XX LUKU.
ROOMAN PALO.
Nero oli yksin. Hänen elämänsä vieri nopeasti sitä päämäärää kohti, jonka kohtalo oli hänelle varannut. Yhtään entisistä uskotuista ei ollut enään elossa hillitsemässä hänen rajattomia intohimojaan, ja Poppea, kerran purppuran saatuaan, unohti kaikki rajat, jotka luonto on asettanut naiselle ja ihmiselle. Viimeisen salaliiton jäsenet oli sikäli kuin niitä oli kiinni saatu, mestattu. Senecakin oli ollut pakotettu avaamaan suonensa.
Niin riehui Nero entisten uskottujensa ruumiiden ylitse, säästämättä ystävää yhtä vähän kuin vihollista; kruunattu villipeto, joka tukahdutti rikoksensa häpeään, katumuksensa vereen; ja hänen alinomaisena kiihoittajanaan oli Poppea, jonka nautinnon himoa ei mikään näyttänyt tyydyttävän.
Mitä mietti tämä nainen nyt levätessään mukavasti silkkipatjoilla palatsinsa katolla ja antaessaan katseensa liidellä yli Rooman, tuon mahtavan Rooman, joka oli alistanut valtikkansa alle koko maailman, mutta jolta puuttui rohkeutta temmata purppura Poppeanlaisen henkilön harteilta…
Kun Nero astui hänen luokseen, kuiskasi hän jotakin hiljaa tämän korvaan. Imperatori näytti ensin hämmästyvän, mutta sitten välähtivät hänen väsähtäneet silmänsä kummallisesti. Hän paukutti käsiään, ojensi sitten ne Rooman yli ja nauroi hillittömästi. Poppean katse riippui kiinteästi hänessä, ja aivan kuin ymmärtäen hänen salaisimmat ajatuksensa, lähetti Nero kohta orjan kutsumaan Anicetusta. Caesarin uskottu on pian paikalla; Nero esitti hänelle suunnitelman, joka sai yksin Agrippinan ja Oktavian murhaajankin vapisemaan. Mutta hyvin tietäen vastustelemisesta seuraavan epäsuosion, hymyili hän vaan ja oli samaa mieltä käskijänsä kanssa. Muutamia tunteja myöhemmin kerääntyi keisaria lähinnä vaikuttavimman miehen taloon suuria joukkoja huonointa väkeä mitä Roomasta löytyi. Siellä tehtiin tavallista harvinaisempi salaliitto, suunniteltiin rikos kansaa vastaan sellainen, jonka vertaista ei historia toista tunne.
* * * * *
Rooma lepäsi unessa. Korkeat talot heittivät kuutamossa ahtaille kaduille tummia varjoja. Rooman rakennukset olivat enimmäkseen yläosaltaan puisia ja tulen vaaraa silmällä pitämättä laadittuja. Kaupungissa olivatkin tulipalot sentähden hyvin tavallisia ja oivallisesti järjestettyä palokuntaa saatiin kiittää, ettei valkea ollut päässyt vielä koskaan ylivoimaisesti riehumaan.
Tänä yönä olivat muutamat myöhästyneet jalkamiehet kulkiessaan Circus Maximuksen ohi huomaavinaan palon käryä. Säikähtyneinä riensivät he Palatinin ja Callian kukkuloitten välillä olevalle markkinapaikalle, missä kauppiaat puisissa rakennuksissaan säilyttivät erilaisia öljyjä ja muita tulenarkoja tavaroita. Lähelle tullessaan näkivät he paksun savupilven kierivän mustan, suunnattoman käärmeen tavoin tyyneen yö-ilmaan. Liekit loimusivat rajusti taivasta kohti ja hetken kuluttua seurasi räjähdys, joka pani koko kaupungin tärisemään. Kauhistuksissaan pakenivat uteliaat, kulettaen huudon "Tulipalo" kautta unestaan herätetyn Rooman. Ajatuksen nopeudella levisi punertava loimu koko sirkuksen puoleiselle taivaalle, ja liekit äkkiä nousseen tuulen kannattamina valloittivat yhä uusia taloja. Suuret merkkitorvet alkoivat mylviä, liekkien valaisemassa kaupungissa olivat pian kaikki jalkeilla. Pelästyneitä, typertyneitä naamoja pisti kaikkialta ovista ja ikkunoista esille.
