemmin kuin konsanaan ennen? Kaihojeni, unelmieni kukka, se minun sydämestäni raastetaan; sillä hän, jota olen niin paljon rakastanut, jossa ajatukseni ovat riippuneet auringon noustessa ja sen taas mailleen mennessä, ei saa minulle kuulua.
"Täytyykö minun nähdä, kuinka tämä kukka poljetaan? Tahdotko niihin kärsimyksiin, jotka ovat osakseni tulleet, liittää vielä tiedoista tuskallisimman: sinä et ole enään elävien mailla; olet astunut Hadeksen varjovaltakuntaan, josta ei koskaan palata?"
Hän näki selvään mielenliikutuksen, joka oli vallannut ritarin, ja tietäen, että tästä silmänräpäyksestä riippui hänelle rakkaimman henkilön tulevaisuus, elämä, jatkoi hän entistä kiihkeämmin:
"Toivoni on sammunut, sammunut ijäksi. Jumalat ovat niin päättäneet. Mutta muistoa eivät ne voi minulta evätä, onnea, jonka tuottaa tietoisuus, että sinä elät, hengität samaa ilmaa kuin minäkin ja saman isänmaan tannerta tallaat.
"Kun minä aamuisin herään, kyynel silmässä, eikö sitä saa kuivata aina sun luonasi viipyvä aatos? Eikö minulla pidä koko suuressa Roomaan valtakunnassa oleman ketään, joka olisi ystäväni, joka rakastaisi minua? Eikö ketään, Silanus?"
Heidän huulensa olivat yhtyneet viimeiseen, intohimoiseen suuteloon; ja tyttö tiesi voittaneensa.
"Sinä pysyt kaukana keisari Claudiuksesta, isästäni?"
"Minä lasken aseeni sinun suuren rakkautesi edessä, joka on niin ihana, että pelkään, ett'en koskaan tule sen arvoiseksi. Sitäpaitsi hän ei olekaan todellinen syyllinen. Tuo nainen…"
"Vaiti, Junius! Hän on minun toinen äitini. Pitäisikö minun häntä häpäisemällä nostaa jumalien kosto päälleni? Onko minulla ylipäätään oikeus sanoa pahaa kenestäkään naisesta, minulla, joka olen Messalinan tytär, tuon naisen, josta sanotaan…"
"Jätä tuo puheesi, rakas! Hän ei ole ensimäinen nainen sitä lajia valtaistuimella — eikä viimeinenkään. — Ja lopuksi, tehköön keisarin puoliso mitä hän tahtoo, minua se ei liikuta. Kuitenkin tämä nainen, joka on syypää niin paljoon onnettomuuteen, on raa'oin käsin turmellut elämäni onnen. Sinä sanot, Oktavia, että jumalat ovat niin päättäneet, jumalat — —"
Hän nauroi niin että tyttö kauhusta värähti.
"Näyttäytykööt viimeinkin jumalat! Missä on heidän voimansa? Missä on oikeus, joka vallitsee hyvän ja pahan maan päällä? — Ei, Oktavia. Jumalilla ei ole mitään syytä riistää meitä toisiltamme, vaan näillä ihmisillä. Tiedätkö, miksi meidän liittomme keisarin käskystä on purettu? Miksi sinut on kihlattu prinssi Domitius Nerolle?"
Ja kun tyttö vaikeni, jatkoi mies vihasta vapisevin äänin:
"Onneton, etkö aavista mikä odottaa veljeäsi Britannicusta?"
Oktavia kalpeni.
"Minä luulin, että perhesuhteet saivat isän määräämään minut Domitiukselle. Minä tunsin hiljakkoin selittämätöntä kauhua, kun sattumalta yllätin ministeri Narsissuksen, hänen puhellessaan pretorianiupseeri Antoniuksen kanssa. Kuulin ainoastaan sekavia sanoja, kun aioin avata esiripun atriumiin vievän oven edestä. Hän puhui naisesta, joka tahtoi keinotella itselleen kruunun — mutta minä kiiruhdin sieltä pois tuskan valtaamana, kuuntelematta enempää. Sinä arvelet —"
"Minä arvelen", täydensi upseeri synkästi, hilliten ääntään, "että keisarinna tahtoo kohottaa poikansa Domitiuksen kruunun perilliseksi ja Caesarin todellisen pojan Britannicuksen —"
"Ja hänet… puhu!"
