III. LUKU.
SALAJUONIA.
Keisarinnan suuren vastaanottohuoneen eteisessä odottivat prefekti Vitellius ja filosofi Annaeus Seneca. Edellinen, tehdäkseen käyntinsä hänen luokseen, suoritettuaan virka-asiat Claudiuksen luona, jälkimäinen tehdäkseen selkoa prinssi Domitiuksen opinnoiden edistymisestä, keisarinnan nimenomaisen toivomuksen mukaan. Pian ilmestyi sinne myöskin Afranius Burrus, pretorianien päällikkö, joka Agrippinan käytäntöönottaman tavan mukaan, häneltä kävi saamassa joukoille päivän tunnussanan, sensijaan että olisi sen keisarilta ottanut. Sitten tuli Callistus, jonka oli, esittelyn jälkeen keisarille, luettava vielä keisarinnalle osoitetut anomuskirjeet ja odotettava hänen määräyksiään. Miehet keskustelivat politiikasta ja erittäinkin lähellä olevasta prinssi Domitiuksen naimisiin menosta prinsessa Oktavian kanssa; eikä heissä ollut ainoatakaan, joka ei olisi ihmetellyt keisarinnan älykkäisyyttä ja valtioviisautta. —
Agrippina oli mennyt puolisoaan tapaamaan hänen työhuoneeseensa ja tavannut hänet mitä huonoimmalla tuulella, mikä seikka kuitenkin oli vain hänen aikeilleen eduksi.
Oktavia ja Britannicus olivat juuri jättäneet isänsä.
Edellisellä oli ollut kylliksi rohkeutta tarjota hänelle otsansa suudeltavaksi ja rauhallisesti tunnustaa käyneensä jättämässä rakastetulleen jäähyväiset; jälkimäinen oli mennyt vielä pitemmälle, käynyt tekemään syytöksiä äitipuoltaan vastaan.
Kaikessa näki keisari itsetietoista vastarintaa, joka suuntautui häntä vastaan keisarinnan puolisona, ja ollen kykenemätön kaikessa, hän tunsi vihaa heitä kohtaan, jotka kuitenkin läheisen suhteensa vuoksi jo olivat oikeutetut ilmaisemaan ajatuksensa, mutta jotka, kiitos Agrippinan uutteruuden, olivat käyneet vieraiksi isälleen.
Niinpä lankesi keisarinnan neuvo kiirehtiä Neron ja Oktavian häitä, suopeaan maaperään, ja Claudius ei vastannut tällä kertaa, kuten sihteerinsä Narsissuksen epäilyksien vuoksi muulloin, ainoastaan päätään pudistamalla. Hän omisti päinvastoin mitä suurinta huomaavaisuutta keisarinnan sanoille.
Tämä Claudius oli aivan omituinen mies. Nuoruudestaan saakka jonkun verran sairaloisena, epäröivänä ja tahdotonna oli hänet temmattu kirjallisista ja tieteellisistä töistään ja asetettu Caesarien valtaistuimelle. Hänen luontainen hyväntahtoisuutensa, rehellisyytensä, mutta etenkin huono kasvatus olivat tehneet hänestä itseensä luottamattoman välikappaleen kaikellaisten vehkeilevien neuvonantajien käteen. Nämät neuvonantajansa hän valitsi ilman erikoista tarkkanäköisyyttä ja hänen ensimäisen puolisonsa Messalinan monivuotinen, häpeällinen vehkeily oli osoittanut, miten altis hän oli naisten vaikutuksille.
Agrippina oli sen lisäksi omiaan alistamaan vahvojakin luonteita. Miten helposti kykenikään hän siis vaikuttamaan Claudiukseen!
Agrippina tarkasteli nytkin hiljaisella ivalla puolisonsa ennenaikojaan vanhettuneita kasvoja, uurteista otsaa, synkkäilmeisiä silmiä, hentoa suuta ja harmaantunutta tukkaa. Ainoastaan voimakkaasti kehittynyt nenä ja vahva niska todistivat tahdon voimaa, joka kuitenkin, asetettuna vierasten juonien palvelukseen, oli huonontunut luonteettomuudeksi.
"Puhuessani sinulle Narsissuksesta", jatkoi Agrippina esitystään, jota keisari tarkkaavasti kuunteli, "tahtoisin kiinnittää huomiotasi hänen julkeaan tunkeilevaisuuteensa. Minulle ei ole tuntematonta, että hänen vaikutuksestaan tuli Messalina teloitetuksi, tuo arvoton nainen, joka oli kyllin häpeämätön sinua pettääkseen. Tämän siveetön elämä oli pääsisältönä hänen syytöksessään, ja sillä kertaa hän ajoi oikeuden ja totuuden asiaa. Mutta sitä suurempi syy olisi hänen valvoa että sinun toinen vaimosi asettaa huoneesi kunnian ankaralla elämällä entiseen puhtauteensa.
"Minun suuri rakkauteni sinuun, jumalallinen, olisi jo itsessään kylliksi, saattamaan minut katselemaan jokaista muuta miestä kuten arvotonta orjaa. Kuitenkaan ei minun elämäni vielä sillä ole kylliksi puhdas, ellei sen puolella ole myöskin hyvän, mallikelpoisen elämän varjo, jonka mukaan joukot tuomitsevat. Ja minun täytyy surkutella, kun olen pakoitettu tunnustamaan sinulle, että tämä Narsissus vaivaa minua katseilla, jotka voisivat antaa hoviväelle aihetta kaikenlaisiin otaksumisiin. — Ei niin, että tahtoisin häntä syyttää! Varjelkoot jumalat minua siitä, sillä minua surettaisi, jos tuottaisin niin etevälle miehelle vahinkoa, taikkapa vielä hänen kykynsä sinulta ryöstäisin. Mutta hän on mies, joka voi naiselle olla vaarallinen, olkoonpa sitten vaikka vaan hovin ja kansan juoruamisen takia. Olisi siis hyvä, jos sinä ryhtyisit toimenpiteisiin asian suhteen. Mitäs arvelet, rakkaani?"
Claudius oli käynyt kalpeaksi. Hänen povessaan kiehui viha Narsissusta, tuota renkiä kohtaan, joka oli uskaltanut kohottaa silmänsä Rooman ensimmäiseen naiseen. Vielä enemmänkin, kuin viha — —; Claudius, mailman herra, oli kuitenkin ensisijassa ihminen ja riippuvainen intohimoista, jotka tekevät ihmisestä luonnonvoimien taipuisan välikappaleen ja siten hänen kohtalonsa muovailevat.
