XVII LUKU.
AGRIPPINAN LOPPU.
Nero oli palannut Poppean kanssa Kreikasta, jossa hän oli viettänyt triumfeja vaununohjaajana ja laulajana. Poppean rauhallisessa makuuhuoneessa istui Nero. Hän oli täydelleen tuon naisen vallassa, joka oli yhtä kaunis kuin Akte, mutta yhtä turmeltunut kuin Agrippina.
Akte muuten ei näyttänyt Poppeasta lainkaan vaaralliselta; siksi oli hän kovin hiljainen ja hyvä. Mutta sitä enemmän oli sitä Agrippina, joka teki kaikkensa voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa Neroon. Neron horjuva mieli voi millä hetkellä hyvänsä kääntyä äidilleen suopeaksi ja mitä siitä olisi seurauksena, sen tiesi Poppea liiankin hyvin.
Poppea lepäsi kultakoristeisella vuoteella purppuraisen katoksen alla. Nero oli polvillaan leposohvan edessä, antaen päänsä nojata hänen syliinsä.
Akte istui toisessa päässä huonetta, mattopeitteisellä lattialla, ja lauloi.
Nero kuunteli tarkkaavasti, Poppean katsellessa miettiväisenä lattiaan.
"Mikä laulu tuo oli, orjatar?" kysyi Nero kääntämättä päätään.
"Olen kuullut sen Kreikassa", vastasi Akte.
"Minusta tuntuu, että olen kuullut sen joskus Roomassa", jatkoi Nero, nojaten miettien päätään käteensä.
"Minä lauloin kerran sen sinulle, caesar", sanoi Akte.
"Koska se oli?" kysyi Nero haaveksivasti.
Poppea kohoutui paikaltaan säkenöivin silmin.
"Silloin, kuin —" Akte pysähtyi.
"Orjatar!" huusi Poppea käskevästi.
Akte riensi valtijattarensa luo.
"Näytä kielesi!"
Tottelevaisena avasi tyttö suunsa.
"Sinä puhut liian paljon", sanoi Poppea hymyillen, samalla kuin hän veti pitkän, terävän neulan hiuksistaan, "opettele olemaan vaiti."
Näin sanoen työnsi hän neulan kielen ja toisen huulen lävitse, niin että punainen verijuova värjäsi tytön rinnan.
Akte ei päästänyt pienintäkään tuskan huudahdusta.
"Mene!" huusi Poppea, "minä en voi nähdä verta."
Akte kiiruhti pois. Nero oli vaiti.
Caesarin käsivarsi kietoutui tuon synnillisen naisen notkean vartalon ympärille.
Mutta tämä kiemursi itsensä irti syleilystä.
Nero havahtui unelmistaan ja katseli kiiluvin silmin Poppeaa.
"Jätä minut", sanoi tämä rauhallisesti.
Suonet caesarin otsalla paisuivat.
"Kautta Styxin — onko järkesi sekaisin, nainen? Minä olen caesar!"
"Ja minä", vastasi Poppea tyynesti, "minä olen caesarin lemmitty. Siis mahtavampi kuin hän."
Nero nauroi, mutta hänen huulensa puristuivat uudelleen yhteen, kun
Poppea jälleen sysäsi hänen kätensä luotaan.
"Mene."
"Mitä se merkitsee?"
"Minä en pidä pelkureista."
Nero nauroi käheästi.
"Pääsi kaiketi on liian lujassa paikoillaan, Poppea?"
Tämä katsoi häntä pilkallisesti.
"Älä uskalla toista kertaa tulla uhkaamaan minua, Nero. Minä en pidä pelkureista."
Nero oli neuvotonna.
"Minä en ole mikään pelkuri", sanoi hän lapsellisesti.
"Kumminkin — kykenemätön purppuraa kantamaan."
Caesar ponnahti pystyyn. Mutta Poppean katse lamautti hänet.
"Miksi?" sähisi hän hampaittensa välistä.
"Siksi että olet pelkuri."
"Pelkuri?" Hän mylvi kuin härkä.
"Pelkuri", toisti Poppea. "Pelkuri ja heikko."
"Kuinka niin, nainen?"