"Oo… tottahan sinä tunnet sukusi vaiheet. Eikö sinulle ole uskottu perheesi salaisuuksia?"
Oktavia käsitti, mitä Silanus tarkoitti. Hän vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Molemmat hautoivat vaan omia ajatuksiaan, jotka olivat vielä katkerammat, kuin heidän sanansa.
Josko hän tunsi julius-claudilaisen keisarihuoneen vaiheet! Tiberiuksen, Augustuksen jälkeläisen, ajoista saakka oli olemassa salaisuuksia, joista hovissa puhuttiin vain kuiskaamalla, ja joiden arvosteleminen rangaistiin valtiopetoksena. Tiberiuksen hallitessa oli Germanicus, Rooman kansan ylpeys, sen uljas, voittoisa sotapäällikkö, selittämättömällä tavalla kuollut. Keisarin oma poika joutui suosikki Sejanuksen myrkyn uhriksi, kun ensin viimeksimainittu oli vietellyt kruununprinssin puolison. Germanicuksen leski ja molemmat pojat Drusus ja Nero tuomittiin nälkäkuolemaan. Vanha kaartinprefekti Macro oli Tiberiuksen kuoleman ainoa todistaja. —
Ja Caligula, hänen seuraajansa, Germanicuksen huoneen viimeinen vesa?
Häntä syytettiin kolminkertaisesta sukurutsauksesta…
Tämän sisar oli keisarinna Agrippina, Oktavian äitipuoli, keisari Claudiuksen puoliso. Vuonna 40 j. Kr. oli hänet lähetetty Ponzas-saarelle maanpakolaisuuteen, koska hän oli muodostanut salaliiton oman veljensä henkeä vastaan. Siihen aikaan oli hänen puolisonansa ollut ritari Domitius Ahenobarbus, jolle hän v. 37 oli synnyttänyt pojan, nimeltä Domitius. Leskenä oli hän Caligulan murhan ja Tiberiuksen valtaistuimelle nousun jälkeen palannut Roomaan ja siellä mennyt naimisiin kuuluisan puhujan Crispus Passinuksen kanssa, joka myöskin pian oli kuollut. Ja nyt, kun keisarin ensimäinen puoliso Messalina, Oktavian ja Britannicuksen äiti, oli teloitettu, oli tämän saman Agrippinan onnistunut juoniensa, kiehtovan käytöksensä ja keisarin uskotun neuvonantajan vaikutuksen kautta kohota koko sivistyneen maailman hallitsijan puolisoksi…
Oktavia ajatteli kauhistuen ensimäistä kohtaustaan tämän naisen kanssa, jonka sekä menneisyys että koko esiintyminen todistivat hänen kykenevän minkälaisiin vehkeisiin hyvänsä. Heti alusta pitäen oli hän ponnistanut kaiken voitavansa, valmistaakseen pojalleen Domitiukselle yhtä korkean aseman Britannicuksen rinnalla. Hän kietoi heikon puolisonsa tykkänään juonineen ja vehkeineen ja nyt olivat hänen suunnitelmansa riistäneet Oktavialta hänen nuoren onnensa. Jo Messalinan eläissä oli keisari suostunut tyttärensä kihlaukseen ylhäisen ritarin, Junius Silanuksen kanssa. Agrippina oli saanut aikaan sen, että keisari nojautuen tekaistuun syytökseen, erotutti Silanuksen senaatista ja purki Oktavian ja hänen kihlauksensa. Sen jälkeen oli tyttö kihlattu prinssi Domitiukselle, kysymättä lainkaan hänen omaa mieltään.
Niin paljon oli prinsessalle selvää jo ennestään, mutta vasta nyt näki hän keisarinnan vehkeitä johtavat vaikutteet. Nyt ymmärsi Oktavia kaikki ja kauhulla katsoi hän tulevaisuutta, joka ei ollut turmeleva ainoastaan hänen elämäänsä, mutta oli käyvä vaaralliseksi myöskin hänen veljelleen Britannicukselle, ehkäpä hänen isälleenkin — —
* * * * *
Kaukana idässä alkoi heikko sarastus punata taivaan rantaa ja aamun verkkaan vaaletessa sammuivat tähdet.
