II. LUKU.
AGRIPPINAN SUUNNITELMAT.
Claudius, maailman hallitsija, istui työhuoneessaan ja kuunteli ministeriensä selontekoja. Nämä seisoivat kunnioittavan matkan päässä hänestä ja lukivat vahatauluista muistiinpanojaan. Siinä oli Pallas, valtakunnan raha-asian hoitaja, lukien laskelmiaan; Narsissus tuoden tietoja Ylä-Germaniaan lähetetyn Pomponius Sekunduksen toimista; Callistus, jonka oli tehtävä esitys saapuneista anomuskirjeistä, armahduspyynnöistä ja oikeusasioista. Viimemainittu oli juuri lopettanut, ja keisari ilmoitti ystävällisin päännyökkäyksin vastaanoton päättyneen. Silloin alkoi Pallas uudelleen puhua:
"Suo anteeksi, Caesar, että minun vielä silmänräpäykseksi täytyy pyytää sinua kuulemaan minua. Vakoojani ovat saaneet selville seikkoja, jotka mielestäni ansaitsevat tulla valtakunnallisten asioiden yhteydessä sinulle esitetyiksi."
Keisari, joka oli juuri noussut seisoalleen, istuutui uudelleen ja kiinnitti väsyneen katseensa ministeriin.
"Puhu", virkkoi hän lyhyesti.
"Asia koskee sinun perhettäsi", jatkoi Pallas, "ja toivon sinun suovan minulle anteeksi, että olen tässä suhteessa tehnyt huomioita, koska se on tapahtunut sinun onnesi hyväksi."
"Minun perhettäni?" kysyi keisari, käyden tarkkaavaisemmaksi. Hänen äänessään oli epävarma sointu ja vaikka hän ponnisti, näyttääkseen tyyneltä, esiintyi hänen kasvoillaan pelon tapainen ilme.
Ajatteliko hän Messalinaa?
"Molemmat tapaukset, joista sinulle tahdon ilmoittaa", jatkoi ministeri suunnaten kylmän katseensa keisariin, "ovat viimeyöllisiä ja näyttävät olevan jonkinmoisessa yhteydessä keskenään. Vakoojani ovat onnistuneet saamaan tiedon kohtauksesta entisen senaattori Junius Silanuksen, tasavaltalaismielisen, Thrasea Paetuksen, joka kuuluu vastustajiisi senaatissa, hänen ystävänsä Borea Soranuksen, pretoriaanien upseeri Antonius Sekunduksen ja prinssi Britannicuksen välillä."
"Britannicus?" toisti keisari miettiväisenä, lausuen nimen painolla, ikäänkuin olisi hänestä tuntunut mahdottomalta kuulla prinssiä mainittavan tässä yhteydessä. "Ja Silanus? — Vai niin. — Silanus. — Sehän on kyllä mahdollista. He olivat ystäviä. — Prinssin arvolle ei sovi kuitenkaan seurustella tuon erotetun senaattorin kanssa. — Hänellä lienee joku yksityisasia sen miehen kanssa. — Thrasea Paetus. — Mies on epäilyttävä. — Silanus — samoin epäilyttävä. — Mitä on pretorianiupseerilla tekemistä heidän seurassaan?"
Pallas kohautti olkapäitään.
"Mutta Britannicushan oli joukossa. Se seikka asettaa asian kaiken epäilyksen yläpuolelle. Eikö niin?"
"Olisi majesteettirikos toisin ajatella", vastasi ministeri vältellen, hyvin huomaten keisarin vaanivan katseen. Näytelköön vaan viekas Claudius välinpitämätöntä; hän, joka oli niin epäluuloinen, että oli hankkinut itselleen kaksinkertaisen henkivartioston. Pallas tiesi, että keisarin ajatukset eivät tulisi vähiin aikoihin rauhoittumaan.
Mitä oli kruununprinssillä tekemistä tyytymättömien ylimysten kanssa?
Että prinssin ja näiden yhtyminen oli ollut ainoastaan Syyriaan lähtevän Silanuksen jäähyväisjuhla, siitä ei Pallas puhunut mitään.
Vuosikausia oli Agrippinan puolue ponnistellut, saadakseen isänsä epäsuosioon varomattoman Britannicuksen, joka halveksi näiden juonien vastustamista samanlaisilla keinoilla.
Claudius oli nojannut päänsä käden varaan ja tarkasteli nyt itämaisen maton kuvioita, hypistellen kädessään olevaa kultaista rengasta.
"Sinä puhuit toisestakin tapauksesta", sanoi hän katsomatta ylös.
"Niin, caesar. Velvollisuuteni pakoittaa minut täydentämään ensimäistä tiedonantoani toisella. Prinsessa Oktavian kantotuoli nähtiin varhain aamulla Via Appialla. Hänen eunukkinsa tunnettiin varmasti."
Keisari katsoi synkästi ministeriin.
"Ja — eteenpäin? Mikä saattoi hänet uskaltamaan aamuhetkellä Via
Appialle?"
Jälleen Pallas kohautti vaan olkapäitään.
