VII LUKU.
SABINA POPPEA.
Oli kulunut muutamia päiviä edellä kuvatuista tapahtumista, kun Kolosseumin ja Lateranin välillä, suunnilleen Coelimontanumin kukkulan tienoilla sattui tapaus, jonka merkitys Roomalle pian oli osottautuva mitä suurimmaksi.
Lähellä sitä paikkaa, mihin myöhemmin Marius Maximus pystytti uljaan palatsinsa, sijaitsi ritari Rufius Crispinuksen asunto. Hän oli pääkaupungin ylhäisimpiä aatelismiehiä, suunnattoman rikas ja sen lisäksi urhoollinen, oikeutta rakastava ja jalomielinen. Maailma, siinä merkityksessä kuin sitä Roomassa käsitettiin, piti häntä onnellisena, sillä paitsi persoonallisia ominaisuuksiaan ja ulkonaista rikkauttaan sanottiin hänen omistavan myöskin Italian, se on, maailman kauneimman naisen.
Tämä nainen oli Poppea Sabina. Ken tämän naisen oli nähnyt, hänen täytyi tunnustaa, että hän oli vielä kauniimpi kuin maineensa.
Viisitoista vuotiaana oli Rufius tuonut hänet kotiinsa. Silloin oli hän ollut solakkakasvuinen olento, jolla oli neitseelliset piirteet ja tavattoman vaaleat kasvot, joista loisti pari suuria silmiä. Näissä silmissä palava lempeä tuli ilmaisi sopusointuista sielua, joka ei ollut minkäänlaisten intohimojen alainen.
Jouduttuaan naimisiin ja Crispinuksen loistavan suvun keskuuteen, osoitti hän heti harvinaisia luonnonlahjojaan. Ja jos oli ollut niitä, jotka väittivät Poppean äidin olevan tytärtään kauniimman, niin luopuivat he pian tuosta mielipiteestä.
Hänen vartalonsa alkoi muodostua yhä täydellisemmäksi. Kasvot saivat tyttömäisen ilmeensä sijalle kokeneen naisen itsetietoiset piirteet. Silmien loiste muuttui vaihtelevan intohimoiseksi. Niiden kajastus teki puhtaat kasvot viehättävän arvoituksen kaltaisiksi, jonka ratkaiseminen oli suotu vain yhdelle onnelliselle ihmiselle maailmassa.
Hänen otsallansa oli tavallista huomattavampien hengenlahjojen leima. Ja pian olikin Poppea Sabina Rooman huomattavin nainen. Hänen loistaville persoonallisille ominaisuuksilleen antoi hänen ylhäinen syntyperänsä ja miehensä aateluus sen taustan, jota tämä nainen tarvitsi.
Mutta hän itse ei tuohon taustaan ollut kuitenkaan tyytyväinen. Heräävän aistillisuuden rinnalla vallitsi tämän naisen rinnassa mitä rajattomin kunnianhimo. Hän hyvin tiesi olevansa kaunis ja nerokas, ja ken olisi nähnyt hänen sisimmät soppensa, hän olisi voinut vakuuttaa, että hän oli myöskin, eikä suinkaan vähäisimmässä määrässä, huono ja turmeltunut; ja sitä tarkoituksella ja harkinnasta.
Hänet voitiin laskea siihen lajiin Roomaan naisia, joka kilvan koetti pilkata muinaista, tasavallan aikuista siveellisyyttä rajattomalla siveettömyydellään. Rooman senaikuiseen tapainturmelukseen oli pääasiassa syynä voitettujen itämaalaisten vaikutus. Mutta myöskin kotimaastaan siirtyneet kreikkalaiset koettivat tehdä parastaan levittääkseen turmeltuneen Hellaan paheita voittajiensa pääkaupunkiin. Ylhäissäätyiset suorastaan kilpailivat porvarisnaisten kanssa koettaessaan elää yleisten naisten tavoin ja kaikenlaiset häväistysjutut olivat maailman pääkaupungin yleisön mieluisimmat puheenaiheet.
