VI LUKU.
SILANUKSEN SISAR.
Oli myrskyinen yö, kun Marcia, ent. senaattori Silanuksen sisar, kiiruhti vanhan kaupungin katuja kotiaan kohti. Hän asui Palatinin kukkulan seutuvilla, jonne oli vielä hyvän matkaa. Kulkiessaan nopeasti eteenpäin viipyivät hänen ajatuksensa kaukana sotatoimissa olevan veljen luona. Hän oli saanut kirjeen, jossa veli kertoi ylenneensä everstiksi ja kuvaili asemaa Aasiassa. Hän voi siellä kaukana barbarien keskuudessa niin hyvin kuin sikäläisissä oloissa oli mahdollista. Halusi vaan kuulla Rooman oloista. Marcia mietti, mitä hän veljelleen kirjottaisi. Puhua lähemmin Nerosta oli vaarallista. Sillä Pallaan asettamat vakoojat tilaisuuden sattuessa häikäilemättä pidättivät sanansaattajat ja avasivat kirjeitä.
Ja mitä muutoin oli sanottavaa Nerosta? Hallitusasioita hoitivat ministerit Seneca ja Burrus Pallaan kanssa yhtä hyvin kuin niitä ennenkin oli hoidettu, vieläpä osittain, kuten vakuutettiin, paremminkin. Neron toivomuksesta oli pantu toimeen erinäisiä taloudellisia parannuksia. Agrippina, nuori leskikeisarinna, kävi nykyään katkeraa taistelua Neron ministereitä vastaan vaikutusvallasta keisariin.
Mitä kirjottaisi hän Oktaviasta? Tuo marttyyri vaikeni valtaistuimellaan ja kärsi. Hänellä ei ollut edes sitä onnea, että olisi voinut toisinaan hetkeksi unohtaa tuskansa, kuten Silanus sodan melskeessä. —
Marcian ajatukset häiriytyivät. Hän kulki juuri Tiberin takaisen korttelin läpi, jossa parhaasta päästä asui köyhää väkeä. Nuorelle tytölle oli vaarallista kulkea yksin tässä kaupunginosassa ja Marcia kiirehti juoksujalkaan pitkin tyhjiä katuja. Pienistä kapakkahuoneista kuului juopuneitten inhottavaa hoilotusta. Marciaa, joka oli käynyt erään sairaan luona, kadutti jo, että oli lainkaan näin myöhäisenä iltahetkenä lähtenyt kaupungille.
Äkkiä oli hän kuulevinaan jälestään säännöllisiä miehen askelia. Hän lisäsi vauhtiaan, mutta samassa sivuutti hänet muutamia epäilyttävän näköisiä olentoja, jotka jonkun matkan päässä jäivät odottamaan. Marcia aikoi kiertää miehet ja juoksi sen vuoksi jokea kohti.
Mutta miehet sulkivat tien sinnekin päin. Samassa huomasi Marcia takanaankin juoksevan vainoojia.
Voimiensa takaa huusi hän apua. Silloin heitettiin hänen päänsä ympäri liina, joka tukahutti hänen toisen huutonsa. Hänen kätensä sidottiin selän taakse; säkin tapaista liinaa vedettiin syvemmälle hänen päähänsä ja hänet heitettiin kantotuoliin. Mutta nyt alkoi kuulua ympäriltä elämää. Hätähuuto oli kutsunut läheisistä kapakoista miehiä ja juoksujalkaa läheni poliisikohorttikin paikkaa. Marcia tunsi kantotuolin kohoavan maasta. Kuului aseitten kalsketta ja raakoja huutoja. Mutta kantotuoli poistui nopeaan taistelupaikalta. Marcia meni tainnoksiin.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, huomasi hän kantotuolin pysähtyneen. Kaksi voimakasta mieskäsivartta nosti hänet tuolista ja kantoi loppumattoman pitkiä portaita ylös. Sitten kuuli Marcia raskaan oven paukahtavan lukkoon, säkki leikattiin hänen päästään auki ja kädet vapautettiin siteistään; mutta ennenkuin hänen silmänsä olivat ehtineet tottua valoon, olivat olennot, jotka häntä olivat kulettaneet, kadonneet.
Marcia huomasi olevansa komeassa huoneessa, jonka sisustus oli mitä ylellisin. Ensi silmäyksellä tiesi hän olevansa yhdessä noista epäilyttävistä huviloista, joita roomalaiset mässärit olivat itselleen rakennuttaneet ja jotka siihen aikaan olivat yhtä tunnetut kuin pelätytkin.
Marcian ensimäinen ajatus oli huutaa apua. Mutta mitä olisi siitä hyötyä? Hän kiiruhti useitten huoneitten läpi, kunnes saapui lujasti suljetulle rautaovelle. Hän mittasi silmillään korkeutta akkunoihin — ne olivat varmoilla ristikoilla varustetut. Epätoivoisesti huoahtaen kääntyi hän ympäri ja näki edessään ministeri Callistuksen, joka huomaamatta oli astunut salaisesta ovesta huoneeseen.