"Tämä on kummallista", mutisi keisari. "Ehkäpä arvoitukselle keksimme kuitenkin luonnollisen ratkaisun."
Sitten vaipui hän jälleen mietteisiinsä, mutta kohotti päätään äkkiä ikäänkuin vaistomaista päähän pistoa seuraten ja kysyi:
"Missä on Nero?"
Siten tapasi hän kutsua poikapuoltaan Domitiusta.
"Hän on juuri palanut uhraamasta sinun terveydeksesi", vastasi Pallas, näköjään välinpitämättömästi.
Keisari katsahti häntä hieman epäluuloisesti.
"Hän uhraa minun terveydekseni?"
"Niin. Minusta ei se kuitenkaan ole kylliksi merkillinen ja tärkeä asia kiinnittääkseen sinun huomiotasi."
"Mikä eroitus", virkahti Claudius äkkiä, kokonaan heittäen naamarinsa, "mikä eroitus Neron ja Britannicuksen välillä! Jälkimäinen kuljeksii yökaudet epäilyttävissä paikoissa ja asettaa minun älyni ratkaistavaksi vaarallisia ongelmia. Edellinen alkaa päivänsä huolehtimalla minun hyvinvoinnistani."
Sitten vaikeni hän jälleen ja seurasi katseillaan maton kuvioita.
Pallas heitti Callistukseen pikaisen silmäyksen, joka merkitsi suunnilleen: Se isku veti!
Callistus oli kavala luonne, jonka kasvojen ilmeet osoittivat aina sitä, mitä hän tahtoi. Keisarin edessä oli hän matelevan nöyrä, mutta alempia virkamiehiä kohtaan armottoman kopea. Keisari Cajus Caligulan murhanäytelmässä hän oli esittänyt epäiltävää osaa, ja osanottoaan tuohon palatsivallankumoukseen hän luultavasti saikin kiittää nykyisestä asemastaan.
Merkitsevä silmäys, jonka Pallas ja Callistus olivat vaihtaneet, ei jäänyt huomaamatta teräväkatseiselta Narsissukselta. Tämä, nuorempi molempia virkaveljiään ja miellyttävän näköinen, oli ehdottomasti uskollinen Claudiuksen kannattaja ja ainoa hovimies, joka koetti suojella prinssi Britannicusta ja käyttää vaikutusvaltaansa Caesariin tehdäkseen tyhjäksi hovin viekkaasti kudotut juonet. Hän oli kohta älynnyt, että Agrippinan vaikutuksen alaiset valtiomiehet koettivat kaikin tavoin valmistaa prinssi Domitiukselle paikan valtaistuimelle, siinä tapauksessa, että Claudius silmänsä sulkisi, ja hän tarvitsi koko loistavan puhujataitonsa, voidakseen estää ylivoimaista Agrippinan puoluetta pääsemästä voitolle. Luonnollisesti ei hän kyennyt estämään keisarinnan turmiollista vaikutusta. Mitäpä voivat valppaus ja hyvä tahto synnillisen naisen silmiä vastaan? — Hän silmäsi synkästi virkatovereitaan ja astui lähemmäksi keisaria.
"Sen mukaan, mitä minä tiedän", aloitti hän, "otti Silanus prinssi Britanicukselta jäähyväiset; sitäpaitsi koko prinssin tähänastinen elämä, samoin kuin hänen työnsäkin, jotka, kiitos vakoojiemme kyvykkäisyyden, kaikki ovat selvillä, tekevät tyhjiksi vaillinaisen ilmoituksen aiheuttamat epäluulot."
Keisari katsahti rohkeaan puhujaan ja hänen piirteensä kirkastuivat jonkun verran. Näyttipä melkein kuin olisi hän ollut kiitollinen ministerille tämän lohduttavista sanoista, jotka silmänräpäykseksi todellakin syrjäyttivät kaiken epäluulon hänen mielestään.
Mutta Callistus, jolta, yhtävähän kuin Pallakseltakaan, ei ollut jäänyt huomaamatta Caesarin mielen äkkinäinen, heidän suunnittelmiinsa tykkänään sopimaton muutos, väisti taitavasti poliittisen vastustajansa hyökkäyksen.
"Ei mikään ole kauvempana meistä", alkoi hän, "kuin prinssi Britannicuksen epäluulon alaiseksi saattaminen, enkä minä muista mitään sentapaista virkatoverini uskaltaneen lausuakaan. Me ilmoitimme ainoastaan tapauksen, joka, minun täytyy se myöntää, Caesarin turvallisuudesta levottoman Pallaan mielestä on näyttänyt tärkeämmältä kuin se itse asiassa ehkä onkaan. Ja vaikka prinsessa Oktavia palaakin päivänkoitossa palatsiinsa, niin ei siitä tarvitse päättää, että hän olisi ollut retkillä, joita hän ei olisi voinut tehdä päivän valossakin. Se on ollut ainoastaan oikku tai mikä muu hyvänsä, kaikissa tapauksissa merkityksetön. Minun mielestäni ei Caesarin kallista aikaa saa kuluttaa tuollaisilla mitättömyyksillä, joilla ei ole minkäänlaista valtiollista taustaa."