Poppea olisi pettänyt miestään ensimäisen tilaisuuden sattuessa. Tämä tilaisuus tarjoutuikin pian roomalaisen Dandy Salvius Othon muodossa. Otho oli Rooman rikkaimpia, jalosukuisimpia ja hienoimmin sivistyneimpiä, mutta myöskin turmeltuneimpia nuorukaisia. Ollen Rufiuksen ystävä, oli hän melkein joka päivä Sabinan läheisyydessä, joka kohta oli mieltynyt nuorukaiseen, sillä välin kuin tässä paloi mitä kiihkein intohimo ihanaa talon emäntää kohtaan. Mutta Rufius ei ollut ainoastaan uskollinen, vaan myöskin valpas ja mustasukkainen puoliso, eikä ollut niinkään yksinkertainen asia tehdä hänet vihollisekseen.
Eräänä päivänä oli Rufius matkustanut asioilleen Campanialle, ja Poppea päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, uhratakseen Isiksen temppelissä. Hänen puolisonsa oli ankarasti kieltänyt häntä menemästä Isiksen kunniaksi toimeenpantuihin jumalanpalveluksiin; syytä kylliksi, että Poppea oli hankkinut itselleen perinpohjaiset tiedot niistä.
Hän oli ottanut palvelukseensa erään vanhan syöjättären, nimeltä Hippolyte, koska tämä, kuten vakuutettiin, osasi mestarillisesti hoitaa hiuksia. Tämä laji naisia välitti ammattinsa turvissa kaikkia aikansa paheellisia toivomuksia. Myöskin Hippolyte osasi haltijattarelleen niin seikkaperäiset tiedot ja kuvata kaikki niin viekoittelevasti, että Poppea päätti niin pian kuin mahdollista käydä Isiksen temppelissä, missä pappien suojeluksen alla oli kaikki luvallista, jokainen synti jumalalle mieleen.
Tänään, jolloin hän oli Rufiuksen palatsin rajaton valtijatar, ei mikään käynyt hänen mielestään kyllin pian. Tuskin oli aamuaurinko alkanut heittää säteitään viheriän akkunan läpi, kun Poppea työnsi kultakirjaiset peitteet päältään ja laskeutui korkealta vuoteeltaan.
Tyndaris orjatar odotti jo valtijatartaan viedäkseen hänet kylpyhuoneeseen. Siellä pesi Poppea itsensä, ensin lämpöisellä, sitten kylmällä vedellä, ja hierotutti ihoonsa harvinaisimpia hajuvesiä ja öljyjä. Pukuhuoneeseen palattuaan antoi hän Tyndariksen ihomaalilla somistaa kasvojaan, Hippolyten valvoessa toimitusta. Ensin hieroi orjatar vielä kasvoja öljyllä, josta iho kävi notkeaksi, pani varovasti lyijymaalia pieniin ryppyihin ja veti päälle keveästi ihomaalia. Sitten siveli hän salvalla kulmakarvat ja silmäripset, veti tumman juovan silmien alapuolelle ja laittoi poskille, huulille ja korvanipukoille vienon rusoittavan punan.
Eräs orja toi Actadiurnan, niinkutsutun valtakunnan lehden, joka oli
Rooman ainoa sanomalehti.
Poppea luki. Siinä kerrottiin viimeisistä nimityksistä, perhetapahtumista ja sodan kulusta. Henkilääkäriltä oli tiedonanto vaarallisesti sairastuneen keisarinna Oktavian terveydentilasta.
Poppea luki sen tarkkaavaisesti, pani sitten sanomalehden pois ja huoahti syvään.
"Jupiter —" virkkoi hän katsahtaen peiliin, "miten on tuo hyveellinen
Oktavia minua parempi?"
"Ei mitenkään, ei kerrassa mitenkään", ehätti Hippolyte sanomaan. "Hän on kuiva kuin taatelipalmu."
"Ja hänellä on koukkunenä", täydensi Tyndaris.
"Ja kuitenkin keisarinna", sanoi Poppea. "Keisarinna — käsitättekö, mitä se merkitsee?"
Hän polki vihaisesti jalkaansa.
