VIII LUKU.
KUNNIA VAIKO RAKKAUS.
"Voitto, Antonius! — Tässä on armahduskirjasi. Nero asettaa sinut jälleen pretorianikaartiin. Britannicus onnittelee sinua."
Julia oli kiireisin askelin rientänyt siihen huoneeseen, jonka hän oli luovuttanut Antoniukselle. Hän itse nukkui viereisessä salissa, jota erotti upseerin huoneesta ainoastaan raskas, purppurainen esirippu.
Antonius oli toipunut jo niin paljon, että voi vapaasti ja ilman käärettä päässä liikkua. Hän oli koko päivän kävellyt huoneessaan edestakaisin, odottaen tuomiotaan. Salaisesti hautoi hän päässään voimatonta kiukkuaan ja mietiskeli tulevaisuutta ja sen tuomia tehtäviä, sillä hän oli edelleenkin varma oikean asian voitosta.
Nyt oli hän siis vapaa!
Hänen edessään seisoi vienosti punehtuen tuo ihana naisolento, jota hän sai kiittää hengestään, ja katseli loistavin silmin häntä.
"Ilmottaudu mahdollisimman pian keisarin puheille", jatkoi neito, "ja pidä huoli siitä, että voit hänelle mainita jonkun piilopaikan, jossa olet ollut sairautesi ajan. Ei kukaan saa tietää sinun olleen minun luonani, sillä tällaista rikosta keisarillisen huoneen lakeja vastaan ei imperatori todellakaan antaisi anteeksi."
"Minä olen noudattava määräyksiäsi, Julia", vastasi Antonius, ottaen päälleen panssarinsa, joka niin monta viikkoa oli riippunut käyttämättä seinällä. Julia ojensi hänelle kypärän. "Sinä menet minun makuuhuoneeni läpi pieneen käytävään, joka johtaa palatsin kappeliin. Siellä odottaa minun orjattareni, jonka johdettavaksi sinun on antauduttava. Takaportin kautta pääset kenenkään huomaamatta täältä. Jumala olkoon sinulle armollinen, Antonius."
Nuorukaisen kalpeat kasvot synkistyivät. Kauvan katsoi hän tyttöä. Tämä piti silmänsä alasluotuina, aivan kun ei hän olisi uskaltanut katsoa silmiin miestä, jonka elämän hän oli ryöstänyt kohtalolta.
Antoniuksen oli vallannut syvä liikutus. Mikä ajoi hänen silmäänsä kyynelen — hänen joka ei koskaan ollut itkenyt? Mikä ahdisti hänen sydäntään tällä hetkellä ja ryösti puhetaidon? Kiitollisuuttako se oli?
Ainoastaanko vaan kiitollisuutta? Hän ei osannut itsekään selittää, mikä voima pakoitti hänet heittäytymään polvilleen Julian eteen ja kostuttamaan hänen käsiään kyynelillään.
Hetkisen he olivat molemmat hiljaa. Julia seisoi suorana ja katseli kaihoisasti edessään polvistuvaa nuorukaista. Vienolla liikkeellä irroitti hän oikean kätensä tämän kädestä ja laski sen ritarin kumartuneen pään päälle. Mutta hänen silmänsä suuntautuivat taivasta kohti ja kaikkivaltiaan luokse kohoutui tulinen rukous hänen puolestaan, joka oli tullut hänelle niin sanomattoman rakkaaksi.
Pyhä rakkauden side yhdisti nämä sydämet toisiinsa, vaikka he itse sitä tuskin tiesivät. Sillä kuinka olisi Antonius hetkeksikään voinut unohtaa itsensä niin, että olisi toivonut saavansa Julian, joka oli ylhäinen kuin prinsessa? Ja kuinka olisi Julia, kristitty, saattanut lahjoittaa sydämensä henkilölle, joka uuden Jumalan tunnustajia piti pahimpina vihollisinaan?
Niin erosivat he sydämessä kaiho, jota ei aika eikä mikään ollut kyennyt poistamaan.
Jo tarttui Antonius esirippuun, kun hänen vasen kätensä tunnustellen koetti sivua.
"Miekkani!"
Julia säpsähti.
"Minä unohdin", mutisi hän — "mutta etkö tahdo ottaa imperatorilta vastaan uuden? Tämä on vielä veressä."