"Koska pelkäät pitää lupauksiasi." Nero mietti hetkisen, mutta ei voinut muistaa antaneensa lupausta, jonka täyttämistä hän olisi pelännyt.
Golgatalta Roomaan.
"Minä pidän lupaukseni."
"Näytä se todellisuudessa."
"Tietysti. Koska vaan tahdot."
"Minä tahdon sitä nyt."
"Hyvä."
"Vanno."
"Kautta Jupiterin — minä olen pitävä lupaukseni, jonka olen sinulle antanut."
Poppea kohoutui ja upotti katseensa Neron silmiin.
"Surmaa äitisi."
Nero kalpeni. Veri pakeni kasvoilta; tuijottaen naista suurin silmin, vaikeni hän.
Poppea heittäytyi takaisin vuoteeseen ja nauroi ääneen.
"Pelkuri."
Kun ei tuo sana näyttänyt tepsivän, painautui hän lähemmä caesaria.
"Sinä mieletön. Etkö ole koskaan nähnyt niitä silmäyksiä, joita hän sinuun heittää, kun hän luulee, ettei kukaan sitä näe? Etkö ole huomannut hänen merkitseviä silmäyksiä vaihtavan kaartinupseerien kanssa? Kuinka hän jakaa rahaa sotilaille? Kuinka hän liehakoi Senecaa? Seneca on tyytymätön sinuun. Samoin Burrus. Pidä varasi — vaalea jättiläinen — sinä olet ainoastaan rengas niiden suunnitelmien ketjussa, joita tuo noita aikoo lähimmässä tulevaisuudessa toteuttaa. Suojele itseäsi, ole vahva, taikka minun täytyy pelätä saavani maksaa sinun kanssasi elämälläni epäröimisesi."
Nero ei vastannut. Hänen ajatuksiinsa oli satoja kertoja sukeltanut aie toimittaa Agrippina tieltä pois. Mutta tämäkin turmeltunut ja huono caesar, joka ei kaihtinut mitään enemmän kuin hyveellisyyttä, oli kuitenkin kammoksunut tuota luonnotonta ajatusta. Kun Poppea herätti tuon ajatuksen, vapisi hän. Mutta Poppean samoinajatteleminen lähenti häntäkin suunnitelmaan, ja naisen viimeiset, osittain todenmukaiset, osittain valheelliset, hyvin harkitut sanat, kypsyttivät hänet kiipeämään lähimmälle portaalle rikostensa asteikolla, valmistivat hänestä äidinmurhaajan.
Kauvan neuvotteli hän hiljaa Poppean kanssa, joka ei enään sysännyt takaisin hänen kättään.
* * * * *
Neapelin yläpuolella loisti kuu. Hopeinen valo leikki Vesuviuksen huipulla ja lahti näytti tummansiniseltä, väikkyvillä helmillä koristetulta matolta. Oenarian, Brocidan ja Bajaen satamissa lepäsivät hiljaa purjealukset. Ei mistään näkynyt valoa, lukuunottamatta Kap Micenumin majakkaa. Kuin hengästyneen jättiläisen rinnasta nousi Vesuviuksen povesta höyrypilvi taivasta kohden.
Vastapäätä Hortensiuksen puistoja sijaitsi Caesarille kuuluva Baulin upea palatsi, suhisevain puitten ympäröimänä. Äänekkäitä, iloisia huutoja kuului puistokäytäviltä ja soihdut risteilivät lakkaamatta sinne tänne. Nyt kävivät huudot kovemmiksi. Musiikki kaikui. Puiston sisästä ilmestyi joukko upseereja, jotka kiireisin askelin riensivät läheiseen satamaan, missä laineitten harjalla keinui uljas, kukilla koristettu purjealus. Joukon johtaja oli komeavartaloinen mies, mutta hänen kasvonsa olivat vastenmieliset, osittain kavaluutta, osittain kovuutta ja julmuutta ilmaisevat.
Mies oli Anicetus, Micenumissa majailevan laivaston päällikkö. Tänään hänellä oli kunnia kulettaa leskikeisarinna lahden toiselle puolen. Laivasta laskettiin juuri silta, jota myöten upseerit kävivät paikoilleen aluksessa, kun caesar astui puistosta, taluttaen käsivarresta äitiään, jonka sanoja hän näytti kunnioittavasti kuuntelevan.
