V LUKU.
JULIA JA ANTONIUS.
Kun Antonius avasi silmänsä, herätti hänen huomiotaan syyrialaiset matot, joita oli ripustettu hänen makuuhuoneensa seinille ja joille heitti heikkoa kirjavanväristä valoa katossa riippuva, taiteellisesti valmistettu lamppu. Huone oli tavattoman pieni.
Hän aikoi nousta ylös, mutta vaipui takaisin vuoteeseen päästäen tuskanhuudahduksen. Hänen päätään poltti kuin tulessa. Vaistomaisesti tapasi hän kädellä otsaansa. Se oli paksuissa kääreissä.
Nyt palasi muistikin. Hän muisti metelin keisaripalatsissa, vallankumouksen, kuinka hän, suojellakseen korkeata ystäväänsä, oli rientänyt paikalle, kuinka kahakka oli syntynyt hänen kohorttinsa ja kapinallisten pretorianien välillä ja kuinka hän oli saanut miekaniskun päähänsä, jolloin kaikki oli mustennut hänen silmissään.
Milloinkahan tuo kaikki oli tapahtunut?
Hän ei voinut sitä laskea. Pitkää aikaa siitä ei saattanut olla. Ehkä oli se eilen tapahtunut — pari päivää takaperin — mutta pitempää aikaa ei siitä ollut.
Häntä alkoivat ahdistaa kaikenmoiset ajatukset. Miten oli käynyt
Britannicuksen? Oliko hän voittanut? Oliko Nero päässyt imperatoriksi?
Tuskalliset otaksumat kiusasivat häntä ja ähkien koki hän uudestaan kohoutua.
Mutta se oli mahdotonta.
Missä hän oli? Ystävienkö luona? Vaiko vihollisien? Oliko hän vanki?
Häntä ihmetytti, miksi hänet oli sijoitettu näin ahtaaseen huoneeseen.
Mattoseinät uhkasivat tukahduttaa hänet.
Hän kuulosti.
Olikohan ulkopuolella vartiosotilasta?
Hän ei kuullut mitään.
Eikö ylipäätään täällä ollut ainoatakaan elävää olentoa? Oliko hänet unohdettu?
Kauvan makasi hän liikahtamatta, tulehtuneet silmät lamppuun suunnattuina.
Äkkiä oli hän kuulevinaan keveitä askelia viereisestä huoneesta.
Hän kuunteli.
Silloin siirsi pieni, valkea käsi esiripun syrjään, ja sisään astui nuori tyttö, kaunis kuin Vestan naispappi.
Nähdessään nuorukaisen tointuneen, valahti heleä puna hänen hennoille kasvoilleen. Epäröivä ilme teki hänen silmänsä entistään ihanammiksi ja suloisemmiksi. Semmoisena seisoi hän sisäänkäytävässä hetken, epätietoisena, astuako eteenpäin, vai palatako takaisin.
Päättävästi ja nopeasti astui hän sitten sairaan vuodetta kohti, ja hänen pehmyt kätensä siveli tunnustellen sidettä otsalla.
Antonius tarttui vaistomaisesti käteen ja suuteli sitä tulisesti.
Tyttö veti kätensä takaisin.
"Onko sinulla tuskia?" kysyi hän.
Hänen äänensä soi kuin soitto.
Antonius pudisti päätään.
"Missä minä olen?" kysyi hän.
"Ystävien luona, Antonius."
"Ah — minä kiitän sinua. En uskalla kysyä, kuka olet. Ehkä on joku suopea jumala lähettänyt sinut luokseni. Ehkä on tämä unta vaan, haihtuva unikuva, liian kaunis, muuttuakseen todellisuudeksi."
Tyttö punastui uudelleen, ja herttainen hymy väreili hänen suupielessään.
"Sinä et uneksi, Antonius. Mutta sinä hourit, Nimeni on Julia."
"Julia… minä kiitän sinua… Julia."
Hän lausui tuon nimen kuten lausutaan jumalan nimeä, pyhällä kunnioituksella.
"Miten olen tänne joutunut?"
"Me nostimme sinut haavoittuneena, kuolettavasti kuten luulimme, ja kannoimme sinut tänne — minun luokseni."
"Sinun luoksesi?"
Julia punastui taas.
"Niin. Sinä olet nyt minun huoneissani. Sillä missään muualla et olisi ollut turvassa caesarin nuuskijoilta", lisäsi hän kiireesti.
"Siis", ähkyi nuorukainen, "Nero on caesar?"
"Niin on. Ja jo verrattain kauvan."
"Verrattain kauvan? Eikö eilisestä?"
"Eilisestä? Antonius parka. Kuukausia olet jo täällä maannut."