Soturin kasvoihin ilmestyi julma piirre. "Juuri sitä tahdon minä kantaa, Julia. Miekkaa, jota vielä petturien veri tahraa. Anna se minulle." Huoahtaen otti Julia aseen seinältä, jossa se oli ollut piilossa muutamien eläinten taljojen välissä. Sinä päivänä, jona tiedoton soturi tuotiin hänen huoneisiinsa, oli hän ripustanut miekan sinne ja siellä se oli ollut unohduksissa.
Mutta Antonius tunsi vanhojen voimiensa palaavan, omistaessaan taas vanhan miekkansa. Voimakkaalla liikkeellä oli hän temmannut raudan huotrastaan ja katseli sitä nyt miltei liikutuksella. — Se oli ruostepilkkujen peitossa, mutta niiden välillä punoitti hyytynyttä verta. Unohdettu oli Julia, unohdettu menneisyys ja nykyisyys. Entinen rajuus valtasi sotilaan, katsellessaan murha-asetta.
Heittäen vielä silmäyksen hämmästyneeseen tyttöön, kiiruhti hän ulos, etsien neuvottua tietä, joka hänet oli viepä taas vapauteen.
Kauvan seisoi Julia paikallaan ja katseli esirippua, joka vielä liikkui.
Sitten lähti hän ajatuksiinsa vaipuneena siihen palatsin osaan, jota keisarinna vallitsi. —
* * * * *
Antonius oli saapunut kadulle kenenkään häiritsemättä. Raikas, leppeä, aurinkoinen ilma häikäisi häntä ja huumasi samalla kertaa.
Siinä lepäsi Rooma, vanha, ylväs Rooma! Kaikki neljätoista kaupunginosaa olivat entisellään. Keisarin komeat rakennukset eivät olleet luhistuneet. Tasavallan rakennuttamat temppelit huikaisivat silmää valkeudellaan. Ruusut tuoksuivat kuin ennenkin. Kapitoli yleni synkkänä, jylhänä. Ihmiset kulkivat, nauroivat ja juttelivat kuten ainakin. Aurinko paistoi ja Italian päällä kaareutui ikuinen, tummansininen taivaankansi.
Ja kuitenkin istui caesarin istuimella salamurhaaja!
Mietteissään kulki soturi eteenpäin, välittämättä suunnasta. Hän mietti, missä sanoisi olleensa ajan tuosta muistettavasta päivästä lähtien. Että tyranni sitä tiedusteleisi, oli epäilemätön asia, ja hänen täytyi välttää epäluulon kohdistumista Juliaan.
Kauvan harhaili hän hiljaisemmissa kaupungin osissa. Hän ei ollut huomannut, että oli tullut hämärä ja koettaessaan välttää seutuja, jossa voisi tavata tuttuja, oli hän joutunut Ostian portille ja jatkanut matkaansa pitkin Via Ostiaa.
Yö oli saapunut. Taivaalle oli noussut kuu ja sen valossa huomasi Antonius äkkiä edessään tiellä miehen ruumiin, jota ympäröi laaja verilammikko. Säikähtyneenä kumartui upseeri tarkastelemaan kuollutta. Hän näytti tulleen matkalta, sillä hänen pukunsa oli pölyssä ja hänen kasvonsa, joihin myös oli sattunut miekan isku, olivat sannoittuneet. Kaikki yksityisseikat todistivat, että mies oli ylhäissäätyinen; hänen vaippansa oli komea, aseet mitä kallisarvoisimmat ja kädet hennot. Ja kun Antonius tarkemmin katseli kuolleen kasvoja ja lähemmin tutki hänen kasvonpiirteitään, kouristi äkkiä sanomaton kauhu hänen sydäntään; raivosta huudahtaen peräytyi hän surmatun luota.
Tiellä makaava oli Narsissus, keisari Claudiuksen entinen ministeri.
Siis hänetkin olivat Agrippinan vehkeet vaatineet uhrikseen! Antonius polvistui ruumiin viereen ja tutki, eikö olisi ollut mitään merkkejä mahdollisesti huomattavissa, jotka johtaisivat hänet murhamiesten jäljille. Hän ei epäillyt silmänräpäystäkään, että murhan suunnittelija istui keisarillisessa linnassa. Mutta ne, jotka olivat panneet toimeen konnantyön, ne tahtoi Antonius saada selville ja saattaa edesvastaukseen.
