XXII LUKU.
BRITANNIAN METSISSÄ.
Pohjois-Britannian vuoristossa jylhien kukkuloiden välissä oli laakso, jossa näytti asustavan ainoastaan metsän riistaa. Eräänä sumuisena talviaamuna astui laakson rinteelle, huolimattomasti kokoonkyhätystä pirttirakennuksesta, nuori nainen päästäen lyhyen, kimakan vihellyksen.
Kohta juoksi paikalle kesytetty, naaras saksanhirvi, joka vastustelematta seurasi naista hökkeliin, mistä kuului herttaista lapsen naurua. Heti senjälkeen ilmaantui ovelle parhaissa voimissa oleva mies, jousi olalla ja joukko alkuperäisiä nuolia eläimen nahasta tehdyssä viinessä. Hän varjosti kädellään silmiään, tarkastellen vuoren huippuja, joiden takaa aurinko juuri nousi taistellen voitokkaasti pilvien kanssa.
"Tulee kaunis päivä, Prasuta", virkkoi hän sisään. "Minä lähden metsälle tänään."
"Se onkin tarpeellista", vastasi vaimo, "sillä lihavarastomme alkaa loppua."
Mies vihelti ja erään kallion takaa hyppäsi haukkuen ja häntäänsä heiluttaen jättiläiskokoinen koira, iloisesti laskien eturuumiinsa maahan ja katsellen isäntänsä silmiin. Mutta vielä vitkasteli metsämies. Hänen huolestuneesta katseestaan voi päättää, että hän pelkäsi jonkun vaaran uhkaavan. Huolellisesti tarkastelivat hänen silmänsä läheisiä kukkuloita.
"Eikö sinua pelota, Prasuta?" kysyi hän, hyväillen lasta, joka oli juossut hänen luokseen. Vaimo astui nyt taas ulos. Hän oli kookas, muutaman tuuman pitempi kuin mies, ja kaunismuotoinen vartalo näytti notkeudessa ja voimassa jättävän miehen kauas jälkeensä. Pitkä, punertava tukka, joka verhosi vaipan tavoin yläruumista, suuret silmät ja puhe ilmaisivat hänen olevan friisittären. Mies puhui murteellista gallian kieltä käyttäen runsaasti roomalaisia sanoja.
"Mitä minun pitäisi pelätä, ystäväni?" virkkoi hymyillen Prasuta.
"Roomalaisia", vastasi mies synkästi.
Prasuta ravisti päätään.
"Ne eivät tänne tule, Markus. Mistä tämä äkkinäinen huoli? Olemmehan täällä asuneet rauhassa jo vuosikausia. Rankaisematta sitäpaitsi ei kukaan tule minua hätyyttämään."
Miehen katse tarkasteli hyväillen vaimon vartalon voimakkaita muotoja.
"Tiedänhän, että olet uljas ja vahva", virkkoi hän, "mutta ylivoima voisi sinutkin lannistaa. Mutta ainakin tahdon sinun kanssasi kuolla, jos Jupiter tämän kohtalon sinulle olisi valmistanut."
Hän oli hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten:
"Minä näin kummallista unta viime yönä. Olin näkevinäni jättiläiskokoisen korppikotkan lennosta syöksyvän majaani kohti, ja ennenkuin ehdin mitään tehdä, oli se tarttunut sinuun ja lapseemme, vieden molemmat etelää kohti. Olin niin pelästynyt, etten edes nuoltani saanut ammutuksi sen perään. Vasta kun lintu oli teidän kanssanne hävinnyt kaukaisuuden utuun, lähdin minä takaa ajamaan."
Vaimo ei vastannut heti.
"Sinä näet aina sellaisia unia, Markus. Ne aiheutuvat kovin kiihottuneesta mielikuvituksesta. Pitääkö minun haukkua sinua pelkuriksi, unen näkijä?"
Vastauksen asemasta syleili Markus kumppaniaan ja lähti vuorille.
Prasuta katseli hänen jälkeensä niin kauvan kuin hän oli näkyvissä.
Kun mies ja koira olivat häipyneet hänen silmistään, meni hän tupaan
takaisin, lapsen jäädessä ulos leikkimään.
