XXV LUKU.
LÄNNEN KAPINA.
Merelle asti oli Markus seurannut roomalaisia sotilaita. Mutta hän tuli liian myöhään; moniaita tunteja ennen kuin hän saapui rannikolle, oli Prasuta kuljetettu Galliaan, sieltä Roomaan vietäväksi. Silloin leikkautti Markus partansa ja pukeutui jälleen roomalaiseen togaan. Kauppiaan puvussa purjehti hän Galliaan lujasti päättäen riistää vaimonsa ja lapsensa roomalaisilta, vaikkapa sen täytyisi tapahtua keskellä Roomaa. Silloin pidättivät häntä sisä-Gallian tapahtumat.
Gallialaisten kapina oli kehittynyt asteelle, joka sai ajattelemattomimmankin pelkäämään.
Gajus Serilius Vindex, Aqvitanian hallitsijoiden jälkeläinen, oli kasvatettu Roomassa ja osoittanut siellä suurella kyvyllään olevansa omiaan hoitamaan vastuunalaisia tehtäviä. Nero olikin hänet keisarillisena legaattina asettanut Gallia Lugdunensiksen esimieheksi. Mutta Vindex urhoollisena ja rohkeana germaanina, hautoi päässään aivan toisenlaisia tehtäviä, kuin Nero hänelle oli asettanut. Hän kuului suureen, mahtavaan kansaan, joka kerran Rooman porteilla oli huutanut rohkeasti: Vae victis! Gallialaisruhtinas oli katsonut nyt ajan tulleen, jolloin miekan oli ratkaistava Rooman valtakunnan kohtalosta. Mitä oli Roomalla, oikeammin Caesarilla, heitettävänä vaakaan hänen miekkansa vastapainoksi? Kultaako, kuten kerran ennenkin? Gallialaiset olisivat nauraneet sellaiselle vastustajalle. Sotilaitako? Sotilaat vihasivat caesariaan; ainakin ne legioonat, jotka useamman vuoden olivat majailleet Reinin ja Tonavan rannoilla. Ei, — Neron, vaikkapa hän vielä olikin maailman valtijas, Rooman caesari, legioonien imperatori, olivat sotilaat aikoja sitten hyljänneet heikkoutensa ja etenkin paheittensa vuoksi, jotka olivat kaikkien tiedossa. Tarvittiin ainoastaan muodollinen syy tyytymättömyyden ilmipuhkeamiseen.
Vuonna 68 kehotti Vindex maamiehiään, sitten naapurimaita, vieläpä roomalaisia legioonejakin kieltämään uskollisuutensa Nerolta ja vannomaan kuuliaisuutta Rooman senaatille, Rooman kansalle. Yhtenä miehenä nousi Gallia ja lyhyessä ajassa oli maa Pyreneiltä Pohjanmereen ilmikapinassa, valmiina asevoimin tekemään lopun tilasta, jossa oikeus oli vaan irvikuvaa ja yhteiskuntajärjestys mielivaltaa. Mutta tämä vallankumous olisi jäänyt hajanaiseksi ja tarkoituksettomaksi, elleivät siihen olisi liittyneet Rooman suuret legaatit. Silloin saivat kapinalliset mahtavan liittolaisen vanhasta Servius Sulpicius Galbasta, joka oli mitä läheisimmissä sukulaisuussuhteissa keisarilliseen huoneeseen. Tämän vaikuttavan sotapäällikön liittymisen kapinaan aiheutti toinen yhtä mahtava mies, Lusitanian käskynhaltija Salvius Otho, jonka kanssa Galba oli solminnut sydämellisen ystävyyden liiton. Tämä mies oli eräänä yönä vannonut kostoa Nerolle ja katsoi nyt ajan tulleen tehdä tiliä kruunatun vihollisensa kanssa.
Jo oli kapina levinnyt Afrikaan asti, kun Vindex kärsi perinpohjaisen tappion Vesontion luona. Kölnin legaatin, Verginius Rufuksen sotilaat olivat väärinymmärryksen kautta vastoin päällikkönsä tahtoa hyökänneet kelttiläisen armeijan kimppuun ja tuottaneet sille tuhon. Vindex lävisti rintansa, Galba, pitäen itseään petettynä, sulkeutui pääkaupunkiinsa Cluniaan; yritys näytti olevan hukassa, jumalat näyttivät vielä kerran ojentaneen suojelevan kätensä Caesarin turvaksi, tämän itsensä ollessa toimetonna.
Näihin aikoihin oli Silanus tullut Galliaan. Hän kävi puhuttelemassa Othoa ja kiirehti sitten Kölniin tuon Rufuksen luo, joka oli kukistanut Vindexin. Hänen onnistui saada Rufus liittymään Neron kukistamiseksi alettuun liikkeeseen. Niin oli Silanus, tuo leppymätön, väsymätön Neron vihollinen, joka vuodet läpeensä oli valmistellut näitä tilin hetkiä, kerännyt vallankumouksen johdon omiin käsiinsä. Hän oli ensimäinen, joka huusi Galban keisariksi; esimerkki, jota seurasi heti koko Gallia, Germania, Afrika, sanalla sanoen koko länsi-Rooma.
Roomasta Lusitaniaan saapuvat viestit osoittivat, että Nero ei suinkaan pitänyt asemaansa menetettynä; päinvastoin — hän arveli liikettä vaan tavalliseksi sotilaskapinaksi, joka helposti ase kädessä voitiin lannistaa.
* * * * *
Sinä päivänä, jolloin Silanus Othon pääkaupungissa varustautui lähtemään retkelle Roomaan, astui häntä vastaan mies, joka ilmoitti olevansa Markus, Pallaan poika.
"Rooman vihollinen", lisäsi Markus selitykseensä.
Silanus puristi ääneti hänen kättään ja vei hänet Othon luo. Nämä kolme miestä tunsivat hyvin toisensa noilta huolettomilta ajoilta, jolloin he olivat eläneet yhdessä Roomassa, kunnes Neron despotinen käsi oli turmellut heidän onnensa ja karkoittanut heidät eri ilmansuunnille.
Nero oli julistanut Galban menettäneeksi virkansa ja samaan aikaan saapuivat viestit, jotka asettivat Othon valtiopannaan. Niinpä ei näillä kolmella roomalaisella, jotka nyt tapasivat toisensa, ollut muuta tietä edessään, kuin väkivallan.
Sinä yönä laati tämä koston triumviraatti rohkean suunnitelman, jonka uhri oli oleva Nero. Kun aamu sarasti, ratsastivat Markus ja Silanus Roomaa kohti; edellistä kannusti nopeaan matkan tekoon tieto vaimon ja lapsen vaarasta, jälkimäisen silmissä väikkyi verinen pää, joka oli viskattu hänen jalkoihinsa yöllä Campanian maahuvilassa.