XXIII LUKU.
LÖYDETTY JA TAAS KADOTETTU.
Poppea ei ollut voinut unohtaa tuota uljasta taistelijaa, joka niin uskomattoman voitokkaasti oli otellut härän kanssa arenalla. Alituisesti näki hän miekkailijan kuvan silmiensä edessä. Hän oli kiivennyt kaikki asteet, jotka hänen kunnianhimonsa oli hänen eteensä asettanut. Hän oli keisarinna; vieläpä enemmänkin: hän vallitsi caesaria ja Roomaa. Hänen viittaustaan totteli maailma. Saavuttuaan näin pitkälle hänen rauhaton sielunsa etsi uusia päämääriä. Hänen aistillisuutensa, tähän asti alistettuna kunnianhimon palvelukseen, etsi uusilla aloilla tyydytystä, ja kun Nero ei enään voinut häntä hyödyttää, kävi tämä hänelle ikävystyttäväksi, alkoipa hän vähitellen vihata keisarillista puolisoaan. Ja äkkiä nousi hänessä ajatus: Mitä — jos Neroa ei olisi olemassa? Tosin Nero oli caesar — mutta Poppea oli keisarinna. Neron läsnäolo asetti hänen elämälleen epämieluisia rajoituksia, jotka ajanoloon tuntuivat sietämättömiltä sellaisesta ihmisestä kuin hän.
Mitä — jos hän liittoutuisi jonkun miehen kanssa, yhtä rohkean, yhtä kunnianhimoisen kuin hän itsekin, tämän vaarallisen suunnitelman toteuttamiseksi? Sopivan miehen hän luuli tavanneensa rohkeassa härkätaistelijassa, jonka pelottomuus oli osottautunut yli kaiken epäilyksen. Eikö tuolla miehellä ollut povessaan jotakin vihaa roomalaista yhteiskuntaa vastaan, kun hän rohkeni astua kristityn puolesta arenalle, missä joukkojen ratoksi taistelevat kuolemaan vihityt orjat? Eikö hän voisi sopivalla tavalla tuota vihaa käyttää hyväkseen?
Jospa onnistuisi saada tuo mies pauloihinsa, jospa hänen onnistuisi tuon miehen kanssa kulkea ruumiin yli, joka yksin nyt seisoi hänen tiellään? — Poppea ei ollut niitä, jotka antavat suunnitelmien vanhettua. Eräänä aamuna kun Nero oli Neapelissa, kutsutti hän luokseen Anicetuksen.
Tämä tuli ja kyseli kunnioittavin sävy kasvoillaan keisarinnan asiaa.
Poppea puhui kaikenlaisista valtioasioista ja keisarillisesta taloudesta, kunnes hän vähitellen näitä sivuteitä tuli viimeisiin sirkusnäytännöihin.
"Se oli mieltäkiinnittävin taistelu, mitä koskaan olen katsellut", huomautti hän ohimennen.
"Olet oikeassa, keisarinna", vastasi amiraali, "harvoin olen nähnyt sellaista rohkeutta ja kylmäverisyyttä, kuin mitä tuo upseeri osoitti suojellessaan kristittyä orjatarta puhvelilta."
Poppea kävi tarkkaavammaksi.
"Upseeri, sanoit. Oliko tuo mies upseeri?"
"Oli, valtiatar. Haavoittuneena oli hän pakoitettu ilmaisemaan itsensä. Härän sarvi oli raapaissut hänen vasempaan kylkeensä haavan, joka muutoin, mikäli tiedän, nyt on paranemassa. Hänen nimensä on Antonius; arvoltaan on hän kaartin upseeri."
Poppean silmät leimahtivat. Siis pretoriani! Mikä onnellinen sattuma!
Eivätkö sattumatkin tulleet hänelle avuksi?
"Huomasitteko, keisarinna", jatkoi Anicetus keskustelua, "kuinka ihmeellisen kaunis oli tuo orjatar, jonka rakastettunsa rohkeus pelasti?"