Hehkuva lemmenkateus paloi hänen sydämessään, ja hallitsi häntä sitä täydellisemmin, kun hän persoonallisessa epävarmuudessaan ei kyennyt kohoamaan mitättömimmänkään epäluulon yläpuolelle.
Niin hidasluontoinen kuin hän muutoin olikin, hypähti hän nyt kiivaasti pystyyn.
"Minä mestautan sen roiston!" huusi hän niin, että etuhuoneesta lakkasivat vahdin askeleet kuulumasta, aivan kuin tämä olisi kuulostanut, oliko hänen apuuntulonsa jotakin vaaraa torjumaan tarpeen.
Agrippina ei voinut estää huuliaan vetäytymästä halveksivaan hymyyn, nähdessään kuinka tuo mies sokeana lensi jokaiseen ansaan, joka hänen tielleen asetettiin.
"Minä luulen, jumalallinen", vastasi hän, "että sellainen menettelytapa ei olisi viisas, ja tämä harha-askel, ollen kovin silmiinpistävä sinun viisasten ja varovaisten päätöstesi sarjassa, voisi herättää kansassa ikävää huomiota. Sinä olisit pakoitettu nostamaan oikeusjutun häntä vastaan, asettamaan hänet tuomioistuimen eteen, josta ehkä et olisi täysin varma. Syntyy kysymysten ja vastausten joukko, joka voi antaa aihetta juoruihin ja häväistysjuttuihin ja meille koituisi jutusta enemmän vahinkoa kuin Narsissuksen kuolemasta olisi hyötyä."
Keisari, tottuneena näkemään puolisonsa neuvoissa ja ehdotuksissa vaatimattomasti esitettyjä käskyjä, jotka hän sokeasti täytti, koska hän tunsi liiankin hyvin tämän henkisen etevämmyyden, katseli hetkisen miettiväisenä puolisoaan, aivankuin odottaen tämän tulevan hyvin neuvoin hänelle avuksi.
Mutta Agrippina vaikeni ja katseli odottavasti puolisoaan, sananmukaisesti siirtäen tahdonvoimallaan toiveensa tämän ajatuksiin.
"Jos sinä niin luulet parhaaksi", sanoi keisari vihdoin, "voin minä säästää hänen elämänsä. Minä poistan hänet ilman melua hovista."
Agrippina riemuitsi ajatuksissaan. Muuta hän ei ollut tahtonutkaan; tämä toimenpide saattoi enemmän häntä hyödyttää, kuin hätiköity kunnioitetun, kansan rakastaman ministerin surmaaminen.
"Tämä päätös", virkkoi hän siis, "tuottaa sinun viisaudellesi kaikkea kunniaa. Todellakin, sinä olet suurin caesar, joka koskaan on Roomaa ja maailmaa hallinnut. Eihän hänen rikoksensa, minun siveyteni ja varovaisuuteni tähden, olekaan kuoleman rangaistusta ansaitseva. Minä olen varma, että muutamien kuukausien maanpako on kylliksi viilentämään hänen liian tulista sydäntään."
Claudius nousi ja Agrippina riensi tarjoamaan hänelle huulensa, joita tämä intohimoisesti suuteli.
"Kuinka minä sinua rakastan, sinä suuri, ylevä, jumalallinen!" kuiskasi Agrippina nojaten päänsä hänen olkansa varaan. "Tokko sinun rakkautesi koskaan voi olla niin suuri?"
Ja heittäen puolisoonsa hymyilevän katseen poistui hän, jättäen Claudiuksen sydämessä raivoamaan rajun liikutuksen, jonka rakkauden tulisimmat intohimot ja mustasukkaisuus olivat synnyttäneet.
Claudius seisoi kauvan liikkumatonna etuhuoneeseen johtavan oven esiripun luona, ja tuijotti Tiberiuksen kuvapatsaaseen.
Hänen kasvonpiirteensä olivat tuskallisesti vääntyneet ja silmissä oli synkkä alakuloinen ilme.
Mitä aikoi hän tehdä?
Hän tahtoi poistaa läheisyydestään miehen, joka tähän saakka oli osottautunut uskollisimmaksi kaikista hänen neuvonantajistaan, joka sanoin ja töin aina valvoi vaan herransa parasta.
Oliko hän oikeutettu poistamaan tämän miehen antamatta hänelle tilaisuutta puolustaa itseään?
Mitä — jos Agrippina olisi erehtynyt? Jos jonkun ulkonaisen sattuman kautta hänen epäluulonsa olisi suuntautunut väärälle tolalle?
Mutta oliko se Agrippinan suhteen mahdollista? Tuon aina harkitsevan, varovaisen ja viisaan naisen suhteen, joka katsoi ihmisten läpi kuin lasin?
Ei.
Narsissus oli syyllinen, enemmän taikka vähemmän, se oli kaiken epäilyksen ulkopuolella — ja silmänräpäyksen, pienen, lyhyen hetken seisoi siinä maailman mahtavin mies, kädet silmillä, mutisten:
"Eikö siis ole enään ketään, johon luottaa saattaisin? Eikö yhtään, joka kestäisi koetuksen?
"Ympärilläni näen vaan valhetta, teeskentelyä ja salajuonia!" —
Kuinka? — Eikö todellakaan ollut ketään, joka hänen ja hänen huoneensa onnea vartioi? — Olihan hänellä Agrippina. — Hän ja hänen palvelijansa olivat hänen valtaistuimensa viimeiset tuet. —
Hän jätti vartijalle sinetöidyn kirjeen, ja muutamia tunteja myöhemmin oli Narsissus matkalla Vähään-Aasiaan salaiselle asialle.
Mutta caesar Claudius, tuo sokea houkkio, seisoi nyt ypöyksin vihamiestensä keskellä; hän oli itse riistänyt itseltään miekkansa — —.
* * * * *
Agrippina oli astunut uskottujensa luokse, joiden ilmoitukset hän vuoron jälkeen otti vastaan, toisia heistä pannen merkille, toisia sivuuttaen hymyillen, toisia kovin sanoin moittien, toisia pelästyttäen kulmakarvojen rypistyksellä.