Agrippina tunsi itsensä onnelliseksi ja iloiseksi, tehtyään sovinnon poikansa kanssa, varsinkin kun Nero itse oli tätä sovintoa ensin ehdottanut. Agrippina saattoi toivoa pääsevänsä jälleen poikansa kautta hallitsemaan Roomaa.
Anicetus seisoi komentosillalla, kun leskikeisarinna astui laivaan. Keisari seisoi seurueensa kanssa rannalla ja viittasi iloisesti hänelle hyvästiksi.
Purjeet pullistuivat, ankkuri nostettiin ja uljaan joutsenen lailla liukui laiva merelle.
Agrippina lähti laivan sisäsuojiin, jossa kaikki oli häntä varten laitettu mukavaan kuntoon. Hän heittäytyi eräälle leposohvalle hautoakseen rauhassa valoisia ajatuksiaan, kunnes laiva saapuisi määräpaikkaansa.
Tällä välin seisoi Anicetus etukannella, kuunnellen laivalla matruusina palvelevan orjansa selontekoa.
"Oletko pitänyt huolen käskyjeni täyttämisestä?" kysyi amiraali otsaansa rypistäen etiopialaiselta.
Tämä teki myöntävän eleen.
"Laivan pohjaan tehty reikä on jalan levyinen. Tarpeen tullessa on vesi syöksyvä suoraan kuolemaan tuomitun hyttiin."
Anicetus laski tyytyväisenä orjan luotaan. Laiva kulki täysin purjein, lentäen yötuulessa kuin lokki eteenpäin. Agrippina avasi luukun, josta hän voi katsella ulos ja tähysteli, eikö jo Lukrinin ranta, missä hänen huvilansa palmumetsän helmassa sijaitsi, alkanut näkyä. Pelästyneenä koetti hän pimeässä tuntea seutuja. Mitä tämä merkitsi? Miksi eivät tulet Micenumin valotornista enään näkyneet? Hänen arvelunsa mukaan piti laivan lähetä Puzzeolia, mutta niin paljon kuin Agrippina ponnistikin näköelimiään, ei hän erottanut muuta kuin vettä. Tähdetkin olivat peittyneet mustien pilvien taakse.
Vihaisena paiskasi leskikeisarinna akkunan kiinni ja nousi kannelle.
Komentosillalla seisoi Anicetus, katse rauhallisesti merelle tähystäen.
"Kapteeni!" huusi Agrippina käskevästi, "minne me purjehdimme?"
Neron suosikki käänsi leveän päänsä purppuraa kantavaa naista kohti ja huulet alamaisessa hymyssä vastasi hän:
"Me purjehdimme päämääräämme kohti."
"Mitä se merkitsee?" kivahti keisarinna vihaisesti. "Mitä päämäärää kohti?"
"Sitä päämäärää, jonka keisari on minulle antanut."
"Onneton! Se on — —?"
"Puzzeoli", sanoi Anicetus, katsoen leskikeisarinnaan niin ihmettelevästi, että tämä tuli rauhallisemmaksi.
"Mutta miksi ei ranta vielä näy?"
"Nyt on liian pimeä. Tunnin kuluttua olemme perillä."
Agrippina palasi kajuttaan takaisin.
Kun hän avasi oviverhot, näki hän huoneessa sorean, miellyttävän näköisen nuoren miehen, joka tehden vaitioloa pyytävän liikkeen, heittäytyi polvilleen hänen eteensä.
"Sulje ovi, valtijatar! Minulla on sinulle jotakin uskottavaa."
Leskikeisarinna vetäsi esiriput yhteen ja katsellen kaunista nuorukaista, jonka hän tunsi yhdeksi laivan miehistön jäseneksi, sanoi hän:
"Mikä on nimesi?"
"Agrippa, ruhtinatar."
"Ja asiasi?"
"Tahdon sinut pelastaa."
"Pelastaa? Uhkaako minua vaara?"
"Kuolema sinua uhkaa ihan silmäisi edessä."