Mies oli Markus, entinen roomalainen seuramies, sittemmin Britannian käskynhaltija; nainen oli Prasuta, onnettoman kuningatar Boudiccan tytär. Kun Markus astui virkaansa Britannian käskynhaltijana, hallitsi hänen ajatuksiaan yksi voima: hän tahtoi kostaa Nerolle. Hän sai huomata heti vaaranalaisen asemansa tuossa maassa, joka alinomaan antoi Rooman legioonille tekemistä, ja kiirettä vastaamaan britannilaisten vapauden rakkauteen ja heidän lakkaamattomaan, peitettyyn vastarintaansa sortavin mielivalloin. Tällöin sattui hän kerran, ollessaan icenien kuningattaren Boudiccan vieraana, huomaamaan tämän tyttären. Tytön alkuperäinen, kuvailematon kauneus sytytti roomalaisessa intohimon, joka syrjäytti kaiken muun, ja pitkän vastustuksen jälkeen leimusi vastalempi Prasutan sydämessä yhtä valtavana. Mutta Prasuta osasi, epäillen roomalaista, pysytteleidä etäällä. Jo hautoi Markus päässään ryöstösuunnitelmaa, aikoen antaa sotilaittensa väkivallalla tuoda tytön luoksensa, kun syttyi tuo hirveä kapina, joka maksoi lähes sadantuhannen roomalaisen hengen. Boudiccalla oli kostettavana miehensä, ruhtinas Prasutaguksen kuolema ja oma nöyryytyksensä roomalaisille, jotka Markuksen edeltäjien samoinkuin hän itsensä käskynhaltijana ollessa, olivat pöyristyttävällä raakuudella menetelleet maan asukkaita kohtaan, polkien sorretun kansan lakeja ja oikeuksia. Druidien pyhissä metsissä pitivät maan asukkaiden päämiehet kokouksen ja kohta senjälkeen veivät he Boudiccan kiihottamina heimonsa roomalaisia vastaan. Markus oleskeli Commuladonumissa, kun kapinallisten sotajoukot, käsittäen noin 120,000 miestä, hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Kaikki roomalaiset menettivät henkensä, lukuunottamatta Markusta, jonka Prasuta pelasti. Intohimoisen rakkautensa valtaamana, muistaen vihaansa Roomaa kohtaan, joka Caesarin persoonassa oli hänelle tuottanut niin suuria kärsimyksiä, sekä kunnianhimonsa sokaisemana, toivossa päästä Britannian kuninkaaksi, oli hän ruvennut kapinoitsijain puolelle ja ottanut vastaan heidän sotajoukkojensa ylijohdon. Mutta pian läheni pikamarsseissa, Commuladonumia kohti rientävä urhoollinen Luetonius Paullinus valiojoukon kera, johon kuuluivat XIII ja XX legiona. Kaupungin porttien edustalla syntyi ratkaiseva tappelu. Markus joutui tappiolle. Hänen sotajoukkonsa hajaantui eri tahoille, kuningatar Boudicca surmasi myrkyllä itsensä, hän itse Prasutan kera painautui sisämaan vuoriston helmaan, missä eleli sitten vuosikausia, hautoen voimatonta vihaa Roomaa kohtaan. Entisestä irstaasta roomalaisesta oli tullut vapaa luonnonihminen, joka oli täydelleen mukautunut kelttien elintapoihin. Usein tapasi hän etelän miehiä. Näiltä sai hän kuulla, että Nero oli asettanut korkean palkinnon hänen päästään; keisari täydellä syyllä oletti että Markuksen johdolla saattoi tuossa levottomassa maassa millä hetkellä hyvänsä syntyä uusi kapina. Mutta Markus oli varoillaan, eikä kukaan ilmaissut hänen olinpaikkaansa roomalaisille, sillä häntä kunnioitettiin kuninkaana avioliittonsa tähden kuningassuvun viimeisen prinsessan kanssa.
Tuona päivänä, jolloin Markus oli lähtenyt metsälle, ei Prasutakaan voinut vapautua painostavasta mielialasta. Hän hengähti keveämmin, nähdessään erään kelttiläisen lähestyvän kukkulalta majaa.
"Mikä tuo sinut tänne, Devanus?" kysyi Prasuta asetettuaan vieraan eteen maitoa ja juustoa. "Sinulla näyttää olevan minulle asiaa."
"Niin onkin, ruhtinatar", vastasi Devanus, "laakson heimot lähettävät minut varoittamaan sinua."
"Varoittamaan? Uhkaako meitä sitten vaara?"
"Roomalaiset ovat jäljillänne, ja ellen erehdy, ovat he muutaman päivän kuluttua täällä."