Häntä huvitti viettää pieni hetki, vapauduttuaan asioistaan, jutellen uskottujensa kanssa, joiden seurassa hän käyttäytyi, kuin ei heidän ja keisarinnan välillä voisi olla mitään salaisuutta, niin että miehet yhtä merkittäviä luonteittensa ja kykyjensä puolesta, mutta sangen erilaisia siveellisten ominaisuuksiensa suhteen, vähitellen, antoivat naamarinsa pudota ja uskoivat keisarinnalle salaisimmatkin ajatuksensa, sillävälin kun tämä ainoastaan sen verran ilmaisi, kuin näytti tarpeelliselta ja hallitsi noita miehiä jättämättä heille mitään varmaa syytöksen aihetta omaa persoonaansa vastaan.
Tätä nykyä herättivät mielenkiintoa etupäässä valtiopetos- ja majesteettirikosjutut. Nämä oikeusjutut olivat Tiberiuksen hallitessa tulleet muotiin ja pysyneet Claudiuksen aikanakin päiväjärjestyksessä. Tällä kertaa oli kysymyksessä tasavaltalainen liike, jota hovissa olisi saatu kenties pelätä, ellei olisi ollut kylliksi rahoja legionien ja erittäinkin pretorianien tyydyttämiseksi, jotka muutoin saattoi helposti voittaa jonkun uuden caesarin puolelle, mutta ei koskaan tasavallan.
Niinpä oli tasavaltalaismielisen Arruntius Skribonianuksen yritys nostaa kapinaan illyrialaiset maakunnat, joiden prokonsuli hän oli, saanut huonon lopun. Skribonianus murhattiin pakomatkallaan eräällä pienellä Adrianmeren saarella, kun hän, pitkästä matkasta väsyneenä, oli laskenut päänsä rakastamansa naisen helmaan.
Luonnollisesti oli tätä tapausta seurannut lukuisia vangitsemisia. Useat ylhäiset Skribonianuksen ystävät saivat marssia vankikoppeihin, ja nousi suunnaton oikeusjupakka, jonka kestäessä useita Rooman kunnioitetuimmista kansalaisista tuomittiin surmaamaan itsensä.
Päivän suurkysymys oli juttu Caecina Paetusta vastaan, jonka jutun viimeisimmistä vaiheista ei keisarinnalla voinut vielä olla tietoa, kun asiapapereita ei ollut hänelle ehditty esittää.
"Hänet selitettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan", kertoi prefekti Vitellius.
"Viisas tuomio", arveli keisarinna. "Hänen puolisonsa", jatkoi Vitellius, "oli seurannut häntä vankilaan ja siellä odottanut oikeuden päätöstä. Tuomion langettamisen jälkeen lähetettiin miehelle tikari, jotta hän voisi kuolla roomalaisena."
"Entä sitten? Minä en tässä näe mitään eriskummallista! Hän pisti itseään taitamattomasti, vai?"
"Odota. Mieltäkiinnittävä osa kertomuksesta on jälellä. — Hän näyttää epäröineen kuolemantuomion täytäntöönpanossa, sillä vartijat näkivät kohtauksen, joka on Paetuksen puolisolle vakuuttava sijan Lukretian rinnalla."
"Ah?" keisarinna kävi tarkkaavaksi. "Eikö hänen vaimonsa nimi ole
Arria?"
"Kyllä, Arria on hänen nimensä. Hän syleili puolisoaan, otti tikarin hänen kädestään ja painoi sen rintaansa, hervahtaen Paetuksen käsivarrelle. 'Ei se pahalta tunnu, Paetus', olivat hänen viimeiset sanansa, eikä Paetus luonnollisesti nyt enään epäröinyt seurata häntä kuolemaan."
Tämä kertomus, jota läsnäolevat eivät uutuutena kuulleet, koska koko Roomassa ei tänään muusta puhuttu, teki kuitenkin syvän vaikutuksen jokaiseen heistä.
Keisarinna oli käynyt vaaleaksi kuin kipsikuva.
"Roomasta löytyy vielä sellaisia naisia?" kysyi hän hypistellen kultaista vyötäiskoristettaan.
"Kuten näette", vastasi Vitellius.
Agrippinan silmien eteen kuvastui Livian, Narsissuksen puolison muoto, ja äkkinäinen tuskan puuskaus sai hänet vapisemaan.
"Kysymyksesi tuntuu kummalliselta", pisti Callistus, imperatorin uskottu, väliin. "Sellaisia naisia on aina ollut Roomassa ja tulee olemaan eteenkinpäin, kunnes Jupiter on päättänyt maailman hävityksen."
"Juttuja!" hohotti Burrus, kaartin eversti. "Maailma ei häviä niinkauvan kuin Rooma on, ja Rooma on ijankaikkinen."
"Rooma ei ole tuhoutuva", arveli Seneca, "niinkauvan kuin hyve elää."
Filosofi oli sellaisissa asioissa auktoriteetti. Burruksen kera ohjasi hän prinssi Domitius Neron kasvatusta, ja jo siihen aikaan, kun keisarinna kutsui hänet maanpakolaisuudesta, oli hänen nimensä tunnettu ja hänen maineensa stoalaisen koulun kannattajana, ja samalla uudenaikaisen, vapaan filosofisen suunnan esitaistelijana, kuulu Roomassa ja kaikissa valtakunnan sivistyskaupungeissa.
Burrus myhäili Senecan sanoille, sillä tämän rakkausseikkailut, joilla oli sangen vähän tekemistä hyveen kanssa, kävivät Roomassa sananparresta.
"Mitä sinä tarkoitat tuolla komealla väitteellä?" kysyi Vitellius.
"Minun mielestäni hyve ei liene Rooman vallan lujimpia peruskiviä."
Seneca oivalsi heti Vitelliuksen tarkoituksen. Hänen lausuntonsa oli jonkimmoinen imarrus imperatorin mieliksi.
"Arriaan kuolema", jatkoi Vitellius, "on todistus siitä, että hyve ei
Roomasta ole sukupuuttoon hävinnyt. Ja kuitenkin on Arriaan kuolema
Rooman menestykselle merkityksetön; minä väitän enemmänkin, se on
levottomuutta herättävä, omiaan kiihoittamaan ärtyneitä mieliä."