Nyt karahutti keisarillinen sammutuskunta palopaikalle. Roomassa majaileva toinen legioona marssi niinikään joukkueissa, joita kutakin komensi upseeri, yhdettätoista kaupunginosaa kohti. Mutta ennenkuin se sinne oli ehtinyt, paloi kahdestoistakin kaupungin osa, jossa olivat lukuisat hyyryhuoneustot.
Kauhu oli vallannut ihmiset. Tuhansia tunkeili pakoon pyrkien ahtailla kaduilla. Pakenevien kirkunaan sekaantuivat upseerien komentohuudot.
Nyt suihkusivat ensimäiset vesisateet liekkeihin. Mutta ne hukkuivat kohisevaan tulimereen. Tuuli oli kiihtynyt ja lennätti liekkejä talosta toiseen sellaisella nopeudella, että ihmiset eivät enään kaikkialla ehtineet paeta asunnoistaan; nyt ojentelivat lieskat ahnaasti kieliään jo Palatininkin yli. Kauhun valtaamina katselivat ihmisjoukot luonnonvoimain raivoa. Kaikki näyttivät kadottaneen arvostelukykynsä, orjat, ritarit, aateliset, porvarit; ainoastaan sotilaat säilyttivät kylmäverisyytensä. Tuli lensi kuin siivillä kaupunginosasta toiseen. Palatini oli yhtenä ainoana leiskuvana merenä, siellä täällä leimahtivat liekit taivaalle jo Veliassa ja Esqvilinissa. Pohjoisessa olivat Mascenan puutarhat viidennessä kaupunginosassa vaaran uhkaamia. Mutta siellä oli vastassa pääosa keisarillista palovartiostoa, jonka onnistui yliluonnollisin ponnistuksin pysähdyttää liekit vanhalle Serviuksen muurille. Lännen ja lounaan puolella paloi kaikki: Velabrum, eläintori ja Aventini Kapitolinus-vuoreen, Tiberiin ja kaupunginmuuriin saakka.
Seitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti tulipalo, ja luultiin sen olevan jo ohitse, kun liekit jälleen leimahtivat Marskentän lähistöllä, nielivät rakennukset Aemiliuksen puistoissa, tuhosivat seitsemännen ja yhdeksännen kaupunginosan melkein perinpohjin ja raivosivat lähes kolme vuorokautta vielä Kapitolin ja Onirinaliksen luoteisrinteillä, säästäen ainoastaan kookkaista hakkokivilohkareista tehdyt yleiset rakennukset.
Rooma oli porona. Kukkuloiden välisissä laaksoissa näkyi epätoivon valtaamia ihmisiä, jotka penkoivat kotiensa raunioita; epäilyttäviä kuljeksijoita, jotka yleistä sekasortoa käyttivät varastaakseen ja ryöstääkseen, liikkui hiiltyneitten ruumiitten ja haavoittuneitten seassa. Neljästätoista kaupunginosasta oli jäänyt neljä jäljelle. Caesarien linna oli raunioina; Apollon temppelistä oli tullut tuhkakasa ja sen mukana olivat hävinneet Rooman historian jaloimmat muistomerkit.
Hirvittävää onnettomuutta oli seurannut jonkinlainen huumaustila. Satatuhatta ihmistä majaili Marskentällä ja huusi leipää. Paksu, tukahduttava ja käryävä savupilvi riippui tuhoa ennustavana kaupungin yllä, ja joka sopukassa kyti vielä valkea.
* * * * *
Nero ajoi seurassaan Poppea ja koko hovi, hävitettyjä katuja pitkin. Hänen vaunujaan veti kuusi komeata kimoa, hänen pukunsa oli kullalla ja jalokivillä koristettu, ja Poppea hänen rinnallaan näytti paremmin marmoriin veistetyltä juuri temppelistä ryöstetyltä Venukselta, kuin naiselta, niin kaunis oli hän loistavassa asussaan.