Kuollut oli ollut ennen hänen ystävänsä. Oli ollut aika, jolloin Antonius oli ollut Liviassa, Narsissuksen puolisossa nähnyt maailman ihanimman, viehättävimmän naisen. Nuoruuden huumauksessa oli hän kerran ilmaissut Livialle intohimonsa. Mutta tämän hylkäys oli saanut hänet pian järkiinsä, ja siitä saakka ei Narsissuksen puoliso olisi mistään löytänyt uskollisempaa ja kunniallisempaa hyveensä puolustajaa. Narsissus ei kuitenkaan ollut koskaan voinut unhottaa tätä nuorekkaan upseerin tekoa, jonka merkitystä hän liioitteli. Niin oli syntynyt molempien miesten välille salainen vihollisuus josta ainoastaan Livialla oli aavistus. Tätä ajatteli Antonius, seisoessaan tuon kunnioittamansa miehen kylmenneen ruumiin ääressä. Hän päätti verisesti kostaa niille, jotka olivat palkinneet tämän miehen rajattoman uskollisuuden ja hänen monet ansiokkaat palveluksensa valtiolle noin konnamaisella tavalla.
Hän ajatteli Liviaa ja hänen suruaan. Se seikka, että Narsissus oli ollut matkalla Ostiaan, saattoi hänet otaksumaan, että Liviakin nyttemmin oleskeli siellä.
Lähenevien askelten kaiku herätti hänet ajatuksistaan, luullen, että murhaajat palaisivat vielä korjaamaan ruumista, taikkapa etsimään verenjanolleen uutta uhria, paljasti hän miekkansa ja syöksyi lähestyviä vastaan. Pian huomasi hän kuitenkin että luullut rikoksentekijät olivatkin poliiseja, ja ennen kuin hän osasi arvata mitä tämä merkitsi, olivat nämät hänet saartaneet.
Kohortin päällikkö kävi tarkastelemaan ruumista ja astui sitten sotilaitten kiinni pitelemän Antoniuksen luokse.
"Auttakaa minua rikoksentekijäin etsimisessä", huusi nuorukainen. "Mitä mielettömiä te olette! Pidätätte minua, sen sijaan, että ajaisitte takaa murhaajia."
"Se on tuskin tarpeellistakaan", vastasi komentava upseeri, "syyllisen olemme juuri saaneet käsiimme."
Antonius hätkähti.
"Mitä tarkoitat upseeri?"
"Miekkasi, päämies, jos saan pyytää."
Antonius kohotti miekkaa pitelevän käden, mutta sotilaat väänsivät häneltä aseen ja ojensivat sen johtajalleen. Tämä katsoi sitä tarkkaavasti.
"Terä on tahmainen. — Sinä näytät kauvan levänneen työsi jälkeen, päämies. Tässä on hyytynyttä verta."
Antonius koetti puhua, mutta ääni ei tehnyt tehtäväänsä. Häntäkö siis pidettiin murhaajana? Häntä!
Käheä nauru pääsi hänen kurkustaan.
"Viekää minut tuomarin eteen", sanoi hän lyhyesti.
"Se on tapahtuva, päämies", vastasi poliisiupseeri.
"Sotilaat, nostakaa kuollut."
Nyt kun hän tarkemmin silmäsi ruumista, astahti hän hämmästyneenä taapäin.
"Kautta Styxin — elleivät silmäni petä, on kuollut — Narsissus, rahaministeri."
"Jonka kruunatun rikoksentekijän kurjat kätyrit ovat toimittaneet tieltä pois", huusi Antonius.
Upseeri rypisti kulmiaan.
"Mitä tarkoitat?"
Mutta Antonius oli kyllin viisas jättääkseen lähemmin selittämättä varomattoman huomautuksensa, jonka häpeä ja raivo olivat puristaneet hänen suustaan.
"Minä kuljin tätä tietä", sanoi hän vastaukseksi, "ja tapasin aatelismiehen veressään virumassa. Hänen murhaamisestaan ei voinut olla kovin kauvan."
"Uskokoon sitä ken tahtoo", vastasi kohortin päällikkö naurahtaen. "Mitä on sinulla tekemistä öiseen aikaan täällä? Mitä varten raahaat sinä ruostunutta, veristä miekkaa mukanasi? Missä olit sinä silloin kuin aatelismies murhattiin, ellet täällä?"
