XVI LUKU.
KATAKOMBEISSA.
Julia oli jo samana päivänä, jolloin hän pelastui vankilasta, jättänyt Antoniuksen. Hän asui nyt Kampanian tasangolla, Pietariksi itseään kutsuvan vanhuksen, kristittyjen päämiehen mökissä.
Julia oli liian harras kristitty, voidakseen ajatellakaan rupeamista pakanallisia jumalia tunnustavan miehen vaimoksi. Sentähden täytyi hänen erota Antoniuksesta. Antonius jätti hänet synkkänä, epäillen hänen rakkauttaan, kun taas Julia oli näkevinään Antoniuksen yksinäisestä käytöksestä ja siitä, että tämä jokaisessa tilaisuudessa pilkkasi hänen uskontoaan, ett'ei hänen lempensä ollut syvempää laatua.
* * * * *
Pitkin Via Appiaa yön pimeydessä, kulki kaksi henkilöä. Toinen oli vuosien köyristämä ukko, toinen nuori tyttö, joka tarjosi matkatoverilleen olkapäänsä tueksi. Aika ajoin seisahtui vanhus katsellakseen varovasti ympärilleen ja jatkoi sitten taas matkaansa. Eräässä paikassa, missä hautapatsaat olivat vähemmän komeita, oli kallioryhmä, jonka keskeltä alkoi ahdas holvikäytävä. Kulkijat astuivat sitä kohti. Ukko tarttui tytön käsivarteen, sillä tämä näytti epäröivän seurata häntä käytävään. Varovasti tunnustellen kulkivat he pilkkopimeässä holvissa eteenpäin, kunnes äkkiä heidän edestään kaikui hiljainen, mutta luja ääni:
"Kuka siellä?"
"Hyvä ystävä", vastasi ukko.
Sen jälkeen virkkoi toinen vielä:
"Kiitetty olkoon Jesus Kristus."
"Ijankaikkisesti. Amen." Kuului vastaus.
Samassa sytytettiin soihtu, joka heitti kirkasta valoaan tulijoihin. Tuskin oli vartioiva nuori mies nähnyt valkopartaisen ukon, kun hän kunnioittavasti kumartui suutelemaan tämän vaipan lievettä.
"Terve sinulle, pyhä isä", virkkoi nuorukainen, "kaikki odottavat sinua."
Sitten kulki hän edeltä, pitäen korkealla soihtua, jonka liehuva valo heitti vaappuvia viiruja seinille ja loihti esiin kiviin piirretyt kummalliset kuvat. Pylväitä ja mahtavia kivihakkauksia tuli näkyviin ja hävisi jälleen läpitunkemattomaan pimeyteen. Holvikatto kaareutui korkealla, käytävä, joka ensin oli ollut niin kapea, että kaksi henkeä tuskin siinä sopi rinnakkain astumaan, laajeni laajenemistaan.
Nyt laskeutui opastava nuorukainen alaspäin viepiä portaita. Pelonsekaisin tuntein seurasi Julia vanhusta ja opasta. Ainakin sata askelmaa laskeutuivat he alaspäin. Silloin avautui luola äkkiä avaraksi pylväiköksi, jossa joka puolella näkyi tilavia komeroita. Julian katse kiersi puoliksi pelokkaana, puoliksi uteliaana pitkin sivuseiniä. Kuten talot kaupungissa, kohosivat kiviset alttarintapaiset korokkeet, joiden päällä sijaitsivat ruumisarkut suurten, kuolleitten nimillä varustettujen kivitaulujen takana.
Äkkiä pysähtyi Julia ja pidätti kuunnellen seuraajaansa. Tämä nyökäytti hymyillen.
Kaukaa leijui ihana, kirkas sävel holvien läpi. Tuntui kuin olisivat tuhannet enkelit laulaneet siellä Jumalalle kiitosta. Puhtaina kuin kristalli ja kuitenkin hartautta ja sydämen liikutusta ilmaisevina tunkeutuivat sävelet nuoren tytön sydämeen, saaden sen kiivaampaan sykintään. Nyt kulkivat he kiireesti vielä yhden kapean käytävän läpi ja olivat kohta Rooman ensimäisen kristityn seurakunnan kirkossa. Valkeilla ruusuilla ympäröidyn alttarin edessä seisoi pappi, lukien messua. Valkopukuiset naiset, jotka näyttivät taivaasta tulleilta enkeleiltä, muodostivat puoliympyrän; sen sisällä rukoilivat kristityt polvistuneina.
Äänet vaikenivat. Pappi alttarin edessä kumarsi ensin Vapahtajan kuvaa, sitten tämän sijaista maan päällä, kalastaja Jonaan poikaa, Pietaria, kristittyjen päämiestä. Kuoripoikia juoksi samassa esiin, pukemaan Pietarin papilliseen pukuun ja kristittyjen hallelujaa laulaessa astui tämä alttarin luo. Julia jäi väkijoukkoon.
Ritareita, orjia, naisia senaattorien piiristä ja köyhiä työläisiä polvistui sekaisin täällä rakkauden ja uskon huoneessa. Täällä ei tullut kysymykseen muu eroitus kuin puhtaus ja synti. Mutta enimmäkseen olivat ne köyhiä ja ahdistettuja, jotka täällä toiveensa kantoivat uuden ajan, uuden evankeliumin turviin. Julia katseli ympärilleen ja hänen silmänsä näyttivät turhaan etsivän jotakin.
