IV LUKU.
UUSI CAESAR.
Kahdeksan päivää oli kulunut viimeisistä tapahtumista.
Kirjoitettiin 13 päivä lokakuuta v. 54.
Se oli surullinen päivä.
Keisari Claudius makasi kuolemaisillaan. Edellisenä päivänä oli hän nauttinut sienistä valmistettua mieliruokaansa ja sairastunut muutamia tunteja myöhemmin. Xenophonin taudinmääritys kuului: sydänheikkoutta — eikä kellään ollut syytä epäillä hänen määritystään. Aikaisin lokakuun 13 päivän aamulla ilmoitti henkilääkäri, joka oli itse valvonut hänen luonaan yötä, keisarillisen perheen jäsenille, että imperatori voi nyt paremmin, ja kaikilla Rooman alttareilla leimusivat uhrivalkeat keisarin parantumisen hyväksi.
Oktavia kulki rauhatonna edestakaisin huoneissaan, jotka nyt kuuluivat Neron palatsiin. Hän oli käynyt entistään vaaleammaksi ja hiljaisemmaksi siitä pitäen kun hänestä oli tehty Agrippinan pojan puoliso. Nero kohteli häntä tietyllä huomaavaisuudella, joskaan ei riittävällä kunnioituksella.
Hänen olentonsa huokui alistuvaisuutta, hänen silmistään kimmelsi syvä surumielisyys. Hän oli yksi sellaisista naisolennoista, jotka, olematta yleisen käsitteen mukaan kaunottaria, muotonsa jaloudella, liikkeittensä sulolla ja kasvojensa sopusuhtaisuudella herättävät kauneuden tunnelman ja valavat rakkautta, minne vaan säde heidän silmistään osuu.
Oktavia ei ollut salannut Nerolta rakkauttaan Silanukseen, ja tämä oli ollut kyllin jalomielinen sen hänelle surkuttelevalla olkapään nykäyksellä anteeksi suodakseen. Surussaan ja yksinäisyydessään etsi Oktavia lohtua ystävättärensä Julian kera stoalaisesta filosofiasta.
Tämä ystävätär, polveutuen ylhäisestä roomalaisesta aatelisperheestä, oli kasvatettu Oktavian kanssa ja oli jokseenkin samanikäinen kuin hänkin. Hovielämän turmelevaisuus ei ollut jättänyt minkäänlaista vaikutusta hänen sieluunsa, ja hänen nuorteaan viehättäväisyyteensä liittyi todellisen puhtauden hento sulo.
Ystävättärien välillä oli salaisuus, joka oli alkanut kummallisesti muuttaa Juliaa. Ilmaisematta syytä oli Julia jo useamman kuukauden aikana usein öisin jättänyt palatsin ja Oktavia auttoi häntä salaamaan näitä retkiään, koettamatta päästä hänen salaisuutensa perille.
Erikoisesti pisti Oktavian silmään, että Julia aina kaikellaisilla tekosyillä pysytteli uhritoimituksista erossa, ja vaikkakaan ei Oktavia voinut arvata syytä siihen, niin tuntui se hänestä vaaralliselta kotitapojen rikkomiselta ja suojeli ystävätärtään kaikin neuvoin ilmijoutumiselta. —
Tänä surullisena päivänä, jona hetki hetkeltä varrottiin lääkärin tiedonantoja, oli Oktavia jälleen paennut ystävättärensä luokse lohtua etsimään.
Julia istui palatsin parvekkeella nojaten muutamaan pylvääseen ja katseli aatoksissaan Rooman kattojen yli, kun Oktavia astui hänen luokseen.
"Ah ystäväni!" huudahti Julia, rientäen häntä vastaan ja syleillen häntä, "miten kalpealta sinä näytät. Enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa niin paljon sureksia? Siitä ei mitään hyvää seuraa."
Oktavia pudisti surumielisesti päätään, koettaen hymyillä.
"Etkö sinä siis voi unohtaa menneisyyttä?" jatkoi Julia, istuutuen ystävättärensä vierelle. "Hillitse toki ajatuksiasi, tee niille väkivaltaa, sulje sielusi kaikilta pahoilta kuiskutuksilta, ja —"
"Ja? Mitä sitten?"
"Koeta olla onnellinen, sydänkäpyni. Lopuksikin onni on vaan rauhaa, tahtoa tulla rauhalliseksi."