Poppea katsoi puhujaa läpitunkevasta
"Mitä tuo upseeriko olisi hänen rakastettunsa?"
"Sen saattoi helposti huomata."
Poppea hämmästyi silminnähtävästi. Siis nainen jo hänen aikeittensa tiellä. Joutavia! Vaan orjatar…
"Mahdollisesti erehdyt, Anicetus."
"Tuskinpa. Tyttö on nykyään häntä hoitamassa."
"Ah — eikä ollut ketään muuta, joka hänen haavaansa olisi kyennyt hoitamaan?"
"Kenellepä olisi se toimi enemmän kuulunut, kuin hänelle, jonka tähden mies oli pannut henkensä alttiiksi?"
"Ja mistä sinä tämän tiedät, Anicetus?"
"Olen käynyt hänen luonaan."
"Oletko hänen ystävänsä?"
"En mitään vähemmän kuin sitä."
"Hänen vihollisensa?"
"Niin."
"Miksi?"
"Hän kuuluu Oktavian puolueeseen."
Poppea rypisti kulmiaan. Mutta hetkeksi vaan. Sitten näki hän tässä esteessä sattuman, joka kentiesi paremminkin voisi olla hänelle hyödyksi.
Hän kuului siis tyytymättömiin. Eikö hän voisi taitavasti käyttää hyväkseen hänen vihaansa caesaria kohtaan? Mutta nainen oli syrjäytettävä — hän katui tällä hetkellä tahtoneensa hänen armahtamistaan.
"Ei ole olemassa enään Oktaviaa", sanoi hän, "ei siis puoluettakaan."
"Sinä erehdyt", väitti Anicetus, "vielä on elossa Silanus, toistaiseksi ei häntä kaikista ponnistuksista huolimatta ole saatu kiinni."
"Hän on vaaraton maankulkija, jolla ei ole rahaa eikä virkaa."
"Rooman valtakunnassa on paljon tyytymättömiä; Gallian sanotaan kiehuvan arveluttavasti."
"Onko hän Galliassa?"
"On."
"Antonius on hänen ystävänsä, mitä?"
"Hän on aina se ollut."
"Ja sen vuoksi sinä vihaat häntä?"
"En siksikään. Tuo orjatar…"
Hän katkaisi lauseensa.
Poppea nauroi.
"Orjatar on sinua loukannut kaiketi?"
"Niin. Oktaviaa vastaan nostetussa oikeusjutussa hän oli tämän innokkain puolustaja."
"Antonius suojelee häntä?"
"Niin on."
Anicetus ei ymmärtänyt Poppean kaukaisuuteen suunnattua voitonriemuista katsetta. Keisarinnan silmät tuijottivat akkunasta yli ikuisen Rooman ja hänen ajatuksensa näyttivät kiiruhtavan tapahtumain edellä, joiden mahdollisuutta turmeltunut Anicetuskaan ei voinut aavistaa.
"Minä autan sinua tuon naisen rankaisemisessa", sanoi hän, "sillä minä pidän arvossa uskollisuuttasi ja vihaan kristityitä, jotka aina suunnittelevat vaan jumaliemme perikatoa."
Anicetus taivutti kiittäen päätään.
"Sinä olet oikeassa valtiatar", huomautti hän, "heidät täytyy hävittää sukupuuttoon. Mutta he eivät ole tuhottavissa. Yksin kuollessaankin näyttävät he voittavan uusia kannattajia."
"Minä annan vangita tuon orjattaren", arveli Poppea hetken mietittyään, "sinun on sitten helppo nostaa kanne häntä vastaan ja —"
Siihen loppui keskustelu ja Anicetus vetäytyi takaisin, ihmetellen, mistä keisarinnan mieltymys tuohon upseeriin johtui. Sillä syyt tähän avunlupaukseen hän aavisti, vaikkakaan ei voinut päästä selville niiden hienoimmista johtolangoista. Joka tapauksessa päätti hän olla varuillaan. Mahdollisesti voi hän keksiä jonkun salaisen teon keisarinnan puolelta, jota hän voisi käyttää hyväkseen.