"Niinpä täytyy meidän jättää tämäkin paikka", valitti Prasuta, "noitten kirottujen isänmaamme sortajien haltuun. Koska viimeinkin vapautemme hetki koittaa? — Milloin luulet kohortin olevan täällä, Devanus?"
"Minulle sanottiin: kun aurinko kolme kertaa on laskenut."
"Mieheni lähti muutamia hetkiä takaperin vuorille", virkkoi Prasuta. "Kahteen päivään hän ei palaa. Tahtoisitko mennä häntä etsimään? Hänen pitäisi palata viipymättä, jotta ehtisimme koota omaisuutemme ja vetäytyä pois, ennenkuin vainolaiset ovat paikalla."
"Minä lähden heti häntä etsimään", vastasi paimen. "Jos Freya suosii minua, luulen hänet löytäväni ennen päivän maille menoa. Tunnen suunnilleen tiet, joita hän käyttää."
Mies nousi ja pian hävisi hänkin vuorille.
Päivä kului; jo alkoi hämärtää. Oli tullut aika, jolloin Prasuta lapsen kera tavallisesti ojentautui Markuksen huolehtivan käden valmistamalle vuoteelle. Hän heitti vielä tutkivan silmäyksen kukkuloille, ennenkuin kävi levolle. Hän ei ollut ehtinyt vielä päästä uneen, kun hän hätkähtäen hypähti istualleen. Tuntui, kuin olisi hän kuullut tutun äänen, ja jännittämällä kuuloaan, eroitti hän kesyn hirvilehmän huohotuksen, joka kuului aivan majan edestä.
Kummastuneena jätti Prasuta vuoteen ja meni ulos. Siellä seisoi uskollinen eläin kurottaen vavisten päätään emäntäänsä päin. Kun hän hyväillen ja tyynnyttäen siveli sen selkää, huomasi hän että se oli ylt'yltään veressä ja selässä törrötti nuoli.
Tuhoa aavistaen hän riensi takaisin huoneeseen; temmaten lapsen syliinsä ja suuren taistelukirveen käteensä syöksyi hän pimeään yöhön. Mutta koko vuoren rinne tuntui elävän. Kuun valossa, joka nyt kuin ilmaistakseen hänet, pilkisti esiin pilvien raosta, näki hän roomalaisia sotilaita, jotka laskeutuen vuoren rinnettä alas sulkivat häneltä pakotien.
Prasuta kiirehti takaisin ja salpautui huoneeseen. Ensin päästi hän kuitenkin kolme kertaa vihlovan huudon, joka satakertaisen kaiun kulettamana vieri kautta vuoriston, vieden viestin hänelle, joka yksin enään vaan voi avun tuoda. Roomalaisten kirveet jyrisivät oven lankkuja vasten. Mutta tammiovi oli vahva ja kesti murtumatta iskut. Prasuta oli siepannut käteensä jousen ja singahutti nuolen toisensa jälkeen pienestä tähystysluukusta, kaataen joka kerta jonkun roomalaisista, jotka pimeässä eivät keksineet minkäänlaista maalia heittokeihäälleen. Raivostuneina iskivät he kaksinkertaisin voimin; vihdoin se petti ja rymisten avasi tien hyökkääjille.
Hurjasti huutaen syöksyivät sotamiehet huoneeseen. Mutta pian sulkeutui etumaisten suu, kun Prasutan leveä tappara vinhasti heilahteli ilmassa halkoen etumaisten hyökkääjien kallot. Mutta ylivoima oli liian suuri. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua makasi Prasuta maassa köytettynä omilla hiuksillaan niin tiukkaan, ettei voinut liikahtaakaan. Lapsi myös köytettiin, jonka jälkeen sotilaat tutkivat huoneen. Huomattuaan, että Markus todella oli poissa, pakoittivat he kepin iskuin Prasutan seuraamaan heitä. Majan pistivät he ennen lähtöä tuleen ja ennen pitkää valaisivat kirkkaat loimottavat liekit laaksoa, jossa taas vallitsi syvä hiljaisuus.
Kun Markus palasi hurjalla kiireellä Devanuksen kera kotilaaksoonsa, tapasi hän tupansa hehkuvana hiilikasana. Lähellä makasi kuollut elättihirvi ja kaatuneitten roomalaisten keskeltä hän löysi vaimonsa verisen tapparan.
Miehet eivät tuhlanneet aikaa sanoihin. He katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja syöksyivät sitten nopeammin kuin olivat tulleet poistuneitten jälkeen.