"Miten voin minä löytää rauhan, kun sydämeni on rikki poljettu? Kun minulta on tahto ryöstetty. — Oi, jos sinä voisit tuntea, Julia, minkä tuskan kätkee itseensä kaipaus! Elämäni antaisin mielelläni, jos saisin sydämelleni rauhan. Mutta mitä hyödyttää hyvä tahto? Veri kuohuu suonissani. Ohimoissani jyskyttää, silmäni näkevät varjoja, olentoja maailmoista, joita ei ole. Minusta tuntuu kuin olisin itsekin varjo, avaruuteen viskattu ajatus. Muuta tehtävää ei minulla ole kuin kärsiä ja viimein riutua suruun, jonka jumalat ovat ihmisille lahjaksi antaneet."
Julia siveli lohduttaen Oktavian kiharoita.
"Kaikki on kerran muuttuva, rakkaani", kuiskasi hän, "ja aika on sinunkin sydämestäsi varjot karkoittava, nuo menneisyyden haamut, jotka peittävät kaiken, mikä elämässä on kaunista, jotka riistävät mieleltä rauhan."
Oktavia teki heikon torjuvan liikkeen.
"Minä kiitän sinua hyvyydestäsi, rakas Julia. Mutta älä koeta antaa minulle lohtua, joka tuottaa tuskaa. Minulle ei ole enään olemassa rauhaa eikä unohdusta. Minun täytyy raahata elämääni kuten parthialainen orja raahaa kahleitaan, siksi kun kuolema sammuttaa kerran kärsimykseni."
"Sitäkö varten olemme sinua kuten kukkaa hoivanneet, että niinpian meiltä kuihtuisit?"
"Jumalat tahtovat sen. Ylipäätään —" Oktavian ääni muuttui teräväksi, "voidaanko uskoa jumaliin aikana, jolloin pyhimmät tunteet poljetaan? Jolloin kamalin rikos jää rankaisematta, syyttömyys sorretaan?"
"Oi Julia, minkä rikoksen olen minä tehnyt, miten loukannut jumalia, että he kahlitsivat minut Neroon, tuohon poikaan, jonka rinnassa yhtyvät äitinsä sydämettömyys ja aikamme turmelus? Täytyykö minun sovittaa sitä, mitä onneton äitini on rikkonut? Eikö hänen julma kuolemansa sovittanut hänen erehdyksiään? Oliko hänen kohtunsa kirottu?"
Ja kun Julia pysyi ääneti, jatkoi ruhtinatar:
"Sano Julia, etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sukuani vallitseisi onneton kohtalo? Usein kun öisin herään ja hopeinen kuutamo lattian mosaikkiin kummallisia kuvia valaa, kun valjut hetket yksitoikkoisina, melkein näkyväisinä kulkevat laahaten ohitseni, ja sydäntäni tuska syö, silloin sukeltaa päähäni tuommoisia kummallisia ajatuksia. Tuntuu kuin kävisi valo verenpunaiseksi ja piirtäisi seinille kainaloita lukuja. Ja kummallisia olentoja sukeltaa uhkaavina minun silmieni eteen. On kuin hiipisi haamumaisia ihmisiä palatsin käytävissä ja pöyristyttävä salaperäinen kuiskutus seuraa varjoja."
"Henkesi on rauhaton", vastasi Julia osanottavasti, kiinnittäen uneksivan katseensa ystävättäreensä. "Sinun pitäisi kääntyä Xenophonin puoleen, taikka vielä mieluummin…"
Hän ei täydentänyt lausettaan.
"Kuolleet lepäävät, Oktavia, eivätkä enään nouse ylös", sanoi hän sitten.
"Uskotko niin, ystäväni? Minä epäilen sitä. Puhutaan ja kirjoitetaan paljon kuolleista. Mutta minä luulen, että ne jotka eivät saaneet levätä eläissään, eivät löydä rauhaa haudoissakaan.
"Niitä on loppumaton sarja", jatkoi prinsessa soinnuttomalla äänellä; "Augustus antoi tyttärensä Julian nääntyä autiolla saarella. Tiberius murhasi Germanicuksen perheineen, ja sanotaan, että Macro, joka Gajuksen aikana teloitettiin, oli hänet omin käsin kuristanut. Ja Gajus Caligula? Hänen ruumiinsa ylitse astui minun isä-raukkani valtaistuimelle, tosin viatonna hänen kuolemaansa. Eikö Caesarien veri tahraa hänen istuintaan? Eikö se turmele jokaista, joka tuota tahraista purppuraa kantaa? Messalina, minun eksynyt äitini —"
Julia keskeytti ystävättärensä puheen.