Hymyillen kuin verta tarpeekseen saanut tiikeri, silmäili Nero rikoksensa hedelmiä. Poppean silmät säikkyivät hävityksen perinpohjaisuutta tarkastellessaan. Keisari ei häikäillyt laskea leikkiä tapahtuneesta onnettomuudesta vaunujen rinnalla ratsastavien uskottujen kera.
Kansa oli vaiti.
Tänään se ei ottanut caesariaan vastaan myrskyävin riemuin, kuten ennen. Ei kukaan tervehtinyt.
Kansan mykkä mielenosoitus näytti kiihottavan Neron ylimielisyyttä.
Hän huuteli kompasanojaan äänekkäästi, saaden vastaukseksi sadatuksia.
Mitä kauvemmaksi hän tuli, sitä sankemmaksi kävi kansajoukko, sitä
uhkaavammaksi sen käytös.
Anicetus ja Tigellinus, jotka ratsastivat vaunujen rinnalla, neuvoivat palaamaan. Tuskin olivat vaunut kääntyneet, kun joku takana huusi: "Murhapolttaja!"
Keisari kalpeni ja etsi silmillään huutajaa. Mutta nyt huusi kymmenen, kaksikymmentä ääntä yhtäaikaa:
"Murhapolttaja! Petturi! Murhamies!"
Ajaja koetti kiirehtiä hevosia, mutta joukot sulkivat tien. Seurue pääsi vaan verkalleen etenemään. Pilkallisesti hymyillen silmäili Poppea kiihoittuneita ihmisiä. Tigellinus pakotti hevosensa lähemmä keisaria ja paljasti miekkansa.
Nyt kävivät joukot entistä levottomammiksi.
"Ensin hän varastaa meidät putipuhtaaksi, sitten aikoo vielä tappaa", kirkui ääni joukosta.
Caesaria kohti tunkeutui vanha mies ja ojentaen vapisevaa kättään tarttuakseen purppuravaippaan, kuiskasi hän:
"Kuka sytytti Rooman, Caesar?" Anicetuksen miekka eroitti ukon käden muusta ruumiista. Vanhus retkahti verissään maahan.
Raivoisa karjunta kulki joukkojen läpi. Kiviä sinkoili vaunuja vastaan. Rohkeimmat tarttuivat hevosten kuolaimiin ja pakottivat ne seisomaan. Tikarin haava rinnassaan putosi ajaja kuolleena maahan. Jo kurottivat kymmenet kädet vaunuja kohti; Tigellinus ja Anicetus muitten ritarien kera tungettiin pois Caesarin rinnalta. Silloin ojensi Nero vartaloaan, heitti huolettomasti hymyillen purppuran liepeen rintansa yli ja käski kädenliikkeellä joukkoja vaikenemaan.
Silmänräpäyksessä oli kaikki hiljaista.
"Mitä te tahdotte?" kysyi keisari.
"Leipää!" huusivat lukemattomat äänet.
"Ja sirkusnäytöksiä", lisäsivät jotkut.
"Te saatte leipää ja sirkusnäytöksiä", vastasi Nero rauhallisesti.
Joukot väistyivät epäröiden vaunuilta.
"Kuka sytytti Rooman?" kuului silloin taas ääni.
Nero harkitsi silmänräpäyksen.
"Kysyttekö te sitä?" vastasi hän sitten kylmin, selvin äänin. Ja vähän vaiettuaan jatkoi hän:
"Kristityt!"
Hetkisen vallitsi kuolonhiljaisuus. Sitten alkoi tuo suunnaton ihmismeri lainehtia ja raivota. "Kristityt! Kristityt!" kuului sekaisin. Huuto kasvoi, paisui suunnattomaksi raivon myrskyksi, joka vyöryi ryhmästä toiseen, levisi nopeammin, kuin liekit äsken onnettomassa kaupungissa.
Kaikkialta etsittiin kristittyjä; heitä rääkättiin ja surmattiin mitä raaimmalla tavalla. Tuhansiin nouseva kansajoukko samosi sokeassa raivossaan katakombeja kohti, mistä se toivoi tapaavansa onnettomia vihansa esineitä suuremman joukon.
Mutta Nero palasi jälleen palatsiinsa. Kansa riisui hevoset hänen vaunujensa edestä ja kuletti riemusaatossa hänet sinne.