Tällävälin tiedusteli keisarinna pretoriaani Antoniuksen olinpaikkaa ja sai kuulla hänen asuvan neljännessä kaupunginosassa.
* * * * *
Antonius oli herännyt hourailevasta unestaan ja näki edessään tytön, jonka kuva oli seurannut häntä viimeiset vaiherikkaat vuodet.
Hänen avatessa silmänsä oli Julia polvillaan vuoteen vieressä, ristiinnaulitun kuva käsissään ja silmät intohimoisen rukoilevasti ylöspäin suunnattuina. Hän oli niin vaipunut rukoukseensa, ettei lainkaan huomannut Antoniuksen heräämistä.
Viimein käänsi hän katseensa sairaaseen ja nähdessään hänet valveilla, antoi puisen ristiinnaulitunkuvan kiireesti solahtaa vaippansa liepeen alle ja laskien kätensä sairaan kädelle virkkoi mitä kiitollisimmin äänensävyin:
"Miten voin sinua kiittää Antonius, suuresta työstäsi, jolla pelastit hirveästä lopusta kuolemaan vihityn naisparan?"
Antonius kohoutui vuoteellaan ja tarttuen tytön käteen, vastasi:
"Älä puhu kiitollisuudestasi, Julia, silloin kun olen vaan täyttänyt velvollisuuden, joka minulle olisi aikoja ennen kuulunut."
"En käsitä sanojasi", vastasi Julia.
"Oma sokeuteni vaan, jatkoi Antonius, esti minut astumasta sinun rinnallesi, sinun puolustajaksesi. Se oli enemmänkin kuin sokeutta, se oli pelkuruutta."
"Kuinka niin?"
"Mikä esti minua astumasta arenalle siinä joukossa kuin sinäkin?"
"Uskosi, joka ei ole sama kuin minun uskoni, ritari."
Mutta samalla kuin Julia sanoi tämän, oli hän huomaavinaan muutoksen tapahtuneen miehessä, jossa hän aina oli nähnyt jalosydämisen, mutta samalla raa'an ja armottoman soturin. Kummallinen hohde valaisi ritarin jaloja kasvonpiirteitä, ja Julia tuskin uskoi korviaan kuunnellessaan hänen sanojaan:
"Sinä erehdyt Julia. Minun uskoni on sama kuin sinunkin. Kuka on se ihminen, joka, nähtyään aikamme kurjuuden ja mädännäisyyden, voisi kylmänä, välinpitämättömänä katsella kristittyjen Rooman kansalle tarjoamaa näytelmää? Ei, Julia — mikään ei voinut minua enään pidättää vanhoissa jumalissamme. Minä näin selvästi, että meidän uskontomme ei voinut olla oikea. Mitä oli tullut jumalistamme? Jupiter, kaikkivaltias, oli kaiken nimellisten, inhimillisten intohimojen nöyrä palvelija. Jokainen roisto huutaa häntä avukseen ja uskoo varmasti saavansa hänen tukensa konnantöilleen uhrin kautta. Mikä oli Venus, hedelmällisyyden, kaikki ylläpitävän rakkauden jumalatar? Alhainen olento, jonka temppelissä harjoitetut siivottomat irstailut eivät olleet kylliksi siivottomia häntä tyydyttämään. — Mars, uljas, sotainen valloittaja? Naisellinen itämaalainen, joka itseään hoiti voiteilla ja hajuvesillä ja voimaansa koetteli Rooman kansan hyveen alentamisessa. — Entäs keisarius? Mitä olivat caesarit, jotka olivat saaneet kruununsa jumalilta, joiden suonissa virtasi olympolaisten verta? Onko maailma koskaan nähnyt inhoittavampaa eläintä, kuin Nero? Eivätkö luonnon puhtautta häpäise ne naiset, jotka kiistelevät Rooman valtaistuimesta ja purppurasta? — Ja mitä oli tullut Roomasta? Sen kansasta, jonka voimaa maailma totteli?