Tämä kavala, kauttaaltaan teeskentelevä, näennäisesti vaan mielistelevä, mutta todellisuudessa keisarin muuttelehtivan mielen mukaan asetettu puhe ei ollut vaikuttamatta. Hallitsija ei vastannut heti. Hänen katseensa luisui kysyväisenä Narsissukseen, odottaen, että tämä jälleen tekisi väitteen, joka kumoaisi Callistuksen taitavasti salatun syytöksen.
Mutta Narsissus oli voitettu, ei ainakaan kyennyt heti vastausta antamaan. Viekkaus, jolla Callistus veti keskusteluun Oktavian yöllisen retken, riisti kaiken vastaamismahdollisuuden. Hän ei voinut käsittää, mikä oli saanut prinsessan öiseen aikaan jättämään palatsin, ja hän saattoi ainoastaan ajatuksissaan sadatella moista varomatonta askelta. Mahdollisuus, että hän vielä ennen naimisiin menoansa Domitiuksen kanssa olisi ollut tapaamassa Silanusta, oli lähinnä; mutta Narsissus luonnollisesti vältti huolellisesti johtamasta Claudiuksen ajatuksia sille suunnalle.
Hallitsija nousi hitaasti, pään nyökkäyksellä laskien ministerit, Pallaan ja Callistuksen menemään. Kun Narsissus aikoi poistua heidän mukanaan, pidätti keisarin viittaus hänet. Silmänräpäyksen mitteli tämä häntä läpitunkevasti. Hän näytti tahtovan asettaa ministerille kysymyksen, hillitsi kuitenkin itsensä ja virkahti lyhyeen, rypistäen kulmiaan:
"Kutsu tänne prinssi Britannicus ja prinsessa Oktavia."
Narsissus kumarsi.
"Ajattele, caesar", alkoi hän, mutta keisari teki torjuvan liikkeen.
"Hyvä on. Minulla on liian paljon töitä, voidakseni kauvempaa antautua yksityiskeskusteluihin."
Narsissus meni. Hän ei salannut itseltään, että tämän lyhyen välikohtauksen kautta hänen asemansa hallitsijan luona oli kokojoukon huonontunut. Hän oli kadottanut Caesarin luottamuksen ja yksinomaan vaan suojattiensa tuhmanrohkean varomattomuuden vuoksi.
Domitius Nero astui äitinsä Agrippinan makuuhuoneeseen. Hän ei ollut nähnyt tarpeelliseksi edes puhdistautua tomusta. Ylipäätään hän oli hyvin huonolla tuulella, sillä hän oli kuluttanut koko menneen yön juomingeissa, jotka olivat satunnaisesti hiukan huonontaneet hänen terveyttään.
Agrippina istui puoleksi makaavassa asennossa itämaalaiseen malliin tehdyllä leposohvalla ja katseli ääneti hymyillen poikaansa, joka odotti äitinsä puhuttelua.
Kaikki tässä naisessa todisti ajatuksen, voiman ja syntyperän majesteetillisuutta. Vaikka hän luonteeltaan olikin perin toisenlainen kuin hänen suuri isänsä Germanicus, jonka nimi liittyy eroittamattomasti Rooman aseitten kunniakkaisiin voittoihin Saksassa, voi kuitenkin hänen piirteistään nähdä polveutumisen nuoremman Antonian pojasta; vartalo taas oli täydelleen vanhemman Agrippinan, hänen onnettoman äitinsä, jolta hän muutoin ei ollut mitään perinyt. Hänen huulensa olivat aistilliset, otsa matalahko ja kaareva, nenä säännöllinen ja vahvasti kehittynyt ja sen yläpuolella kaareentuivat sirosti muodostuneet kulmakarvat. Mutta silmissä hehkui intohimojen ja kunnianhimon synnillinen tuli.
Domitius Nerolla oli säännölliset, melkein naiselliset kasvot. Hän näytti muistuttavan enemmän isäänsä kuin äitiään, sillä hänen piirteensä ikäänkuin henkivät lempeyttä, hyvyyttä ja suvaitsevaisuutta. Mutta hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin äidinkin. Puhuessa tapasi hän usein levittää ne mahdollisimman suuriksi. Silloin saattoi pelästyä sitä omituista tulta, vaihtelevaa kimmellystä, joka leimusi niistä, ja joka heitti heijastuksensa kasvojen ilmeeseen, tehden sen äkkiä julmaksi, hekumalliseksi.
"Hääsi Oktavian kanssa", sanoi keisarinna prinssille, "ovat mahdollisimman pian vietettävät. Nämä häät ovat nykyään polttavin kysymys niiden suunnitelmien sarjassa, joita minä mietin. Ole siis valmiina ja koeta edes esiintyä paremmassa valossa hänen silmissään, kuin tähän asti olet tehnyt."
Nero katseli äitiään synkästi, mutta samalla nöyrästi. Itse asiassa ei hän rakastanut tätä äitiä, joka vain koetti tehdä hänet tahdottomaksi, rajattoman kunnianhimonsa välikappaleeksi. Toiseltapuolen tunsi hän kuitenkin tuon naisen henkisen etevämmyyden liian hyvin, voidakseen olla osoittamatta hänelle ehdotonta kunnioitusta, johon kuitenkin liittyi salainen pelko.
