XIX LUKU.
OKTAVIAN SURMA.
Nero oli taas Roomassa. Siellä vallitsi suunnaton mieltenkuohu. Keisari oli eronnut puolisostaan Oktaviasta, koska tämä ei ollut hänelle lahjottanut ainoatakaan lasta; syy, joka täysin kuvasi Caesarin tarkoitusten kunniattomuutta ja verukkeellisuutta. Keisarinna karkoitettiin Kampanialle.
Hiljaisena, kyynelehtimättä oli hän antanut koota tavaransa ja vetäytynyt uskollisimpien palvelijattariensa kera kampanialaiseen maataloon, missä hän vihdoin luuli saavuttavansa kauvan toivomansa rauhan. Mutta ilman uutta häväistystä ei hän Roomasta päässyt. Tigellinus, halpamainen nousukas, oli Poppean lahjomana syyttänyt häntä aviorikoksesta. Mutta niin puhdas oli hänen maineensa, niin tahraton hänen elämänsä, että keisarihovin turmeltuneet mässääjät eivät kyenneet langettamaan syyllisyyden varjoakaan hänen päälleen.
Jupiter Capitolinuksen temppelissä vietettiin tällävälin harvinaista juhlaa. Kansajoukot vyöryivät Via Sacraa pitkin Scipion kunniaportin alitse ja samosivat meluten Konkordian temppelin ohitse Kapitolia kohti. Siellä leimusivat uhrivalkeat taivaille, ja savu kohosi pystyyn Jupiterin valtaistuinta kohti. Ylijumalan kuvapatsaan juurella istui valkoiseen harsoon verhottu nainen, kasvot peitettyinä, liikkumatonna kuin patsas. Hänen edessään, kansan ylhäisimpien läsnä ollessa, uhrasi ylimäinen pappi. Hänen rinnallaan caesarien arvomerkit yllään seisoi Nero.
Nainen oli Poppea Sabina, joka nyt oli kiivennyt suunnitelmiensa korkeimmalle astuimelle. Hän oli nyt keisarinna. Juuri astui Nero esiin, kietoi purppuraviitan puolisonsa olkapäille ja asetti kruunun hänen päähänsä, kun ulkoa kajahti raivoisia huutoja. Nero astui Poppean kanssa, jaloimpain ritareitten seuraamana temppelin portaille. Siellä avautui hänen silmiensä eteen odottamaton näytelmä.
Alhaalla kadulla kulki suunnaton kansajoukko, jonka etunenässä kuljetettiin kantotuolissa Oktavian kuvaa. Äänekkäitä solvaus- ja pilkkasanoja Poppeasta kuului, kun keisarilliset astuivat näkyviin. Huudot paisuivat yhdeksi ainoaksi rajattomaksi, riehuvaksi mylvinäksi, josta vaivoin erottautuivat keisarinnalle tähdätyt, syvintä inhoa osoittavat sadattelut.
Pretorianit muodostivat elävän muurin keisarillisten ympärille ja siten saapui Nero uuden puolisonsa kera Palatinille keisarilliseen linnaansa, kaartin avatessa paljain miekoin seurueelle tietä raivoavan kansajoukon keskitse.
Tuskin olivat Poppea ja Nero päässeet kahden kesken, kun Poppea sormuksilla koristetulla kädellään viittasi kadulle, missä taistelu kansajoukon ja kiireesti kokoontuneitten legioonien välillä vielä raivosi.
Nero ei puhunut mitään, nyökäytti vaan päätään.
He ymmärsivät toistensa tarkoitukset ilman sanojakin.
* * * * *
Kapina, jonka Silanus oli Paetuksen, Soranuksen, Pison, sekä useiden muiden ritarien kanssa nostanut, ei onnistunut. Sitkeän taistelun perästä olivat sotilaat päässeet voitolle. Satoja kuolleita virui pitkin katuja. Thrasaea Paetus, Borea Soranus ja Piso muiden muassa olivat joutuneet vangeiksi; Silanus oli töintuskin välttänyt saman kohtalon.
Oli leppoisa yö, kun yksinäinen ratsastaja täyttä neliä ajoi Kampanian tasangon halki, pelottaen nukkuvat linnut yösijoiltaan. Vaikka ratsu oli ylt'yltään hien ja veren peitossa, pakotti mies sitä yhä tuimempaan vauhtiin; aina uudelleen hautautuvat hänen kannuksensa kuolemaan vihityn elukan kylkiin. Viimeinkin näkyi tulta pimeän läpi. Tasanko muodosti siinä paikassa matalia aaltomaisia kumpuja; eräälle kummulle rakennetusta huvilasta näkyi valo. Tähän huvilaan pyrki Silanus. Portin lähelle pysähdytti hän rautaisella väkivallalla hevosen, joka kohta lysähti hervotonna maahan, ratsastajan notkeasti ponnahtaessa selästä ja lähetessä porttia.
