XXIV LUKU.
LOCUSTE.
Samaan aikaan kun Nero sai amiraali Anicetuksen kirjeen, tuotiin hänelle sanoma Gallian legaatilta. Siinä ilmoitettiin kelttien nousevan kapinaan. Legaatti kiinnitti tiedonannossaan caesarin huomiota samalla erääseen vaikuttavaan mieheen, entiseen senaattori, sittemmin eversti Silanukseen, joka, vaikka virasta eroitettuna, pohjoisen Espanjan käskynhaltijan suojeluksen alaisena oli ottanut huostaansa sikäläisten joukkojen päällikkyyden ja nyt samosi Roomaa kohti.
Nämä kaksi viestiä saivat keisarin mahdollisimman huonolle tuulelle, vaikkakaan hän ei kumpaankaan pannut kovin suurta huomiota. Hän oli liian varma Poppean uskollisuudesta, uskoakseen salajuonien olevan mahdollisia hänen puoleltaan; hän rakasti liian paljon tuota naista, tahtoakseen uskoa semmoista hänestä. Kelttien kapina ei myöskään häntä huolestuttanut. Kuitenkin päätti hän matkustaa Roomaan ottaakseen varmuuden asiain tilasta. Matkalla mietiskeli hän amiraalinsa kummallista viestiä. Ollen epäluuloinen ja valmis otaksumaan lähimmistä uskotuistaankin pahinta, hän alkoi vainuta petosta Anicetuksen puolelta ja päätti päästä hänen kavalluksensa perille tavalla tahi toisella. Seurueensa hän palautti takaisin Neapeliin ja lähetti Roomaan edeltään sanan aikovansa viipyä vielä lyhyemmän ajan Caprisaarella, mutta jatkoi itse muulinajajaksi pukeutuneena matkaansa pääkaupunkiin. Mukaansa otti hän ainoastaan Tigellinuksen, johon hän sillä hetkellä rajattomasti luotti.
Oli ilta kun caesar tuntemattomana saapui Roomaan. Hän suuntasi kulkunsa suoraan Locusten asunnolle, hänelle ennestään hyvin tuttuun paikkaan. Yö oli jo käsissä, kun valepukuiset miehet kolkuttivat ovelle, jonka takana asui kaikkien aikojen inhoittavimman maineen saavuttanut myrkynsekoittaja. Seurana hänellä oli käärmeitä, villikissoja ja muita samantapaisia miellyttäviä olijoita.
"Kuka siellä?" kuului tyly ääni sisältä.
"Avaa!" vastasi Tigellinus.
"Kuka se on?" kuului epävarmemmin.
"Keisarinnan palvelija", virkkoi Nero, seuraten hetkellistä mielijohdetta.
Kohta avautui ovi ja himmeän öljylampun valossa tarkasteli eukko vieraita, tuntematta heitä kuitenkaan oivallisissa valepuvuissaan.
"Tulkaa", sanoi hän lyhyesti, astuen edellä synkän pihan poikki seuraavalle ovelle. Tuskin oli eukko sen avannut, kun sisältä tulvehti huikaiseva, fosforimainen valo tulijoita vastaan. Aavemaisia olentoja suikahteli huoneessa, jonka asujamisto ei ollut kaikista rauhoittavinta laatua. Paksu, muodoton käärme kiemurteli ruumistaan lattialla. Huoneen yhdessä nurkassa oli sen pää pystyssä, haarainen kieli suusta ulkona ja silmät palaen kuin tulipunaiset rubiinit. Yökköjä rapisteli vieraitten pään päällitse ja jaloissa kyyristeleiksi sähiseviä villikissoja. Seinillä riippui harvinaisen muotoisia pulloja, joissa oli eri värisiä nesteitä. Hiljaa räiskähtelevällä tulella oli pieni kattila, jossa porisi epämiellyttävää tuoksua levittävä puuromainen seos. Takalla, kuparisessa vadissa oli erilaisia, osaksi tuoreita, osaksi kuivattuja yrttejä.
Tigellinus, joka ensimäistä kertaa astui jalkansa tämän kummallisen, keisarinnaa lähinnä Rooman rikkaimman naisen asuntoon, tarkasteli huonosti peitetyllä kauhulla ympäristöään. Myrkyn sekoittaja viskasi sillävälin uusia yrttejä kattilaan mumisten samalla loitsujaan.