"Jos tarkoitat tasavaltalaisia", vastasi Seneca varovaisesti, "lienet oikeassa. Mutta tässä tapauksessa ei Arriaan kuolemaa ole tarkastettava persoonallisena tekona, vaan yksilöllisenä Roomalaisen voiman ilmauksena. Minkälaisina seurauksina ja minkälaisessa muodossa tämän voiman ilmaus tapahtuu, on minusta sivuasia. Joka tapauksessa, niinkauvan kuin kestää tämä roomalainen, siveellinen voima, halveksien katsella kuolemaa, on Rooma ja sen vallan tasainen kehittyminen turvattu."
"Sinä et siis pidä yksinvaltiuden säilyttämistä Rooman menestyksen ensimäisenä ehtona?"
Tämän kysymyksen oli Callistus tehnyt; hän oli kateellinen Senecalle ja asetti usein aivan äkkinäisillä, odottamattomilla käänteillä tämän tielle ansoja, jotka Seneca kuitenkin aina taitavasti osasi väistää. Vieläpä hän usein teki aseettomaksi valtiollisen vastustajansa verrattoman rohkeutensa avulla. Levollisesti kysyi hän nytkin:
"Eikö Rooma ole pysynyt pystyssä tasavaltanakin?"
Keisarinnan luodessa häneen tutkivan katseen, kiiruhti hän kuitenkin lisäämään:
"Kuitenkin näyttää minusta edullisimmalta, että valtiolla on yksi pää, sillä edellytyksellä tietysti, että tämä pää on hyveellinen, se on: edustaa hyvettä, josta äsken puhuin."
"Mielipide", pisti keisarinna väliin, "johon minä täydellisesti yhdyn.
Mutta selitähän kuitenkin lähemmin!"
Seneca ei suotta ollut taitava hovimies, ja olot keisarihovissa olivat hänelle liian hyvin tunnetut, jotta häneltä olisi voinut jäädä huomaamatta, mihin keisarinnan pyyntö tähtäsi.
Hän tunsi kaikki suunnitelmat prinssi Domitiuksen suhteen, ja hänen, kuten Burruksenkin päätehtävänä oli ollut, niin hyvin kansan kuin ylimysten keskuudessa ylistää tätä ja halventaa Britannicusta. Niin näki hän tässäkin, näennäisesti välinpitämättömästi tehdyssä huomautuksessa kehoituksen vetää Nero keskustelun esineeksi. Hän oli aina siihen valmis, sillä hänellä ja näillä miehillä ei ollut juuri mitään odotettavissa enään Claudiukselta; sensijaan Nero oli heille mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa.
"Imperatorin", alkoi siis Seneca, "täytyy koettaa olla maltillinen ja lempeä. Ankaruus olkoon hänen viimeinen hyveensä. Sillä korkeimman vallan täytyy vaikuttaa joukkoihin lempeydellä, kuten aurinko, jota ne jumaloivat. On paha, jos kansalaiset pakenevat ja pelkäävät keisariaan, kuten sotilaat leijonaa, joka odottamatta on tunkeutunut leiriin. Luonnollisesti on keisari kaikkien yläpuolella — mutta hänen täytyy olla myöskin kaikkia varten. Ainoastaan siten täyttää hän jumalallisen virkansa, jonka kautta hän ohjaa tuhansien kohtaloita. Sillä hän on sen ruumiin sielu, jolla tarkoitamme Rooman valtakuntaa. Jos hän keksii sairaloisuutta tässä ruumiissa, niin tulee hänen sitä anteeksi antaen rangaista. Mutta kun hän surmaa, tapahtukoon se vasta viimeisestä pakosta, ei itsensä vuoksi, vaan yhteiskunnan vapauttamiseksi pahasta. Mutta milloin keisari rupeaa tyranniksi ja rikollisesti leikkii kuolemalla, silloin asettuu häntä vastaan vapaudellinen vastaliike kansassa, tuoden hänelle perikadon. Ja vaikkapa hän lakkaamatta antaisi kaikkia valtakuntansa portteja vartioida, yksi käytävä jää aina vapaudelle avoimeksi: kuolema."
Miehet seisoivat ällistyneinä puhujan kuulumattomasta rohkeudesta ja tarkoittelevaisuudesta. Mutta Agrippina, tämän miehen sanojen valtaamana, joka mitä loistavimmalla tavalla yhdisti itseensä hengen voiman ja jumalallisen puhetaidon, katseli hetkisen miettiväisenä eteensä.
Hän oli helposti huomannut vihjauksen Arriaan kuolemasta Senecan viimeisissä sanoissa, mutta puheen kärki, joka silminnähtävästi oli suunnattu Claudiukseen, teki Senecan puheen oivallisesti harkittuna, salaisena kiihoituksena Neron hyväksi, jota pidettiin spartalaisena tapojen puhtaudessa ja Soolonina oikeudenrakkaudessa, hyvin tervetulleeksi.
Ennen kuin hän ehti mitään filosofille vastata, astui sisään orjatar ja ilmoitti jonkun lähetin saapuneen; heti senjälkeen kiiruhtikin ministeri Pallaan uskottu palvelija sisään odottamatta lupaa, ja ojensi keisarinnalle kirjeen, tehden salaisen merkin.
Tämä säpsähti, sillä ainoastaan epämieluinen, ehkä vaarallinenkin tapaus saattoi panna kylmäverisen Pallaan lähettämään hänelle tällaisella hetkellä viestejä.
Hän otti kirjeen ja vetäytyi salia ympäröivien marmoripatsaiden luomaan varjoon.
Sitten avasi hän sykkivin sydämin kirjeen ja luki:
"Livia voittanut. Poikani, hänen kauneutensa hurmaamana, antanut houkutella itsensä ilmaisemaan suunnitelmamme. Livian sanansaattaja matkalla palauttamaan Narsissusta. En onnistunut häntä pidättämään. Livia paennut Ostiaan. Kahdeksan päivän kuluttua voi Narsissus olla täällä. Sitä ennen täytyy ratkaisun meidän hyväksemme tapahtua. Pidä huoli tehtävästäsi…"
Agrippina kalpeni vihasta Markusta, Pallaan poikaa kohtaan, joka niin huonosti oli tuota naista ymmärtänyt. Hän ei kyennyt käsittämään noita sankareita, jotka silloin, kun heidän pitäisi viisaudella taistella, ovat niin kykenemättömiä. —
Mutta mitä hyödyttäisivät perästäpäin tulevat vihan puuskaukset!
