XIV LUKU.
JULIA.
Syvällä maanpinnan alapuolella sijaitsevassa vankilanholvissa, jossa päivän ja yön vaihteesta ei mitään tiennyt, istui Julia kiveen kahlittuna.
Hänen kasvoistaan henki rauha ja osaansa alistuminen. Viikkomääriä oli hän jo täällä istunut kohtaloansa odotellen. Mutta kukaan ei hänestä huolinut. Ystävät näyttivät hänet unhoittaneen samoin kuin vihollisetkin.
Yksinäisyys ja kylmä värisyttivät aika ajoin hänen ruumistaan. Mutta hän ei pelännyt mitään. Ajatus, että hän oli onnistunut pelastamaan viattoman miehen, joka jo näytti olevan auttamattomasti kiedottu hiipivän rikollisuuden pauloihin, antoi hänelle rohkeutta ja luottamusta kestämään kaiken, mitä Jumala oli hänen kärsittäväkseen asettava.
Raskas portti vapisi. Oven yli kulkeva rautasalpa siirrettiin syrjään.
Julia kuunteli. Portaitten yläpäästä näkyi valoa.
Hitaasti, varovasti tunnustellen läheni sieltä valkea olento. Ovi oli hänen jälkeensä taas sulkeutunut.
Julia nousi pystyyn. Kahleet kalisivat.
"Kuka olet sinä, mikä voima tuopi sinut tänne?" huudahti hän puolittain iloisesti, puolittain peloissaan.
Henkilö tuli lähemmä; nyt seisoi hän aivan Julian edessä, joka pelästyneenä peräytyi.
Vieras viskasi hunnun syrjään ja Julia näki edessään kalpeat surulliset kasvot.
"Oktavia — rakas Oktavia!" huudahti Julia, kykenemättä hillitsemään liikutustaan, syleillen keisarinnan jalkoja.
Tämä nosti hänet ylös painoi hellästi häntä rintaansa vasten.
"Julia!"
Hänen suunnaton rakkautensa ja saalinsa ilmeni tässä ainoassa sanassa.
Kauvan seisoivat he siinä liikkumattomina, sanaa sanomatta.
"Miten pääsit sinä tänne?" kysyi Julia, keisarinnan istuuduttua kivellä ja vaivoin hengittäessä ummehtunutta ilmaa, johon Julia oli jo tottunut.
"Olen etsinyt sinua päivät ja yöt", vastasi keisarinna. "Maksoi paljon vaivaa, kärsivällisyyttä ja toivoa, ennenkuin sinut löysin. Keisarin äiti on ovela. Mutta viimeinkin sain kullalla voiton hänen kavaluudestaan. Hänen valtansa on murrettu — hän on nyt enään ainoastaan yksinäinen nainen, joka uneksii vaalentuneesta loistostaan."
Julia kuulosti tarkkaavammin.
"Mitä sanot? Onko Roomassa tapahtunut jotain?"
"Ja sinä kysyt? Roomassa tapahtuu joka päivä jotakin. Nero on kostanut sukumme puolesta. Pallas on kuollut."
"Pallas kuollut?"
"Murhattu."
"Jumala armahtakoon häntä! Hän on syntisenä ja rikosten painamana täältä eronnut. Hänessä on kukistunut Agrippinan vallan mahtavin edustaja. — Miten otti Britannicus vastaan tiedon tästä tapahtumasta?"
Oktavia ei vastannut.
Julia ymmärsi kaiken. Naiset lukevat tapahtumat jo silmäyksistä. Hän katsoi Oktaviaan kauhistuneena. Sitten kääntyi hän poispäin, kätki kasvonsa hiljaa nyyhkien togaansa.
Oktavia istui hiljaa, liikkumattomana, katsellen polttavin silmin tyhjään pimeyteen.
Hän oli unohtanut itkemisen taidon, onnettomuuden viimeisen lieventäjän.
Hetkisen kuluttua sanoi keisarinna:
"Sinun pitää paeta, Julia."
Tyttö katseli ihmetellen häneen.
"Paeta? — Miksi?"
"Miksikö? Siksi, että sinut muutoin surmataan." Julia hymyili. "Se on hyvä."
Oktavia vaikeni hetken; sitten sanoi hän lempeästi:
"Sinä kuolisit mielelläsi?"
"Kyllä, Oktavia."
"Kuolema on vapahdus kaikesta pahasta."
Keisarinna lausui tuon hartaasti kuin rukoillessa.
Julian silmät loistivat.
"Mutta sinä et saa kuolla", jatkoi Oktavia, "sillä sinun sydämessäsi orastaa toivo paremmasta, onnellisemmasta elämästä. Kuolemasi olisi hyödytöntä, se olisi rikos."
"Rikos? Jos Jumala itse lähettää minulle pyövelit?"
"Jumala? — Jos sinun Jumalasi on niin viisas, oikeudenmukainen ja kaikkivaltias, kuin sinä olet häntä kuvaillut, ei hän voi tahtoa sitä, että koko elämän sisältö on vaan kärsimystä."
"Mutta, Oktavia, tätä elämää seuraavan elämän sisältö on onnellisuus."