"Irtaudu kauheista ajatuksistasi! Tahdotko itse raadella sydämesi? Peloittava on jumalan rangaistus niille, jotka tekevät syntiä hänen pyhintä käskyään, rakkauden käskyä vastaan. Mutta hän on myöskin armollinen."
Oktavia havahtui.
"Mitä jumalaa tarkoitat, Julia? Jupiteriako?"
Julia katsoi hetkisen sanomattoman hellästi ystävätärtään silmiin.
"Tarkoitan kristityiden jumalaa, Oktavia. Yhtä, ainoaa Jumalaa, joka kaikkea elämää hallitsee."
Oktavia tiesi tuskin, mitä kristityt olivat. Jotkut keisarillisen huoneen jäsenet olivat joskus sattumalta maininneet noita "kapinannostajia." Osittain sanottiin heitä kiihoittuneiksi talonpojiksi, jotka olivat tyytymättömiä oloihinsa, osittain kiihkoilijoiksi, jotka olivat tulleet Judeasta ja jotka häpäisivät vanhoja jumalia.
"Mitä ihmisiä ovat sitten nuot kristityt?" kysyi Oktavia.
"Ne ovat jumalan lapsia", vastasi Julia. "Kuinka kertoisin minä sinulle heistä, joita ei kukaan voi kuvailla? Katsos", jatkoi hän puhuen kuin unessa, silmät ihastuneina ylöspäin luotuina, "minä kerron sinulle, kuinka minusta tuli kristitty. Silloin olet sinä ymmärtävä heitä. Olin menehtymäisilläni surusta äitini menettämisen takia. Minä olin siitä päivästä, kun hän lempeät silmänsä sulki, yksin maailmassa, ja kun hänet oli laskettu hautaan, makasin minä kalliolla sen päällä kauvan ja itkin katkerimmin. Ja kun minä jälkeenpäin harhailin Tiberin rannalla, valmiina millä hetkellä hyvänsä tekemään lopun omasta elämästäni, joka nyt oli käynyt minulle sietämättömäksi, astui minun luokseni tuntematon nainen ja puhutteli minua lempeästi:
"'Etkö sinä ole Julia, Macrobiuksen tytär?'
"'Olen', vastasin minä.
"'Minä olen eversti Gnaejuksen leski', virkkoi hän ja hänen silmänsä tulvahtivat kyyneleitä täyteen.
"Minä pelästyin.
"'Saman miehen, jonka isäni mestautti?'
"'Niin.'
"Minä en uskaltanut katsoa häneen. Ajatus, että hän oli etsinyt tämän tilaisuuden kostaakseen minulle työn, jota minä en olisi koskaan voinut estää, herätti minussa vastustushalua.
"'Sinun puolisosi oli isänmaan vihollinen', sanoin kalseasti.
"'Niin sanottiin', vastasi hän surullisesti. 'Mutta hän oli viaton.'
"'Minun isäni oli vakuutettu hänen syyllisyydestään', vastasin minä nopeasti.
"'Sinun isäsi oli ihminen', sanoi hän, 'ja kaikki ihmiset erehtyvät.
Minä en vihaa häntä sen vuoksi.'
"Tämä kummallinen puhe sai minut ihmettelyn valtaan.
"'Sinä olet onneton', jatkoi nainen, 'minä olin paikalla, kun äitisi laskettiin hautaan ja pidin silmällä sinua. Sinua vaivaa synnillinen päätös.
"Seuraa minua, minä tahdon vuodattaa palsamia sinun haavoihisi.'
"En voi ymmärtää, mikä sai minut seuraamaan tuntematonta. Me jätimme Tiberin rannan, teimme useita kierroksia kaupungissa, kunnes Porta Flaminian kautta poistuimme kaupungista. Kuljimme pitkin maantietä, poikkesimme Malvian sillan luona oikealle ja saavuimme vihdon Pariolin kukkuloille. Vaimo tarttui käteeni, kun kompastelin pimeässä, ja veti minut perässään tuskin miehen korkuisesta kallioaukosta maan sisään.