Asema oli muuttunut. Mikä oli tähän asti ollut vielä kaukaisuudessa, sen siirsi tämä tieto lähimpään tulevaisuuteen. Nykyisyys astui taustalle. —
Hänen täytyi toimia. Hetki oli tullut, jolloin hänen voimansa oli asetettava vaaralliseen koetukseen. Ainoa ehto voittoon oli nopeus, kaiken menestymisen avain. —
Hän seisoi yhäti, silmät miettiväisinä lattiaan kiinnitettyinä, kädessään tuo turmiollinen kirje. Miesten silmät tarkastelivat tutkivaisina hänen kasvojaan. He odottivat merkkiä saada poistua.
Mutta Agrippina palasi nopein askelin takaisin heidän luokseen.
"Seuratkaa minua!" käski hän, kulkien toiseen päähän salia, joka siellä muuttui avaraksi pylväskäytäväksi. Agrippina oli pistänyt vahataulun, joka sisälsi Pallaan tärkeän tiedonannon, togansa liepeeseen ja keräsi nyt miehet ympärilleen, koettaen itse näyttää hyvin hämmästyneeltä.
"Me olemme hukassa", olivat ensimäiset sanat, jotka kuiskaamalla pääsivät hänen huuliltaan, hänen tutkivasti silmäillessään salin jokaista nurkkaa.
Miehet kalpenivat, olematta selvillä oikeastaan minkä vuoksi he hukassa olisivat. Heidän ajatuksensa olivat kyllä valtiopetoksellisia, mutta heidän työnsä ja sanansa eivät koskaan voineet tarjota mitään kouraantuntuvaa heitä vastaan. — Mutta siitä huolimatta, kukapa voi olla tuona aikana turvassa matelevalta epäluulolta? Kun uskollisimmat valtion palvelijat kaatuivat valtion pettäjinä, kun siveellistä valtaa Roomassa pitivät vakoojat, kun Messalinan kaltainen henkilö, suurrikoksellinen ja tahrainen, mutta kuitenkin keisarinna ja — Messalina, kun sellainen vaimo, jonka kielenkärjestä keisarin tahto riippui, noin vain odottamatta voi menettää valtansa ja henkensä, niin —!
"Kuulkaa!" jatkoi Agrippina. "Minun ei ole tarvis tehdä lähemmin selvää häpeällisistä vehkeistä, joittenka verkoissa meidän luullaan auttamattomasti jo olevan. Britannicus, tuo nulikka, on muodostanut salaliiton poistaakseen minut ja minun kannattajani — on sangen imartelevaa minulle, että myöskin teidän nimenne ovat sillä listalla — keisarin läheisyydestä. Tie, jota tuo kavala hanke aiotaan toteuttaa, ei edes ole uusi.
"Meitä syytetään, taikka paremmin sanottuna, on syytetty; ja Claudiuksen salaisessa kansliassa tällä hetkellä neuvotellaan meidän tuhoamisestamme mitä innokkaimmin. Mistä meitä syytetään?
"Valtiopetoksesta. — Me olemme muka tehneet salaisen liiton keisarin surmaamiseksi ja prinssi Domitiuksen kohottamiseksi valtaistuimelle. Claudius, tuo ijäti horjuva, on järjestänyt tutkinnon, ja Pallas, tuo ijäti valpas, ilmoittaa tässä minulle, että meidän kaikkien vangitseminen on vaan yhden yön kysymys."
Keisarinna pysähtyi ja tarkasteli, minkä vaikutuksen tämä hyvin harkittu valhekudos oli miehiin tehnyt. Hänen odotuksensa eivät pettäneet. Kaikki seisoivat neuvottomina, kauhun valtaamina. Ei yksikään kyennyt heti vastaamaan. Kaikkien katseet suuntautuivat keisarinnaan, ikäänkuin häneltä, joka oli ilmoittanut kauhunsanoman, myöskin tarpeellisia neuvoja odottaen.
Seneca oli ainoa, joka, hämmästystään salaamatta, ei kadottanut mielenmalttiaan.
"Mutta sehän on järjettömyyttä", sanoi hän vihdoin. "Minä en ole mitään sellaista ajatellut."
Myöskin toiset vakuuttivat nyt samaa, vieläpä avonaisuudella, joka saattoi todistaa hyvää omaatuntoakin. Ehkä olisi Agrippinan suunnitelma viime hetkessä mennyt myttyyn, ellei hänelle olisi tullut avuksi epäluulo, joka näitten näennäisesti yhteisten asiain puolesta työskenteleväin miesten keskuudessa vallitsi. Kukin syytti tovereitaan kaikessa hiljaisuudessa salahankkeista ainakin prinssi Britannicusta vastaan ja tässä tapauksessa oli jokainen, joka salaliittolaisten kanssa oli ollut tekemisissä, epäilyttävä henkilö.
Mutta mikä miehiltä riisti viimeisenkin itseluottamuksen, se oli
Agrippinan erinomaisesti teeskennelty neuvottomuus.
"Eikö se ole kirottua heikkoutta, joka jo lähenee rikosta," huusi hän säkenöivin silmin, "että keisari ilman muuta kallistaa korvansa todellisten petturien salaisille kuiskailuille, antamatta meille tilaisuutta puhdistaa itseämme? Eikö ole sellainen menettelytapa caesarille arvoton? Sillä kuka voisi tällaisten uutisten jälkeen rauhallisena katsella tulevaisuuteen? Eikö meidän täydy, vaikkapa vaara menisikin ohi, joka aamu pelätä ettemme iltaa enään näe? Eikö meiltä riistä yönkin rauhan ajatus, että millä hetkellä hyvänsä saattaa tyrannin pyöveli ottaa hengen meiltä?"
Ja sitten, itkuun purskahtaen ja kätensä taivasta kohti nostaen, jatkoi hän nyyhkyttävin äänin:
"Kuinka? Eikö keisarin tarvitsekaan täyttää kiitollisuuden velkaansa? Onko hänen silmissään uskollinen puoliso, uhrautuvainen orjatar ja oikeudenmukainen neuvonantaja sama kuin hänen kruununsa vihollinen, valtionpettäjä? Minun, joka olen lähinnä häntä koko Rooman valtakunnassa, täytyy pelätä hänen epäluuloaan, ja en ole koskaan varma hänen salakavalilta töiltään, jotka voivat kuinka pian hyvänsä kypsyä hänen aivoissaan! Ja te, joitten esi-isät ovat vertaan säästämättä taistelleet Rooman suuruuden puolesta, te joitten arvet todistavat kunniakkaasta isänmaan palvelemisesta, te, jotka luulitti keisarinnaa palvelemalla palvelevanne myöskin hänen puolisoaan, te saatte jakaa saman kohtalon vaan sentähden, että liian suuren uskollisuutenne takia olette epäiltäviä.