"Maailman valtijatar. Hän on Jumalatar. Junolla, Jupiterin puolisolla ei ole ihanammat olot kuin hänellä."
"Kuka tietää", pisti väliin Hippolyte viekkaasti hymyillen, "kuka tietää… sinä olet kaunis…" Poppea nauroi.
"Imartele vaan, vanha noita. Mutta sinä olet oikeassa. Ehkä — jos minä vaan tahdon…"
Nyt muisti hän, että hän aikoi mennä ulos, ja huusi orjattaret järjestämään tukkaansa.
Tyndariksen tehtäviin kuului sekin. Hänen pienet, kapeat kätensä hävisivät valtijattaren uhkeaan tukkaan. Tehtyään sen salvalla ja öljyillä notkeaksi, kieritti hän suortuvat ruuvikierteen tapaisesti ylös, yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes taiteellisesti järjestetty tukka kohosi kuin uljas rakennus hänen päänsä päällä. Sitten siroitti hän helmiäisen kuoresta kultajauhoa suortuville, niin että tukka kimmelsi kuin päivän kellervä valo.
"Miten tukkani on laitettu?" kysyi Poppea Hippolytelta, joka valvoi toimitusta.
"Chrysis, Saroniuksen lemmitty, on tarhapöllö sinun rinnallasi."
Poppea nyökäytti tyytyväisenä päätään. Tukkalaitteen huipulle kiinnitti
Tyndaris kultaisen pallon ja asetteli sinne tänne pieniä jalokiviä.
Kiiruusti lopetettiin pukeutuminen, jolloin Tyndaris, germaanilainen orjatar, sai pieniä erehdyksiä tuntuvasti sovittaa. Helmillä koristetut kengät kätkivät siromuotoisen jalan, ja avara, purppuran värinen stola, jossa oli valkeat juovat rinnan kohdalla, ympäröi komean roomattaren jaloa vartaloa.
Nyt toi Tyndaris norsunluisen koristelippaan ja otti sieltä esiin kaikellaisia rikkaan roomattaren koristeisiin kuuluvia kalleuksia. Tukkaan pisti hän kaksi kultaista nuolta, joitten sulat olivat helmistä. Kaulaa ympäröi kaksinkertainen helminauha, jonka helmien väliin oli sovitettu smaragdeja. Korvalehtiin kiinnitettiin suuret kultaiset päärynän muotoisiin palloihin päättyvät koristeet, etruskilaiset rannekoristeet ja sormukset, joiden kantoihin oli kiinnitetty ametystejä, koralleja ja jalokiviä, täydensivät pukua; nyt laskeutui Poppea hitaasti, majesteetillisesti, viettelevä hymy huulillaan puutarhaan, missä kantotuolin kuljettajat jo häntä odottivat.
Kantotuoli oli yli miehen korkuinen, suljettu huone, Oktophori-niminen. Sen seinät olivat lasista, nurkat koristettu kultaisilla, korkokuvilla varustetuilla pylväillä. Poppea istuutui huolettomasti hytkyviin patjoihin, ja samassa silmänräpäyksessä nousi kantotuoli maasta, alkaen tasaisesti liikkua eteenpäin neljän nubialaisen orjan notkein säännöllisin askelin sitä kulettaessa.
Poppea veti kallisarvoiset ikkunaverhot syrjään, nähdäkseen kadulle. Hän näytti odottavan jotakin, sillä hänen silmänsä tarkastelivat kärsimättömästi ihmisjoukkoja, kun kantajat kääntyivät Via Sacralle. Täällä oli vilkasta elämää. Hienoja naisia loistavissa kantotuoleissa kulki Poppean ohi tervehtien osaksi kunnioittavasti, osaksi tuttavallisesti jaloa roomatarta. Usein seurasi näitä naisia kääpiöitä, orjia, soittajia, kaikenmoista väkeä, jonka maine ei ollut juuri epäilyksen yläpuolella. Toiset niistä ratsastivat muuleilla, kun taas toiset ajoivat keveissä vaunuissa. Sen lisäksi kulki kadulla patriiseja, ritareita, senaattoreita ja nuoria tyhjäntoimittajia, jalkaisin, matkalla seikkailuja etsimään.
