XXVIII LUKU.
TAISTELU PURPPURASTA.
Lokakuun alussa vuonna 68 saapui uusi imperatori Roomaan kansan, joka odotti parempaa aikaa, tervehtiessä häntä riemulla, ja legionien ilomielin uskollisuuttaan osottaessa. Mutta mieliala muuttui pian. Jo Rooman porteilla tapahtui kiusallinen näytelmä. Neron merisotilaat odottivat siellä häntä pyytääkseen päästä uuden caesarin palvelukseen. Galba viivytti vastausta, syntyi meteli, ja liian kiihkeänä sotilaallisessa ankaruudessaan, antoi Galba espanjalaisten legioonainsa hakata sotilaat kappaleiksi. Siten jätti hän verisen jäljen tielleen jo Roomaan tullessaan, ja tämä tapahtuma, jota seurasi joukko kovin ankaroita, osittain aiheettomiakin teloituksia, näytti merkitsevän pahaa Rooman tulevaisuudelle.
Kansa kävi pian välinpitämättömäksi uutta hallitsijaa kohtaan. Kaarti nurisi ja sen tyytymättömyys pian levisi muihinkin armeijan osastoihin.
Sillä kannalla olivat asiat kun Antonius, vietyään Julian ja Lucrezian campanialaiseen maataloon, palasi Roomaan ilmoittautuakseen keisarillisen kaartin päällikölle, jona edelleenkin oli Tigellinus, ja pyytäen häneltä eroa upseerinvirastaan. Samana päivänä kuin hän saapui Roomaan, vietiin Locuste, Neron myrkynsekoittajatar, mestauslavalle.
Tigellinus, joka niin halpamaisesti oli pettänyt Neroa, ei tuntenut syitä, jotka saivat everstin luopumaan paikastaan, ja hän kuunteli määrätyllä tyydytyksellä tämän kertomusta. Tyytymättömänä uuteen herraansa, joka maksoi huonosti ja asetti korkeita sotilaallisia vaatimuksia, toivoi keisarillisten joukkojen johtaja taas löytävänsä Antoniuksesta sopivan apumiehen pannakseen toimeen uuden kavalluksen.
"Minä esittelen sinut imperatorille", sanoi hän. "Tänä levottomana aikana ei tarvita suuria anteeksipyyntöjä lipuilta lähtemisesi vuoksi. Tunnettu tosiasia, että olit Neron vihollinen, riittää suosittelukseksesi. Katso sitten kuinka tulet häneen olemaan tyytyväinen."
"Minä en tule muodostamaan minkäänlaista arvostelua enään imperatorista", vastasi Antonius, "sillä en aijo enään jäädä paikalleni keisariuden palvelukseen."
"Sinä aiot siis erota ainaiseksi?" kysyi kenraali ihmeissään.
Antonius myönsi.
"Oletko tyytymätön Galbaan?" urkki Tigellinus.
"En tunne häntä."
"Miksi sitten tahdot jättää kotkat, joita niin kauvan olet palvellut?"
"Koska en tahdo kauvemmin taistella väkivallan puolesta."
Tigellinus, joka oli huomaavinaan tässä vastauksessa peitettyä kapinanhenkeä, jatkoi urkkimistaan:
"Tahdot ryhtyä vastustamaan väkivaltaa?"
"En; minä voin sitä kärsiä, mutta en tukea."
"Mistä väkivallasta sinä puhut? Minusta tuntuu, ettemme enään ymmärrä toisiamme."
"Väkivalta, jota tarkoitan, ei ole mikään henkilöllisyys. Jos sen edustajaa nimitetään Galbaksi taikka Neroksi — mitä kuuluu se asiaan? Se on Rooma. Se on se ajatus, joka syntyi Roomassa ja Roomasta maailman pääkaupungin teki. Siitä luopumisen pidän ensimäisenä velvollisuutenani."
"Mitä oppia sinä tunnustat, eversti?" arveli päätään pudistellen
Tigellinus, jonka tämä keskustelu saattoi yhä enemmän ymmälle.
"Kristinoppia, Tigellinus."
Nyt ymmärsi pretorianien päällikkö upseeriaan. Hän nauroi pilkallisesti ja käänsi hänelle selkänsä.
"Olet vapaa palveluksestasi."
Antonius antoi pois miekkansa ja riisui yltään kallisarvoisen vaipan, joka ilmaisi hänen ritarillista arvoaan. Siten oli hän ottanut ratkaisevan askeleen, joka vei hänet ulos aikaisemman elämänsä piiristä. Se oli sisältänyt loistoa, rikkautta, kunniaa ja mainetta, mutta ei totuutta, jota tämä uuden uskon ritari ennen kaikkea etsi.
Omaisuutensa hän jakeli köyhille, pitäen itse vaan sen verran, että kykeni suojelemaan Juliaa ja sairasta Lucreziaa puutteesta. Sitten jätti hän Rooman, lähteäkseen rakastamansa naisen ja suojattinsa kanssa siihen kaupunkiin, joka yleni idässä toisena tulevaisuuden kaupunkina Rooman rinnalla. Messiaan vaikutuspaikoille tahtoivat he perustaa itselleen uuden kodin. — Jerusalem oli sen pienen seurueen päämäärä, joka eräänä syysaamuna astui laivaan Ostiassa, jättääkseen ainaiseksi Italian mantereen.
Antonius seisoi aluksen kannella sen enenevällä nopeudella poistuessa rannasta. Yhä epäselvempänä häämötti manner, kunnes se kapeana viivana uiskenteli taivaanrannalla, häviten viimein kokonaan näkyvistä.