"Me olemme kuolemaan vihittyjä; se mitä gladiaattorit huutavat caesarille käydessään maineettomaan taisteluunsa, se sopii niin mainiosti koko Rooman kansaan, koko pakanalliseen maailmaan. Paheissaan luisuu se perikatoaan kohti, mutta vielä kuollessaan suitsuttaa valtaistuimelle ja huutaa: 'Ave caesar, morituri te salutant'." Hän pysähtyi vetääkseen henkeään. Hänen katseensa kiintyi ikkunaan, jonka ahtaitten kehyksien välistä näkyi kappale ikuista Roomaa. Kadulta kuului roomalaisten sotilaitten laulua; ne palasivat Galliasta palveluksestaan vapautettuina, veteraaneina, kuten heitä nimitettiin. Julia tarkkasi jokaista piirrettä Antoniuksen kasvoilla. Niiden ilme oli synkkä, puolittain vihainen, puolittain surumielinen ja Julialle selvisi nyt vasta, kuinka vaikea mahtoi olla ero menneisyydestä niille, joiden tunne-elämä, voima oli siihen juurtunut. Mutta äkkiä kirkasti joku uusi ajatus sairaan kasvoja.
"Kaiken tuon olen tunnustanut itselleni; olen monen muun kera ollut pakoitettu tunnustamaan, vaikkakin sydän on tehnyt kauan vastarintaa. Silloin tulitte te kristityt ja tarjositte uutta uskontoa, joka minusta tuntui niin tosioloihin sopimattomalta, että minä sille nauroin. Minä ajattelin: koko maailma on kapinassa, hyvä on kaikkialla tappiolla, sitä poljetaan; kaikkialla riehuu voitostaan ylpeänä väkivalta, pahuus; — kaikkien silmät tähyävät, odottavat käsivartta, voimaa, joka vastustamattomalla mahdilla, vihalla ja väkivallalla, leppymättömällä ankaruudella johtaa maailman taas vanhalle uralleen, kukistaa pahuuden valtaistuimet ja auttaa hyveen jälleen voittoon — ja te opetatte kärsivällisyyttä? Te opetatte alistuvaisuutta? Opetatte maksamaan pahan hyvällä? Väkivallan nöyryydellä? Te opetatte rakastamaan niitä, jotka meille pahaa tekevät?
"Aikovatko he, ajattelin minä, kukistaa pahuuden valtakunnan rakkaudella?
"Minä nauroin. Ei; minä tunsin vihaavani sellaisia, jotka tarjoavat ihmisille lohdutusta, joka tuo vaan epätoivoa.
"Silloin näin minä kristityiden kuolevan.
"Useasti olen katsonut kalmaa silmästä silmään. Olen nähnyt paljon kuolevia ihmisiä, urhoollisia ja pelkureita, viattomia ja rikoksellisia — mutta kenenkään en ole nähnyt kuolevan kuten kristityt, miehet, naiset ja lapset. Koskaan en ole nähnyt ihmisten sellaisella maltilla, hymy huulilla odottavan hirvittävää loppuaan. Ja kun minä näin puhvelin laukkaavan verestä punottavalla arenalla, silloin valtasi minut voima, jota en enään voinut vastustaa, silloin tunnustin minä oppinne oikeuden, silloin seestyi minulle tulevaisuus. Minä näin kristinuskon voittamattomuuden, minä ymmärsin kärsimyksen voiman. Minä tunsin rakkauden olevan mahtavamman vihaa, sillä viha vaan hävittää, tuhoaa, mutta rakkaus viittaa toivoon.
"Silloin, kun näin kaikki kuolleina, eläimellisen väkivallan raatelemana, repimänä, silloin syöksyi veri sydämeeni ja minusta tuntui kuin olisi minun pitänyt huutaa tuolle barbaarijoukolle: 'Ottakaa minutkin, uhratkaa minutkin raakuuden alttarilla, sillä katsokaa, minäkin olen kristitty!'
