IX LUKU.
KAKSI KÄRSIVÄÄ.
Oikeusjuttu Antoniusta vastaan, hänen omituinen vangitsemisensa ja odottamaton välikohtaus, joka oli aiheuttanut hänen vapauttamisensa ja prinsessa Julian vangitsemisen, olivat luonnollisesti ainoana puheenaiheena Roomassa. Että Antoniuksen täytyi olla syytön, sen käsitti jokainen. Että Julia oli heitetty tunnustuksensa vuoksi vankilaan, herätti yleistä tyytymättömyyttä. Sillä hänen rikoksensa oli ainoastaan hänen rakkautensa — ja eikö pyhä tunne, joka tuo sellaisen uhrautuvan jalomielisyyden, olisi mieluummin ansainnut anteeksiannon kuin syytöksen.
Livia, salaperäisesti hengiltä toimitetun ministerin puoliso yksin aavisti, kuka oli todellinen syyllinen hänen miehensä surmaan. Hän oli saanut muutamia päiviä ennen nyt surmatun ministerin Roomaan tuloa, tältä kirjeen, jossa hän kertoi, että hän kaikellaisten toimien vuoksi ei ollut ennen päässyt Aasiasta, mutta tahtoi nyt kaikella tarmolla Roomaan palattuaan ryhtyä ajamaan prinssi Britannicuksen asiaa. Hän ei vielä silloin tietänyt, että hänet jo aikoja sitten oli eroitettu virastaan, että hän oli nyt henkilö, jolle laajasta Rooman valtakunnasta ei löytynyt turvallista paikkaa.
Livia oli kuitenkin toivonut armahdusta. Olihan hän Pallaan pojan
Markuksen kautta päässyt kauhean rikoksen perille, jonka uhriksi
Claudius oli joutunut ja jota Nero kiitti valtaistuimestaan.
Eikö keisarillisella hovilla ollut täysi syy koettaa ostaa hänen
vaikenemistaan?
Livia ei tuntenut Aprippinaa. Caesarien hovissa ei ostettu mitään. Otettiin — väkivallalla. Kun Livia näki verentahrimaa miestään kannettavan kotiin, ei hän itkenyt. Tällä hetkellä hän paremminkin ihmetteli, kuinka hän ei ollut tullut lainkaan ajatelleeksi tällaista loppua. Itse vartioi hän ruumista ja saattoi miestä, jolle hänen elämänsä ja rakkautensa olivat kuuluneet, tämän viimeiseen lepopaikkaan. Narsissus haudattiin, kenenkään sitä estämättä, juhlallisesti sukuhautaan, jossa jalon roomalaisen esi-isät lepäsivät. Puolet Roomaa otti surujuhlallisuuksiin osaa. Ja kuolleen kaunis vaimo herätti mykässä surussaan yleistä myötätuntoa. Samoin hänen tummakutrinen tyttärensä, joka tuskallisin katsein silmäili äidin kyynelten vuoksi äkkiä synkistynyttä maailmaa.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun Livia lapsineen ilmestyi keisarilliseen linnaan Palatinilla ja vaati pääsyä keisarinna Oktavian puheille.
Sotilaat tekivät kunnioittavasti tietä leskelle. Eteissaleissa astui häntä vastaan lakeijat, jotka ottivat vastaan hänen määräyksensä. Hänen täytyi odottaa, kunnes hänen vierailustaan oli ilmoitettu ylihovimestarille. Väsyneenä istahti hän muutamaan mahonkituoliin. Hänen silmänsä tarkastelivat välinpitämättömästi marmooriveistoksia ja kiintyivät sitten lattiaan, joka oli taiteellista mosaiikkisommittelua.
Lapsi nojasi hänen helmaansa.
"Täällä on niin yksinäistä, äiti", kuiskasi pienokainen. "Emmekö palaa taas kotiin? Minun on kylmä."
Livia kohotti päätään.
"Me emme enään palaa kotia, Lukrezia. Meillä ei ole kotia."
"Mennään isän luo, äiti."
"Isä on kuollut."
"Mitä se on? Onko hän kipeä?"
"Me emme enään koskaan näe häntä, lapseni."