Jo oli Antonius vastaamaisillaan: Silloin olin minä keisarillisessa linnassa — mutta ennen kuin ensimäinen sana pääsi huulilta, hillitsi hän itsensä ja vaikeni.
"Eteenpäin!" komensi kohortin johtaja — "vankilaan!"
Antonius vietiin Mamestinuksen vankilaan. Ahtaassa kopissa, jonka heikko öljylampun valo teki paremmin kolkommaksi kuin hauskemmaksi, istui hän homeisella puupenkillä ja koetti miettiä, mitä oli tapahtunut ja mitä hänellä oli odotettavissa.
Kuka oli murhannut Narsissuksen? Se oli kysymys, joka hänen eteensä tultaisiin asettamaan.
Hänen täytyi oikeuden edessä puolustaa itseään, se oli päivän selvää. Ja hän kykenisi myöskin todistamaan syyttömyytensä. Sillä päivällä, jolloin konnantyö oli tapahtunut, ei hän ollut murhapaikan läheisyydessäkään ollut. Sillä hetkellä, jolloin ministeri oli kaikesta päättäen surmattu, oli hän ollut vielä keisarillisessa palatsissa. Syyttömyytensä varmassa tunnossa ojentautui Antonius kovalle sijalleen, palaten taas ajatuksissaan sinne, jossa hän viimeiset viikot oli viettänyt. Hänen silmiensä eteen nousi tuon tytön kuva, joka hänen sydäntään hallitsi, säteilevän puhtaana, lupaava hymy huulillaan.
* * * * *
Keisari oli jättänyt jutun senaatin käsiteltäväksi. Vastoin tapaa vaati Agrippina oikeutta olla läsnä istunnossa, jossa juttu nuorta kaartinupseeria vastaan oli esillä; senaatti, joka ei ollut enään vapaa kansan edustuslaitos, vaan keisarin tahdoton palvelija, antoi suostumuksensa. Tosin oli senaatissa jäseniä, jotka uskollisesti pysyivät velvollisuuksissaan ja noudattivat Rooman lakeja vastoin keisarinkin tahtoa. Mutta mitä voivat he? He olivat kallioita, jotka kyllä horjumatta kestävät myrskyn möyrivien aaltojen hyökkäykset, mutta eivät kykene niitä hillitsemään.
Agrippinalle oli varattu kunniaistuin, jolla keisari istui silloin kuin hän itse johti jotakin tärkeätä senaatin istuntoa.
Hitaasti täyttyi korkea sali. Senaattorit kävivät paikoilleen. Viimein ilmestyi Agrippina, leskikeisarinna. Hänen olkapäillään riippui komea kultaompeluksin koristettu purppuraviitta aleksandrialaisesta silkistä. Senaattorien kunnioittavasti tervehtiessä istuutui hän valtaistuimelle. Hän näytti olevan vanhentumaton, näytti käyneen entistä kauniimmaksi sen jälkeen, kun hänestä oli tullut Rooman mahtavin henkilö. Sillä vielä oli hänen vaikutuksensa nuoreen hallitsijaan horjumaton. Pallaan rautakylkeä vastaan taittuivat kaikki leskikeisarinnaa vastaan suunnatut juonet.
Hän katseli ylpein silmäyksin komeata kokousta. Usea paikka oli uudelleen täytetty Neron hallitukseen astumisen jälkeen. Siinä lähinnä istui Callistus, joka esillä olevassa jutussa toimi syyttäjänä. Hän kantoi oikeaa kättänsä puolittain togan alle kätkeytyvässä siteessä. Leskikeisarinna oli itse hänet tähän tärkeään tehtävään valinnut, ja ystävällisellä silmäyksellä rohkaisi hän uskottuaan näyttelemään osaansa taitavasti ja — kauniisti. Callistus oli itse toimittanut Narsissuksen murhan; ei kukaan olisi siis paremmin kyennyt valvomaan hovin etuja tässä jutussa, kuin hän, hovin konnamaisin palvelija.
Synkin katsein mitteli hän miestä, joka oli rohjennut astua puolustamaan syytettyä. Tuo peloton oli Borea Soranus, mies yhtä urhoollinen kuin oikeamielinenkin, mies, jonka hänen persoonalliset hyveensä olivat tehneet yhtä suosituksi kansan keskuudessa, kuin epäiltäväksi hovissa.
Kokoontuneitten keskuudessa syntyi liikettä.
Antonius ilmestyi tuomariensa eteen.