"Silloin näin sinut. Silmäni kohtasivat enkelimäisen olentosi ja oli kuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Jos tunnustat, et voi häntä pelastaa.' Niinpä tahdon ainakin hänen kanssaan kuolla, ajattelin minä ja tuolla hetkellä lähetti Antonius, pakana, palavimman rukouksensa kristittyjen Jumalalle. Minä pyysin häneltä rohkeutta, voimaa ja anteeksiantoa ja sitten heittäydyin arenalle, saaden sinut Jumalan avulla pelastetuksi, Jumalan, joka tuolla hetkellä oli minut ottanut armollisesti omakseen."
Julia, liikutuksen valtaamana, jonka tämä tunnustus oli aiheuttanut, ei kyennyt heti vastaamaan.
"Suuri on Jumalan voima", kuiskasi hän vihdoin. "Minä tunsin, että hän sinut kerran kutsuisi."
Antonius kumartui, polvistuvan neidon yli ja lisäsi yhä vienosti:
"Hän on voittanut rakkaudella."
He katsoivat toisiaan silmiin; vuosikausia hillitty kuluttava, hehkuva lempi löysi vihdoin tiensä sydämestä sydämeen ja huulet yhtyivät pitkään, huumaavaan suuteloon.
"Keisarin nimessä!"
Eräs upseeri useiden soturien seuraamana astui huoneeseen, tehden sotilaallisesti kunniaa esimiehelleen, eversti Antoniukselle.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kiljasi tämä.
"Keisarin nimessä", toisti upseeri, ikäänkuin anteeksi pyytäen, ja kääntyen Juliaan kysyi hän: "Oletko Julia kristitty?"
"Se olen."
"Minä vangitsen sinut."
Julia kääntyi avuttomana Antoniukseen päin. Suuttumuksen puna peitti tämän kasvot ja raivosta vapisevin äänin kysyi eversti upseerilta:
"Mistä syytetään Juliaa?"
Upseeri kohautti olkapäitään. Hän näytti vangitsemismääräystä, jonka alla riippui Poppean sinetti. "Ah!" nauroi Antonius katkerasti. "Hänen kätensä siis on pelissä. Silloin ei todellakaan tarvita syitä."
"Hän on orjatar, eversti", huomautti upseeri, joka ei voinut käsittää, mikä sai Antoniuksen asemassa olevan miehen ryhtymään kristityn orjattaren puolustajaksi.
"Hän on prinsessa, päämies!" jyrisi Antonius.
"Anteeksi", vastasi upseeri, "siitä hetkestä asti kuin hän on kristitty, on hän orjatar. Minua surettaa, mutta olen pakoitettu heti panemaan täytäntöön keisarinnan määräyksen."
"Minä vastustan sitä määräystä", huusi Antonius ja huolimatta tuskin parantuneesta haavastaan hyppäsi hän vuoteestaan, temmaten miekan naulasta.
Upseeri seisoi epäröiden, tietämättä mitä tehdä kiusallisessa asemassaan, jota varten hän ei ollut valmistautunut. Silloin astui väliin Julia ja tarttuen Antoniuksen käteen hän kuiskasi:
"Niinkö pian sinä unohdat sen opin, jolle elämäsi olet pyhittänyt. Jos hän meitä koettelee, onko meillä oikeus asettua vastustamaan? Anna minun seurata sotilaita, jotka hekin täyttävät korkeimman käskyjä. Jumalan tiet ovat ihmeelliset; tämäkin on vievä tarkoitettuun päämäärään."
Mutta Antonius ei alistunut niin heti tällaiseen katsontatapaan. Liian paljon piili hänessä barbarimaista, hävittävää voimaa, voidakseen täydelleen hillitä itseään. Hän antoi kyllä nostetun miekan empien laskeutua, mutta ei osottanut minkäänlaista halua suostua Julian ehdotukseen. Silloin astui huoneeseen musta orja, joka kumartaen syvään Antoniuksen edessä, juhlallisesti ilmoitti:
"Keisarinna käskee ilmoittamaan ritari Antoniukselle, että hän kohta on saapuva hänen vieraakseen."
