XXI LUKU.
ARENALLA.
Livia, Narsissuksen leski, oli kuollut Rooman palon aikana. Kristityt olivat kokoontuneet hautaamaan kuollutta Via Appian katakombeihin. Sillä Livia oli tyttärineen, josta oli varttunut ihana neitonen, kääntynyt kristinuskoon.
Tulelta säästyneen talonsa atriumissa makasi Livia, saavutettuaan vihdoin kauvan kaipaamansa rauhan, Lucrezia ja Julia olivat sulkeneet hänen silmänsä. Kun yö läheni, saapui surujoukko taloon. Neljä kristittyä nosti paarit, joille Julia levitti kalliin tyrolilaisen purppurapeitteen. Itse Pietari siunasi ruumiin; sitten lähti seurue liikkeelle. Edellä kulkivat talon orjat valaisten tulisoihduilla tietä. Sitten seurasi Pietari pappeineen. Heidän perässään kannettiin paareja, joitten jälessä kulkivat Lucrezia ja Julia, sekä joukko surevia kristittyjä. Niin kulki seurue Coelimontimnin rinnettä alas ja poistui kaupungista Appian portin kautta. Nyt sammuttivat orjat soihtunsa, sillä pelättiin keisarillisia vakoilijoita, jota paitsi huolestusta herättivät siellä täällä seisoskelevat kiihoittuneet kansaryhmät. Pitkin Appian tietä komeiden hautapatsaiden välitse liikkui surusaatto verkkaan eteenpäin, kunnes pysähdyttiin kahden jättiläissypressin juurelle, mistä huolellisesti kätketyt porraskäytävät johtivat maanalaisiin hautakäytäviin. Koska käytävä oli ahdas, nostettiin ruumis paareilta ja kannettiin varovasti aukosta sisään. Vihdoin saavuttiin sille komerolle, joka oli varattu Livialle. Käytävä laajeni tässä muhkeaksi, avaraksi holviksi, jonne kristitty seurakunta oli kokoontunut. Myös Paavali varttoi täällä muiden muassa surusaattoa, sillä hänen oli määrä pitää ruumispuhe.
Papit lauloivat juhlallisen virren; seurakunta yhtyi kertauspaikoissa lauluun. Kuollut asetettiin suitsutussavuun ja hyviin hajuihin verhottuna komeroonsa.
Haudalle kirjoitti Julia marmorilevylle: Vale in pace, lepää rauhassa!
Lucrezia kirjoitti sen alapuolelle: Vives des, elä Jumalan luona — —
Juhlallinen laulu vaikeni. Kuului aseiden kalinaa käytävästä?
Seurakunta painautui ahtaammalle. Kaikki ryhmittyivät Pietarin ja
Paavalin ympärille, katseet jännitettyinä suunnattuina rappukäytävään.
Kaikkien kasvoista loisti luottavaisuus ja antautuminen siihen, mitä
Jumala oli heidän osakseen määrännyt.
Muutamien silmänräpäyksien perästä tunkeutuivat roomalaiset sotilaat raivoavan kansan seuraamina kristittyjen kirkkoon.
Pietari meni heitä vastaan.
"Mitä te täältä etsitte ja ketä olette?" kysyi Kristuksen apostoli sotilailta.
Vastauksen asemasta heittäytyivät nämät paljastetuin miekoin kristittyjen kimppuun, pannen toimeen kauhistavan verilöylyn. Petomaisen murhaamisen raivostuttamina asettuivat kristityt miehet ja nuorukaiset, jotka olivat sattumalta asestettuja, vastarintaan. Syntyi vimmattu kamppailu, jossa suurin osa kristittyjä sai surmansa, ja toiset, niiden joukossa olivat Pietari ja Paavali, Julia, Lucrezia, sekä joukko muita naisia ja miehiä, joutuivat vangeiksi.
Pian oli katakombeissa taas hiljaista. Ei liikkunut enään ainoatakaan elävää sielua synkissä käytävissä. Surmattujen veri imeytyi vähitellen maahan.