"Me saavuimme pitkään, kolkkoon käytävään, jossa näin pienen lyhdyn valossa, jonka seuralaiseni oli sytyttänyt, hautapatsaita. Sitten tuntui, kuin olisimme nousseet muutamia kerroksia ylöspäin vuoren sisässä, kunnes astuimme soihduilla valaistulle paikalle.
"Siellä oli satoja miehiä ja naisia, kaiken säätyisiä, enimmäkseen juutalaisia ja talonpoikia; mutta ei puuttunut roomalaisia aatelismiehiä ja ylhäisiä naisiakaan.
"Keskellä väkijoukkoa seisoi komea, arvokkaan näköinen vanhus, jonka kasvot ilmaisivat sielun sopusointua ja silmät säteilivät kuin rubinit.
"He kutsuivat häntä Pietariksi, ja kunnioitus, jolla kuljettajani häntä lähestyi, ilmaisi minulle, että vanhus oli tänne kokoontuneen kansajoukon päämies.
"'Tämän lapsen äiti on tänään haudattu', sanoi Gnaejuksen leski, 'hän on sinun lohdutuksesi tarpeessa, kunnianarvoisa isä.'
"Ja Pietari, tänne katakombeihin kokoontuneitten kristittyjen ylipappi, tarttui käteeni, asetti minut seurakunnan eteen ja puheli minulle kauvan ja lempeästi elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kun minä aamulla palasin kotiin katakombeista, olin minä kristitty. Pian senjälkeen sain minä kasteenkin."
Julia vaikeni, mutta Oktavia kysyi vilkkaasti:
"No mitä opettavat sitten kristityt? Mikä on heidän jumalansa, jota he palvelevat?"
"Jumala, joka kaikki ymmärtää, kaikki anteeksi antaa ja kaikki tietää. Hän on jumala, joka ankarasti rankaisee synnin ja käskee meitä nurisematta, nöyrin mielin kantamaan tämän maisen elämän kärsimykset. Hän käskee välttämään pahaa ja tekemään hyvää, vastaamaan loukkauksiin hyvyydellä, eikä mitään katsomaan niin pahaksi, ettei se anteeksiantoa ansaitseisi. Kristittyjen jumala on rakkauden jumala."
Oktavia katseli kauvan itämaalaisia mattokuvioita.
"Ja ne, jotka ijäti syntiä tekevät?"
"Niitä rankaisee hänen vihansa viimeiseen jäseneen saakka."
Tuskin oli Julia sanonut viimeiset sanansa, kun oviverho temmattiin syrjään ja sisään syöksyi orjatar.
"Imperatori on kuoleman kielissä. Prinsessaa etsitään."
Päästäen kauhun huudahduksen hypähti Oktavia istuimeltaan ja kiiruhti isänsä kuolinhuoneeseen, läpi käytävien, missä hoviväkeä seisoskeli pelästyneenä kuiskaillen.
Hän tuskin tunsi isäänsä, astuessaan tämän vuoteen ääreen. Keisarin ruumis oli turvonnut paksuksi, kasvot olivat viheriän väriset ja tukka käynyt lumivalkeaksi.
Vuoteen ääressä oli Agrippina polvillaan nyyhkyttäen rajusti. Hänen vierellään seisoi Nero välinpitämättömän, synkän näköisenä ja Oktavian silmään pisti, että hän oli asestettu. Muutamassa nurkassa näki Oktavia Britannicuksen nojautuneena itkien seinään. Vuoteen jalkapäässä seisoivat Xenophon, lääkäri, Pallas, valtakunnanrahaston hoitaja, Callistus, valtiosihteeri ja Burrus, kaartineversti.
Parahtaen oli Oktavia vaipunut isänsä vuoteen vierelle. Hän siveli hänen turvonneita käsiään ja lausui hellästi hänen nimeään.
"Isä, rakas isä! Mikä sinulla on? Etkö kuule? Lapsesi, Oktaviasi puhuu sinulle."
Imperatorin jäykistyneisiin silmiin näytti syttyvän jälleen eloa. Ne avautuivat levälleen ja harhailivat ympärillä seisovain piirissä, aivan kuin etsien jotakin. Sinertävät huulet vapisivat suonenvedon tapaisesti.
Lääkäri astui hänen sivulleen, mutta Claudius kohottautui vaivoin, tehden torjuvan liikkeen kädellään.
"Britannicus", tuli tuskin kuuluvasti hänen huuliltaan.