Silanus nojasi pylvään jalustaa vasten ja katseli Oktaviaa, ikäänkuin olisi hän ikuisiksi ajoiksi tahtonut syövyttää tämän piirteet sieluunsa. Hänen otsansa oli kirkastunut ja kasvonsa osoittivat jaloa itsensähillitsemistä.
Oktavia ojensi ääneti hänelle kätensä. Hänellä ei ollut enään mitään sanomista. Yö vaaleni vaalenemistaan ja heleä purppuranpuna levisi taivaalle. Oli tullut hetki, jolloin eivät sanat, eivät kyyneleet enään voi sydäntä huojentaa, hetki, jolloin rautaisen täytymyksen alla vielä kerran kaikki tuska, kaikki epätoivo hurjalla voimalla sydänparkaa pusertaa. Itsensä hillitseminen, jonka tuo intohimoinen mies oli saavuttanut hänen vaikutuksestaan, lohtu, jota hän toiselle oli jakanut, puuttui häneltä itseltään, ja nyt kun eronhetki oli lyönyt, värisytti raju epätoivo Oktavian sielua. Mutta tuo jalo nainen hillitsi kaihonsa, koettaen silloinkin kun kipeimmin kärsi, lieventää rakastetun miehen surua raskaana hetkenä.
"Oktavia", virkkoi Silanus vaivoin koettaen saada äänelleen varmaa sointua, "meidän täytyy erota. Viimeinen toivomuksesi on minulle käsky, jonka edessä taivun. Minä kannan kuormaa, jommoinen elämä minulla tästä lähtien on, siinä tietoisuudessa, että siten palvelen sinua. Nyt alkavaa päivää seuraavana yönä olen jo matkalla Syyriaan, jossa liityn sikäläiseen armeijaan. Suojelkoot jumalat, joihin sinä uskot, minua pahimmalta. Sinusta tulee toisen vaimo ja jäät yksin, kuten minäkin. Mutta sielumme ovat ainiaaksi toisilleen vihityt ja ajatuksissani olen aina sinun luonasi.
"Suokoon Jupiter, etteivät kamalat aavistukseni toteennu. Mutta viimeinen jäähyväissanani, kallis ystävä, on: jos, ollessasi tuon sekasikiön vaimona, joskus tulee aika, jolloin sinua vaara uhkaa, jolloin jäykkä, miehekäs säilä ja taipumaton rohkeus ovat tarpeen, ja sinä turhaan etsit uskollisia miehiä tueksesi, silloin kutsu minua, ja nopeammin kuin keisarillinen pikaviesti olen minä Aasiasta rientävä tänne."
Viimeisen kerran sulki hän armaan tytön syliinsä, viimeisen kerran yhtyivät huulet lyhyeen jäähyväissuuteloon. Syvästi katsoi neito Silanuksen silmiin, aivan kuin olisi tahtonut hänen sieluunsa tunkea. Sitten riistäytyi hän irti ja kiirehti kuin pelästynyt metsäkauris pois, häviten pian hautapatsaiden varjoon.
Silanus katsoi hänen jälkeensä ja ensi kerran elämässään itki tämä mies. Verkkaan alkoi hän astella samaa tietä, jota Oktavia oli kiiruhtanut. Etäämpänä näyttäytyi vielä kerran neidon kantotuoli, jota uskolliset orjat kiidättivät eteenpäin. —
* * * * *
Tuskin oli ritari poistunut hautapatsaan luota, kun sen takaa kohottautui varovasti mies. Hän oli jo elähtänyt ja hänen kasvoilleen olivat paheet lyöneet leimansa; mutta puku oli ajan tavan mukaan erinomaisen loistelias. Mies oli Anicetus, prinssi Domitiuksen uskottu.
Hänen kasvonsa vääntyivät inhoittavaan irvistykseen, kun hän vaanien silmäili ympärilleen. Sitten järjesti hän pukuaan, joka maassa maatessa oli joutunut epäkuntoon, ja kulki jonkun matkaa tietä kaupunkiin päin, saapuen pian paikalle, missä orja odotti häntä hevosen kera.
Täyttä laukkaa ajoi Anicetus sitten Rooman tietä, jolla liike taas vähitellen elpyi.