"Sinä sanoit niin eilen ja nyt taas. Mutta minä en sitä ymmärrä. Minun täytyy hänet taas nähdä. Voisimmeko milloinkaan nauraa, äiti, jos emme isää enään näkisi? Emmehän voisi?"
"Me emme enään koskaan naura, lapseni. Emme koskaan. Kurjat ihmiset ovat tappaneet isäsi, ja äitiäsi uhkaa joka hetki sama kohtalo."
Lukrezia oli vaiti ja mietti, mitä äiti mahtoi puheellaan tarkoittaa. Lapsi ei käsittänyt mitään. Mitä tiesi hän kuolemasta? Ei muuta, kuin että ihmiset sitä pelkäsivät.
Mutta hän pelkäsi kaikkea siitä saakka, kun hänen äitinsä oli käynyt heikoksi ja surulliseksi. Hänen ylväs äitinsä, joka aina oli puhellut hänelle niin vapaasti ja luottavasti. Mikä mahtoi se voima olla, joka hänen rohkean äitinsä oli niin äkkiä masentanut?
Verkkaan kyyneltyivät lapsen kirkkaat silmät, ja kun hän ne kohotti äitiinsä, kuvastui tämän pohjaton suru lapsen viattomissa silmissä.
Rajulla liikkeellä tempasi Livia lapsen kiivaasti aaltoilevalle rinnalleen ja äidin kyyneleet sekaantuivat tyttären kyyneleihin.
Orja ilmoitti keisarinnan tahtovan ottaa tavattomasta ajasta huolimatta Narsissuksen lesken puheilleen. Livia kulki ylellisesti koristeltujen huoneitten läpi, joitten seinillä riippui etevien kreikkalaisten taiteilijain maalauksia. Milloin kuljetti orja häntä peilikirkkaita marmooriportaita, milloin käveltiin mattoja pitkin, jotka olivat niin pehmeitä ja joustavia, että askeleen ääni tykkänään niihin kuoli. Täällä kuiskaili joukko hoviväkeä, tuolla asteli tahdikkaasti pretoniani. Viimein saavuttiin etuhuoneeseen, jossa Liviaa odotti keisarinnan palvelijatar.
Livia ei ollut vielä kulkenut orjien pitelemien purppuraisten oviverhojen ohi, kun keisarinna tuli häntä vastaan. Livia polvistui suutelemaan hänen vaippansa lievettä; mutta keisarinna nosti hänet nopealla liikkeellä ylös.
Molemmat naiset seisoivat vastakkain. Keisarinnan kasvojen piirteet kertoivat murheesta ja yksinäisyydestä — ja Livia, joka tunsi tuon puhtaan, kärsivän sielun tarinan, unhotti hetkeksi oman surunsa; kuinka syvästi hän säälikään maailman hallitsijan puolisoa!
"Istu Livia", sanoi keisarinna, laskien hyväillen kätensä lapsen kiharoille.
"Sinä tulet miehesi vuoksi", jatkoi Oktavia, Livian istuuduttua. "Sinä olet kaiketi kuullut Antoniuksen aiheettomasta vangitsemisesta ja sitten ystävättäreni Julian vangitsemisesta?"
Livia nyökkäsi ääneti.
"Minun ei tarvitse vakuuttaa, Livia, että minua syvimmästi surettaa niin ansiokkaan miehen, isäraukkani uskollisimman auttajan traagillinen kuolema. Mikäli minun voimani riittävät, olen tekevä parastani, että todellinen syyllinen saataisiin ilmi ja ansaittuun rangaistukseen."
Nyt nosti Livia nopeasti päätään ja suuntasi keisarinnaan niin terävän katseen, että tämä kalpeni.
"Etkö sinä tiedä todellisia syyllisiä, keisarinna?" kysyi Narsissuksen leski, "etkö sinä tunne niitä kurjia salamurhaajia, jotka väijyvät jokaista, joka ei heidän tekojaan, heidän järjestelmäänsä hyväksy? Sinä et tunne niitä, jotka Antoniuksen raahasivat syytettyjen penkille, jaloimman ja kunniallisimman upseerin, mitä keisarillisessa armeijassa on? Mutta ne syyt, ne intohimot, jotka saivat leskikeisarinnan heittämään syyttömän tytön vankikoppiin, ne kai sinä tunnet?"