"Sinä vaadit paljon minulta", sanoi hän vihdoin. "Olen suostunut menemään kihloihin Oktavian kanssa, olen luvannut mennä hänen kanssaan naimisiinkin. Suunnitelmasi, äiti, eivät kyllä ole minulle tuntemattomat. Mutta kuitenkin — minun täytyy tunnustaa, että en tunne juuri erikoista halua tyydyttää Oktavian tasavaltalaisia mielipiteitä kaikenlaisten hyveiden suhteen; ne sopivat hänelle erittäin mainiosti, mutta minua ne ikävystyttävät. Eikö ole kylliksi, kun olen suunnitelmiesi orja — täytyykö minun vielä teeskennellä ikäänkuin olisin osakas niissä? Sinä aiot tehdä minusta caesarin — jätä tuo hymysi, äiti, älyn puolesta en ole huonompi sinua — ja tahdot siitä huolimatta kasvattaa minusta ilveilijän?"
Keisarinna katseli poikansa ryhdikästä, komeaa vartaloa ylpeänä hymyillen ja sanoi sitten ivallisin äänenvärityksin:
"Suurisuinen houkka! Tietysti minä sitä tahdon. Ensin ilveilijä, sitten caesar ja lopuksi kumpikin. Semmoiseksi minä sinut tahdon, ja toivon sinun nyt käsittävän minun päämääräni, jotka ovat kaiketi samat kuin sinunkin. Mikä on keisari, ellei hän näyttelijä ole? Raukka. Ei ole ollut vielä ainoatakaan caesaria, joka sitä ei olisi ymmärtänyt. Kansalle on majesteetti sama kuin jumaluuskäsitekin; se pelkää, mutta ei ymmärrä sitä. Ilveilijää ymmärtää se, ja siten pääsee hallitsija hallittaviaan lähelle, välttämättömyys, joka sinulle myöhemmin on selviävä. Se siitä."
Prinssi, jälleen kytkettynä tuon naisen tahdon voiman hänelle valmistamiin kahleihin, kysyi ujosti:
"Entäs Akte?"
Keisarinna, jolle tämä nimi oli siihen määrään tuttu, että hän sitä vihasi, koska se ei sulautunut hänen aikeittensa puitteisiin, ei ollut täydelleen ymmärtävinään poikansa tarkoitusta.
"Akte? Akte?" toisti hän kärsimättömästi. "Mikä hän on laatuaan?
Nainenko?"
"Neito."
"Mitä on neidon nimellä tekemistä sinun ja äitisi välissä?"
"Hän on…"
"Orjatar, prinssi. Minun taloni orjatar, jonka annan heti ruoskia ulos, kun luen kajastuksenkin hänen nimestään sinun silmistäsi."
Nero räpytteli silmiään keisarinnan läpitunkevan katseen edessä. Siten jäi tältä näkemättä raju leimu, joka syttyi prinssin silmissä ja joka muistutti vastenmielisesti kesyttäjänsä tahtoon taipuvan tiikerin katsetta.
"Akte on minun lemmittyni", virkkoi hän epäröiden.
"Ja mitä sitten? Puhutko sinä minun kanssani koirista? Taikka oletko koskaan tullut maininneeksi hevosistasi? Mistä se johtuu, että mainitset orjattaren nimen linnassa, keisarillisen äitisi edessä?"
"Akte ei ole mikään orjatar", sähähti Nero.
"Mikä sitten?"
Nero mietti hetkisen, kavahtaen Agrippinan väijyvää katsetta.
"Hän on lemmittyni", toisti hän punastellen.
"Niinpä juuri. Lemmitty on aina orjatar", vastasi kylmästi tuo nainen, joka purppuransa alle kätki tuhansia paheita.
Nero leimahti vihanvimmaan. Peto jota tänään piiskan iskuilla lakkaamatta oli ärsytetty, alkoi todenteolla vastustaa piinaajaansa.
"Akte on minun lemmittyni", karjahti Domitius. "Se nainen, jota prinssi Nero rakastaa, ei ole orjatar!"
Keisarinna puristi huuliaan yhteen ja pirullinen ilme leikki hänen kasvoillaan.
"Kohta saat sanoa, hän on ollut sinun lemmittysi. Menneisyys on kuollut, nykyisyyttä vallitsen minä, ymmärrätkö, poika?"
Nero kalpeni.
"Sinä annat hänet surmata?"
"Tietysti. Kuten tapetaan hyttynen, joka on käynyt kiusalliseksi."
Agrippina huomasi menneensä liian pitkälle. Hän oli nähtävästi arvostellut "pojan" liian huonoksi, oli unohtanut, että hänen verensä virtasi tämänkin suonissa ja se oli leijonan verta.
Muutos, joka nyt tapahtui muutoin niin kuuliaisessa pojassa, sai tuon kylmästi harkitsevan äidinkin pelästymään. Prinssin silmät olivat laajentuneet ja kipenöivät vihertävinä, hänen vartalonsa oli pidentynyt ja täyteläisten huulien raosta kimmaltivat terävät helmimäiset hampaat.