"Kuinka? Minä olen vaan heikko vaimo, joka ei ole tottunut aseitten käyttelyyn. Jo paljastettu miekka saa minut kauhistumaan. Mutta ettekö te ole miehiä, jotka kykenette käyttämään miekkaa ja peistä? Ettekö te ole ennenkin osoittaneet urhoollisuutta?
"Annatteko laahata itsenne teurastuspenkille, kuten lammas laahataan alttarille papin uhrattavaksi?
"Jos teillä ei olisi rohkeutta puolustaa omaa henkeänne, niin on teidän velvollisuutenne asettaa kätenne heikon vaimon turvaksi, joka sitäpaitsi kantaa Rooman kruunua!"
Tämä puhe, joka näytti tulvivan todellisesta sydämen tuskasta, naisen suusta, joka luonnollisen kauneutensa vuoksi herätti ehdotonta hurmausta ja sitäpaitsi keisarinnana nautti kunnioitusta, teki tarkoitetun, sytyttävän vaikutuksen.
Tämän naisen herättämän lumouksen mukaansa tempaamina ja siinä varmassa tietoisuudessa, että he ainoastaan keisarinnan johdolla kykenivät välttämään heitä vastaan suunnatun iskun, tempasivat Burrus, Callistus ja Vitellius säilänsä huotristaan ja välkkyvää terästä ojentaen vannoivat he keisarinnalle ehdotonta uskollisuutta ja kuuliaisuutta.
Kukaan heistä ei ollut enään epätietoinen siitä, mihin Agrippinan puhe tähtäsi, eikä kukaan enään pelännyt hänen tahdostaan astua äärimmäistäkin askelta.
Roomassa oli totuttu palatsivallankumouksiin ja sitäpaitsi nämä miehet eivät lainkaan halunneet antaa Claudiuksen ehtiä ennen ja ottaa heiltä hengen. Seneca yksin seisoi järkähtämättömän rauhallisena muutamaan pylvääseen nojaten, ja tarkasteli hienolla ivalla kuvaa, jonka keisarinna ja hänen ystävänsä tällä haavaa tarjosivat.
Heti Agrippinan ensimäisten sanojen jälkeen, joitten taustan hän heti terävällä älyllään arvasi, tiesi hän kaiken, ja hiljaisuudessa oli hän myöskin punninnut syyt ja seuraukset tästä kohtauksesta.
Mutta hänellä oli syytä kyllin vaieta, ja tottuneena hovimiehenä, joka ei koskaan tuhlaa ratkaisevaa silmänräpäystä, valitsi hän osan, jota katsoi edullisimmaksi näytellä nykyisessä asemassaan.
"Olemme vaihtaneet jo kylliksi sanoja!" huusi Vitellius. "Nyt käymme toimimaan."
"Minkä neuvon annat, ruhtinatar?" kysyi Callistus.
"Ennen kaikkea", ehdotti Burrus, taitavin ja nopeatoimisin Agrippinan kannattajista, "olisi valittava caesarin seuraaja epäjärjestyksen välttämiseksi."
"Nero!" kaikui kuin yhdestä suusta.
"Minä otan keisarinnana vastaan poikani vaalin", hymähti Agrippina. "Te osoitatte olevanne valtiollisesti tarkkaälyisiä miehiä. Nero ei ole unohtava kiitollisuuden hyvettä, kun hän kerran Caesariksi tulee."
"Mutta kuinka voidaan", kuiskasi Burrus, "imperatori — huomaamatta —"
Hän pysähtyi.
"Kautta Styxin", huudahti Vitellius, "sitä varovaisuutta! Kuinka voidaan hänet tappaa — aioit kai sanoa, eikö niin?"
Agrippinan katse suuntautui rauhallisimpaan ja — pelkurimaisimpaan miehistä.
"Callistus", sanoi hän, "on auttava minua."
Hän tahtoi saada sen, joka kullan tai pelon vuoksi helposti saattoi tulla petturiksi, persoonallisen silmälläpitonsa alaiseksi.
"Oletko sinä samaa mieltä, Callistus?"
"Luonnollisesti. Luota minuun!"
"Sitten", jatkoi Agrippina, "täytyy meidän saada Xenophon puolellemme."
"Henkilääkäri?"
"Niin."
"Ah — sinä aiot käyttää myrkkyä?"
"Se on varmin keino ja vaikuttaa ilman tarpeetonta melua. Mutta mies täytyy saada suostumaan puuhaan."
"Eikö se ole vaarallista?" arveli Burrus.
"Mitä vielä. Hän on kreikkalainen!"
"Hyvä sitten — kaartista menen minä takuuseen", vakuutti Burrus, pretorianieversti. "Jokaiselle sotamiehelle on vaan luvattava rahaa."
"Vielä yksi seikka. Prinssi Neron täytyy olla paikalla näyttäytyäkseen heti joukoille ja Britannicus on estettävä sekaantumasta asiain kulkuun."
"Minä otan sen huolekseni", huomautti Seneca.
"Ja minä toimitan asiat kuntoon senaatissa", lupasi Vitellius. "Muutoin onkin siellä mieliala prinssi Neroa kohtaan suopea, tarvitsee vaan sitä taitavasti käyttää hyväkseen."
"Se on luonnollista", huomautti Seneca, "Britannicuksen haaveksiva luonne ei juuri häntä suosittele roomalaisten silmissä. Tahdotaan nähdä miehiä valtaistuimella, sillä valtakunnassa on paljon sellaista, jonka karsimiseen tarvitaan rautaista nyrkkiä."
"No niin", virkkoi Agrippina katsoen hymyillen Senecaan, "siinä suhteessa minä menen takaukseen Neron puolesta."
Samassa silmänräpäyksessä astui tämä äitinsä orjattaren kutsumana saliin. Miehet tervehtivät kunnioittavasti ja hän vastasi hiukan epäluuloisesti. Hän aavisti, että täällä oli ollut kysymys jostain erikoisemmasta, ja äidin läsnäolo teki häneen epämieluisan vaikutuksen. Agrippina astui häntä vastaan ja virkkoi kätensä hänen olalleen laskien:
"Kahdeksan päivän kuluttua olet sinä imperatori!"
