XXIX LUKU.
JERUSALEM.
Vuorillaan, vastapäätä komeaa Öljymäkeä, sijaitsee Jerusalem, pyhä kaupunki. Tänne, Kristuksen vaikutus- ja kärsimyspaikalle oli Antonius asettunut asumaan, aikoen yksinkertaisena käsityöläisenä ansaita leipänsä. Mutta Antonius ei ollut vielä ehtinyt tutustua uljaaseen kaupunkiin, kun sitä kohtasivat kovat koettelemukset. Huhtikuussa vuonna 70 ilmestyi mahtava roomalainen sotajoukko prinssi Tituksen komennossa Sionin porttien edustalle, aikeissa rangaista juutalaisia näiden luopumisesta Roomasta. Skopos-vuoren tienoille leiriytyi roomalainen armeija. Niin kauvas kuin silmä kantoi, välkkyi roomalaisten aseita ja varustuksia. Kaikkialla kaupungin ympärillä näkyi Rooman kotkia. Joka puolelta kuului piirityskoneitten jyrinää.
Mutta Jerusalem oli valmistautunut ratkaisevaan kamppailuun. Itse kaupunki oli hyvin vaikeasti vallattava varustus, joka oli jakautunut useampiin itsenäisiin linnoituksiin. Pohjoisessa, vihollista vastapäätä oli niinsanottu uusi kaupunki, Begetha; selkäpuolella uljas, kullanhohtoinen juutalaisten kansallispyhäkkö Antonia-linnoituksen turvaamana. Pohjoiseen Sionista oli Akra-vuori, jolla sijaitsevaa kaupunginosaa suojasi murtamaton muuri. Näiden linnoitusten takana seisoi kuusisataatuhatta miestä ase kädessä — Juudan kansan kiihkein osa, joka oli noussut taistelemaan ainoan Jumalansa kunnian nimessä.
Kukaan ei ajatellut noina kauhun päivinä, jolloin tuhannet kaatuivat miekan mittelyssä kuin tuleentunut elo niittomiehen viikatteen edessä, jolloin puolet Sionia makasi raunioina ja kuolemaapelkäämättömät zelotit valmistautuivat viimeiseen kamppailuun, kukaan ei ajatellut silloin sitä päivää, joka oli nähnyt juutalaisten kuninkaan riippumassa Golgatalla ristillä, kansansa pilkkaamana.
Kaksi henkilöä oli kuitenkin Jerusalemissa, jotka polvillaan rukoilivat tämänkin kansan puolesta marttyyrikuoleman kärsinyttä Vapahtajaa: Antonius ja Julia. He asuivat Moriah-kaupunginosassa ja heidän silmiensä edessä tapahtui tuo verkkaan, mutta varmasti edistyvä hävitystaistelu.
Lucrezian olivat ensimäisten raskaiden piirityskoneiden viskaamat, kaupunkiin putoavat kivimöhkäleet säikähdyttäneet tylsämielisyydestään. Kummallinen rauhattomuus oli hänet vallannut; hänen järkensä oli käynyt selvemmäksi viimeisten veristen viikkojen kuluessa, niin että hän käsitti missä hän oli ja mitä hänen ympärillään tapahtui.
Oli hehkuvan kirkas kesäkuun päivä, kun roomalaiset, vallattuaan Antonian linnan, kävivät ratkaisevaan rynnäkköön Temppelivuorta vastaan. Taisteluiden ja hirveän nälänhädän harventaman armeijan sydänjoukot puolustivat pyhäkköä. Aikaisin aamulla alotti Titus pommituksen. Valtavat kallionlohkareet sinkoilivat ilmaan ja putosivat kauhein jymähdyksin maahan puolustajien alueelle, murtaen muurit, ruhjoen kaiken, mikä alle sattui. Samaan aikaan alkoi jalkaväki rynnäkön. Osastoittain kaatui hyökkääjiä puolustajain kivien murskaamina ja miekkojen silpomina. Juutalaiset valoivat kiehuvaa pikeä roomalaisten päälle ja kenen näistä onnistui kiivetä muurille saakka, häntä kohtasi siinä hirveä kuolema. Äkkiä kajahti tuhansista suista maata järisyttävä huuto: "Temppeli palaa!"