Muutamia silmänräpäyksiä mitteli hän avutonta tyttöä törkein silmäyksin. Hän näytti nauttivan tämän hämmästyksestä ja epätoivosta, kunnes Marcia punehtuen häpeästä ja kiukusta käänsi hänelle selkänsä. Callistus nauroi omituista, ilkeää nauruaan. "Mitäs pidät olostasi täällä, kyyhkyläiseni?" kysyi hän ivallisesti, heittäytyen lähellä olevaan nojatuoliin.
"Minä vaadin lain nimessä, että päästät minut heti vapaaksi", vastasi tyttö suunnaten vihasta säihkyvät silmänsä konnaan.
"Ah — minä en ole osannut aavistaakaan, että sinä voit olla noin vihainen", jatkoi ministeri järkähtämättömän tyynesti. "Paha kyllä, en voi tällä hetkellä noudattaa toivomustasi. Millä oikeudella sinä asetat noin epäjohdonmukaisen vaatimuksen minulle?
"Lain nimessäkö?
"Loruja — laki olen minä, lapsukaiseni."
"Mitä tahdot sinä minusta?" kysyi tyttö halveksivasti.
"Mitäkö tahdon? Katsos, sinä kysyt liian paljon samalla kertaa. Jos sinä tunnet minut, ei sinun liene vaikea arvata sitä."
"Sinä olet Callistus. Mikäli minä tiedän, suurin konna, mikä Rooman muurien sisällä asustaa."
"Kohteliaisuutesi tuottaa minulle kunniaa, neito. Mutta minä näen, että muistisi ei ole kärsinyt pelästyksestä! Virkistäpäs sitä vielä hiukkasen!
"Muistat kaiketi vielä erään pienen kohtauksen Ostiassa?"
"Tokko minä muistan? Sinä olit kyllin julkea tunkeutuaksesi veljeni maataloon."
"Rakkaus oli noussut päähäni. Älä nimitä sitä julkeudeksi. Sano: päihtymys. Mutta samapa se — minä tulin luoksesi vierailulle."
"Sinä luulit minun olevan yksin kotona. Mutta veljeni olikin saapuvilla ja antoi sinulle sellaisen selkäsaunan, että kiemurtelit kuin mato hänen kynsissään."
"Vaiti, nainen", sähähti Callistus ja hänen silmänsä säihkyivät vihertävinä, "älä muistuta minua siitä, jos henkesi on kallis."
"Miksikä en sinua muistuttaisi, raukka? Sinä vikisit kuin sammakko. Jos ei minua olisi ollut, olisi Silanus sinut tappanut. Minusta näyttää, että hän olisi tehnyt siinä hyvän työn."
Callistus siristi ilkeästi silmiään. "Sen jälkeen minä esitin Claudiukselle hienosti suunnitellun syytöksen veljeäsi vastaan. Seuraus oli, että häneltä kaapattiin lihava paisti, Oktavia, pois."
Marcia vastasi inhoavalla liikkeellä.
"Se oli ainoastaan kostoa."
"Hyvä, kun se nyt on sinulle onnistunut, laske minut vapaaksi."
"Enhän toki. Minä aion sinut voittaa."
"Siitä ei tule ikinä mitään, niin totta kuin jumalat elävät."
"Älä tee väärää valaa! Siitä tulee tosi, olet sen näkevä."
"Ei koskaan. Sinä olet kuoliaaksi poljettava matelija."
"Minun myrkkyni tekee vielä sinut taipuvaisemmaksi."
"Oh — kurja! Etkö sinä tiedä, että minä aion ottaa Vestan neitsyen hunnun?"
"Mitä se minuun kuuluu?"
"Minä tapan sinut!"
Pilkallinen hohotus oli vastaus. Callistus oli lähestynyt Marciaa, mutta hyppäsi samassa parkaisten takaisin. Silmänräpäyksessä oli Marcia vetänyt vaippansa liepeestä tikarin, jota hän aina piti mukanaan ja syössyt sen hirviön rintaan. Ainoastaan vaistomaisesti eteen nykäisty käsivarsi oli pelastanut Callistuksen varmasta kuolemasta. Tikari oli tunkeunut syvälle olkapäähän, josta juoksi tulvimalla verta lattiamatolle.
Horjuen vetäytyi Callistus takaisin ovelle.
"Ensi kerralla syöksen minä raudan omaan rintaani", huusi Marcia hänen jälkeensä. Hän seisoi suorana ristikkovarusteisen ikkunan alla. Hänen silmänsä salamoivat ja huulet olivat lujasti yhteen puristautuneet. Noista ihanoista kasvoista kuvastui järkähtämätön tahdonvoima. Valkoisessa togassaan seisoi tyttö siinä kuin ruumiillistutettu puhtaus. Mutta hänen voimansa olivat lopussa. Heittäen epätoivoisen silmäyksen taivasta kohden, vaipui hän lähimmälle vuoteelle, lähettäen tulisen rukouksen Jupiterille, kaikkivaltiaalle.