XXVI LUKU.
NERON SOIHDUT.
Anicetus ei ollut ehtinyt edes riemuita Antoniuksen vangitsemisesta, sillä tapahtumat, jotka Rooman ulkopuolella toistensa kilvalla seurasivat toisiaan, eivät jättäneet Rooman kohtaloihin kietoutuneille henkilöille aikaa ajatella lähimmäisiänsä. Toisin oli Tigellinuksen laita, jolle kaartin ylipäällikkönä heti oli ilmoitettu everstin pidättämisestä. Kun Poppea oli kuollut, eikä minkäänlaista syytä ollut everstin vangittuna pitämiseen, järjesti hän viipymättä hänen vapauttamisensa. Mutta erikoisesti tämän aiheutti eräs seikka. Kaartin komentaja oli jännityksellä seurannut lännen tapahtumia, eikä voinut olla huomaamatta, että Neron valtaistuin horjui arveluttavasti. Hänen mieleensäkään ei juolahtanut asettua ehdottomasti suojelemaan Caesaria, hän punnitsi vaan, miten voisi saada suurimman hyödyn asemasta. Hän oli joka hetki valmis luopumaan Nerosta, voittaakseen siten vastustajain armon ja suosion. Voidakseen tämän tuuman vaaratta toteuttaa, tarvitsi Tigellinus kaikkien Neroon tyytymättömien upseerien apua, sillä suurin osa pretorianeista oli Caesarille ehdottomasti uskollinen. Antonius oli yksi niistä, niin toivoi Tigellinus, jotka eivät empisi noitaa miekkaansa niinpian kuin oli kysymys vihatun hallitsijan kukistamisesta.
Nero itse ei aavistanut mitään. Hän oli pitänyt Poppealle hautajaiset, jommoisia Rooma ei ollut ennen nähnyt. Mutta tuskin oli kuollut keisarinna päässyt leposijaansa, kun Nero puuhasi jo toisia juhlia.
Eräänä iltana pystytettiin Neron kultaista taloa ympäröiviin puistoihin paaluja, niin että ne määrätyn matkan päässä toisistaan reunustivat teitä ja ympäröivät suuria kukka- ja nurmikenttiä. Toisin paikoin pystytettiin yhteen kohti kokonainen metsä, toisiin paikkoihin, missä maisemat olivat erikoisemman kauniit, asetettiin vaan yksi paalu.
Yön saapuessa kuletettiin suuri joukko kristittyjä sotilaiden ja pyövelien seuraamina kukoistaviin puistoihin, joitten ilma väreili leppeätä ruusujen ja kukkasten tuoksua. Heidät oli kaikki verhottu raskaisiin, kallisarvoisiin pukineisiin, ehkä senvuoksi, että he enemmän muistuttaisivat uhrieläimiä, jotka alttarille viedessä koristetaan nauhoilla ja leluilla.
Vastusta tekemättömät kristityt sidottiin paaluihin. Heitä oli lukematon joukko; täyskasvuisia miehiä, voimattomia ukkoja, pieniä, viattomia lapsia. Mutta enimmäkseen olivat nämät kahleilla paaluihin kytketyt uhrit nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitoja. Kun kaikki vihdoin oli valmista, kun ihmisruumiit teiden varsilla seisoivat riveissä kuin kuolinkynttilät, siellä täällä muodostaen taiteellisia ryhmiä palmujen, sypressien, ruusujen ja narsissuskukkien joukossa, ja kun ilmassa leijailivat aloen ja suitsusavujen tuoksut, silloin tulivat pyöveli, valoivat öljyä onnettomien vaatteisiin ja sytyttivät ne palamaan. Ajatuksen nopeudella leimahtivat vaatteet tuleen ja silmänräpäyksessä heitti tuhannen elävää soihtua purppuraista valoaan puutarhaan. Yön hiljaisuutta häiritsivät tuskan huudot ja kristittyjen surullinen kuolinvirsi.
Tätä näytelmää katselemaan oli kansakin laskettu puutarhaan ja joukot aaltoilivat nyt kuin meri soihtujen, savun ja höyryjen keskellä huutaen, ivaten ja ihmetellen caesarin nerokkuutta, joka julmuudessa voitti Tiberiuksenkin älyn.
Rajua liikettä syntyi äkkiä pretorianien järjestyksessä pitämässä kansajoukossa. Puiston ympäri oli rakennettu kilparata. Huuto: "keisari tulee!" keräsi joukot sen äärelle.
Kullatuissa sotavaunuissa, joita veti neljä lumivalkeata arabialaista oritta, ajoi Nero myrskyisten riemunosoitusten seuraamana areenaa pitkin. Öljypuunlehvä koristi hänen päätään, komea purppura verhosi hänen paisunutta ruumistaan. Ylpeänä ohjasi hän hevosiaan, vasemmassa kädessään piiska, jonka siima oli varustettu teräsokailla.
Hänen silmänsä tähysivät soihtuihin; jokaisen tuskanhuudon tunkeutuessa läpi ilman vetäytyi hänen suunsa hekumalliseen hymyyn. Lopulta hänellä ei ollut aikaa lainkaan sulkea kuihtuneita huuliaan.
Caesar pysähtyi odottamaan jotakin.
Kahden pretoriaanin välissä astui esiin nainen. Hänen jättiläisvartalonsa oli paljoa pitempi kuin saattajainsa. Kullan värinen tukka liehui valtoimenaan tuulessa. Kirkkaat, siniset silmät katselivat puolittain epätoivoisesti, puolittain uhmailevasti ihmismerta, pysähtyäkseen kauhun kivettäminä kammottaviin soihtuihin. Hän talutti kädestä poikaa, joka oli nähtävästi vasta muutaman vuoden vanha, mutta yhtä rohkearakenteinen kuin äitikin. Sotilaat sitoivat naisen tukastaan vaunujen takaosaan ja nostivat lapsen hänen syliinsä. Mutta kun hän tahallaan sen pudotti, sitoivat he sen hänen rinnoilleen, köyttäen hänen kätensä samalla selän taakse.