Mitä liikkui hänen sisimmässään? Oliko hän karkaava oman äitinsä kimppuun? Tämä, vaikkakin pelästyneenä, ei muuttanut ilmettäkään kasvoillaan. Hän oli varma vallastaan ja hallitsi katseillaan jokaista pojan liikettä. Prinssi kääntyi äkkiä:
"Hyvästi!"
"Domitius!" kajahti lyhyesti ja ankarasti keisarinnan suusta.
Kun prinssi ei tästä kääntynyt, painoi Agrippina salamannopeudella salaista soittokellon nappulaa. Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi kaksi pretoriania, kuin maasta kasvaneina, sisäänkäytävässä. Nero aikoi heistä välittämättä mennä ohi, mutta upseerit eivät väistynnet ovelta.
"Mitä tämä merkitsee?" huusi prinssi raivoissaan. "Ettekö tunne keisarillisen huoneen jäseniä?"
Pretorianien sijasta vastasi Agrippina.
"Sinä olet vankini, Nero. Minulla on vielä sinulle sanottavaa."
Prinssi kääntyi ympäri.
Hänen äitinsä kasvot olivat kovat kuin marmoriin hakatut. Äidin ja pojan katseet risteilivät hetkisen kuni miekkailijain kalvat.
Sitten kietasi Nero vaippaansa ja äännähti koleasti:
"Olen valmis."
"Mitä aikoo prinssi Domitius?"
"Pelastaa Akten."
"Hänen elämänsä on sinulle kallis?"
"Yhtä kallis kuin omani."
"Hm. Minä lahjoitan sen sinulle."
"Vannotko sen?"
"Jupiterin kautta." Hengessään ajatteli hän, mitä myrkkyä olisi paras käyttää orjattaren huomaamatta tieltä poistamiseksi.
Nero heittäytyi hänen jalkoihinsa.
"Kiitos, äiti. Sinä olet jalo. Määrää elämästäni."
Agrippina kumartui suutelemaan poikansa otsaa. Sitten työnsi hän kädellään kiharat hänen otsaltaan ja pakoitti hänet katsomaan ylös.
"Sinä näet, Domitius, kuinka pian opit ilveilijäksi."
Nuori mies, nähden itsensä paljastetuksi, ei uskaltanut sen pelottavan vaikutuksen vuoksi, joka tämän naisen kylmällä, kaikki vallitsevalla hengellä häneen oli, valheen kautta torjua ivallista syytöstä. Niinpä oli hänestä sangen mieleistä, kun keisarinnan suosikkiorjatar ilmoitti Pallaan odottavan puheillepääsyä ja Agrippina salli poikansa jälleen poistua, ensin velvoitettuaan hänet Senecan kanssa menemään puistoon filosofisia ajatuksia vaihtamaan.
Tuskin oli prinssi ehtinyt ottaa äidiltään jäähyväiset, kun Pallas astui huoneeseen, varman itsetietoisesi, ilman nöyryyttä, mutta myös ilman sitä kohteliaisuutta esiintymistavassa, joka Rooman ritareille oli ominaista. Ei mikään osoittanut sitä juopaa, joka eroitti entistä vapautettua keisarinnasta.
Agrippina oli ottanut uuden asennon; kasvot olivat myös muuttaneet ilmettä. Etevämmyyttä ilmaiseva, ankara piirre oli hävinnyt, ja sijalle tullut viettelevä hymy. Äsken niin varma jäykkä suu avautui hiukan, huulet värisivät tuskin huomattavasti, ja silmäluomet laskeutuivat puoleksi silmäterien päälle, mikä antoi hänen katseelleen jotain kissaa muistuttavaa.
Pallas oli noin 40 vuoden ikäinen mies, oikea voimaluonne ruumiillisessa ja henkisessä suhteessa. Hänen liikkeensä olivat rauhalliset ja varmat, hänen ryhtinsä sotilaallinen, hänen käyntinsä jäntevää ja voimakasta samalla. Rohkeapiirteiset kasvot vaativat itselleen kauniin nimen; silmät kätkivät läpitunkevan katseen, joka kaikki ymmärsi eikä mitään ilmaissut.
Hän seisoi ääneti sisäänkäytävässä, kunnes orjattaren askeleet lakkasivat kuulumasta. Sitten astui hän keisarinnan luo ja suuteli keveästi hänen otsaansa, vaikka Agrippina tarjosi huulensa hänelle.
Ruumiillistutettu miehinen raakuus ja naisellinen salakavaluus olivat kahden kesken.
Pallas veti togansa liepeistä vahataulun ja hymyili jäätävästi, keisarinnan katseen kärsimättömästi riippuessa hänen huulillaan.
"Ratkaisu on lähestynyt hyvän joukon", alkoi ministeri hajamielisesti.
"Meidän täytyy alkaa toimia."
"Ah", tuli keisarinnan huulilta. — "Sinä tunnet viime yön tapahtumat?"
"En. Mitä ne ovat?"
"Että Oktavia on ollut tapaamassa Silanusta."