"Keisarinna lähetti teidät?" kysyi hän päätään kääntämättä.
"Niin. Hän ei voi itse tulla hakemaan juomaa", vastasi caesar, jatkaen näyttelemistään. "Sinun on annettava se meille."
"Onko teillä maksu?" kuului vastaus.
"Tässä." Keisari tyhjensi kukkaronsa ja ojensi kullan eukolle.
"Toinen puoli?" kysyi myrkynsekoittaja.
Yhä vaikeampi oli Neron hillitä ääntään.
"Toisen puolen saat sitten, kun myrkky on meillä."
"Hyvä on", vastasi Locuste, täyttäen pienen kristallisen pullon nesteellä, jota syntyi tulella porisevan seoksen kuohusta.
"Vaikuttaako se?" kysyi Nero.
Locuste nauroi.
"Kahdenkymmenen neljän tunnin sisällä."
Sitten virkkoi hän silmäillen epäluuloisesti vieraitaan:
"Te olette Poppean uskotuita?"
"Olemme hänen liittolaisiaan."
"Hm. Sanokaa keisarinnalle, että sekoittaa tämän hänen yöjuomaansa. Jos hän liian aikaisin saa kuumetta, on hänelle annettava maitoa. Vaikutus hidastuu siten."
Hän ei huomannut pulloineen askaroidessa muutosta, joka oli tapahtunut toisessa miehessä. Tämä näytti perin lannistuneelta, polvet vapisivat ja hartiat nytkähtelivät kuin itkiessä.
"Keisari on vahva", huomautti Tigellinus saattaakseen todistuksen täydelliseksi.
"Tämä aine lannistaa häränkin, ja sitäpaitsi on Nerosta tullut mässääjä. Hän ei näe enään aamua, joka seuraa yötä, milloin hän on nauttinut annoksen."
Ulko-ovelta kuului kaksi koputusta, ensimäinen kovempi, toinen hiljaisempi.
"Se on Poppean merkki", arveli Locuste päätään pudistaen.
"Hän on varmaan lähettänyt vielä yhden uskottunsa, kun olet vitkastellut näin kauvan myrkyn valmistamisessa", sanoi Tigellinus nopeasti.
Locuste jätti öljylamppuineen huoneen. Ulkoa kuului kuiskailuja.
"Mitä palvelijoita?" vastasi juuri Poppean ääni. "En ole mitään palvelijoita lähettänyt."
"Ketäs sitten ovat ne liittolaiset, joiden piti hakea myrkky minulta?" kysyi Locuste.
Naiset olivat juuri ilmestyneet oven puitteisiin, kun Nero raivoisasti karjaisten repäsi naamarin kasvoiltaan ja avasi lyhyen togansa, jonka alta kiilsi Caesarin hyvintunnettu kultainen panssari.
"Nero!" kirkasi Poppea, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntyä pakoon, sai hän Caesarilta potkun niin valtavan, että hän vääntelehtien kaatui lattialle ja heitti muutaman sekunnin kuluttua henkensä.
Tigellinus oli tarttunut Locusten käsivarteen ja jätti hänet nyt
Caesarille.
Tämä katseli kirkuvaa naista kasvoihin. Hetkisen hän harkitsi.
"Anna olla", sanoi hän sitten. "Hän harjoittaa vaan ammattiaan, — ja minä tarvitsen häntä vielä."
Ähkyen pakeni Locuste huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, heittäen aika-ajoin arkoja silmäyksiä Caesariin. Tämä seisoi vaimonsa ruumiin vieressä ajatuksiinsa vaipuneena.
"Kuka on murhannut Poppean?" kysyi hän äkkiä.
Tottuneena tällaisiin kysymyksiin, vastasi Tigellinus heti:
"Kristityt, caesar."
Keisarin elottomat silmät saivat omituisen, vilkkaamman loisteen.
"Olet oikeassa, Tigellinus: kristityt."
"Kostaakseen viimeisen vainon", lisäsi Tigellinus.
"Ihan niin, niin se on", myönsi Nero. "Mutta kuka heistä?"