Agrippina kauhistui. Huolimatta Anicetuksen rauhoittavasta vakuutuksesta ei hän voinut tukahduttaa salaista pelkoaan, sitä enemmän, kun hän oli hyvin huomannut salatun kunnioituksen puutteen Anicetuksen käytöksessä.
Niinpä saivat nämä muutamat orjan sanat hänet vapisemaan. Viitaten orjaa nousemaan, vaati hän kärsimättömästi tätä jatkamaan.
"Nyt ei ole aikaa hukata pitkiin selityksiin, valtijatar. Laiva voi upota millä hetkellä hyvänsä."
Päästäen tukahdutetun tuskan huudahtuksen, astahti keisarinna taaksepäin.
"Upota — laiva — miksi, orja?"
Nuorukainen kohautti olkapäitään.
"Kenen toimesta."
"Anicetuksen."
"Neron", mutisi Agrippina itsekseen.
Koko hänen epätoivonsa ja voimaton raivonsa kuvastui tuossa ainoassa, kaksitavuisessa sanassa.
Sitten kysyi hän äkkiä epäilevästi:
"Miksi ilmoitat sinä minulle tästä?"
Orja oli vaiti.
"Voi sinua, koira, jos valehtelet!"
"Minä puhun totta."
Äänen sävy poisti epäilyksen orjan vilpittömyydestä.
"Miksi petät esimiehiäsi, pelastaaksesi naisen?"
Jälleen vaikeni orja.
Agrippina laski käsivartensa kauniin orjan olkapäälle ja vieden huulensa aivan lähelle hänen korvaansa, kuiskasi:
"Sinä tahdot pelastaa minut?"
"Niin, valtijatar, niin — ja meillä ei ole aikaa tuhlata."
"Koska — sinä minua — rakastat."
Orja katsahti rajattomasti ihmeissään tuota naista, jossa vieläpä kuoleman vaaran uhatessa synti oli voimakkaampi pelon tunnetta. Siinä silmänräpäyksessä näki hän tässä naisessa kuvan pakanallisesta maailmasta.
"Ei, vaan siksi, että olen kristitty", vastasi hän hitaasti.
Agrippina hymyili, katsoen häntä silmiin. Mutta hänen hymynsä jähmettyi suunnattoman kauhun ilmeeksi.
Kuului peloittavaa ryminää. Palkit heidän päittensä päällä taipuivat ja taittuivat kuin lastut, seinät huojuivat, voihkivat, surina ja loiskina heidän allaan paisui korvia huumaavaksi pauhuksi.
"Olemme hukassa!" huusi Agrippina, tarrautuen kauhun valtaamana kiinni Agrippaan, joka nopeasti silmäsi hävitystä ympärillä. Jo tunkeutui vesi alhaalta huoneeseen. Silloin osui orjan katse akkunaluukkuun. Ottaen puoleksi tiedottoman naisen syliinsä, riisui hän tältä nopeaan hänen hankalan purppuraviittansa ja keisarilliset arvonmerkit ja syöksi hänet vastustamattomalla voimalla luukusta ammottavaan syvyyteen. Itse hyppäsi hän jälkeen.
Agrippinan hätähuudon tukahdutti hänen päänsä yli syöksyvä tumma aalto. Pian pääsi hän kuitenkin pinnalle ja ollen mainio uimari, halkoivat hänen valkeat käsivartensa voimakkaasti aaltoja. Hän silmäsi taakseen. Kieppuvaan pyörteeseen upposi komea laiva ja miehistö souti valmiina pidetyillä venheellä takaisin Baulia kohti. Hänen vierestään sukeltautui orjan pää näkyviin. Puhumatta sanaakaan, ui mies edellä, katsahtaen aika-ajoin taaksensa, tokko keisarinna häntä seuraisi. Tämä jännitti voimiaan, kokien pysytellä pelastajansa perässä.
"Minne me uimme?" ähkyi keisarinna, tuntiessaan voimainsa yhä lannistuvan.
"Lukrinin järven rannalle", vastasi orja.
"Minä en jaksa enään", sanoi hetken kuluttua Agrippina.
Agrippa odotti, että hän pääsi rinnalle, ja tukien uupunutta naista vasemmalla käsivarrellaan ja koettaen häntä rohkaista, ponnisteli hän eteenpäin vyöryvien aaltojen lävitse.