Hän oli kalpea sairaudestaan sekä elämästä maanalaisessa kopissaan heikontunut. Kuitenkin oli hänen ryhtinsä ylpeä ja luottamuksensa horjumaton.
Mitä saattoi hänelle tapahtua?
Hän oli syytön ja ainoastaan onneton sattuma oli heittänyt häneen syyllisyyden varjon.
Callistus, syyttäjä, alkoi puheensa.
Antonius hätkähti, kun hänen silmänsä kohtasivat Agrippinan uskotun.
Hän tiesi mitä tältä taholta oli odotettavissa…
"Senaattorit", alkoi yleinen syyttäjä, "jos kukaan on ansainnut koetellun oikeudentunnon täyttä ankaruutta, niin on sen tehnyt Markus Antonius, keisarillisen kaartin upseeri, joka on murhannut meidän kaikkien kunnioittaman ja rakastaman miehen." Makealla hymyllä ja teeskennellyllä ihastuksella luetteli hän Narsissuksen ansiot, hänen palveluksensa kuolleelle, jumalalliselle Claudiukselle, hänen hyveensä, hänen oikeudenmukaisuutensa sekä ystävää että vihamiestä kohtaan.
"Isänmaa menetti hänessä parhaan kansalaisen — keisari uskollisimman palvelijan… eikö jokaisen isänmaan onnea ihannoivan silmiin nouse häpeän, epätoivon ja vihan kyyneleet ajatellessa, että tällainen kansalainen on saanut päättää päivänsä maantiellä, että ylhäinen virkamies on konnamaisen salamurhaajan uhrina verensä kuiviin vuodattanut?" Nyt ryhtyi Callistus lähemmin kuvailemaan Antoniuksen vangitsemistilaisuutta. "Kaikki tosiasiat viittaavat siihen, että kukaan muu kuin Markus Antonius ei voi olla syypää tuohon konnamaiseen tekoon. Mutta nämä suoranaiset todisteet eivät ole saaneet paatunutta rikoksen tekijää vielä tunnustamaan syyllisyyttään. Hän kieltää, ja hänen puolustukseksensa kärjistyy kysymykseen, jonka hän on tehnyt tutkintotuomareille:
"'Miksi olisin minä tuon työn tehnyt?'
"Todellakin, senaattorit, siinä olisi ratkaisematon arvoitus, ellei minulla olisi käytettävissäni todisteita, jotka osoittavat, että pretorianilla oli vieläpä erittäin painavat syyt murhata Narsissus.
"Me olemme kaikkivaltiaat valtakunnassamme, Antonius, eikä pieninkään synti jumalia tai keisaria vastaan jää meiltä huomaamatta.
"Ymmärrä minua oikein, Antonius, ja jumalien ja kunniasi nimessä vastaa totuuden mukaisesti:
"Rakastatko Liviaa, ministerin puolisoa?"
Antonius kalpeni, ei sen vuoksi, että hän olisi pelännyt kysymyksen takana piilevää vaarallista ansaa, vaan siksi, että hänen jaloa mieltään pahoitti tämän kunnioitettavan naisen nimen sekoittaminen tähän juttuun. Siitä huolimatta vastasi hän totuuden mukaisesti:
"Kyllä", vastasi hän, "oli aika, jolloin minä tätä jaloa naista rakastin. Mutta hänen hyveensä ohjasivat minut oikealle tolalle, tavottelemaan — ei hänen rakkauttaan — vaan hänen kunnioitustaan."
Syyttäjän kasvot vetäytyivät pirulliseen irvistykseen.
"Ei kukaan, Antonius, tahdo epäillä Livian hyveellisyyttä, mutta meidän on lupa tämän tunnustuksen jälkeen epäillä sinun sanojesi totuutta. Sillä aistillinen intohimo on kuin hehkuva hiilos, jonka myrskyt voivat uudelleen saada hehkumaan. Kieltäytymisen tuhan alla hehkuu salainen tuli, joka ensimäisen aiheen johdosta leimahtaa liekiksi. Se tuli kuluttaa kaiken — totuuden, kunnian ja hyveen. Ei ole enään epäilystäkään siitä, että Antonius ei olisi todellinen rikoksentekijä. Ja tietäen, että te, senaattorit, halveksitte murhamiestä yhtä paljon kuin minäkin, jätän turvallisesti teille tuomion langettamisen."