Nero katseli hymyillen toimitusta. Nyt nykäisi hän hevosia ohjaksista. Kansa riemuitsi. Verkkaan kiersivät vaunut rataa. Friisitär seurasi. Hevoset alkoivat kiihdyttää vauhtiaan, kunnes ne nelistivät parhaansa mukaan areenaa pitkin. Perässä juoksi Prasuta, Markuksen vaimo ähkyen, verinen vaahto huulillaan. Hänen kaulassaan riippui lapsi. Henkeään pidätellen katseli kansa naista, joka osottautui melkein kestävämmäksi kuin uljaat arabialaishevoset. Äkkiä alkoi nainen horjua ja kaatui. Kuolemassaankin hän kuitenkin varoi lastaan, heittäytyen ympäri ja jääden seljälleen laahaamaan maata, lapsen saamatta minkäänlaista vammaa. Tällävälin nelistivät hevoset piikkiruoskan kiihoittamina raivoisasti eteenpäin.
Kukaan ei tämän näytelmän aikana joutanut huolimaan puutarhan keskellä palavista soihduista. Vahditkin olivat lähentyneet areenaa, nauttimaan näytelmästä. Samalla hetkellä kuin Nero, oli Antoniuskin saapunut puutarhaan. Päästyään vankilasta, oli hän kuullut kammottavasta juhlasta, jolla Nero nyt huvitti roomalaisia, ja aavistaen Julian olevan mukana onnettomien joukossa, oli hän tunkeutunut puistoon. Jo paloivat soihdut, jo kuuluivat tuskanhuudot, kun Antonius, tuskin enään järjillään tätä inhoittavaa teurastusta nähdessään, kiisi rivien välitse etsien, huudellen aina samaa nimeä, kunnes eräältä pieneltä kummulta tuli heikko vastaus.
Siellä oli Julia.
Hän oli liekkien ympäröimänä; mutta pyövelit eivät olleet enään häntä sytyttäissään olleet kovin virkaintoisia. Niinpä eivät liekit olleet vielä tarttuneet hänen ruumiiseensa Antoniuksen saapuessa. Tämä ei tiennyt muuta keinoa tulen sammuttamiseksi, kuin heittäytyä itse liekkeihin, tukahuttaen ne omalla ruumiillaan. Vinhasti iski sitten hänen miekkansa vitjoja, joilla Julia oli kytketty paaluun. Ne antoivat perään ja Antonius tempasi tiedottoman tytön syliinsä, syöksyen pitkin harppauksin puiston lävitse.
Nero kiisi juuri viimeistä kertaa areenan ympäri, kun huuto, niin raivoisa, niin järisyttävä kajahti puutarhassa, että kansa joutui pakokauhun valtaan.
Markus harppasi vaimonsa ruumiin vierelle. Kukaan ei häntä tuntenut. Hän kantoi gallialaisen tavan mukaan hiustöyhtöä ja oli muutoinkin gallialaisessa puvussa. Hänen rinnallaan seisoi Silanus, niinikään gallialaisessa asussa. Kaikki tuijottivat mieheen, joka piti käsivarsiaan taivasta kohti ojennettuina ja näytti joka silmänräpäys voivan sortua yliluonnollisen tuskan painosta. Silloin kuiskasi hänen kumppaninsa jotakin hänen korvaansa. Hänen käsivartensa laskeutuivat, hänen vartalonsa näytti kasvavan. Hän astui caesarin luo, kumartui syvään ja virkkoi niin hiljaa, että vaan keisarillinen vaununohjaaja sen saattoi kuulla:
"Galba ante portas."
Ohjakset putosivat Neron kädestä. Hänen koko ruumiinsa vapisi.
"Seuratkaa minua", hän kuiskasi gallialaisille, viittasi luokseen erään upseerin ja antoi tuoda itselleen ratsun. Kuin raivotarten ruoskimana hän sitten nelisti palatsiaan kohti.
Sanaa sanomatta otti gallialainen lapsen kuolleen äitinsä rinnalta. Kukaan ei yrittänyt sitä estää. Kansajoukko lainehti. Tuhansia kysymyksiä sateli ilmassa.
Soihdut sammuivat. Kylmä yötuuli kuletteli hiiltyneitä ihmisruumiin jätteitä sinne tänne. Silloin lensi joukon läpi uutinen. Kansa kävi yhä kiihkeämmäksi ja meluisammaksi.
"Mitä on tapahtunut? Mitä on tekeillä?"
"Gallian kapina —"
"No?"
"Galba marssii Roomaa vastaan."
"Mitä me siitä huolimme? Meillä on sotilaita."
"Kyllä. Mutta ei leipää."
"Nero lupasi sitä meille."
"Niin teki. Mutta laivoissa ei olekaan viljaa!"
"Ei ole viljaa?"
"Ei. Nero on pettänyt meitä. Niissä on Niilin hiekkaa hänen gladiaattoreitaan varten."
"Mitä? Hiekkaako viljan asemasta? Ja Galba marssii Roomaan? On ehkä jo porteilla? Olemme hukassa! Me kuolemme nälkään! Alas petturi! Alas Nero! Kuolema Nerolle! Eläköön Galba! Eläköön senaatti!"
Kun aamu sarasti, vallitsi Roomassa vallankumous.