"Kuukausia!"
Hän vaikeni, katsellen miettiväisenä kattoon.
"Entäs Britannicus?"
"Hän voipi hyvin. Veljekset ovat sopineet."
"Miten on se ymmärrettävissä?"
"Nero on ehdottanut sovintoa ja Britannicus on alistunut kohtaloon, jota ei voinut muuttaa."
"Nero on ehdottanut sovintoa? Huono rauha. Miksi ei mieluummin heti avonainen sota? Voi, prinssi, tämä ei tiedä hyvää!"
Julia laski jälleen pehmoisen kätensä sairaan otsalle.
"Sinun täytyy rauhoittua, Antonius", sanoi hän vienon vaativasti. "Ei hyödytä mitään reuhtominen nykyisyyttä vastaan."
"Siis on Silanuksen entinen morsian nyt keisarinna?"
Julia nyökäytti päätään.
Antonius naurahti katkerasti.
"Oi että täytyy tällaista kokea! Miksi ei harhaile sieluni nyt Hadeksessa, tiedotonna siitä mitä on, tai on ollut olemassa? Helpompi olisi sen olla siellä!"
Julia katsoi surullisesti häntä.
"Älä tee syntiä, Antonius! Onko tämä syytös minulle?"
Vastauksen asemasta veti Antonius Julian käden huulilleen ja suuteli sitä intohimoisesti.
"Miten kantaa keisarinna Oktavia verin tahrattua purppuraa?" kysyi hän synkästi.
"Kuten karitsa suden puremaa."
"Ja miten on käynyt Silanuksen?"
"Hänestä ei tiedetä mitään. Hän on Aasiassa yhdennessätoista legionassa."
Sairas laski polttavan kätensä tytön kädelle.
"Etkö pelännyt korjatessasi minut vastoin tyrannin käskyä huoneeseesi?"
"Mitä olisi minun pitänyt pelätä?"
"Kuolemaa."
Julia hymyili.
"Viimeiseksi sitä pelkäisin."
Ihmetellen katsoi Antonius tyttöön.
"Mistä saat sinä moisen voiman? Oletko sinä yksi noita muinaisajan roomattaria, joita nykyään tunnemme vaan historiasta? Mikä henki elää sinussa, lapsi?"
"Kristuksen henki, Antonius."
Sotilaan käsi kimmahti takaisin.
"Sinä — olet — kristitty?"
"Minä olen kristitty."
Nuorukaisen kasvot synkistyivät.
"Halveksitko minua?" kysyi Julia.
"Kuinka voisin minä? Mutta — minä valitan, surkuttelen sinua, Julia."
"Ylistä onnelliseksi minua!"
"Senkö vuoksi, että kuulut noihin kiihoittajiin, jotka myyräin tavoin öiseen aikaan hiipivät maanalaisissa käytävissä ja Roomaa vastaan raivoavat? Ei tyttö. Jos minä vihaan Neroa isänmaan vihollisena, niin halveksin minä kristityitä Rooman valtakunnan pahimpina vastustajina. Nero loukkaa lakeja. Ne voidaan jälleen asettaa voimaan. Mutta kristityt nousevat meidän jumaliamme vastaan, ja Rooma sortuu niiden mukana."
Julia uudisti käärettä haavan ympärille.
"Kerran olet sinä ajatteleva toisin meistä, Antonius."
"En koskaan. Mitä olet minulle tehnyt, Julia, se todistaa sydämesi hyvyyttä, ei oppisi totuutta."
Julia ei vastannut. Eräs orjatar juoksi kuulumattomin askelin huoneeseen, veti esiripun syrjään Antoniuksen keinotekoisen sairashuoneen edestä ja kuiskasi jotakin Julian korvaan.
Tämä teki myönteisen merkin, ja tyttö poistui jälleen. Heti sen jälkeen kuului lujia askelia ulkoa. Samassa seisoi prinssi Britannicus esirippujen välissä.
"Oi, prinssini!"
"Hiljaa, ystäväni. Sinä olet paranemaan päin, kuten lääkärini on ilmoittanut. Ei mitään kiihkoa — ei mitään kiitoksiakaan, päämies. Eikö ole luonnollista, että minä ja ystäväni teemme voitavamme säilyttääksemme minulle puoluelaisen?"
"Voi onnettomuutta, prinssi", kuiskasi Antonius. "Minä häpeän, etten saa tervehtiä sinua imperatorina."
"Hiljaa siitä, Antonius. Aika on paras tuomari. Se on minun asiani kerran oikeudenmukaisemmin johtava, kuin sitä ihmisten viha voisi tehdä."