* * * * *
Oli tapahtumista rikas päivä. Aurinko loisti häikäisevän kirkkaasti varhaisesta aamusta alkaen. Albanian vuorelta puhalteli raikas, elvyttävä tuulen henki. Hopean valkeitten pikkuisten pilvenhattaroitten välitse lähetti päivä kuumia säteitään juhla-asuiseen Roomaan. Virran tavoin kulkevain kansajoukkojen keskellä näkyi upseerien kultahelaisia varustuksia, ylhäisten virkamiesten purppuravaippoja ja sotilaitten välkehtiviä aseita.
Sirkuksen ympärillä oli tungos suuri. Caesar oli luvannut kansalle näytelmän, jommoista Roomassa ei äsken oltu nähty. Sirkuksen sisällä oli surinaa kuin mehiläispesässä. Hiljalleen täyttyivät siellä kaikki paikat. Vihdoin ilmestyi Nerokin kansan myrskyisästi tervehtimänä, ja. asettui paikalleen häntä varten tehdylle korokkeelle; senaattorit, Vestan neitsyet ja muut keisarillisen seurueen jäsenet ryhmittyivät hänen ympärilleen.
Puolittain ylpeä, puolittain halveksiva oli silmäys, jonka Nero heitti ympärilleen. Kuka lähemmältä häntä katseli, joutui ehdottomasti ihmettelyn valtaan, nähdessään muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut. Kauniista nuorukaisesta oli tullut ruumiikas mies, jonka kasvot liiankin selvään ilmaisivat hänen elämäntapansa. Kun hän siinä istui, sormuskoristeiset kädet veltosti valtaistuimen nojasimella, ruumis hervottomasti taakse heitettynä, huulet kavalassa hymyssä, odottaen nautintoa, joka oli oleva suurin, mitä hän koskaan oli maistanut, oli tämä valtijas ruumiillistutettu kuva roomalaisesta caesariudesta, pakanallisesta despotismista, joka ei kunnioittanut mitään, ei välittänyt mistään; joka oman ihmisarvonsa julisti jumaluudeksi, sitä samalla kuitenkin mitä riettaimmin ryvettäen.
Sirkuksen kaksikymmentätuhatta istumapaikkaa oli täynnä, jotapaitsi käytävillä ja seinänvierillä tunkeili seisojia. Kaikki tahtoivat päästä osallisiksi edessä olevasta nautinnosta.
Juhla alkoi vihkitoimituksella, jolla papit pyhittivät sirkuksen tarkoitukseensa. Kultaisten tankojen päässä kannettiin keisarin ja hänen puolisonsa kuvaa arenan ympäri. Kansa riemuitsi äänekkäästi nähdessään caesarinsa kuvan; torvet ja huilut jotka seurasivat juhlakulkuetta, lisäsivät melua. Mutta kun toimitus alkoi kestää kovin kauvan, kävi kansa kärsimättömäksi. Huudettiin, että tämä juhlallisuus oli ikävämpi kuin joku typerä proloogi. Poppeakin, joka istui keisarin rinnalla, kääntyi kehoittavasti puolisoonsa päin. Tämä antoi hermostuneen merkin.
* * * * *
Juhlallisuus loppui vihdoinkin. Tyytymätöntä melua seurasi täydellinen hiljaisuus. Kaikki silmät tähtäsivät Neroon, odottaen häneltä alkamismerkkiä.
Sotilaitten vartioimina odottivat kristityt kohtaloaan areenan vieressä olevassa huoneessa. Muutamalla kivellä istuvan Paavalin ympärille oli pieni seurakunta ryhmittynyt. Turhaan etsi silmä joukosta Pietaria. Hän oli jo kärsinyt marttyyrikuolemansa. Hän oli kuollut saman kuoleman kuin Herransakin. Kristittyjen päämiehenä oli hänelle määrätty suurin rangaistus: hänet oli naulittu ristiin. Seurakunnan päämiehen kohtalo oli ollut kova isku kristityille. Mutta heitä lohdutti tietoisuus siitä, että Herran opetuslapsi oli ennen heitä päässyt valtakuntaan, josta heitä eroitti ainoastaan elämä. Ilolla tahtoivat he luopua tästä elämästä, vaihtaakseen sen toiseen, ikuiseen.
Eivät sotilaatkaan voineet vastustaa sitä liikuttavaa vaikutusta, jonka nämä kuolemaanvihityt heihin tekivät. He ihailivat miesten tyyneyttä ja naisten uskomatonta mielenvoimaa. Tuossa istui äiti pidellen viimeistä kertaa sylissään lastaan. Tuolla morsian sydämensä valitun rinnalla, jonka veri pian oli areenalla sekaantuva hänen vereensä. Isä kehoitti poikaansa, veli rohkaisi sisartaan, ystävät syleilivät viimeistä kertaa toisiaan.