Nero kohotti kulmakarvojaan ja hänen silmänsä leimahtivat. Hänen ryhtinsä, äsken vielä huoleton ja veltto, kävi äkkiä varmaksi ja hänen katseensa lennähti kiitollisena miehestä toiseen, kiintyäkseen taas synkkänä äitiin.
Mitä mahtoi tuona hetkenä liikkua hänen sielussaan?
"Minä onnittelen sinua, prinssi", sanoi Seneca oppilaalleen. "Osoita olevasi uuden asemasi veroinen!"
"Ja osoita", täydensi Agrippina, "että olet Rooman jaloimpien ja mahtavimpien miesten luottamuksen arvoinen!"
Nero astui Burruksen luo, joka häntä oli ohjannut sotilaallisissa harjoituksissa.
"Miten tulet sinä toimimaan? Sinusta riippuu Rooman kohtalo."
"Uskollisuuteni ja isänmaanrakkauteni velvoituksen mukaan, prinssi."
"Sinä turvaat selkäpuoleni?"
"Luota minuun. Pretorianit tulevat ensimäisinä huutamaan sinulle: imperatori."
"Prinssi Nero pitää sotamiehistä", nauroi Vitellius. "Hän on hyvin tutkinut Rooman menneisyyttä. Kohteliaisuuteni, Seneca."
Neron ensimäiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä. Viimeinkin pääsisi hän vapaaksi hänen sietämättömästä esimiehyydestään. Hän ei ajatellut, että hänen tiensä valtaistuimelle tasoitettiin rikoksen kautta. Hän tunsi ainoastaan, että tällä hetkellä suuren, maailmaa mullistavan suunnitelman säikeet keskittyivät häneen ja hänet valtasi tyrannimainen itsetietoisuus, herättäen hänen sydämessään valtavan, verisen huumauksen. —
* * * * *
Oli aika lopettaa neuvottelut, jottei epäluuloa heräisi. Agrippina lupasi uskotuilleen audiensin seuraavana päivänä samaksi ajaksi, ja miehet poistuivat.
Nero liittyi heihin.
Vaan Callistus jäi huoneeseen keisarinnan viittauksesta. Agrippina katseli hetken aikaa tutkivasti ministeriä, millä välin tämä kainostelematta suuntasi kavalan katseensa keisarinnaan.
"Mitä käskyjä annat, ruhtinatar?" alkoi hän. "Minulla on tärkeitä tehtäviä."
"Sinä tiedät, mistä nyt on kysymys?"
"Meidän hengestämme — ainakin sinä niin sanoit."
"Suunnitelmamme on valmis — minä aion sen heti panna täytäntöön, mutta tarvitsen sinua — odottamattomien tapausten varalle."
"Jos myrkky ei tepsi, vai?"
"Aivan niin."
"Hm. Etkö pidä tehtävää vaarallisena?"
"En vaarallisempana kuin sitäkään, että vartoisimme, kunnes Claudius on tehnyt meidät vaarattomiksi."
"Se on totta. Mutta miksi pitää juuri minun sekaantua tähän onnettomaan tekoon?"
"Jokainen tekee osansa, Callistus. Muutoin olen minä taipuvainen myönnytyksiin."
"Ah — siitä sopii puhella."
"Paljoko sinä tahdot?"
"No olkoon nyt — kymmenentuhatta denaria."
Agrippinan suu vetäytyi halveksivaan hymyyn.
"Sinä saat sen. Kutsutan sinua, niinpian kuin tarvitsen."
"Vielä yksi asia, majesteetti. Minun toiveeni eivät ole tyydytetyt.
Tahtoisin pyytää vielä joitakin vähäpätöisyyksiä."
"Sinä olet vaatimaton, ystäväni."
"En vaatimattomampi kuin keisarinnakaan. Claudius tarjoaisi minulle kaksikymmentätuhatta."
"Mistä niin?"
"Asiamme pettämisestä."
"Me tappaisimme sinut."
"Eihän toki — minä laskin ainoastaan leikkiä. Mutta — tuottavan viran kai ansaitsen lisäksi?"
"Viekkautesi takaa sen sinulle."
"Ja vielä täytyy minun pyytää apuasi eräässä yksityisessä asiassa."
"Puhu!"
"Minun olisi jäähdytettävä hiukan kuumaa vertani ja samalla suoritettava pieni kostotoimenpide."
"Ah? Ja siihen tarvitset sinä naisen apua?"
"Naisen? En. Mutta keisarinnan."
"Kysymys on kai jostakin naisesta?"
"Sinäpä sen sanoit. Eräästä tytöstä, joka on minua loukannut pitämällä hyvettään minun suosiotani korkeammalla."
"Sepä oli ymmärtämättömästi häneltä. Asia on mieltäkiinnittävä. — Mutta — minä en mitenkään estä sinua viilentämästä hänen kauttaan mieltäsi."
"Hän on prinssi Britannicuksen mieskohtaisessa suojeluksessa."
"Oo. — Neron valtaistuimelle nousun jälkeen on prinssi Britannicuksen suojelus epäilyttävä."
"Kaunista. Sinä olet minua ymmärtänyt. Sopivaan aikaan olen sinulle muistuttava asiasta."
"Kenestä on kysymys?"
"Entisen senaattori Silanuksen sisaresta."
"Samasta, joka aikoo Vestan neitsyeksi?"
"Niin."
"Mitä sinä aiot hänelle tehdä?"
"Hän on liian kylmä. Siksi joutukoon tuleen."
"Sinä tahdot 'polttaa' hänet?"
"Juuri niin."
"Vaarallisia hankkeita!"
"Keisarin murha ei ole sen helpompi."
"Hyvä sitten. Niin pitkälle kuin minun voimani riittävät, saat luottaa apuuni. Minä vihaan hänen laatuisiaan naisia."
"Niinpä olemme siis täydellisesti yhtä mieltä."
* * * * *
Siihen päättyi Rooman hovin suurimman konnan neuvottelu Italian huonoimman naisen kera.
Kunnioittavasti kumartaen poistui Callistus, Agrippinan toimittaessa orjatarta hakemaan keisarin henkilääkäriä.
Kului kotvan aikaa, ennenkuin tämä saapui. Agrippina oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa ja heittäytynyt itämaalaiseen leposohvaan.
Orjatar kuletti lääkärin keisarinnan luo useampien huoneitten ja pylväikköjen läpi, missä pretorianiupseerit pitivät vahtia.