Oktavia katsoi Juliaa silmiin ja sanoi lujasti:
"Kuule, Julia. Kadun päässä kävelee vaippaan verhoutunut mies kuin petoeläin rauhatonna. Hänen silmänsä palavat. Irtonaisena riippuu miekka hänen vaippansa alla. Hänen katseensa vartioivat lakkaamatta tätä vankilaa, jonka hän tietää holviensa suojassa kätkevän ainoan kalleuden, joka tekee hänelle elämän elämisen arvoiseksi.
"Tällä miehellä on lapsen sielu. Mutta hän rakastaa. Sinä päivänä, jolloin hän kuulee Julian kuolleen, on Nero alttarin ääressä, palatsissaan, ajoretkellä, sama se missä, vaipuva verissään maahan."
Julia oli kuunnellut tuskallisesti, loistavin silmin.
"Tämä mies on…"
"Antonius", vastasi keisarinna.
"Antonius", toisti Julia, ja hänen huulillaan väreili hymy, joka kertoi rajattomasta rakkaudesta.
"Tämä mies pitää sinun pelastaa tulemasta murhaajaksi ja murhatuksi."
Tuon miehen nimi oli sytyttänyt Julian sydämen. Hänen silmänsä loistivat ja onnen ja ilon kajastus valaisi hänen kuihtuneita kasvojaan.
"Mutta miten minä pakenisin", sanoi hän vitkastellen. "Nämä seinät ovat paksut ja lujat. Portit ovat kaikki teljetyt ja holveissa kulkevat vartijat."
"Voit paeta ottamalla minun vaippani ja verhoni. Sinä poistut keisarinnana vankilasta, minä jään tänne Juliana."
"Ei koskaan se tapahdu, Oktavia!"
"Miksikä ei?"
"Minäkö vapauttaisin itseni nähdäkseni sinun kuolevan?"
"Kuka koskisi keisarinnaan? Agrippinan raivo olisi rajaton."
"Minä en sitä pelkää."
"Nero tappaisi sinut."
"Hän ei uskalla sitä, eikä hän sitäpaitsi välitä minusta."
Kauvan esteli Julia. Mutta Oktavia osasi kumota kaikki hänen vastaväitteensä. Viimein hän suostui toivoen jo samana päivänä saavansa nähdä keisarinnan terveenä hovissaan. Kahleet irroitti Oktavia hankkimillaan avaimilla, ja vangittu neito jätti keisarinnan vaippaan verhoutuneena, harso kasvoille vedettynä vankilan. Vartijat tervehtivät ja kenenkään estämättä kulki hän holvien läpi. Kun hän astui kadulle, häikäisi auringon valo hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään. Veri pakeni hänen kasvoiltaan ja tiedotonna olisi hän vaipunut maahan, ellei samassa voimakas käsivarsi olisi kiertynyt hänen vyötäisilleen ja keveästi kuin lapsen nostanut odottavaan kantotuoliin. Tuulen nopeudella lennättivät orjat kantotuolin paikalta. —
Oktavia istui kivellä, pää rinnalle kumartuneena, pitäen kahleita ikäänkuin olisi ollut niihin kytkettynä.
"Ne tappavat minut", kuiskasi hän itsekseen, "ja muuta en hartaammin toivokaan." — — —
* * * * *
Muutamia tunteja edellä kerrottujen tapahtumien jälkeen avautui vankilan ovi jälleen.
Oktavia näki jonkun naisen laskeutuvan hitaasti portaita alas. Soihtua kantava mies seurasi häntä.
Alas tultua vetäytyi mies syrjään.
Se oli Callistus.
Nainen astui Oktavian luo.
Se oli Agrippina.
Leskikeisarinna katseli kauvan vangittua.
Viha ja vahingonilo kuvastuivat hänen kasvoiltaan.
"Sinä olet Julia?"
Oktavia nyökäytti päätään.
"Tunnetko rikoksesi?"
Vanki nyökkäsi jälleen.
"Minä vihaan sinua petollisen hyveesi vuoksi. Ymmärrätkö minua? Sinun täytyy kuolla. Valmistaudu! Onko sinulla vielä toivomuksia?"
Oktavia ravisti päätään.
Agrippina tarttui vasemmalla kädellään hänen tukkaansa ja kohotti tikaria.
"Millä oikeudella asetuit sinä silloin minun tahtoni ja oikeuden väliin? Kuka olet sinä, että uskalsit ryöstää minulta uhrikseni määrätyn miehen? Onko hyve mahtavampi voimaa? Voittaako totuus, viattomuus paheen rohkeuden? Ei, kyyhkyseni, minä näytän, että yhä edelleenkin olen Agrippina ja kaikesta huolimatta siksi jään."
Hän oli tempaissut Oktavian pään pystyyn kumaraisesta asennostaan, niin että naisten katseet yhtyivät.
Tikari putosi helähtäen lattialle…
Agrippina kannettiin tiedotonna vankikomerosta. Toistamiseen jätti keisarinna vankilan. Vartijat eivät voineet tätä ihmettä käsittää.