Neitosten joukossa veti huomiota puoleensa enkelimäisen ihana tyttö, Lapsi hän ei enään ollut, mutta hän näytti elävän taas lapsuutensa varhaisimpia aikoja. Hänen suurista silmistään säteili karitsan viattomuus. Hänen huulensa hymyilivät, ja ken hänet näki, olisi voinut luulla häntä onnelliseksi morsiameksi, joka oli valmistautunut ottamaan vastaan ylkäänsä.
Hän oli asettanut ristissä olevat kätensä apostoli Paavalin syliin ja istuutunut hänen jalkoihinsa.
"Eikö se ole surullista, isä", sanoi hän ukolle, joka häntä kirkkailla silmillään tarkasteli, "että niin paljon nuoruutta ja onnea tuhlataan, jotta nuo, joitten mitta on reunoja myöten jo täysi, saisivat iloita siitä?"
Lähellä seisova nuorukainen kuuli sanat.
"Todellakin, sinä olet oikeassa, neito", virkkoi hän tulisesti. "Kun näkee tämän kansan rikokset, on vaikeata hillitä kuohuvaa mieltään ja rauhallisena antaa kulettaa itsensä teurastuspenkille, tuon kruunatun paholaisen saadessa edelleenkin jatkaa jumalatonta menoaan."
Paavali kohotti nuhtelevasti kättään.
"Minkälaisia sanoja, Narsissus! Jätä Jumalalle rangaistus ja kosto. Maailman tapahtumat rakentuvat yksilöiden kohtaloista. Meidän kuolemamme vahvistaa uutta elämää, josta mestarimme on ilmoittanut. Hän joi kalkin pohjaan. Miksi me epäröisimme tehdä samoin, me, jotka olemme kutsutut hänestä todistamaan, näyttämään että henki elää, vaikka ruumis tapettaisiinkin?"
"Ja miten luulette antautuvaisuudellanne sovittavanne rikoksenne; olettehan polttanut Rooman", sekaantui eräs sotilas keskusteluun.
"Kristityt eivät ole Roomaa polttaneet, poikani", vastasi Paavali.
"Joka sillä tavalla sanoo, panettelee meitä."
"Keisari sen sanoi", vastasi sotilas.
"Niinpä panettelee sitten keisari meitä", virkkoi Paavali. "Ehkä tietämättään, sillä hän ei tunne meitä."
"Ohoh, hän tuntee teidät", vastasi sotilas halveksivasti. "Te olette isänmaan vihollisia; siksi olette sytyttäneet kaupungin ja kieltäneet kuuliaisuuden jumalalliselta Nerolta."
"Me kunnioitamme keisaria, poikani, niin suuresti kuin se meille on sallittua ja hänelle hyödyllistä", vastasi Paavali. "Me uhraamme keisarin onneksi mutta uhrimme on pyhitetty Jumalalle; ei keisarille, vaan hänen puolestaan. Me emme maksa pahaa pahalla, sillä meidän uskontomme on kärsimistä."
Sotilas kääntyi vaieten pois. Muuan centurio antoi merkin. Torven törähdys kuului.
Kilpa-ajot, joilla näytännöt oli aloitettu, olivat lopussa. Kahdet vaunut olivat pirstoina areenalla, kahden ajajan ja kolmen hevosen ruumiit viruivat pirstojen joukossa.
Malttamattomuus katsomossa oli noussut korkeimmilleen. "Pois hevoset!" mylvivät joukot. "Missä ovat kristityt? Missä eläimet, joitten kanssa he saavat otella?"