"Britannicus!" huusi Oktavia, "isä tahtoo sanoa sinulle jotakin. Tule lähemmä!"
Prinssi astui kuolevan imperatorin vuoteen ääreen.
Keisarin katse kiintyi häneen, tunki pojan silmiin, ja jälleen liikkuivat huulet, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Ponnistaen viimeiset voimansa, kohotti Claudius kätensä, ja viitaten Britannicukseen, kuiskasi hän sanan, jonka Rooma hänelle itselleen oli niin usein riemuiten huutanut, joka sana hänet oli tehnyt maailman herraksi ja samalla vieraiden intohimojen leikkikappaleeksi. Hänen suustaan kuului viimeisen kerran sana:
"Imperatori!…"
Hän vaipui takaisin vuoteeseen; vielä kerran nytkähti ruumis ja sitten oli kaikki lopussa.
Ääneen itkien heittäytyi Agrippina ruumiin yli ja ummisti kuolleen puolisonsa silmät. Britannicus oli tarttunut sisarensa käteen ja polvistunut hänen viereensä.
Kului hetkinen — silloin syntyi palatsissa eloa jälleen. Oktavia nousi kuulostaen ylös, katse kysyväisenä Britannicukseen suunnattuna.
Alhaalta tunkeutui epämääräistä, sekavaa melua. Melun seasta kuului huutoja: "Nero", ja heikommin: "Britannicus!"
Prinssi hyppäsi pystyyn ja vasta nyt huomasivat Claudiuksen lapset, että huone oli tyhjä. He olivat yksin kuolleen kanssa. Sisarukset vaihtoivat nopeaan silmäyksen; he ymmärsivät kaiken. Britannicus kiirehti ovesta ulos ja käytävää pitkin portaille. Siellä seisoi yksi pretoriani, miekka kädessä.
Tämä unohti tervehtiä prinssiä. Salaman nopealla, voimakkaalla liikkeellä tempasi Britannicus miekan pretorianilta ja paljastettu säilä kädessään syöksyi hän marmoriportaita alas.
Hänen jäljessään kiiruhtaa Oktavia. Päätön sekamelska vallitsee kaikkialla. Tie heidän edessään on tukettu. Portaat ovat täynnä sotilaita. Upseerit ovat epätietoisia. Aatelisia ja kaiken karvaista hoviväkeä tunkeilee sekaisin.
Eräs ritari tuntee prinssin.
"Eläköön imperatori!" huutaa hän.
Myrskyäviä huutoja seuraa.
"Vivat [Eläköön] Britannicus, imperatori!"
Silloin jyrisee muutaman upseerin ääni.
"Pereat!" [Alas!]
"Alas Britannicus!" mylvivät joukot. "Eläköön Nero!"
"Terve caesar! Terve Nero! Nero imperatori!" Britannicus kalpenee. Eräs upseeri nauraa hänelle vasten kasvoja. Silloin halkeaa hänen kallonsa prinssin iskusta. Se vaikuttaa. Sotilaat väistyvät. Eräs senatori tunkeutuu Britannicusta kohti. Häntä seuraa toinen.
Ne ovat hänen ystäviään: Thrasaea Paetus ja Borea Soranus.
"Britannicus imperatori!" huutavat senatorit. "Vivat Britannicus!"
"Terve Britannicus!" huutavat muutamat sotilaat.
Thrasaea tempaa kruununprinssin mukaansa.
"Nopeaan — muutoin on kaikki mennyttä!" Joukko sotilaita liittyy heihin. Antonius, kaartinupseeri ja prinssin lapsuudenystävä, lentää astuimia ylös.
"Tervehtikää, koirat!" karjasee hän sotilaille. "Ettekö näe caesaria?
Terve Britannicus!"
Ja samalla iskee hän vitkastelijoita säilänsä lappealla.
Pretorianit hölmistyvät. Osa kerääntyy Antoniuksen ympärille. Eräs toinen upseeri astuu tätä vastaan.
"Terve Nero!" huutaa hän. "Nero imperatori!"
Säilät kalskahtavat vastakkain.
Se on merkki yleiseen käsikähmään. Ainoastaan pieni osa sotilaita Antoniuksen kohortista on häntä seurannut, toiset kaikki ovat pettureita. Syntyy taistelu.