Seurasi pitkä vaitiolo.
Oktavia oli heittäytynyt ruusukoristeiselle vuoteelle ja peittänyt päänsä.
"Minä tunnen ne", vastasi vihdoin Neron puoliso — "minä tiedän kaikki, Livia, arvaan kaikki — — miksikä teeskentelisi kärsivä kärsivän edessä? Niin, vaimo parka — yhtä voimaton ja onneton olen minä kuin sinäkin, niin voimaton, etten voi edes ystävätärtäni Juliaa pelastaa."
"Miten hänen käypi?"
"En sitä tiedä — ehkä armahtavat viholliset häntä nuoruutensa tähden."
Livia hymyili ivallisesti.
"Hänen nuoruutensa voisi korkeintaan tehdä hänen vihollisensa leppymättömiksi. — Minä näen, valtijatar, ett'et voi mitään puolestani tehdä. Mutta minulla on sinulle vielä eräs tieto tuotava; iloinen ei ole sekään —."
Oktavia huoahti.
"Eikö kärsimyksieni mitta ole vielä täysi?"
"En tiedä, keisarinna, onko sinulle nimi Marcia tuttu?"
Keisarinna säpsähti.
"Marcia", sanoi hän tuskallisesti. "Minä tunnen tämän nimisen ylimysnaisen — mutta hän ei ole kai sama, jota sinä tarkoitat."
"Pelkään, valtijatar, että se on sama. Hän on eversti Silanuksen sisar."
Oktavia nojasi päätään käsiinsä ja tuijotti puhujaan.
"Silanus", kuiskasi hän, ja hetkiseksi näyttivät hänen ajatuksensa hellin muistoin kiihtyneen tuohon nimeen.
"Niin", sanoi hän sitten nopeasti, "minä tunnen hänet — hän on Silanuksen sisar — lupautunut Vestan neitsyeksi — mutta sano, mitä hänelle on tapahtunut?"
"Hän on muutama päivä takaperin kadonnut."
"Kadonnut?"
"Ryöstetty."
"Kuka olisi…"
Livia nauroi katkerasti.
"Kuka, kysyt sinä, keisarinna? Oi Jupiter, aina sama voima, sama rikoksellisuus, sama pahe. Nosta silmäsi Germanicuksen tytär, ja sinä näet syyllisen lähimmässä ympäristössäsi."
"Sinä epäilet jotakin."
"Niin. Olen vakuutettu, että Marcia on joutunut Callistuksen uhriksi."
"Callistuksen? Oo — aina hän, missä konnantöitä suoritetaan. Mutta mihin perustat syytöksesi?"
"Hän vainosi tyttöä jo aikaisemmin. Mutta niinkauvan kun Silanus häntä suojeli, ei konna uskaltanut häntä lähestyä. Nyt on tuo ilkityö voinut tapahtua. Mutta ehkä pelastus ei vielä ole myöhäistä."
Keisarinna ei vastannut, hänen kätensä painoi kelloa, ja heti astui orjatar esiin.
"Prinssi Britannicus saapukoon luokseni."
"Minä pyydän keisarinna, että minut nyt lasket menemään. Olen sinulle kertonut, mitä tiedän. Velvollisuuteni on täytetty. Jupiter olkoon suojanasi."
Keisarinna ojensi kätensä Narsissuksen leskelle.
"Hyvästi, Livia. Jumalat suojelkoot sinua. Jos on mahdollista tehdä tyhjiksi Callistuksen suunnitelmat, on se tapahtuva. Minä panen henkeni takuuseen siitä, ja Britannicus tekee samoin."
Livia suuteli kunnioittavasti Oktavian kylmää kättä. Kun hän astui huoneesta ulos, näki hän Britannicuksen juuri saapuvan keisarinnan luo.
"Jupiter siunatkoon sinua, nuorukainen", kuiskasi Livia, puristaen lastaan rintaansa vasten. "Ehkä ovat jumalat armollisia, ja uusi aika hänen toimestaan koittaa vielä Roomalle."
Sitten astui hän marmooriportaita alas. Orjat kumarsivat syvään hänen kulkiessa ohitse.