XI LUKU.
AKTE.
Tiberin takana oli ylväs palatsi, joka hiljattain oli Neron toimesta rakennettu. Sypressejä kasvoi korkean portin kahden puolen.
Puutarhassa kukoistivat rehevät palmut ja ulkomaalaiset kukat. Vartija seisoi yöt päivät portilla pitääkseen jokaisen kutsumattoman vieraan loitolla talosta.
Yöllä, jolloin keisari niin odottamatta oli törmännyt yhteen velipuolensa kanssa, oli hän pian eronnut ystävästään Othosta lähteäkseen tuohon taloon, joka hänet usein näki ainoana vieraanaan.
Vartija tervehti kunnioittavasti kuultuaan tunnussanan, laski peitsensä ja sytytti tulisoihdun, joka samassa heitti häikäisevää valoaan portin sisäpuolelle, näyttäen tulijalle tietä. Tämä oli tuskin tarpeen. Varmoin askelin kulki Nero ovista, jotka näkymätön käsi avasi. Kuten taikaiskusta syttyivät tulet hiljaisessa palatsissa. Tuhat värillistä kynttilää leimahti tuleen, valaisten marmooriportaita sinervällä valollaan. Suurissa marmoorimaljakoissa värjyivät monet ruusut. Palmut näyttivät havahtuvan unestaan ja laskevan tervehtien suuret lehtensä levälleen. Mirhamin ja malobathrumin tuoksu täytti käytävät.
Nero nousi ripein askelin portaita ylös. Kaksikymmentä orjatarta kaikenrotuisia, mustakiharaisesta nubialaisesta kalpeaan circassilaiseen, nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitosia, heittäytyi molemmin puolin Caesarin kulkemaa tietä. Keinotekoisen puutarhan läpi saapui hän loistavista matoista tehdyillä verhoilla suljetulle ovelle. Kaksi orjatarta, kauniita kuin Kaukasian kukkaset, avasi verhot. Ovenvartijoitten takana piilossa istui nuoria tyttöjä, jotka hiljaa helkyttivät harppujaan. Hopeanheleät äänet kiirivät vienoina ympäri palatsia.
Akte oli noussut vuoteeltaan, kun kellonsoitto ilmoitti caesarin tulon. Hämmästyksissään iloaan peittelemättä riensi kaunis kreikatar miestä vastaan, joka milloin muulinajajana, milloin caesarina, milloin jumalana ilmestyi hänen luokseen, mutta jota hän vaan ihmisenä rakasti.
Tämä painoi hänet rajusti rintaansa vasten ja peitti tytön punehtuvat kasvot tulisin suudelmin.
"Viimein taas tulet", virkkoi kreikatar hymyillen, ja vei hänet vuoteelle. Orjattaret toivat kallisarvoisissa maljakoissa viiniä, joka caesarin silmien edessä sekoitettiin.
"Minä luulin jo…"
Tyttö katsoi häntä surullisin silmin.
"Sinä luulit, valkea lotus, että olisin sinulle uskottomaksi tullut, niinkö?"
"En tiedä, mitä ajattelin. Kun sinä olet poissa luotani, olen onneton — sanomattoman onneton. Siinä kaikki mitä voin muistaa ajatuksistani, kun sinä taas luokseni tulet."
"Vaiti. Päivä on tuleva, jolloin sinä aina olet oleva minun läheisyydessäni, joka hetki."
"Ja miksi ei nyt heti Domitius? Tänään? En tahdo muuta kuin olla orjattaresi, joka on onnellinen kun hän näkee sinun hymyilysi."
Nuori caesari tuijotti synkästi eteensä.
"Se olisi ihanaa — liian ihanaa kauvan kestääkseen. Ja sitten — minä pelkään sinua."
Tyttö katsoi häntä kummastelevin, syyttävin silmin.
"Sinä — pelkäät minua? Minä luulin ettei Nero pelkää mitään."
Nero teki myöntävän liikkeen.
"Ei mitään, Akte. Ei jumaliakaan."
"Oi rakkaani — miksi pukeutuvat ajatuksesi taas synnilliseen muotoon? He ovat sinua mahtavampia. Sillä sinä olet kaikesta huolimatta ainoastaan ihminen."
"Sinä erehdyt, Akte. Jumalat ovat — harhakuvia. Minä olen maailman valtijas."
"Ja sinä, jumalallinen, pelkäät Aktea, joka ei omaa muuta kuin sinun rakkautesi, joka sinua on seurannut Atenan aurinkoisista laaksoista ruvetakseen vapaasta lapsesta vapaudettomaksi vaimoksi, jonka elämä on hirveätä yksinäisyyttä ja sinun omistamisesi onnea?"
Nero kaatoi timanteilla koristetusta maljasta Methymni-viiniä kurkkuunsa, katsoi tyttöä puoleksi arastellen puoleksi ihastellen ja vastasi:
"Niin, Akte, minä sinua pelkään. Kotka pelkää kyyhkystä — eikä kyyhkynen sitä ymmärrä."
"Ei — minä en sinua ymmärrä. Enkö ole hyvä? Eikö sydämeni ole silmiesi katseltavana kuin läpinäkyvä kristalli?"
"Kyllä, Akte — sinä olet hyvä. Sielusi on puhdas kuin Aasian kulta. Minä en ole pettynyt sinun suhteesi. Jos sinä olisit huono ja kavala — Kapitoli sortuisi semmoisen valheellisuuden päälle. Sinä et ole toisten minua ympäröivien ihmisten kaltainen. Oletko ajatellut koskaan, mitä käsite caesar oikeastaan sisältää?"