Eräs, jota jokainen tervehti, jonka kaikki tunsivat ja jota kaikki kadehtivat, keisarin läheinen ystävä, hänen seuralaisensa metsästysretkillä ja kumppaninsa juomingeissa, ritari ja aatelismies sanan senaikuisessa täydellisessä merkityksessä, sen lisäksi kaunis kuin Apollo, aistikkaasti ja kalleuksia säästämättä puettu, käveli juuri ryhdikkäin askelin katua alas, kun hän kaukaa huomasi Poppean kantotuolin.
Hän kiiruhti askeleitaan ja oli pian kantotuolin rinnalla.
Orjat pysähtyivät. Poppea piti sormuksilla koristetulla kädellään kiinni verhosta ja nyökäytti hiukan päätään ikkunasta.
Nuorukainen kumarsi.
"Terve, valtijatar! Jumalat suojelevat sinua!"
"Salve, Otho", vastasi Poppea. "En luullut tapaavani sinua näin aikaiseen kävelyllä."
Hän valehteli. Sillä juuri häntä oli hän etsinyt. Mutta hän oli siksi viekas, ettei koskaan ilmaissut omia ajatuksiaan.
"Sano — näin myöhään", nauroi Otho, asettaen käsivartensa ristiin rinnalleen. "Tulen juuri keisarin luota. Palatsissa oli suuret hovijuhlat."
"Sinä siis olet väsynyt ja kaipaat lepoa", sanoi Poppea, katsellen nuorukaista säteilevillä silmillään. "Puolisoni on matkustanut", lisäsi hän hiljaa. "Olen matkalla Isiksen puistoihin."
Viittaus — ikkunaverhot sulkeutuivat. Orjat nostivat kantotuolin ja
Poppea hävisi.
Otho seisoi hieman hämmästyneenä ja katseli poiskiitävän kantotuolin jälkeen. Toisia naisia kulki hänen ohitsensa. Tuliset silmäykset kohtasivat häntä.
Mutta hän ei huomannut mitään. Komealla kädenliikkeellä kutsui hän vuokrakantotuolin.
"Isiksen puistoihin!" —
* * * * *
Oli yö.
Poliisikohortti oli tehnyt kierroksensa Quirinalissa. Rufiuksen palatsissa olivat kaikki levolla. Tuuli suhisi hiljaa korkeissa poppelipuissa ja taivutteli sypressejä. Puiston keskellä lirisi yksitoikkoisesti punaisten tulpaanien ympäröimä suihkukaivo. Hopeankirkas vesi välkkyi valkeassa marmorialtaassa, jota nauravat karyatidit olkapäillään kannattivat. Kauvempana taustalla näkyi kahden hampaisiin saakka asestetun orjan haamut. He pitelivät paria vahvaa muulia, jotka kantoivat välillään kantotuolia. Uljas berberiratsu kaapi kavioillaan maata läheisyydessä. Orjat odottivat jännitettyinä vihellystä, sovittua merkkiä, joka oli tarpeen tullessa kutsuva heidät herransa avuksi.
Mutta kaikki oli hiljaa.
Ainoastaan tuuli puiden latvoissa kohisi kovemmin. —
Palatsin ulkoseinällä huojui jättiläiskokoinen varjo sinne tänne. Milloin se suli kokoon, milloin laskeusi alemma, sitten taas ylemmäksi kohotakseen, kasvaen rajattomiin. Ei voinut päättää, mistä tämä kummallinen varjoleikki johtui. Äkkiä sytytettiin ensimäisessä kerroksessa lamppu. Akkunasta tulvahti valoa pimeyteen ja valon keskestä näkyi Poppean vartalo. Hänen yllään oli kallisarvoinen puku, jonka päälle oli heitetty musta, silkkinen vaippa. Hänen hiuksensa valuivat valtoiminaan olkapäille ja kipertyivät kultaisina kiehkuroina selkää alas. Hänen kalpeitten kasvojensa ilme oli tuskallisen jännittynyt. Kuunneltuaan hetkisen, otti hän käteensä öljylampun, joka ei levittänyt ympärilleen juuri enemmän valoa, kuin kiiltomato, ja piti sitä ikkunan ulkopuolella. Köydessä vähän alempana heilui mies, kuten kellon heiluri. Silmänräpäyksessä oli hän akkunan tasalla ja heilahutti itsensä huoneeseen sisään.