Ristikko-ovet vastaukseksi avautuivat ja arenalle kulkivat pelottomin askelin päivän uhrit. Etunenässä astui Paavali. Viime päivien mielenjännitys oli uuvuttanut vanhuksen voimia, hän kulki vaivaloisesti eteenpäin, nojaten vasemmalla kädellään Julian olkapäähän ja oikealla vahvaan ryhmysauvaansa. Tämä pari, kunnianarvoisa vanhus, kukoistavan nuoruuden rinnalla kiinnitti joukkojen huomion itseensä. Jotkut huutelivat ivasanoja heille. Useimmat pysyivät vaiti, seuraten silmin kunnianarvoisaa apostolia ja nuorta neitosta heidän astellessa pitkin kilparataa, verkalleen, osoittamatta pienintäkään pelon merkkiä. Heitä seurasivat toiset kristityt. Äidit painoivat rinnalleen lapsiaan, jotka tiedottomina vaarasta puolittain uteliaina, puolittain peloissaan silmäilivät suunnattomia, syyttömiin verta janoovia väkijoukkoja. Pitkiin valkoisiin pukuihin puettuina kulkivat papittaret laulaen ylistystä sille, jonka nimen tähden he olivat itsensä kuolemaan vihkineet. Nero oli ollut kyllin armollinen luvatakseen vapauden kaikille kristityille, jotka luopuisivat uskostaan. Mutta ainoatakaan petturia ei ollut löytynyt. Naisten joukkoon hajaantuneina astelivat miehet. Yleisön nautinnon vuoksi oli heille annettu aseita henkensä puolustukseksi. Oikeassa kädessä terävä miekka, vasemmassa pieni, pyöreä kilpi, asetti Nero heidät petoja vastaan, hyvin tietäen, että aseet voivat hiukan pidentää heidän elämäänsä, mutta ei sitä pelastaa.
Nyt seisoivat uhrit tiheässä ryhmässä, sillä he eivät tahtoneet viimeisessä silmänräpäyksessä erota toisistaan vaan yhdessä, jos mahdollista, yhtäaikaa, ottaa vastaan kuoleman. Mutta kaikkien voimat eivät enää kestäneet. Siellä täällä vaipui neitonen tiedotonna arenan hiekalle; toiset peittivät kasvonsa ja kyyristyneinä maahan odottivat hirveätä hetkeä, jolloin heidän oli kestettävä viimeinen koettelemus. Äidit kostuttivat epätoivon kyynelin lapsiaan ja raaka kansa tällaisiin näytöksiin tottuneena, vaan pilkkasi onnettomien heikkoutta. Sitä enemmän mieltymystä herätti Julia, joka ojennetuin vartaloin, silmät taivasta kohti tähdättyinä, seisoi uskolaistensa keskellä. Miehet olivat muodostaneet piirin naisten ja lasten ympärille, valmiina hyökkäämään petoja vastaan ja laskemaan ne vasta ruumiittensa yli turvattomien omaistensa kimppuun.
Jännitys nousi äärimmilleen kun eräs toinen ristikko-ovi äänettömästi kohosi ylös. Pimeästä astui ensimäisenä esiin mahtava leijona. Valon sokaisemana jäi se hetkeksi epäröiden seisomaan, heittäen hännällään ilmaan komean kaaren. Sitten astui se eteenpäin, avasi suunnattoman kitansa, niin että suuret valkeat hampaat välkkyivät auringon valossa ja päästi maatajärisyttävän kiljunnan. Näennäisesti kristittyjen joukkoa huomaamatta astuskeli se majesteetillisesti arenalle antaen aika-ajoin äänensä kajahdella. Vähän ajan kuluttua ilmestyi arenalle tiikeri, täplikäs, notkea kuin kissa, vielä nuori, ylimielisempi kuin leijona, mutta myöskin pelottavamman näköinen suunnatessaan heti keltaiset silmänsä kristittyihin. Nyt hyppäsi komein, kaarevin harppauksin kolmas, neljäs noita kellertäviä punajuovikkaita kissoja häkistään, jonka ovi viimeisen jälkeen ääneti pudotettiin alas.
Vielä kuljeskeli leijona välinpitämätönnä muurin kuvetta; mutta tiikerit, verenhimoisempina kuin aavikkojen kuningas, olivat kiinnittäneet huomionsa ihmisryhmään, jonka juhlallinen kiitoshymni kaikui juhlallisena, petojen kiljunnan silloin tällöin siihen sekaantuessa.