Jännitys, jolla kuulijat olivat seuranneet puhetta lankesi Callistuksen lopettaessa. Agrippinan huulilla väreili tyytyväinen hymy. Callistus heitti ilkkuvan silmäyksen Antoniukseen, mutta laski paikalla katseensa. Yliluonnollinen viha, joka leimusi upseerin silmissä sai hänet kauhistumaan.
Voi, jos Antonius joskus pääsisi kostamaan. Siitä sukeutuisi hirveä tilinteko.
Nyt astui Borea Soranus esiin ja mitellen Callistusta halveksivin silmäyksin alkoi hän selvällä, täyteläisellä äänellä:
"Senaattorit! Minun mielestäni Callistuksen puheessa ilmeni liian suuressa määrässä persoonallinen viha. Olisi hyvä, jos tätä asiaa ratkaistaessa ei kiinnitettäisi kovin paljon huomiota syyttäjään, vaan sitä enemmän tosiasioihin ja — eikä suinkaan vähimmässä määrässä — syytetyn persoonallisuuteen."
Sitten puhui senaattori olosuhteista, joissa Antonius vangittiin. Hän huomautti, kuinka oli aivan luonnotonta otaksua, että Antonius, jos hän todellakin olisi ollut murhaaja, olisi jäänyt paikalle niin pitkäksi aikaa ja sitten syöksynyt poliisikohortin lähestyessä sitä vastaan. Myöskin osoitti hän tyhjiksi ne johtopäätökset, jotka Callistus oli vetänyt Antoniuksen tunnustuksen johdosta suhteestaan Liviaan, Narsissuksen puolisoon.
"Callistus", lopetti Soranus puheensa, "nimitti rakkautta kaikki kuluttavaksi tuleksi, jonka synnilliseen hehkuun hyveet hukkuivat. Minun mielestäni se on huono selitys jalolle tunteelle, minkä valtaan Antoniuskin oli kerran joutunut. Ei pahaan, vaan päinvastoin hyvään täytyi häntä johtaa ihailunsa jaloa Liviaa kohtaan. Sillä rakkaus on kuin puhdas, valkoinen tähti, joka tuikkaa taivaan laella ja johtaa yksinäisen miehen askelia pimeässä. Onnellinen se, jolle rakkauden valossa elämän yö muuttuu päiväksi, jonka myrskyävä sydän saa odottaa sitä hetkeä, jolloin tuo tähti puhtaana ja kauniina astuu alas korkeudestaan, antautuaksensa rakastetun omaksi. Mutta onnellinen myöskin hän, joka kykeni kieltäytyen sulkemaan nuot kalpeat säteet sydämensä sopukoihin, joka kykeni varjelemaan hyveensä ja pitämään sielunsa puhtaana. — Sellainen, senaattorit, oli Antoniuksen rakkaus; ei ikinä voinut se johdattaa häntä surmaamaan miestä, joka oli jo kauvan ollut hänen persoonallinen ja valtiollinen ystävänsä —."
Puhe ei ollut tekemättä vaikutusta. Agrippina rypisti uhkaavasti kulmiaan, Callistus päästi käheän naurun.
Ryhdyttiin uudestaan kuulustelemaan syytettyä, joka jo vankilassa oli kertonut kaikki, mitä tiesi.
"Sinä et ollut Roomassa sinä päivänä, jolloin Narsissus murhattiin?" kysyi kuulusteleva senaattori.
"Päinvastoin. Minä olin Roomassa."
"Mutta et — niin väität — sillä kulmalla, jossa murha tapahtui."
"Aivan niin."
"Sinä tulit sattumalta Ostian tielle?"
"Ihan sattumalta."
"Sinä olit menossa Ostiaan?"
"En."
"Mitä oli sinulla sitten tekemistä Ostian tiellä?"
"Ajatukseni — onneton sattuma oli ohjannut askeleeni sinne."
"Sinulla täytyi olla kuitenkin joku tarkoitus, Antonius?"
"Ei, senaattori. Minä kuljin, kuten sanoin, ajatuksissani."
"Mistä sinä tulit?"
Antonius ei vastannut.
"Sinut otettiin tuona päivänä, jolloin sinut vangittiin, imperatorin armosta jälleen armeijaan. Sinä olit ollut kuolemaan tuomittujen joukossa siihen asti. Otaksuttavasti sinä tulit nyt piilopaikasta, jossa olit viettänyt ajan keisarin valtaistuimelle nousemispäivästä."