"Olen, Domitius. Onneni olisi täydellinen, jos sinä todella olisit se, jona sinä niin usein luokseni tulet — yksinäinen, tavallinen ihminen."
"Usein", jatkoi Nero haaveksivasti, "tuntuu minusta, että olisin onnellinen, jos luopuisin tästä purppurasta, joka kuten lyijystä valettuna painaa olkapäitäni: Mutta se ei ole mahdollista. Kuka kerran on voittoriemuin kulkenut kumartuneitten harteitten yli, kuka kerran on sanallaan taivuttanut tuhanten tahdon, kuka kerran on hallinnut, hän ei voi koskaan kieltäytyä. Purppura on samallainen kuin kulta. Se herättää rauhattomuutta ja kuumetta, onnea, joka on lähempänä tuskaa kuin tyytyväisyyttä. Mutta yksi voima siinä piilee, valta. Se synnyttää taistelua ja hävityksen hekumaa."
Akte peitti kasvonsa ja ojensi torjuvasti hennon kätensä rakastettua kohden.
"Oi lakkaa! Älä saata minua ajattelemaan, että sinä olisit se, joksi ne sinua siellä ulkona kuvailevat. Oi, jos sinä tietäisit kuinka monet sinua häpäisevät."
"Anna niiden häväistä."
"Monet sinua vihaavat."
"Anna vihata — kunhan he vaan pelkäävät".
Tyttö nosti kauhistuneena päätään.
"Kuinka, Domitius? Mitä sinä tarkoitat?"
"Että minä sammutan vihan verellä."
"Oi älä puhu enään."
"Miksikä en. — Ja tämä se on juuri se, jonka vuoksi caesar sinua pelkää. Täällä en minä ole keisari, en Nero. Irtautuneena Rooman lukemattomista intohimoista tulen minä luoksesi täydellisenä luonnonlapsena. Mutta kun aamu sarastaa ja minä taas ratsastan keisarilinnaa kohden, silloin jännittyvät lihakset, sydän käypi kovaksi, elottomaksi ja ainoastaan kajastus sinun viattomuudestasi luopi valoa tielleni. Vartija, joka kunnioittaen tervehtii, piilottelee ehkä panssarinsa alla jo tikaria, joka on raivaava jollekin toiselle tien valtaistuimelle. Kaartini päällikkö on minun ystäväni. Silmäys, sana on saattanut häntä loukata, ja jo hiipivät veriset suunnitelmat hänen aivoissaan. Filosoofi, joka on elämän viisauden sydämeeni istuttanut, mairittelee minua. Hän rakastaa kultaa. Vieras käsi ehkä on hänelle tarjonnut aarteita, joiden vuoksi hän on myynyt itsensä pettääkseen minut. Ja äitini aivot miettivät samalla kertaa, kun hän tarjoaa minulle kätensä suudeltavaksi, myrkkyä, joka parhaiten minut tuhoaisi."
Akte likistäytyi herransa rintaa vasten.
"Oi, ei niin, valtijaani. Aivosi ovat kiihtyneet, kuumeiset kuvat vaivaavat sinua. Oi, minkälaisia sanoja sinä puhut! He rakastavat sinua, joiden luulet pettävän. Oi, ihan varmaan — kenenkä vuoksi he sinut uhraisivatkaan?"
"Miehen, joka myös miettii kostoa."
"Kuka olisi se mies?"
"Britannicus."
"Hän on jalo ja hyvä."
"Oktavian veli."
"Hän Oktavia ei sinulle koskaan ole mitään pahaa tekevä."
"Hänen rikoksensa on se, että hän on minun puolisoni."
"Sinä vihaat häntä?"
"Niin. Koska en voi häntä halveksia."
"Ja mitä suunnitelmia sinä haudot nyt?"
"Minä aion turvata itseni. Tahdon ehtiä niiden edelle, joiden mielestä olen liian kauvan elänyt."
Oi caesar — mitä hurjia aikeita liikkuu mielessäsi? Paina sydämesi rinnalleni, opi minun rakkaudestani käsittämään, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat olla hyviä.
"Sitä en ole koskaan epäillyt. Sinun rakkautesi on aina ollut hyvien ajatusteni ja päätösteni lähde. Sinun rakkautesi tekee minut vahvaksi itseäni vastaan, mutta — heikoksi muita kohtaan. Ja caesar hymyilee ihmisen heikkoudelle — hänen on pelättävä ihmisten hyvettä. Sinun vaikutuksesi loppuu kun olen jättänyt sinut; caesar on taas entisellään. Hänen täytyy surmata voittaakseen. Hänen täytyy uhrata muita, jotta eivät muut uhraisi häntä. Minun voimani murtuisivat sinun puhdasta sydäntäsi vastaan, jota rikoksen täytyy kaihtia."
"Niinpä älä laske minua luotasi silmänräpäykseksikään, jotta minun voimani siirtyisi sinuun."
"Juuri sen minä estän. Minä pelkään sinun voimaasi — sinä ymmärrät minua."
"Minä ymmärrän, caesar, ja surkuttelen sinua."
"Olkoon niin. Parempi kuin että vihaisit, parempi minulle ja — sinulle."
Tyttö katsoi häntä silmiin ja vavahti.
Mutta hän ei pelännyt tuota miestä.
Valot sammuivat ja leppoisa ilmavirta kantoi kukkien tuoksua leyhytellen rakastavien ympärillä.
Harpun säveleet vaikenivat. Akte otti luutun käteensä. Keisari kyyristyi hänen jalkoihinsa ja laski päänsä hänen helmaansa. Siinä asennossa hän tavallisesti kuunteli lemmittynsä ihania lauluja rakkaudestaan ja kauniista kotimaastaan.