"Sen kuulin omalta vakoojaltani."
Keisarinna nyökkäsi tyydytettynä.
"Sinä olet valpas. Se on hyvä. Me sanomme, että he ovat punoneet salaliiton."
"Ei."
"Mistä sen tiedät niin varmasti?"
"Asianhaaroista. Oktavia on liian avuton sellaiseen ja Silanus…"
"No? Hän on tuittupää!"
"Voipi olla. Mutta hän on rakastunut. Sellaiset narrit ovat vaarattomia."
"Sinä puhut kuin olisit kuunnellut heidän keskustelunsa."
"Minä olen antanut sen tehdä."
"Ah — kuka oli kyllin sukkela sen tekemään?"
"Kukas muu kuin Anicetus — tässä, lue ja tuomitse."
Hän ojensi keisarinnalle vahataulun, jolle Silanuksen ja Oktavian jäähyväiskohtaus oli jokseenkin uskollisesti jäljennetty.
"Edelleen olen minä", jatkoi Pallas, "tullut siihen päätökseen, että meidän täytyy poistaa Narsissus, ellemme jonakin kauniina hetkenä tahdo nähdä tiellemme nousevan ylipääsemättömiä esteitä."
"Sinä puhut minun ajatuksiani", vastasi Agrippina, "mutta oletko unohtanut, miten vaarallisiksi hankkeet häntä vastaan voivat käydä? Hän nauttii puolisoni rajattominta luottamusta; puolisoni on kylliksi heikkopäinen antaakseen tuon hyveen sankarin johtaa itseään."
Pallas nojasi teräväpiirteisen päänsä oikeaan nyrkkiinsä ja kalvoi hampaillaan huultaan.
"Ja sitten", jatkoi keisarinna kavalasti hymyillen, "on hänen vaimonsa meidän tiellämme; tuo nainen kuuluu olevan yhtä siveellinen kuin viekaskin."
Pallas hymyili. Tällä hetkellä tekivät hänen kasvonsa sanomattoman vastenmielisen vaikutuksen, sillä tämän miehen sisimmät ajatukset, hänen ihmishalveksumisensa, kaikkien ihanteitten ja ihmiskunnan uskon ivaaminen esiintyivät tällä silmänräpäyksellä huomattavan selvinä, vaikkakaan kukaan ei olisi kyennyt selittämään mitä hänen hymynsä oikeastaan tarkoitti. Siinä oli jotain kammottavaa; kun Pallas hymyili, silloin uhkasi vaara jotakin.
"Olen juuri keksinyt keinot", virkkoi hän hypistellen kultakirjaista leposohvan esirippua, "tuon vaimon eristämiseksi."
"Et kai aio häntä vangita? Silloin olisi kaikki edeltäkäsin hukkaan tuomittu!"
Pallas rypisti kulmiaan.
"Epäluulosi on loukkaavaa. Yleensä olet jättänyt minun huolekseni vaarallisimpien suunnitelmien toimeenpanemisen, joten en voi käsittää, mistä sinun äkkinäinen pelkosi johtuu."
"Sinä liioittelet, Pallas. Missä on kysymys miehistä, siellä on sinun paikkasi ennen muita; mutta josko sinä osaat naisia käsitellä —"
Pallas siristi silmiään ja katsoi keisarinnaan niin ivallisesti, että tämä punastuen käänsi päänsä toisaalle.
"Arvaa, minkä tuhon olen suunnitellut Narsissuksen uskolliselle puolisolle?"
"Sinä annat syyttää häntä —"
"Hm. En ymmärrä, mistä rikoksesta häntä voitaisiin syyttää ja toiselta puolen sellaisesta tavasta olisi vähän hyötyä. Paljon mieluummin tahdon vetää hänet voitettuna meidän puolellemme. Hänestä tulee meidän liittokumppanimme."
"Ah — sinä teet minut uteliaaksi!"
"Minä voitan hänet siellä, missä hän näyttää haavoittumattomalta."
"Alan ymmärtää."
"Poikani Markus on saanut tehtäväkseen tämän toistaiseksi vaikean työn.
Hänen onnistuu kyllä vietellä Narsissuksen puoliso."
"Oivallista", huudahti Agrippina käsiään taputtaen.
"Sitten on helppo asia toimittaa tuolle palatsinukelle myrkytettyjä sieniä taikka muuta tepsivää, ja välttää epäluulot. On paras aika ratkaisevaan askeleeseen. Kukaan ei epäile meitä; osoittaahan hän silminnähtävästi suosiotaan Nerolle. Toimemme on onnistunut, kiitos siitä hänen heikkoutensa ja epäluuloisuutensa."
"Olen mahdollisuuden mukaan käyttänyt hyväksemme näiden ominaisuuksien tuottamia etuja", keskeytti Agrippina.
"Tietysti. Mutta tämän Claudiuksen heikkouden huomasi Narsissus yhtä hyvin kuin mekin. Sitten on hänellä erikoisia etuja puolellaan. Kansa seisoo edelleen hänen takanaan. Kaarti on tyytyväinen, ja hänellä on oikeus puolellaan. Hän aikoo tunkea poikasi takaisin ja säilyttää kruunun Britannicukselle.