"Missä on Felix, orja?" kysyi hän vieressään polvistuvalta naiselta, joka oli erään Neron orjan vaimo.
"Hänet tavattiin Tulliuksen vankilasta hirtettynä."
"Kuinka", kuiskasi Julia kauhistuneena, "hän oli kyllin heikko valmistaakseen itse itselleen kuoleman?"
"Ei, sisar. Hänet on murhattu, hänestä on tullut marttyyri."
Valtava liike kävi kautta kokoontuneitten joukon. Kirkon käytävään oli ilmestynyt mies, jonka olento jo riitti synnyttämään kunnioitusta ja tottelevaisuutta. Hänen kasvonsa olivat kovat, kuten marmoriin hakatut ja ainoastaan säteilevät silmät ja ylevä otsa lievensivät kasvonpiirteitten ankaruutta.
"Apostoli Paavali", huusivat sadat äänet yht'aikaa.
Paavali astui Pietarin luo, suuteli hänen vaippansa lievettä ja meni sitten kansliahuoneena käytettyyn komeroon, Pietarin jatkaessa messua.
Messun päätyttyä puhui Paavali.
Hän kertoi entisestä elämästään ja ihmeellisestä kääntymyksestään. Puhui Vapahtajasta, joka ansiollaan on kaikki syntiset vapahtanut; ihmisluonnon heikkoudesta ja Jumalan valtakunnasta. Sanat tulivat hänen huuliltaan katkeamattomana virtana, tulisina, sydämiin sattuvina.
Henkeään pidättäen seurasivat kuulijat jokaista hänen sanaansa. Kun hän viimein lopetti, alkoi kuoro taas laulaa, ja pyhä vavistus valtasi kaikki sydämet.
Äkkiä häiriytyi jumalanpalvelus. Vartija juoksi hengästyneenä esiin.
"Sotilaat tulevat!"
Silmänräpäyksessä vaikeni laulu. Ei minkäänmoista hämminkiä, pakokauhua, ei edes erityistä kiirettä ollut huomattavissa kokoontuneitten valmistautuessa pakoon. Soihdut sammutettiin. Salaiset käytävät avattiin ja kuten aavejoukko hävisivät kristityt äänettöminä kiviseiniin, aivan kuin olisivat kalliot avanneet heille lymypaikkansa.
Pian tunkeutui käytävästä soihtujen valoa nyt tyhjään kirkkoon ja sotilaskohortin etunenässä syöksyi samassa sisään muuan upseeri. Suitsusavu ja myrhamin tuoksu löi tulijoita vastaan. Muutoin oli kaikki hiljaa ja autiota. Kiroillen hajaantuivat sotilaat käytäviin.
Muutamalla kivialttarilla istui valkoinen olento ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. Ensin luuli upseeri sitä kuvapatsaaksi, joka oli hakattu hautakivelle. Mutta lähestyessään olentoa, huomasi hän, että se oli yksinäinen tyttö, joka oli jäänyt tähän kaameaan holviin istumaan.
Synkin katsein häntä tarkastellen, astui upseeri lähemmä, sotilaitten asettautuessa puoliympyrään hänen taakseen.
"Oletko kristitty?" kysyi upseeri.
Mutta vastausta ei kuulunut. Liikkumatonna, jäisen rauhallisena istui tyttö siinä, pää kumarassa.
"Kuka olet?" kysyi jälleen upseeri.
Ei vastausta.
"Olet vaiti! Seuraa meitä, tyttö!"
Mutta hän ei liikahtanut.
Silloin astui upseeri vihaisena lähemmä ja tempasi valkoisen verhon tytön silmiltä.
Kauhistuneena ponnahti hän takaisin.
"Marcia! — Marcia!" huudahti hän toistamiseen, "ystäväni Silanuksen sisar! Kuinka olet sinä täällä, tyttö?"
Silloin huomasi hän, että tytön kasvot olivat vaaleat kuin norsunluu.
Silmät olivat sulkeutuneet ja huulilla kuvasteli onnellinen hymy.
Marcian sydämen oli murtanut Britannicuksen kuolema. Hän oli tänään hymyillen nukahtanut kristittyjen joukossa, olematta itse kristitty. Hän oli etsinyt lohtua tästä rakkauden paikasta ja Jumala, joka hyljättyjä holhoo, oli sen hänelle antanut.
Kalpeana kääntyi upseeri sotilaittensa puoleen, jotka näyttivät olevan aikeissa käydä kuolleeseen käsiksi.
"Poistukaa täältä", sanoi hän tuimasti.
Kun sotilaat olivat jättäneet kirkon ja ainoastaan seinään pistetty soihtu heitti valoaan hautakivelle, jolla kuollut istui, heittäytyi Antonius polvilleen ja kätki päänsä tytön kylmiin käsiin; niin monta kaunista hetkeä oli hän viettänyt tuon surun murtaman, enkelimäisen olennon seurassa.
Sitten nousi hän ja palasi raskain askelin sotilaittensa luo, ja kohta sen jälkeen kuului kohortti marssivan käytävää pitkin ulospäin.
Kun askelten ääni oli lakannut kaikumasta holveissa, avautuivat seinät, ja kristityt ottivat jälleen kirkon haltuunsa. Jumalanpalvelus muuttui nyt hautajaisjuhlaksi.