Niin uivat he eteenpäin joka silmänräpäys kuoleman kanssa taistellen, Neron äiti, Rooman valtijatar, maailman kadehdituin nainen ja kurja orja, kaksinverroin halveksittu asemansa ja uskontonsa vuoksi. Agrippina menetti tajuntansa, kun hädän suurimmillaan ollessa ilmestyi kalastajavene. He olivat saapuneet lähelle rantaa ja Agrippa voi jo nähdä kiihoittuneen kansanjoukon, joka palavien soihtujen valossa meluten tarkasteli rannikkoa. Onnettomuus nähtävästi oli siellä jo tunnettu ja odotettiin vaan keisarinnan ruumiin ajautumista rantahiekalle.
Agrippa huusi kalastajille ja tuokion kuluttua purjehti pieni alus, johon Agrippa ja pyörryksistään jälleen toipunut ruhtinatar olivat pelastuneet, huomiota herättämättä satamaan.
Kapeaa sivutietä kulkien saapuivat haaksirikkoiset pian keisarilliseen huvilaan, ja tuskin olivat hovimestari ja orjat tunteneet valtiattarensa, kun he heittäytyivät polvilleen hänen ympärilleen, suudellen hänen vettä valuvia vaatteitaan.
Agrippina käski nuorukaista seuraamaan itseään. He kulkivat ylellisesti sisustettujen huoneustojen läpi, kunnes saapuivat keisarinnan makuuhuoneeseen.
"Odota", sanoi keisarinna ja hävisi viereiseen huoneeseen vievän oven verhojen taa. Lyhyen hetken kuluttua palasi hän tukka ruususeppelin koristettuna ja vartalo ohkaseen silkkivaippaan tuskin verhottuna. Hän astui nuorukaisen luo ja suuteli häntä otsalle.
"Minkä palkinnon vaadit minulta?" kysyi hän. "Kuten näet, poikani toivoo minun perikatoani; minä en ole enään kyllin mahtava sinulle kunniaa, enkä kyllin rikas sinulle kultaa luvatakseni."
"Minä en halua kiitoksia enkä palkinnoita", vastasi Agrippa, kumartaen kunnioittavasti, ja Agrippina ihaili hänen ryhtiään ja käytöstään, jotka olivat täydellisesti sopusoinnussa hänen jaloluontoisten kasvojensa kanssa.
"Kuka sinä olet?" kysyi keisarinna ihmetellen, laskeutuen lepovuoteelleen.
"Orja", vastasi rauhallisesti Agrippa.
"Sinä et ole aina ollut siinä asemassa?"
"En."
"Mikä olit ennen."
"Ritari."
"Ah — minä en ole koskaan sinua nähnyt."
"Palvelin useita vuosia espanjalaisissa legiooneissa."
"Siellä sinusta tuli kristitty?"
"Niin."
"Ja sitten orja?"
"Niin on, keisarinna."
"Mutta miksi tahdoit sinä välttämättä pelastaa sen miehen äidin, joka on sinulle niin paljon pahaa tehnyt."
"Siksi, että olen Julian ystävä; hänkin on kristitty."
"Tuonko Julian, jota minä olen pitänyt vankilassa ja jota minä olen loukannut?"
"Niin."
Agrippina katsoi läpitunkevasti orjaa.
"Sinä et kosta hänen puolestaan?"
"Sen olen juuri tehnyt."
"Kuinka?"
"Enkö ole sinua pelastanut?"
Löytämättä sanoja vastatakseen, tuijotti Agrippina mieheen, jonka omituinen johdonmukaisuus sai hänet sanattomaksi kummastuksesta. Mutta ennenkuin hän ehti mitään virkkaa, sanoi Agrippa:
"Eikö pelastuksestasi olisi ilmoitettava Caesarille, ruhtinatar?"
"Luulen olevan parasta —"
Agrippina keskeytti kuulostaen.
Kansajoukon meluaminen oli lakannut. Ulkona oli jälleen hiljaista ja yksinäistä. Ainoastaan rantakiviä vasten vyöryväin aaltojen pauhina rikkoi hiljaisuutta.