Mutta tuskin oli Silanus ehtinyt ottaa pari askelta, kun pimeästä kuului käskevä "seis!" Siitä välittämättä riensi ritari eteenpäin. Silloin sukelsi pensasaidakon takaa sotilaitten kypäriä ja yöllisen kulkijan luo astui purppurapukuinen mies, liktorin sauva kädessään.
Miesten katseet leimahtivat vastakkain. Silloin kuului karjahdus, raivoisa kuin kuolevan jalopeuran. Silanus oli tuntenut Callistuksen.
Ennenkuin yksikään sotilaista oli ehtinyt päästä selville asemasta, olivat everstin sormet kiertyneet kurkkuun; kolme, neljä kertaa upposi hänen säilänsä ahnaasti miehen ruumiiseen, niin että kärki tunki selästä esille. Voihkaen hervahti Callistus tanterelle, missä hän kuolemantuskissa jäi vääntelehtimään, sillävälin kun sotilaat kävivät rohkean murhaajan kimppuun.
Mutta taistelut Aasiassa olivat tehneet Silanuksesta miehen, joka kykeni tarpeen tullessa näyttämään miekkailutaitoaan useammallekin vastustajalle. Kaksi kaatui hänen iskuistaan, toiset väistivät ja jo oli tie selvä porttikäytävän läpi, kun sotilaskohortin komentaja ilmestyi huvilasta uusia voimia mukanaan.
Se oli Anicetus.
"Mitä tämä on?" kysyi hän astuen Silanusta kohti.
"Oktavia", huusi tämä, niin kovaa kuin jaksoi, "Oktavia", huusi hän uudelleen iskien miekallaan ympärilleen niin rajusti, että Anicetus miehineen hölmistyneenä peräytyi. Silloin kajahti talosta kimeä huuto, niin hirvittävä, että vartijatkin, jotka sitä olivat odottaneet, kammosta hätkähtivät; huuto, jossa samalla kertaa oli kauhua, epätoivoa, raivoa ja — vastaus liian myöhään saapuneen ystävän huutoon. Hervotonna laskeutui taistelevan miehen käsivarsi. Kukaan ei häntä enään ahdistanut. Tulet rakennuksessa sammuivat. Eräästä akkunasta lensi ulos pää; kalpea naisen pää pitkine kiharoineen ja seljälleen jääneine silmineen putosi suoraan ritarin jalkoihin, tahraten hänen säärystimiään verellä.
Se oli Oktavian pää.
Silloin nauroi upseeri naurua, joka karmi kuulijoita, kamalammin kuin hirmuisin vala. Sitten riensi hän paikalta ja hävisi öiselle Kampanialle.
Sotilaat käärivät pään purppuraiseen peitteeseen ja veivät sen Roomaan häälahjaksi uudelle keisarinnalle.
Nero oli lähettänyt entiselle puolisolleen määräyksen surmata itsensä. Mutta kun kiusautunut vaimoparka ei ollut rohjennut sitä tehdä, oli hän lähettänyt muutamia taitavimpia salamurhaajia, jotka olivat väkivallalla avanneet hänen suonensa ja tukehduttaneet hänet kuumiin höyryihin. Vielä oli hän ollut hengissä, kun muinaisen rakastetun ääni ulkoa kuului; vielä oli hän toivonut pelastusta, mutta silloin olivat murhaajat eroittaneet häneltä pään ruumiista. Sellainen oli jalon Oktavian loppu.
Yön varjot kävivät entistä synkemmiksi. Eräässä puutarhassa Kampanian tasangolla loi kaksi henkilöä hautaa.
Julia ja Silanus.
Ääneti tekivät he työtään, tyttö lapiolla, mies verisellä miekalla.
Aamu hämärsi, kun he vihdoin peittivät Oktavian ruumiin maan poveen.
Silanus tallasi maan haudan päällä lujaksi, ojensi sitten kiittäen
kätensä surmatun ystävälle ja aikoi poistua.
Julia pidätti häntä.
"Minne aiot nyt, Silanus?" kysyi hän tarkastellen miestä levottomana.
Ritarin kasvot olivat jäisen rauhalliset.
"Sinne, missä harjoitetaan verioikeutta."
Tyttö ei häntä ymmärtänyt ja antoi hänen lähteä.
* * * * *
Mielettömyyden raivo oli noussut korkeimmilleen. — Rooma rypi paheissa, mutta vielä ei ollut tapahtunut se hirveä rikos, joka oli oleva Roomalaisen pakanuuden tuho.