"Mitä me olemme vuosikausien vaivaloisella, vaarallisella työllä saaneet aikaan, voi hän muutamassa päivässä tuhota, jos hänen onnistuu jollakin taitavalla käänteellä herättää Claudiuksessa luonnon ääni, joka näyttää nyt vaan uinuvan.
"Taktiikka, jota hän noudattaa, on oikea. Tähän saakka on minun onnistunut estää hänet pääsemästä prinssi Neron omituisten mielijohteitten perille. Sattuma voi hänelle ilmaista, että sinun poikasi puuhailee aivan toisia, mitä me Caesarille kerromme. Minä puolestani en voi hyväksyä prinssin elämäntapoja, kaikista vähimmin hänen juominkejaan!"
"Salli toki hänelle huvinsa", keskeytti nauraen keisarinna.
"Tietysti. Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua niihin.
Minä voin ainoastaan antaa neuvoja. Mutta mitä tekee Britannicus?
Hän käyttää aikansa filosofisiin tutkimuksiin ja sotilaallisiin
harjoituksiin."
"Pah", nauroi keisarinna. "Hän on Claudiuksen poika. Hänen sotaleikkinsä ovat vaarattomia meille."
"Ei niinkään kuin luulet! — Älä unhota, että kansansuosio takaa hänelle joukkojen uskollisuuden. Häntä rakastetaan. — Prinssi Nero saisi alkaa hankkia itselleen myöskin kansansuosiota."
"Jätä se minun huolekseni, Pallas. Minä osaan orjia kohdella. Nero käy minun kouluani. Toimita Narsissus tieltä; se on sinun tehtäväsi!"
Keisarinnan kasvojen sävy oli jälleen muuttunut. Hymy oli sammunut. Suupielissä väreili ylimielistä ivaa, silmäterät olivat supistuneet ja niistä säkenöi kammottava tuli.
"Minun on vielä yksi asia lisättävä", jatkoi ministeri keskustelua. "Sinä tiedät, Agrippina, me olemme useamman kerran laskeneet väärin. Myös Polybius, muinoinen virkatoverini, oli Messalinan suhteen laskenut väärin. Hän oli valmistanut kaikki tuon naisen kukistamiseksi, mutta tämä oli arvannut hommat paheelle ominaisella vainulla ja ennättänyt ennen häntä. Mies mestattiin. Keisari oli antanut suostumuksensa ilman, että siitä kukaan hänen uskotuistaan olisi tietänyt. Hänen päätöksensä eivät ole koskaan laskettavissa, ja taistelussa häntä vastaan ei auta minkäänlainen matematinen johdonmukaisuus."
Agrippina venytti ihanaa vartaloaan, kuten naarastiikeri, aasialaisilla nahoilla vieritteleiden.
"Minä olen nyt Messalina, ystäväni", nauroi hän äänekkäästi ja ylimielisesti, "nyt sätkii Claudius minun kynsissäni. — Ei sinun tarvitse päätäsi pelätä, Pallas", lisäsi hän julmin silmäniskuin, taivuttautuen häntä lähelle, niin että tämä tunsi hänen tulisen hengityksensä.
Pallas hymyili äänetöntä, jäätävää hymyään.
"Enhän minä olekaan Polybius", sanoi hän omituisella painolla. "Pahaan kaulaan ei pysty pyövelin kirves."
"Pallas, me elämme rajattomien mahdollisuuksien valtakunnassa, ja jumalat ovat käyneet oikullisiksi."
Tokko Pallas kuvitteli sellaista mahdollisuutta. Hänen kasvoissaan ei värähtänyt yksikään lihas.
"Varovainen sotapäällikkö", jatkoi hän, käymättä lähimpään puheenaiheeseen enään käsiksi, "turvaa ennen kaikkea selkänsä ratkaisevaan taisteluun ryhtyessään. Ehkäpä tuottaa peräytyminen vaarallisia yllätyksiä, jotka meidän täytyy nyt jo ottaa huomioon."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Ei voi kieltää mahdollisuutta, että Livia jäisi häntä vastaan suunnitellussa salahankkeessa voittajaksi."
"Pah —! Hän on nainen."
"Nainen kyllä. Mutta roomalainen!"
"Kuinka?" hohotti keisarinna, "enkö minäkin ole roomatar? Ja etkö ole nähnyt, että olen ollut paljon enemmän nainen kuin roomalainen, — sinua kohtaan?"
"Kyllä", vastasi uskottu pisteliäästi hymyillen. "Sinä et ole aina ollut roomalainen, mutta aina keisarinna. — Myöskin minua kohtaan?"
"Tahtoo sanoa?"
"Että nainen sinussa kantaa pantterin nahkaa."
Agrippina katsoi miestä kummissaan, enemmän yllätettynä kuin tyytyväisenä tämän teräväkatseisuudesta, joka tällä hetkellä teki hänelle epäilyttävän kohteliaisuuden.
"Eikö ole vaarallista antautua tekemisiin olennon kanssa, joka on nainen ja —"
Hän pysähtyi ja etsi sopivaa sanaa.