* * * * *
Nero oli juuri saanut tiedon äitinsä pelastumisesta ja oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin konnantyönsä päätökseen viemiseksi.
"Etkö kuule mitään?" kysyi Agrippina tuskallisesti.
Aseitten kalinaa tuntui kuuluvan kaukaa.
Hetken kuluttua jyskytettiin miekan kahvalla huvilan ulko-ovelle.
"Aukaiskaa — keisarin nimessä."
Ovi vingahti. Agrippina hyppäsi akkunaan. Soihtujen valossa näki hän Anicetuksen sotilasjoukon etunenässä astuvan huvilaan. Hovimestari avasi kumartaen rakennukseen johtavat ovet.
Silmät selkoseljällään kuten kangistustaudissa, huulet valkoisina, vavisten heittäytyi Agrippina orjan eteen maahan ja halaillen hänen polviaan huusi: "Pelasta minut — pelasta minut, orja — ja sinä saat vallita minua — pelasta minut Jupiterin nimessä, Venuksen nimessä, oman Jumalasi nimessä —"
Orja hymyili. Mikä omituinen, surumielinen hymy!
Hänen kädessään säteili miekka. Hän syöksyi muutamien huoneitten läpi, kunnes törmäsi sotilaitten seuraamaa Anicetusta vastaan.
"Missä on leskikeisarinna?" huusi Anicetus.
"Jumalan nimessä", vastasi nuorukainen, "minä vaadin teitä poistumaan tästä talosta."
"Mitä tahdot sinä?" nauroi Anicetus. "Astu syrjemmälle, orja, muutoin…"
"Mitä teillä on asiaa hänelle?"
"Etkö sinä sitä ymmärrä?"
"Mikä konnantyö!"
"Loruja! Tunnetko sinä tuon naisen elämän? Hänen syntinsä? Hänen paheellisuutensa? Hänen rikoksensa?"
"Jumalan tehtävä on rankaiseminen, ei teidän?"
"Houkkio!" kiljasi Anicetus. "Pois edestä taikka…" Hän tavoitti miekallaan orjaa. Mutta Agrippa väisti taitavasti. Hänen miekkansa kalskahti murhamiehen kypärää vastaan. Tusina sotilaita kävi kimppuun. Säilät risteilivät. Useitten terärautojen lävistämänä vaipui Agrippa verissään lattialle, vielä kuollessaankin sulkien murhaajilta tien tuon naisen luo, joka niin paljon oli pahaa aikaan saanut.
Agrippina oli kuullut melun, Agrippan puolustautumisen ja kaatumisen, murhaajien askeleet, jotka nyt hänen huonettaan lähenivät. Hetkellä, jolloin hän näki kuoleman silmiensä edessä, eikä missään pelastusta, heräsi hänessä jälleen ajatus, että hänen suonissaan virtasi Rooman caesarien veri, ja heittäen vaipan ympärilleen, astui hän rauhallisesti sisääntunkeutuvia vastaan.
Anicetus peräytyi, kun hän äkkiä seisoi vastapäätä tuota naista, joka ennen oli caesariakin mahtavampi, joka tällä silmänräpäyksellä esiintyi ihanampana kuin konsanaan.
"Mitä te tahdotte?" kysyi Agrippina ylvän ylenkatseellisin silmäyksin mitellen päällysmiestä. Tämän kädessä oli miekka; sen lappeella punersi Agrippan veri. Silloin avasi Agrippina vaippansa ja katsoen lattiamattoon, virkkoi hän kolkolla äänellä:
"Minä kiroan kohdun, joka on synnyttänyt Rooman suurimman murhamiehen, kiroan hänet itsensä, purppuran, Rooman ja Rooman valtakunnan. Vereni hänen päällensä…" Anicetuksen miekka tunkeutui hänen rintaansa. Verissään kaatui hän maahan, vääntelehtien kuoleman tuskissa. Sotilaat nostivat maton, jolle hän oli vaipunut ja asettivat sen keisarilliselle lepovuoteelle.
Anicetus läksi osastonsa kanssa huvilasta, mennäkseen ilmoittamaan keisarille hänen äitinsä kuolemasta.