"Aivan niin."
"Missä sinä olit ollut?"
Antonius vaikeni.
"On selvää, Antonius, että jos sinä voit osoittaa olleesi mainittuna päivänä edes muutamia tunteja aikaisemmin, kun sinut tavattiin kuolleen luota, jossakin toisessa osassa Roomaa, niin sinun syyttömyytesi on todistettavissa. Mutta vaikenemisesi on sama kuin tunnustus. Siis puhu."
Yhä vaikeni Antonius. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta, pysähtyi Agrippinan kasvoihin ja suuntausi sitten lattiaan.
Agrippina kumartui eteenpäin. Hänen huulillaan leikkieli hymy.
Eikö tässä ollut olemassa joku salaisuus, jonka uhriksi Antonius nyt oli joutumassa?
"Missä olit tuona päivänä Antonius?" kysyi hän pehmein, viettelevin äänin. "Mikä katto varjosi sinua tuona onnettomana hetkenä? Eikö ole yhtään ystävää, joka voisi astua puolestasi todistamaan?"
Ja hetkisen odotettuaan, jatkoi hän:
"Selitä meille, Antonius, missä olit silloin kun murha tapahtui, ja minä annan keisarillisen sanani — sinä olet vapaa."
Antonius oli vaiti.
Keisarinna kalpeni.
Hän oli nähnyt valkoiseen pukuun puetun tytön kuninkaallisella kädenliikkeellä työntävän vartijan keihään syrjään ja astuvan saliin juuri kun hän lausui viimeiset sanansa.
Senaattorit nousivat seisoalleen langettaakseen tuomionsa.
Silloin astui tyttö etualalle, ja ojentaen kätensä rukoilevasti, hän huusi väräjävin äänin:
"Hän on syytön!"
Senaattorit seisoivat kuin kivettyneinä.
Keisarinna oli hypähtänyt istuimeltaan ja ojensi käskevästi kätensä tyttöä kohti — mutta ääni kielsi palveluksensa. Callistus puri huuliinsa — ainoastaan Soranus, senaattori, hymyili lempeästi.
Antonius oli astunut askeleen taaksepäin. Hän katseli osittain kauhistuneena, osittain ihaillen Juliaa, ja hänen voimakkaille piirteilleen levisi ihmeellinen loiste. Hetkeksi vaan lyhyeksi silmänräpäykseksi käänsi tyttö kalpeat, enkelimäiset kasvonsa nuorukaiseen päin ja hänen ihanat silmänsä säteilivät kauniimmin kuin koskaan.
Mutta Antonius oli silloin jo kääntynyt hänestä pois päin ja oikeaa kättään ojentaen sanoi hän varmasti:
"Minä en tunne tuota tyttöä."
Senaattorit olivat tointuneet ällistyksestä, jonka naisen ilmestyminen neuvossaliin oli synnyttänyt ja istuutuivat uudelleen.
Soranus käsitti, että tästä silmänräpäyksestä riippui kaikki. Ennenkuin
Callistus oli ehtinyt tointua, kääntyi hän ankarana Antoniuksen.
"Kuinka, ritari", sanoi hän, "sinä et sano tuntevasi prinsessa Juliaa, keisarinnan ystävätärtä?"
Antonius, joka oli oitis käsittänyt, että Julia tahtoi uhrata itsensä, tahtoi tunnustaa totuuden, pelastaakseen hänet pyövelin käsistä, oli lujasti päättänyt torjua tuon jalomielisen uhrauksen.
Hänkö jättäisi tämän kauniin, puhtaan olennon keisarinnan kostolle, ostaakseen itselleen vapauden? Noitten kukoistavien kasvojenko pitäisi hänen tähtensä vaaleta? Loistavien silmien hänen tähtensä sammua?
Ei koskaan!
Hän pudisti päätään.
"Ei, senaattori, minä en tunne häntä."
"Kuinka", jatkoi Soranus, "sinä, joka niin usein olet ollut vahdissa keisarillisessa linnassa, et sano nähneesi keisarinnamme seuralaista?"
"En koskaan ole häntä nähnyt, senaattori."
Soranus uskalsi äärimäisyyteen.
"Kuinka, Antonius, sinä et muista enään, kuinka minä kerran näytin prinsessaa Appian kadulla, kuinka sinä ihmetellen hänen kauneuttaan ja suloaan pysähdyit tielle katselemaan?"