"Ja peto samalla kertaa, tahdoit sanoa", täydensi Pallas rauhallisesti.
"Sinä käyt karkeasanaiseksi ja häijyksi," kuohahti keisarinna.
"Miksikä en sinua pelkää, kysyt", jatkoi Pallas järkähtämättömän rauhallisesti. "Minä tahdon sinulle antaa vastauksen. Ensiksi, koska minulla on voimaa, toiseksi, koska — koska minä rakastan sinua."
Jos kaikki muu, mitä tämä kunnianhimoinen, mistään välittämätön mies sanoi, oli valhetta, niin puhui hän tällä kertaa totta.
Agrippina katseli häntä hetkisen tutkivin silmäyksin. Hän muistutti tällä hetkellä käärmettä, joka väijyen asettuu uhrinsa eteen, sitoen sen sydämen yhdellä ainoalla lumoavalla silmäyksellä ja ryöstäen sen tahdon, voiman, kyvyn, valmistautuu sitä tuhoamaan.
Agrippina ei epäillyt voivansa käyttää vaikutustaan kaikkiin miehiin nähden, tuota määrättömän syntisen voiman vastustamatonta vaikutusta. Sillä hän piti kaikkia miehiä heikkoina raukkoina, joiden tahdon täytyi loppuun hehkua rakkauden myrkyn vaikutuksesta, kuten hiili hehkuu tuhaksi tulessa.
Hän itse keskitti kaiken tahtonsa intohimoihinsa, sillä hän ei rakastanut ketään — ei mitään muuta kuin kultaista tulevaisuutta ja siinä poikaansa.
Tämän rakkauden alle alisti hän kaiken, yksinpä omat paheensakin.
"Me jouduimme syrjään puheenaiheestamme", alkoi hän uudelleen, tehden kiusallisesta asemasta, jonka tuo pieni välikohtaus oli aiheuttanut, taitavasti lopun. "Ehkäpä sinun pojassasi ei ole miestä suoriutumaan — roomattaresta?"
"Luulen, että on. Olen kasvattanut hänet valtiomieheksi."
"Ja hänet ensi paheeseen neuvonut?"
"Niin. Pahe on tärkein tekijä politiikassa."
"Mutta otaksutaan, että hän onkin huono valtiomies…"
"Silloin olisi tämä vedos katsottava epäonnistuneeksi. Täydellinen peräytyminen olisi vaarallista, eikä sopisi meidän ohjelmaamme. Jos meidän siis ei onnistu suoriutua Narsissuksesta tuota pikaa, niin — —"
Hän pysähtyi. Agrippina kohottautui puoleksi. Hän katsoi puhujaan jäykästi, sillä hän oli heti arvannut tämän ajatuksen kulun; vieläpä se, mitä mies ei uskaltanut tai tahtonut sanoa, oli hänen oma, kauvan harkittu suunnitelmansa, jonka hän itse tuhansina viittauksina, aina erilaisessa muodossa, aina kätkettynä oli pannut rakastajansa suuhun. Mitä mies piti omana päätöksenään, sen oli tämä nainen hänen ajatuksiinsa ajanut aikoja sitten, niin että ajatus oli juurtunut hänen aivoihinsa jo ennen kuin hän sitä todella oli ehtinyt harkita.
Mutta Agrippina tahtoi, että tämä hänen rikoksiensa välikappale tuon vaarallisen suunnitelman ensin ilmoille saattaisi; ei siksi, että hän olisi omasta puolestaan pelännyt — se heikkous oli hänelle vieras — vaan siten kiinnittääkseen miehen lujemmin rikoksiensa ketjuun.
Eikä Pallas kaihtanutkaan ratkaisevan sanan ilmoille lausumista.
"Voi sattua tapaus", virkkoi hän niin hiljaa, että Agrippina pikemmin arvasi kuin kuuli hänen sanansa, "että Claudiuksen hallitusaikaa täytyy lyhentää."
"Hallitusaikaa?" toisti keisarinna väijyen, sanaa venyttäen ja äänellään alleviivaten.
"Hänen elämäänsä", täydensi ministeri kylmästi. "Mutta se saa olla sinun tehtäväsi."
Hän nousi lähteäkseen virkatoimiinsa, odottamatta keisarinnan vastausta.
"Saan jo tänään tietoja pojaltani, miten pitkälle suunnitelmamme ovat edistyneet, taikka, taikka taantuneet", kuiskasi hän puristaen raskasta purppuraista verhoa. "Jumalat olkoot sinulle armolliset."
* * * * *
Kun Agrippina jälleen oli yksin, levisi ilkeä hymy hänen kasvoilleen. Hän nousi hitaasti ja astui kevein askelin suuren kyprolaisen peilin eteen. Hänen komea vartalonsa kuvastui hienoin, täyteläisin piirtein lasissa, ja hänen kalpeissa kasvoissaan hehkuivat suurten, mustien timanttien lailla salaperäiset silmät.
Hän hymyili tyytyväisenä, ja ripusti raskaan purppuraviitan olkapäilleen.
"Minä olen voittava", mutisi hän, "sillä minä olen kaunis ja minulla on voimaa."