Julia viittasi kaukaisuuteen. Aurinko nousi juuri purppuran punaisena, hehkuvana kiekkona merestä heittäen heijastelevia säteitään aalloille.
"Valo voittaa", virkkoi Julia ihastuksissaan, tarkastellen komeaa näytelmää.
Antonius syleili häntä ääneti. Lähellä istui sairas Lucrezia, höpisten itsekseen maasta, johon he nyt matkustivat, jossa ei ollut murhia eikä verta.
* * * * *
Italiassa oli syttynyt kansalaissota. Asema Roomassa oli käynyt yhä jännittyneemmäksi, joukkojen mieliala yhä uhkaavammaksi. Varsinkin voimakas reiniläisarmeija oli kuohuksissaan, ja suojellakseen itseään alapäällikköjensä juonilta lähetti Galba uskottunsa Aulus Vitelliuksen Kölniin. Vitellius oli sotilaille tunnettu entisenä Neron ystävänä; hänen luonteensa oli jokseenkin sovelias tyynnyttämään sotilaita, sillä aristokrati hän ei ollut koskaan ollut, eikä hän sellaisena esiintynytkään. Niinpä Mainziin sijoitetut legionat hetimiten uuden päällikkönsä saapumisen jälkeen huusivat hänet imperatoriksi. Samaan aikaan nousi Lusitaniassa Salvius Otho, entinen Neron suosikki, hehkuvan kunnianhimonsa kannattamana pyrkien itse sille valtaistuimelle, jolle hänen kerran oli täytynyt luovuttaa oma vaimonsa. Siten oli Rooman valtakunnassa kolme Caesaria, ja heidän törmätessä vastakkain syntyi yksi historian verisimpiä kansalaissotia.
Othon puolesta vaikutti Roomassa kaksi upseeria, joita hehkuva viha Roomaa kohtaan kannusti taas heittämään palavan soihdun keisarilinnaan. Nämä miehet olivat Markus ja Silanus. Ensimainittu oli kaartissa hyvin tunnettu ja suosittu; jälkimäisellä oli senaatissa suuri kannatus. Markus sai Tigellinuksen loistavilla lupauksilla salaa luopumaan Galbasta. Silanus keräsi senaatissa kaikessa hiljaisuudessa puolueen, joka tunnusti uuden caesarin. Ja Vitelliuksen tehdessä Reinillä suuremmoisia sotavarustuksia, kiiruhti Otho suoraan Roomaan. Ainoastaan muutamien ystävien seuraamana hän öiseen aikaan ratsasti pääkaupunkiin. Taas lensi hänen katseensa, kuten kerran ennenkin, uhkaavana keisarilinnaa kohti, jossa nyt Galba pahaa aavistamatta nukkui pretorianien keskellä.
Otho riensi Zitadelleen. Sinne kerääntyneet pretorianit tervehtivät häntä caesarina, samoin Galban suututtama meriväki. Tammikuun 15 päivän aamuna karahutti Otho sotilasparven etunenässä Rooman läpi. Kukaan ei aavistanut, mitä oli tekeillä. Galba laskeutui juuri Palatinilta, jossa hän oli ollut uhraamassa Apollolle, kun katu täyttyi sotilaista.
Keisaria seuraava kaartinkohortti tervehti kapinoitsijoita, Tigellinus itse huusi heidän johtajaansa caesariksi, ja Galban, joka oli ihan ällistynyt uhkarohkeasta hyökkäyksestä, surmasi eräs hänen omista upseereistaan. Kansa uuden verilöylyn huumaamana tervehti rohkeata kapinoitsijaa riemulla, ja muutamia tunteja myöhemmin astui Otho senaatin imperatoriksi julistamana caesarien valtaistuimelle.
Tällä välin samosi vastakeisari Vitellius Gallian ja Britannian legionilla vahvistetun sotajoukkonsa kanssa Italiaa vastaan.
Otho osoitti kaikissa valmistuksissaan, ettei nuoruusajan velttoudesta ollut hänessä mitään jäljillä. Hän varustautui tarmokkaasti ja uupumattomasti Vitelliusta vastaanottamaan. Bedriacumin, Pohjois-Italiassa sijaitsevan lujasti linnotetun kaupungin edustalle kerääntyivät hänen sotajoukkonsa. Kaksi voimakasta armeijanosastoa oli Markuksen ja Silanuksen komennossa ja jälkimäinen oli jo ehtinyt antaa tuntuvan iskun eräälle vihollisen sotapäällikölle, Caecinolle, lähellä Cremonaa. Vastoin sotapäällikköjensä kehoitusta, päätti nyt Otho, sotamiestensä toivomusta noudattaen, ryhtyä heti taisteluun, odottamatta moesialaisten apujoukkojen tuloa.
Taistelu, joka syntyi Po-joen rantamilla, käytiin molemmin puolin raivoisan urhokkaasti. Mutta eräitten päällikköjen luopumisen ja muutetun taktiikan vuoksi menetti Otho taistelun. Kun yö pimeni, makasi kentällä kunnialla kaatuneena parhain osa Rooman armeijasta, joukossa myöskin Markus ja Silanus. Huhtikuun 16 päivän aamulla v. 69 teki keisari Otho tikarin iskulla itse lopun elämästään ja luovutti siten ennen aikojaan valtaistuimen, joka oli ollut hänen unelmiensa päämaali. Joulukuun 20 päivänä samana vuonna kaatui Vitellius joukkojensa kapinassa. Hänet murhasi Rooman pyöveli mitä julmimmalla tavalla, uuden caesarin, Vespasianuksen, armeijan kolmelta taholta käydessä Antonius Primuksen johdolla kaupungin kimppuun.