"Oletko valmis?" kysyi hän hiljaa.
Se oli Otho. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, tavallisen maalaisen puku. Kasvot oli mustattu noella. Kainalossa hänellä oli paljastettu miekka.
Poppea ojensi hänelle aistikkaan lippaan.
"Koristeeni!"
Poppea kietoi käsivartensa Othon kaulaan ja viipyi siinä asennossa hetkisen.
"Kuinka minä sinua rakastan — nythän saan sen tunnustaa. Tiedätkö, mitä minä sinun tähtesi uskallan?"
"Minä tiedän — kysymyksessä on meidän molempien onni, kallis nainen.
Meillä ei ole aikaa hukata. Eteenpäin!"
Hän nosti voimakkaalla käsivarrellaan Poppean siron ruumiin maasta ylös. Tämä kyyristyi vavisten hänen rintaansa vasten ja puristi käsivartensa lujemmin hänen kaulaansa. Yhdellä hyppäyksellä oli Otho ikkunalaudalla, tarttui oikealla kädellään köyteen ja alkoi verkkaan laskeutua alas.
Kun he riippuivat arviolta puolivälissä ikkunan ja maan välillä, ilmestyi ylös iljettävä, vanha pää, irvisti kavalasti, ja vanha raivotar Hippolyte huusi hiljaa laskeutuville.
"Sabina, korkea valtijattareni, minne riennät sinä näin tavattomaan aikaan?"
Pakolaiset eivät vastanneet. Otho liukui entistä nopeammin syvyyttä kohti. Mutta vanhus, joka näki menettävänsä paikkansa ja joka sitä paitsi pelkäsi Rufiuksen epäilevän häntä osalliseksi pakosuunnitelmaan, huusi nyt täyttä kurkkua:
"Valtijatar! Pysähtykää! Minnekkä näin myöhään? Ylös, orjat! Hälyyttäkää talo! Valtijatar ryöstetään! Varas on palatsissa! Laskekaa koirat irti!"
Silmänräpäyksessä oli talonväki liikkeessä. Juuri saavuttivat Otho ja Poppea maan, kun portit syöstiin auki ja ulos ryntäsi kaksi orjaa suoraan pakolaisia kohti. Otho jätti Poppean sylistään ja tempasi miekan vaippansa alta. Samalla päästi hän kimakan vihellyksen. Taitavalla iskulla teki hän toisen ahdistavan orjan taisteluun kykenemättömäksi. Mutta toinen suuntasi jo aseensa häntä kohti. Muita orjia kiirehti paikalle. Syntyi kauhea hälinä. Tuotiin tulisoihtuja. Paikalla rientävän poliisikohortin hätämerkit kaikuivat kolkkoina yössä —.
Silloin harppasi kaksi jättiläiskokoista miestä Rufiuksen orjien joukkoon. Salamannopeasti jakoivat he iskuja oikealle ja vasemmalle, niin että hyökkääjät hämmästyneinä ja pelästyneinä väistyivät. Nämä miehet olivat kaksi Othon orjaa, jotka kuten raivoisat tiikerit hyökkäsivät Rufiuksen palvelijoiden kimppuun. Syntyi yleinen hämminki. Tulisoihdut sammuivat. Silloin sieppasi Otho puoleksi tajuttoman Sabinan syliinsä ja katosi pitkin harppauksin yön peittoon.
Kun talon orjat olivat tointuneet ensimäisestä pelästyksestään, olivat Otho ja Poppea hävinneet. Syntyi raivoisa taistelu Othon orjien ja talon palvelijoiden välillä. Pian huomattiin, että edelliset olivat gladiaattoreita. Viisi heidän vastustajistaan kieri maassa. Toiset peräytyivät takaisin palatsia kohti. Silloin ilmestyi paikalle poliisikohortti. Mutta ennenkuin Rufiuksen orjat, jotka luulivat saaneensa uusia vihollisia, tunsivat sotilaat, olivat gladiaattorit pujahtaneet heidän näkyvistään ja hävinneet pimeään.