"Mitä voin puolestasi tehdä, prinssi, maksaakseni kiitollisuuden velkani?"
"Et mitään, päämies, et mitään. Minulle et ole kiitoksen velassa, vaan tuolle jalolle neidolle. Oman henkensä uhalla pelasti hän sinut Neron sotilaitten ryöstömurhalta."
Julia teki punastuen torjuvan liikkeen.
"Neito", sanoi Antonius, "minä loukkasin ehkä sinua äsken. Anna anteeksi se minulle: se oli minun karkean sotilassydämeni syy. Kieli puhuu usein enemmän kuin sydän voipi vastata. Suotko anteeksi minulle?"
"Miten voit sinä noin puhua, Antonius? Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa."
"Elämäni on tästälähin sinun käytettävänäsi, jalo neito", virkkoi nuorukainen haltioissaan.
Julia taivutti päätään.
"Se on oleva ihanin palkintoni, Antonius."
Britannicus ojensi ystävälleen kätensä.
"Viimeinen askel vapauttamiseksesi on minulla vielä tekemättä. Sillä mitä olisi ollut hyötyä siitä, että sinut ryöstimme kuolemalta, jos se millä hetkellä hyvänsä voi sinua uudelleen uhata?"
"Mitä aiot siis tehdä, prinssi?"
"Aion pyytää Nerolta sinulle anteeksiantoa. Olen useimmille ystävilleni saanut armon. Nero on sen sinullekin antava."
Upseerin silmät säkenöivät kiukusta.
"Sinä, jolle valtaistuin oikeastaan kuuluu, aiot upseerillesi elämän — kerjätä?"
"Sinä et ole minun upseerini, vaan caesarin. Jalo ihminen ei koskaan anna turhamaisten ajatusten johtaa itseään niiden turmioksi, jotka häntä rakastavat. Minun onneni ei ole pääasia, vaan Rooman kansan menestys.
"Ja minun täytyy myöntää, että Nero tähän saakka on ryhtynyt vaan sellaisiin alotteisiin, joitten vuoksi saamme onnitella Roomaa. Jos minä nyt sinulle hankin vapauden, niin en sitä tee sitä varten, että tuhmanrohkeudella vahingoittaisit asiaamme. Sillä vaikkakaan en tahdo pyrkiä caesarien valtaistuimelle, jota tuhannet kiroukset painavat, niin on minulla vielä työ tehtävänä, työ, jonka täyttämisessä minä tarvitsen kaikkien ystävieni apua — — —
"Minun on kostettava isäni!"
"Sinun — on — kostettava — isäsi? Se merkitsee — Claudius on — —"
"Toimitettu tieltä pois."
"Oo, niitä konnia, raukkamaisia roistoja!"
"Ei kuitenkaan Nero ole syyllinen. Tuo poika oli — ainakin sillä hetkellä vielä — liian vähäpätöinen, liian pieni ja ehkä liian hyväkin, suunnitellakseen tällaista konnantyötä. Työ on Agrippinan suorittama — ja tämän naisen kanssa minä tahdon vielä tehdä lopputilit, jos jumalat minua auttavat."
"Ne auttavat sinua, prinssi — ja minun käsivarttani tulevat he kostonsa hetkenä käyttämään."
Prinssi otti jäähyväiset.
"Toivon jo tänään voivani tuoda sinulle tiedon vapautuksestasi."
Kun Britannicus oli poistunut, kysyi Julia hiljaa:
"Luuletko todellakin Antonius, että jumalat antautuvat kostonne välikappaleiksi?"
"Meidänkö jumalat? Sen he tekevät. He rakastavat voimaa — ja Jupiter ei anna mitään tapahtua kostamatta."
"Niin teidän jumalanne. Mutta ne ovat kuolleet."
"Mitä sanot, tyttö? Sinä häpäiset jumaliamme? Hm — minä unohdin. Sinä olet kristitty. No mutta mitä tekisi sinun jumalasi tällaisessa tapauksessa?"
"Hän käskisi antamaan anteeksi. Sillä rangaistus on hänen asiansa, eikä ihmisten."
Antonius nauroi raa'asti.
"Voimakas jumala, täytyy sanoa. Hänen ensimäinen käskynsä on siis heikkouden käsky. Jokainen vääryys pitää ihmisen maksaa anteeksiannolla, kuinka?"
"Niin. Jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinen, sanoo
Kristus, Jumalan poika."
Sotilaan huulet väreilivät ivallisesti.
"Vai semmoinen on teidän jumalanne? Sellaista ei meidän tosiaankaan tarvitse pelätä. Moisilla opeilla ette ikinä voita."
Julia hymyili, mutta vaikeni.