Katsojat himoiten veren näkyä, koettivat huudoillaan ärsyttää petoja. Pieniä, teräväkärkisiä nuolia suhahteli eläimiä kohti, kirjavia lappusia lenteli arenalle. Yhä ahtaammaksi kävi kehä, jota yksi pedoista kiersi kristittyjen ympäri; nyt kyyristyi se, harppaus — myrskyävät riemuhuudot täyttivät ilman. Kaksi nuorukaista, jotka olivat seisoneet lähinnä petoa, olivat heittäytyneet sitä vastaan. Pitäen silmällä tiikerin liikkeitä, olivat he sen hypätessä asettuneet niin, että eläin lensi juuri heidän ojennetuille kilvilleen. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin raskas ruumis putosi maahan, tempasi se mukanaan myöskin taistelijat. Nämä upottivat miekkansa tiikerin rintaan. Kiljuen tuskasta löi peto hurjasti ympärilleen, haudaten nuorukaiset allensa, raadellen heitä hampain ja kynsin. Hetken kuluttua makasivat kaikki kolme liikkumattomina verilammikon heidän ympärillään yhä laajetessa.
Tämä lyhyt ottelu oli merkkinä toisille pedoille hyökätä ihmisten kimppuun ja kerran veren makuun päästyään ne panivat lyhyessä ajassa toimeen verilöylyn, jota mikään kynä ei voi kuvailla. Pikemmin kuin katselijoiden uteliaisuus olisi sallinut, makasivat kaikki kristityt kuolleina taikka kuolettavasti haavoitettuina. Ainoastaan yksi tyttö oli kuin ihmeen kautta säästynyt. Seisoessaan keskellä uskonheimolaisiaan oli hänen ympärilleen muodostunut kuolleitten ruumiista varustus, jonka keskellä hän seisoi hymyilevänä kuolemaa odotellen.
Mutta pedot, uupuneina taistelusta ja kylläisinä verestä ja lihasta, eivät osoittaneet minkäänlaista halua tuhota tätä viimeistä uhria.
Kansa tahtoi neidollekin kuolemaa. Ja erikoisesti juuri hänelle, sillä hän oli kaikista kaunein. Näytösten ohjaajan käskystä ajettiin kylläiset eläimet takaisin häkkiinsä, ruumiit laahattiin tuota pikaa ulos Porta ligitina'n kautta. Nyt laskettiin näyttämölle komea puhvelihärkä, joka raivoisasti ilmaa nuuskien laukkasi arenalle niin että hiekka pilvenä pölysi. Kolme kertaa se kiersi kilparadan ympäri, sitten äkkäsi se vihdoin neidon. Joku heitti tytön jalkoihin punaisen liinan. Koko katsomosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Vihaisesti häntäänsä piesten läheni härkä tyttöä, pysähtyi ja painoi niskansa hyökkäysasentoon.
Silloin kajahti äkkiä epätoivoinen huudahdus katsomosta:
"Julia — luovu uskostasi!"
Tämän äänen kuullessaan vavahti tyttö. Kuten heränneenä unesta kääntyi hän siihen suuntaan, mistä ääni tuli. Hänen katseensa kohtasi kaksi kuumeen tapaisesti palavaa silmää, jotka kiihkeästi häntä tarkastelivat. Tuskallinen hymy väreili tytön huulilla. Päätään hiljaa ravistaen kääntyi hän härkään päin, joka raivostuneena erään orjan keihään pistosta ryntäsi kohti. Pari sekuntia vielä, ja viimeinen uhreista oli seuraava tovereitaan.
Silloin tapahtui odottamatonta. Arenaa ympäröivän suojelusmuurin yli heittäytyi nuori mies. Teko oli uskalias, sillä aitaus oli korkea. Eheänä suoriutui mies kuitenkin hypystä ja kiisi nyt härkää kohti. Tämä pysähtyi keskellä vauhtiaan nähdessään eteensä ilmestyvän vastustajan. Silmänräpäyksen seisoivat molemmat vastakkain. Nyt voivat katsojat tarkastella miehen suoraa, notkeata vartaloa. Hän kuului nähtävästi sotilassäätyyn, mutta oli jättänyt pois panssarinsa ja säärisuojustimensa. Vasemman käden ympärille hän oli kietaissut punaisen vaippansa, oikea nyrkki puristi miekan kahvaa.
Tyttö päästi huudahtuksen tuntiessaan miehen. "Antonius!" tuli hänen huuliltaan puolittain rukoilevasti puolittain riemuitsevasti.