Loppumattomana joukkona kuin lukematon muurahaisparvi syöksyivät Rooman legionat eteenpäin kaatuneitten veljiensä yli. Heidän voimansa saivat aina vahviketta yhä uusilta perästä tulevilta joukoilta, kun taas juutalaisten soturien taistelukyky alkoi vähetä, heidän joukkojensa arveluttavasti harventuessa.
Paksu tulipatsas leimahti temppelistä taivaalle. Julia oli vavisten
hiipinyt Antoniuksen turviin. Melu oli käynyt huumaavaksi.
Haavoittuneitten huutoihin sekaantui taistelun pauhina. Taivas punertui
Jehovan temppelistä syöksyvien liekkien valosta.
"Missä on Lucrezia?" kuiskasi äkkiä Julia, silmäillen kauhistuneena ympärilleen.
Antoniuskin säikähti.
"Hän oli juuri täällä", vastasi hän, kiiruhtaen ovelle ja äänekkäästi huutaen tytön nimeä. Kukaan ei vastannut.
"Lucrezia", huusi Antonius uudelleen. Silloin tuntui hänestä kuin olisi äkkiä taistelun melu tauonnut, kuin olisi yliluonnollinen voima pakottanut hetkeksi sekä hyökkäävien, että puolustajien miekat laskeutumaan. Kuin magnetisen voiman vetämänä suuntautui hänen katseensa palavaan temppeliin. Sen korkeimmalla harjalla seisoi naisolento, tukka hajallaan, kädessä juutalaisten lippu. Pieneksi hetkeksi tuntui hiljaisuus syntyneen; selvään ja kirkkaasti kuului halki ilman riemuisa huuto: "Kristuksen, voittajan edestä!"
"Lucrezia!" huusi Antonius epätoivon voimin. Mutta ilmestys oli kadonnut. Savu ja liekit peittivät paikan missä tyttö oli seisonut…
Illalla oli pyhäkkö roomalaisten hallussa. Vangittujen joukossa olivat Antonius ja Julia, jotka roomalaisina vietiin Tituksen eteen ja armahdettiin. Kun kahdeksantoista päivän kuluttua myöskin Sionin vuori oli vallattu, kun lähes puolen miljoonaa ihmistä oli menettänyt henkensä ja Jerusalemista oli jälellä vaan savuavat rauniot, silloin sai Antonius luvan asettua muutamien roomalaisten veteranien kanssa asumaan kukistetun kaupungin paikalle.
Hävitetyn kaupungin raunioilla kukoisti kahden paljon kokeneen ihmislapsen onni. Yksikseen elelivät he välittämättä paljoa muusta kuin rakkaudestaan ja uskostaan, joka oli heidät johtanut niin monien tuskien ja pimeiden päivien läpi valoon. Usein kun illan varjot laskeutuivat yli seutujen, kun kuului vaan kauvemmaksi leiriytyneen X legioonan vaimenevaa melua, puhelivat Antonius ja Julia menneisyydestä ja tulevaisuudesta.
"Kuinka arvoituksenomaista", huomautti nuori vaimo kerran, "on Jumalan johto. Golgatalta meni hän Roomaan uudestaan ristiinnaulittavaksi; ja Rooma lähettää sotajoukkonsa Golgataa vastaan, kurittamaan Jumalan välikappaleena fariseuksia."
"Viisaalle ei tämän tapausten kulun jumalallinen johdonmukaisuus voi jäädä huomaamatta", vastasi Antonius. "Me ihmiset emme tiedä mitään, siksi me uskomme. Ja minä uskon, että vielä kerran jumalallinen voima, voima inhimillisessä muodossa on idästä kulkeva Roomaan, vieden pitkän erhetyksien ja valheiden yön jälkeen totuuden Golgatalta Roomaan." [Vuonna 306 huudettiin Constantinus, erään mesopotamialaisen orjattaren poika, Roman caesariksi. Hän teki kristinuskon valtion uskonnoksi.]
Julia syleili vaieten miestään; yön rauha, joka levisi yli maan, täytti heidän onnelliset sydämensä.