Antonius tuijotti älyttömänä orjaan, ja niin hämmästynyt oli hän tämän uutisen johdosta, ettei huomannut, kuinka upseeri, joka käytti tilaisuutta hyväkseen, vei Julian mukanaan.
Kunniavartija astui taloon, miehitti rappukäytävän, muodostaen kujan, jota myöden kulki nainen, ihanampi kuin Venuksen kuvapatsaat; hänen aaltoilevilla välkkyvillä kiharoillaan upeili kruunu ja purppuravaippa viilsi maata hänen takanaan.
Niin seisoi hän pian Antoniuksen edessä, kiinnitti lumoavan katseensa hämmästyneenä miehen kalpeisiin kasvoihin ja teki kysyvän eleen nähdessään paljaan miekan ritarin kädessä.
"Sinä olet aina taisteluvalmis, minä näen", huomautti hän sointuvalla äänellään, viitaten Antoniusta käymään vuoteeseensa, samalla kuin hän itse istuutui lepotuoliin.
Nyt vasta tointui Antonius.
"Minulta on juuri väkivaltaisesti viety morsian, keisarinna", sanoi hän kumartaen. "Samalla kuin olen hämmästynyt odottamattomasta kunniasta nähdä sinut luonani, olen myöskin iloinen, voidessani pyytää sinua korjaamaan tapahtuneen erehdyksen."
Keisarinna kohotti kulmakarvojaan.
"Antonius puhukoon, hän ei ole turhaan pyytävä."
Hän tarkasteli näennäisesti välinpitämättömänä edessään seisovaa ritaria, hänen voimakasta vartaloaan, jaloa otsaansa ja tulisia silmiään.
Tämä mies näytti hänestä sopivalta kulkemaan hänen suunnitelmiensa tietä, murhan kautta valtaistuimelle.
"Kuten sanottu on morsiameni äsken vangittuna viety täältä."
"Sinä olet siis kihloissa, Antonius?"
"Niin olen, valtiatar."
"Minä en luullut, että sankarit sellaiset kuin sinä, niin kiireesti rientäisivät antautumaan orjiksi."
"En pidä itseäni orjana."
"Se riippuu valinnastasi, ritari. Annapas kuulua."
"Morsiameni on Julia, kristitty."
"En tunne."
"Tyttö, jonka armahdit sirkuksessa."
"Ah, minä muistan."
"Hän oli aikoinaan keisarinna Oktavian hovineito."
Nämä sanat sattuivat Poppeaan kuin miekan iskut. Hänen silmänsä säkenöivät, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi tyynesti:
"Tämän Julian minä tunnen. Hän on epäluulonalainen osanotosta vehkeilyyn keisarin jumalallista henkeä vastaan."
"Se joka hänet on asettanut epäluulonalaiseksi, on konna."
Keisarinna nousi.
"Minä olen sen tehnyt. Minä olen myös hänen syyllisyydestään varma."
Antonius vaikeni.
"Puhelkaamme asiasta ritari, jonka vuoksi minä olen tänne tullut", jatkoi Poppea.
Antonius taivutti päätään.
Poppea katsoi ritaria hymyillen kasvoihin ja näytti olevan tyytyväinen, kun Antonius kävi hämilleen. "Sinä olet sankari", sanoi hän painostaen jokaista sanaa.
"En tiedä", vastasi Antonius punastuen, "milloin minulla on ollut onni osoittaa sellaisia ominaisuuksia keisarinnalle, jotka aiheuttaisivat tämän kunnioittavan arvostelun?"
"Sinä olet vaatimaton, kuten kaikki todella suuret miehet. Taistelusi sirkuksessa oli sankarillinen."