Antonius hymyili, ja heittäen ystäväänsä surumielisen, paljon puhuvan silmäyksen, pudisti hän ääneti päätään. Soranus ymmärsi ja vaikeni.
"Kuinka?" huudahti Julia, astuen askeleen Antoniusta kohti, "etkö sinä tunne minua?"
Heidän katseensa kohtasivat ja vajosivat toisiinsa.
Antonius kalpeni.
"Minä en tunne sinua."
"Ah — sinä et tahdo tunnustaa totuutta, säästääksesi minua, Antonius?
Tahdot mieluummin kärsiä kunniattoman kuoleman, kuin nähdä minun
kunniani epäilyksen alaisena? Kuinka tuhmaksi minun pitää sinua sanoa?
Mitä olisi puhtaus, jos sen pitäisi olla toisten alhaisuuden kuvastin?
Petollinen varjo, arvoton koristeeksi naiselle.
"Ei, senaattorit, älkää uskoko häntä. Hän valehtelee, senaattorit; ensi kerran puhuvat hänen huulensa sanoja, jotka eivät ole totta —.
"Hän tuntee minut yhtä hyvin kuin minä hänet, sillä silloin kun
Narsissus surmattiin, oli Antonius minun luonani, minun huoneissani."
"Oh, neiti — te olette kadottanut järkenne!" vastasi Antonius.
"Päin vastoin, senaattorit — minä puhun totuuden nimessä."
"Jalomielisyytesi on johtanut sinut valheeseen, Julia!"
"Ei, Antonius — sinun eksynyt sydämesi ei tahdo ymmärtää todellista hyvettä. Hän on syytön, senaattorit — minä vannon, että sanani ovat totta!"
Ei kukaan vastannut enään.
Agrippina oli vaipunut takaisin istuimelleen. Hänen silmistään sinkoilivat salamat. Hänen huulensa vapisivat.
Hän antoi merkin Callistukselle, ja tämä astui Soranuksen luo.
Lyhyen sanan vaihdon jälkeen julistettiin Antonius syyttömäksi ja vapaaksi.
Agrippina nousi verkkaan ylös. Kohottaen päänsä korkealle, katsoi hän halveksumisesta ja säihkyvin silmin prinsessaa.
"Sinä olet vapaa, Antonius. Senaattorien tuomio ja minun keisarillinen sanani takaavat sen. Tunkeutumisestasi palatsin huoneisiin, on se vastuussa, joka unohtaen velvollisuuden ja kunnian vaatimukset, on rohjennut katujen loan tuoda keisarin linnaan.
"Vangitkaa prinsessa."
* * * * *
Oliko se unta?
Ilkkuivatko häntä ilkeät henget?
Kiusasivatko kuumeen hourekuvat?
Antonius istui senaattori Soranuksen huoneessa tuijottaen tajuttomin katsein lattiaan. Hänen sydämensä jyskytti, rinta kohoili kiivaasti. Hänen edessään seisoi senaattori ja katseli huolissaan ystäväänsä.
"Tapahtuu ihmeitä ja merkkejä, Antonius", virkkoi hän. "Mitä minä tänään olen kokenut, on uuden, sarastavan ajan merkkejä."
Antonius katsoi tylsästi häneen.
"Oi, minua kurjaa, minua onnetonta — minun tähteni täytyy hänen joutua turmioon. Miksi eivät jumalat suoneet mieluummin minun kuolla, kuin jäädä tämmöiseen tuskaan elämään?"
"Mitä hyödyttää voihke?" vastasi Soranus. "Tyranni rikastuttaa ansioitaan."
Antonius ponnahti ylös.
"Onko sinulla vielä toivoa, Soranus?"
Senaattori nyökäytti.
"On."
"Mikä?"
"Väkivalta."
"Ah — minä tahdon vapauttaa hänet. Soranus. Minä tahdon valmistaa kiduttajien ruumiista sillan, joka johtaa vankilasta ulos. Hänen jalkansa on astuva satojen ruumiitten yli, taikka — he saavat tappaa minut hänen kanssaan!"
"Mieluummin toteutukoon ensimäinen toivomuksesi, Antonius", virkkoi senaattori. "Minun miekkani on oleva sinunkin. Mutta nyt Britannicuksen luokse neuvottelemaan keinoista, miten vapautamme prinsessan."