Kadulta kuului yksitoikkoista laulua, jota kristityt tavallisesti hymisivät viedessään ruumista hautaan. Salaman nopeudella pujahti Tigellinus ulos, heittäytyi ohikulkevaan joukkoon, tarttui käsivarteen erästä, joka sattui olemaan nuori tyttö. Ennenkuin kristityt olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, oli Tigellinus raastanut tytön pihalle.
"Caesarin nimessä", jyrisi hän perään yrittäville kristityille, jotka empien pysähtyivät. Poliisikohortti läheni empien paikkaa. Miehet hajaantuivat nopeasti, tietäen olevansa kykenemättömiä ilman aseita pelastamaan onnetonta, joka päästi yhä surkeampia avunhuutoja.
Tigellinus vei saaliinsa sisälle. Hämmästyneenä astahti Nero taaksepäin nähdessään tytön. Vavisten seisoi hän Caesarin edessä, satumaisen ihanana, kykenemättä tajuamaan näytelmää, johonka hänet oli vedetty mukaan.
Tyttö oli Lucrezia, Livian ja Narsissuksen tytär.
"Kristuksen nimessä", rukoili lapsi, "olkaa armollisia! Mitä olen minä tehnyt? Mitä aiotte minulle?"
Nero hymyili.
"Katso tuota ruumista", sanoi hän Poppeaa osoittaen ja silmäillen samalla kiinteästi tyttöä. Tämä huomasi vasta nyt ruumiin ja kirkasi kauhusta.
"Tuo kuollut on keisarinna Poppea", sanoi Nero. "Sinä olet hänet murhannut."
"Minä? Kristuksen kuoleman kautta — minä vannon olevani syytön tähän rikokseen."
"Et kuitenkaan, kristitty", vastasi Nero, "sinä vannot väärin." Sitten kääntyi hän Locusteen, joka enenevällä uteliaisuudella seurasi näytelmää.
"Tämän tytön", sanoi hän tiukasti, mutta niin hiljaa, että vaan Locuste sen kuuli, "täytyy tulla mielipuoleksi."
"Mutta…" yritti Locuste väittää; Nero kuitenkin painoi hänet takaisin istuimelleen.
"Joko sinä kuolet tunnissa mestauslavalla, taikka hankit puolessa minulle myrkyn."
Eukko nyökäytti innokkaasti päätään. "Jättäkää minut kahden kesken hänen kanssaan", virkkoi hän hiukan mietittyään.
"Hyvä", vastasi caesar, "sinä vastaat päälläsi tuloksesta. Mutta vaan mielipuoleksi, kuuletko?" lisäsi hän, "vaan mielipuoleksi, sillä —" hänen silmänsä tarkastelivat tytön jaloa vartaloa — "hän on liian kaunis kuollakseen niin pian."
Sitten jätti caesar Tigellinuksen kera tuon kauhistuttavan pesän, jossa nyt esitettiin näytelmä edellistä inhoittavampi. Locuste äänsi pari sihahtavaa sanaa ja heti permannolla alallaan maannut suunnaton käärme alkoi liikkua, kietoutuen vähitellen turvattoman tyttöraukan ympärille. Sillä välin valmisti Locuste juoman kaikellaisista yrteistä ja nesteistä. Tätä juomaa tipahutti hän muutamia pisaroita tiedottoman, käärmeen syleilyssä liikkumattomana seisovan Lucrezian huulille…
Hetkistä myöhemmin veivät sotilaat juhlallisessa saatossa Poppean ruumiin Caesarin palatsiin. Kantotuolin edessä ajettiin nuorta tyttöä, joka mielettömine katseineen ja hajalle revittyine hiuksineen tarjosi ohikulkijoille surkean kuvan. Tyttö huusi alituisesti nauraen: "Minä olen murhannut Poppean, keisarinnan, purppuraan pukeutuneen hyenan, kansamme, kristittyjen vihollisen."
Vielä samana yönä tunkeutuivat raivoisat kansajoukot kristittyjen asuntoihin, ja ketä pyövelin viha ei saavuttanut, sen vangitsivat keisarilliset sotilaat ja laahasivat kärsimään rangaistusta ilkityöstä, joka pantiin heidän syykseen.