Tässä käynnissä ei ollut mitään tavatonta, sillä Agrippinaa vaivasi usein pahoinvointi, jonka vuoksi hän käytti lääkäriä useammin kuin Claudius.
Notkea kreikkalainen, keskikokoinen mies, jolla oli pienet, viekkaat silmät ja leveä nenä, mikä ilmaisi että hän ei polveutunut puhtaasti helleeneistä, kulki kuulumattomin askelin keisarinnan huoneeseen ja tarttui heti hänen käteensä koetellakseen suonta.
"Istu!" sanoi Agrippina ystävällisesti.
Kreikkalainen epäröi seurata tätä tavatonta kehoitusta. Hänen synnynnäinen orjanluontonsa saattoi hänen uskomaan kuulleensa väärin.
Siispä jäi hän seisomaan, tietämättä mitä tehdä, ja tuijotti keisarinnaan. Tälle oli vastenmielistä suoda tuolle miehelle hymyä. Mutta hänen silmäinsä edessä kajasti selvänä päämaali, joka hänen oli saavutettava, ja tällaisessa tapauksessa ei imperatorin puolisolle ollut mikään keino liian halpa.
"Istu!" huusi hän käskevästi, ja kun kreikkalainen katseli sopivaa paikkaa, osoitti hän tyhjää tilaa sohvallaan.
Lääkärin silmät välähtivät ja hän alkoi vavista.
Agrippinalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että orja häntä rakasti, sillä tämän osittain ujot, osittain julkeat kokeet aikaisemmilta ajoilta eivät olleet jättäneet väärinymmärryksen varaa.
Mutta hän oli osannut pitää miehen tarpeellisen matkan päässä ja osoittaa hänelle oman paikkansa. Mitä hyötyä hänelle olisi ollut kreikkalaisesta? Mato oli hän Pallaan rinnalla, jonka askelista keisarilinna vapisi. Ja ainoastaan tarkoitus oli Agrippinalle kylliksi riittävä syy, heittääkseen vaakaan naisarvonsa.
Nyt oli asema muuttunut. Kreikkalainen muodosti jäsenen hänen lähimmissä suunnitelmissaan ja siksi oli tili tehtävä hänen kanssaan. Hänet oli välttämättä voitettava noitten suunnitelmien puolelle, ja sentähden oli Agrippina valmis käyttämään niitä keinoja, jotka tiesi parhaiten perille vievän.
"Kuinka voipi Claudius?" kysyi keisarinna.
"Imperatoriko? Hänen pitäisi säästää itseään enemmän. Vähemmän työskennellä. Hänen terveytensä on heikontunut."
"Onko?" Hän oli hetkisen vaiti ja harkitsi.
"Eikö sinustakin hän ole vanhettunut?"
"Kyllä, valtioasiat kuluttavat häntä."
"Hän vanhettuu niin nopeasti, että minusta usein näyttää epäilyttävältä, tokko hän kauvemmin kykenee täyttämään paikkansa — minä arvelen, lepo ei kai tekisi hänelle pahaa."
"Tuskin siitä olisi apua. Hänen henkensä on liian lujasti kiintynyt huoliin ja työskentelyyn."
"Ehkä — jos hän vetäytyisi kokonaan syrjään, arveletko, että se olisi hänelle parasta?"
"Hänen terveydellensäkö?"
"Ja Roomalle."
Kreikkalainen hymyili.
"Hänen ruumiinsa, keisarinna, on vastustuskykyinen ja Rooma on tyytyväinen."
"Ensimäinen väitteesi lienee oikea. Se kuuluu sinun ammattisi alaan; sen sinä tietänet. Jälkimäinen väite on väärä."
Lääkäri oli kyllin perehtynyt hovijuoniin, voidakseen nähdä, mihin keskustelu suuntautui. Mutta hän ei antanut viisaudestaan mitään huomata, vaan kysyi viattoman näköisenä:
"Rooma, sanot, on tyytymätön keisariin?"
"Niin."
Kreikkalainen nojasi päänsä oikeaan käteensä ja vajotti pistävän katseensa keisarinnan silmiin.
"Etkö sinä ole Rooman kansan edustajatar? On sanottu, että sinä olet tyytymätön muutamiin keisarillisen herrani tekoihin."
"Jos niin olisi, eikö se ehkä olisi käsitettävissä, Xenophon?"
"Minulle on kaikki käsitettävissä caesarin hovissa."
"Tarkoitat —"
"Että minä en ihmettele mitään."
"Ah — etkö sinä epäilisi mitään, jos Claudius äkkiä kuolisi?"
"Ehkä. Mutta minä osaan vaieta."
"Nero on palkitseva sinua."
"Hänestä tulee kerran suuri caesar."
"Minä toivon niin. Sentähden olisi jo aika hänelle varmentaa valtaistuin."
"Kuinka tulee se tapahtumaan?"
"Myrkyn kautta."
"Sinä aiot antaa Claudiukselle myrkkyä?"
"Luonnollisesti."
"Jos minä nyt menisin ja tämän aikeen ilmoittaisin keisarille?"
"Sinua ei uskottaisi, orja, ja minä palkaksi heittäisin sinut koirien syötäväksi."
"Ja jos en minä annakkaan sinulle vaatimaasi myrkkyä?"
"Sinä annat, Xenophon."
"Sinä olet varma siitä?"
"Aivan varma."
"Myrkky on harvinaista. Sinä tiedät — harvinaiset myrkyt ovat kalliita."
"Minä ostan ne!"
Hän nousi ja seisoi kreikkalaisen edessä kaikessa kauneudessaan. Kevyt toga antoi vartalon sulavat muodot paremmin näkyä, kuin peitti niitä, ja hänen säkenöivät silmänsä suuntasivat tulisen katseen lääkäriin. Hänen oikea kätensä piteli raskasta purppuraista esirippua, jonka hän oli puolittain syrjään vetänyt.
Ovi johti keisarinnan makuuhuoneeseen.
Kreikkalainen seisoi nöyränä hänen edessään, kavalasti hymyillen ja vavisten koko ruumiiltaan.
"Tunnetko sinä minun myrkkyjeni hinnan?" kysyi hän kähisevällä äänellä.
"Tunnen", nauroi keisarinna, näennäisesti mitä parhaimmalla tuulella; ja hetkisen kuluttua lisäsi hän temmaten esiripun syrjään:
"Tule!"