Sillä välin oli Otho Poppean kera, joka taas oli täydelleen tointunut, rientänyt kantotuolille. Sabina hyppäsi sisään. Otho heittäytyi ratsulleen — piiskan isku ja pieni karavaani kiisi pitkin ahtaita katuja kaupungin itäistä porttia kohti. Kaukaa kuului taistelun melu. He olivat jo jokseenkin loitolla vaaran paikasta, kun äkkiä tien sulki poikkikadulta syöksyvä ratsumies.
"He — minne matka?" huusi hän Otholle, joka tuskin sai pidätetyksi hevostaan, ettei töytännyt ratsastajaa vastaan, "minusta näyttää, ett'et sinä ole oikeilla asioilla! Seis, sanon minä!"
Otho, joka ensi silmäyksellä tunsi kotia palaavan Rufiuksen, koetti ajaa hänet kumoon. Mutta Rufius istui varmasti satulassa. Muulit säihkyivät. Miesten miekat kalskahtivat yhteen.
"Tie auki!" huusi Otho raivoissaan, "taikka olet kuoleman oma!"
Rufius, joka tunsi ystävänsä äänen, peräytti ällistyneenä ratsunsa.
"Otho — sinäkö?"
Tätä hetkeä käytti Otho hyväkseen, antaakseen muuleille raivoisan iskun, niin että ne täyttä ravia lensivät paikalta.
Jo kuului miesten korviin takaa-ajavien huudot:
"Sabina — ryöstö — murha", kaikui sekaisin melun keskeltä.
Rufius säpsähti. Hänen kätensä lensi vaistomaisesti otsalle — hän käsitti oitis asian laidan. Hänen jalot piirteensä vääristyivät. Otho painoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin. Mutta samassa pyörähytti Rufiuskin hevosensa ja nelisti pakenevain jälkeen. Miekat välkkyivät kuutamon valossa. Hetkisen riehuivat miehet milloin rinnakkain milloin jälekkäin ja kalvat risteilivät kalskahdellen kolkosti toisiaan vastaan.
Koko kaupungin osa havahtui yöunestaan. Silloin, kun Rufius taas oli jäänyt hiukan jälkeen, käänsi Otho äkkiä uskomattoman taitavasti ratsunsa ja samassa silmänräpäyksessä kun Rufius täyttä laukkaa syöksyi ohi, sysäsi hän takaa päin säilänsä kahvaa myöden vastustajansa niskaan.
Rufius päästi tuskan huudon ja putosi raskaasti hevosen selästä, joka pelästyneenä nelisti eräälle sivukadulle. Mutta Otho laski jälleen täyttä vauhtia muulien jälkeen.
Takaa-ajajat pysähdytti poikkipuolin kadulla makaava Rufius.
Äänekkäästi valittaen nostivat orjat herransa maasta, saattaakseen hänet kotiin. Mutta Rufius teki kädellään heikon, kieltävän liikkeen. Sitten viittasi hän siihen suuntaan, jonne murhaaja oli kadonnut.
"Kirous teille!" mutisivat värähtelevät, vaahdon peittämät huulet. "Onnettomuus sinulle, Otho, sinun suvullesi, koko Roomalle. Kuolema teille kaikille…"
Verta tulvahti hänen suustaan. Pää hervahtui erään orjan syliin.
Samassa silmänräpäyksessä sivuuttivat Otho ja Poppea portin, vartijan ollessa nukkuvinaan. Otho ei ollut suotta keisarin suosikki ja yhtä kaikkivoipa kuin hänkin.
Muutamia tunteja myöhemmin kätki eräs maatalo Campanjalla pakolaiset ja heidän rikoksellisen onnensa. Mutta Rufius makasi paareilla palatsissaan, jossa nyt oli autiota ja hiljaista.