Melu alhaalla kadulla on muuttunut valtavaksi pauhinaksi. Kuuluu yksinäisiä huutoja: "Terve Britannicus!" Melkein kaikki mylvivät: "Nero!"
Oktavian erottavat taistelevat Britannicuksesta. Hän näkee Antoniuksen kaatuvan haavoitettuna.
Juuri astuu prinssi jalkansa ystäväinsä kanssa ulkorappusten ensimäiselle portaalle, josta voi nähdä kaikki.
Muutamat kansajoukosta ja sotilaista huomaavat hänet.
"Britannicus! Vivat imperatori!" huudetaan hänelle. Silloin tarttuu joku lujasti prinssin käsivarteen. Sotilaat heittäytyvät hänen ja hänen ystäväinsä väliin. Eversti Burruksen jättiläisvartalo sukeltaa esiin. Hänen kasvonsa ovat vaaleat. Hän astuu Britannicuksen eteen.
"Hiljaa prinssi. Sinä olet vangittu."
Tämä kohottaa kätensä iskeäkseen.
Kaksikymmentä kättä tarttuu hänen käsivarteensa.
"Vangittu?" huutaa Britannicus raivoissaan. "Kenen käskystä?"
"Imperatorin käskystä."
"Minä olen imperatori. Minä käsken sinua poistumaan tieltä!"
"Nero on keisari!" vastaa Burrus; sotilaat tunkevat hänet takaisin. "Pretorianit ovat valinneet keisarin. Juuri nyt vahvistaa senaatti heidän vaalinsa. Älä pakoita minua, prinssi, käyttämään asetta. Neron määräykset ovat ankarat."
Hitaasti nousee Britannicus veren tahraamia portaita ylös. Sotilaat väistyvät tieltä, mutta sulkeutuvat takana taas rautaiseksi muuriksi. — —
* * * * *
Claudiuksen kuolinhuoneessa makasi Oktavia polvillaan. Kuolleen kasvot olivat jäykistyneet, hänen kätensä kouristuneet.
"Se oli edeltäpäin valmistettu", nyyhkytti Oktavia. "Ne olivat tehneet salaliiton. Joukot oli lahjottu."
Britannicus nyökäytti ääneti päätään.
Hän astui kuolleen vuoteen luo ja avasi ruumiin lujasti kiinni puristuneen suun väkivallalla.
"Myrkytetty", sanoi hän kolkolla äänellä. "Minä aavistin sitä."
Oktavia katsoi veljeään jäykästi, ja vasta, vähitellen käsitti hän hirveän totuuden.
"Myrkytetty?" huusi hän. "Myrkytetty. — Oi Jupiter, mikä ryövärien luola tämä palatsi onkaan! Mikä kirous vainoaa sukuamme! Mitä hyenoita täällä hiipii!
"Onneton isä raukkani! Kunpa et ikinä olisi astunut hiljaisesta huomaamattomasta elämästäsi tähän punaiseen loistoon! Kunpa et koskaan olisi noussut tälle valtaistuimelle, jonka purppura on verestä kudottu! Oi, onnettomia meitä — — ja sinua, Britannicus! Mitä aiot sinä nyt?"
Britannicus oijensi vartaloaan.
"Minä olen uneksinut", vastasi hän synkästi, "ja olen hirveään todellisuuteen herännyt. Minä tahdon edelleen uneksia — kostosta — ja kautta Jupiterin — Styxin, kautta Marsin, kautta kaikkien jumalten — kun heräämisen hetki on jälleen tullut, minä tahdon toimia."
Sitten jätti hän huoneen.
Oktavia kiirehti ystävättärensä luokse. Mitä tämä ei vielä tietänyt, sen oli hän arvannut.
"Kaikki on hukassa!" nyyhkytti Oktavia kätkien kasvonsa käsiinsä.
Julia oli kalvennut, ja hänen silmistään huokui syvä suru, kun hän suuntasi ne ystävättäreensä.
"Jumala on vanhurskas", sanoi hän, "hän on myös meidän asiamme voittoon vievä."
Oktavia säpsähti äkkiä. Katsoen tuskallisesti ystävättäreen ja painaen kättään rajusti sykkivälle sydämelle, kuiskasi hän:
"Mitä sanoit sinä tänään? Hän rankaisee synnintekijät viimeiseen jäseneen saakka!"
Julia ei vastannut.
* * * * *
Rooma vapisi kansan riemuhuudoista, kun se tervehti uutta imperatoriaan.