"Mistä tiedät, että juuri minä sirkuksessa taistelin?"
"Keisarinna tietää kaikki, — kaikki, Antonius."
Hänen katseensa vaipui Antoniuksen katseeseen.
"Sinä ymmärrät, että minä pidän sellaisista miehistä kuin sinä olet.
Enemmänkin. Minä rakastan semmoisia miehiä."
Antonius taivutti päätään ja katsoi lattiaan. Poppea, joka ei voinut lukea sanojensa vaikutusta hänen kasvoistaan, jatkoi:
"Rakkaus, Antonius, jonka sinä olet minussa herättänyt, tuo minut tänne."
Ritari pudisti päätään, mutta Poppea, antamatta keskeyttää, jatkoi puhettaan:
"Sinä olet muinaisroomalaista sukua, joka johtaa alkunsa Scaevolasta. Olet yhtä rohkea kuin rehellinen. Kuule minua! Rooma on ilolla alistuva, jos tuo käsi sille hankkii sen vanhan voiman. Sinä olet mies, jonka askelista on keisaripalatsi vapiseva. Purppura sopii sinulle paremmin kuin ritarin toga; ja purppuran alla olet sinä kantava panssaria. Sinä olet uljas ja kaunis kuin Jumala; suurin caesareista. Sinä olet naisen arvoinen, joka on ojentava sinulle käsivartensa, ettet kompastu ruumiiseen, jonka yli käy tiesi valta-istuimelle."
Hän oli lausunut nämä sanat verkkaan, juhlallisesti, kuten lausutaan edeltäkäsin tarkoin valmistettua puhetta.
Kun Antonius edelleen pysyi ääneti, sanoi hän:
"Mitä miettii Antonius? Mitä aikoo hän tehdä?"
Antonius ojentautui sotilaalliseen asentoon ja tyynesti keisarinnaa silmiin katsoen, hän vastasi:
"Velvollisuuteni aion tehdä, keisarinna. Olen kaartin upseerina varoittava caesaria häntä uhkaavasta vaarasta ja sitten eroava toimesta, joka minulle kristittynä ei sovi."
Poppea hätkähti kuin käärme, jonka päälle on astuttu. Hetken tuijotti hän kuin poissa suunniltaan mieheen. Ensimäisen kerran elämässään oli hän laskenut väärin. Sitten suoristi hän vartaloaan ja luoden Antoniukseen katseen, jossa kuvastui rajaton raivo ja ilkeä iva, hän virkkoi:
"Olen tekevä voitavani tämän aikeen ehkäisemiseksi."
Antonius kumarsi; Poppea poistui huoneesta kietoen lujemmin purppuraviittaa ympärilleen, aivan kuin häntä olisi viluttanut.
Antonius näki hänen alhaalla nousevan kantotuoliin. Joukko pretorianeja ympäröi kantotuolin: toinen osa piti Antoniuksen palatsin miehitettynä. Eräs eversti astui huoneeseen:
"Toveri — keisarin nimessä."
Tyynesti jätti Antonius miekkansa upseerille, joka arvoltaan oli hänen vertaisensa, ja seurasi sotilaita vankilaan.
Poppea ei palannut keisarilliseen palatsiin. Kerran ryhdyttyään tavottelemaan uutta päämääräänsä, ei hän lannistunut yhdestä pettymyksestä. Kantajat kulettivat hänet Tirin takaiseen kaupunginosaan, siihen taloon, jossa asui kuuluisa myrkynsekoittaja Locuste.
Samalla hetkellä ratsasti keisarillinen pikalähetti Roomasta Neapeliin mukanaan seuraavansisältöinen kirje:
"Amiraali Anicetus jumalalliselle Nerolle.
Keisarinna vietti hetken salaisessa keskustelussa Antoniuksen, kaartineverstin kanssa. Ritarin palatsista meni hän Locusten luo. Tehköön Nero tästä ilmoituksesta johtopäätöksen, jota minä en tohdi papyrukselle uskoa.
Anicetus."