"Kuka hän on?" kulki riviltä riville. Ei kukaan tiennyt. Ei keisarikaan. Sillä ikäänkuin suojanaan piti nuorukainen kättään alinomaan kasvojensa edessä, ja Antonius-nimisiä miehiä oli paljon Roomassa.
Näytelmä ei antanut katsojille aikaa kauemmin huolehtia tuntemattoman nimestä. Härän hölmistyminen oli ohitse. Antonius, kääntääkseen eläimen huomion Juliasta, juoksi nyt sen ympäri pitäen yhä edessään punaista vaippaansa, joka raivostutti härkää entistä enemmän. Rohkea taistelija houkutteli tällä tavoin elukan arenan toiseen päähän. Siellä pysähtyi hän. Sonni ryntäsi häntä kohti. Sillä hetkellä, jolloin sen sarvet näyttivät lävistävän miehen ruumiin, ponnahti tämä notkeasti sivulle ja salamana välähtäen upposi hänen miekkansa ohi syöksyvän eläimen kylkeen. Härkä kääntyi takaisin. Veristävin silmin tavoitti se uudestaan vastustajaansa. Sama näytelmä uudistui jälleen. Kun härkä taas kääntyi, ei Antonius ehtinytkään temmata miekkaansa sen kyljestä irti. Se jäi törröttämään siihen ja raivoisana ryntäsi eläin uudelleen kohti. Kansa taputti myrskyisästä käsiään. Mitä tekee mies nyt? kysyivät joukot.
Antonius tempasi tikarin manttelinsa sisästä, jonne hän sen oli varalta kätkenyt ja kun härkä taas teki hyökkäyksensä, asetti hän, juuri kun sen sarvet hänen edessään kyntivät maahan, jalkansa elukan leveälle päälaelle ja lensi härän voimakkaan niskan singahuttamana seisoalleen kaaressa läpi ilman. Ennenkuin härkä ehti kääntyä, oli Antonius valmiina ottamaan vastaan uutta hyökkäystä. Uskomaton oli taistelijan rohkeus ja notkeus. Kansa unohti ihmetyksestä suosionosotuksensa. Henkeään pidättäen seurasivat kaikki härän liikkeitä. Jälleen lensi Antonius ilmaan. Mutta tällä kertaa ei härkä syöksynytkään edelleen, vaan pysähtyi kuin maahan juurtuneena vastaanottamaan putoavaa. Mutta taitavasti tuli tämä sen selkään, kumartui silmänräpäyksessä alas ja pitäen vasemmalla kädellään kiinni tiheästä harjasta painoi hän tikarinsa kerta toisensa perään sen kurkkuun. Härkä laukkasi hurjasti uhkarohkean ratsastajansa kera arenan ympäri, pysähtyi ja kaatui nytkähdellen maahan; Antonius hyppäsi kuolevan eläimen selästä ja kumarsi yleisölle. Hän oli hukannut manttelinsa, mutta varjosti kasvojaan kädellään. Kansan suosio oli rajaton. Kukkasia ja seppeleitä sateli hänen päälleen, peittäen arenan hänen ympäriltään.
Mutta ääneti astui nuorukainen tytön luo, joka rukoillen oli polvistunut, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja huusi kansaan kääntyen: "Armoa!"
Myrskynä kaikui huuto kautta sirkuksen:
"Armoa! Armoa!"
Nero nyökäytti päätään. Poppea heitti ruusun hiuksistaan arenalle ja Sanaviria, elävien portti, avautui päästääkseen voittajan ja voittonsa palkinnon vapauteen.
Kuten unesta nousi Julia. Hänen silmänsä kiittivät pelastajaa paremmin kuin sanat olisivat voineet sen tehdä, ja sitten astui hän uljaana kuin kuningatar Antoniuksen rinnalla kukkaissateessa arenalta.
Mutta äkkiä pysähtyi Antonius, painoi käden sydämelleen, horjui ja vaipui maahan. Orjat kiirehtivät paikalle ja kantoivat tiedottoman miehen pois.
Ennen kuin Julia ehti tointua oli Antonius kadonnut hänen silmistään. Hän tuskin huomasi kuinka joku tarttui hänen käteensä, veti hänet pimeään holvikäytävään ja kuiskasi.
"Kristuksen nimessä — joutuin, ennen kuin he ehtivät katua armahdustaan!"