ENSIMMÄINEN KOHTAUS
Aksel. Bertha.
AKSEL (laskee kuppinsa pöydälle): Kiitoksia, Berthaseni, se oli mainiota kahvia! Olet oikein kunnostanut itsesi syntymäpäivänäsi.
BERTHA (neuloen): Hauskaa, että kerrankin olet tyytyväinen.
AKSEL. Kerrankin tyytyväinen? Sinun kanssasi olen aina tyytyväinen, sen kyllä tiedät, mutta se ei estä minua välistä olemasta erittäin tyytyväinen. Noh, nyt vaan pikkuinen savu. (Sytyttää sikarin) Kas niin! (Nojautuu mielihyvällä taaksepäin tuolilla) Onpa tosiaankin oikein suloista istua näin pienessä, sievässä kodissaan kiltin eukkonsa rinnalla ja unohtaa kaikki puuhat ja kaikki asiatoimet, nauttiakseen vain levossa ja rauhassa onneaan. — Meillä on todellakin hyvin hauskaa täällä, Bertha!
BERTHA (katsoo yhä vain työhönsä) Kyllä — mutta en luule sinun aina noin ajattelevan.
AKSEL. Kuinka? Mitä tarkoitat?
BERTHA. Minun vain johtui mieleeni, kuinka usein näinä viimeisinä aikoina olet kotoa poissa ollut. Toisin oli laita vuosi takaperin.
AKSEL. No, mutta ajattelehan, Bertha, kuinka paljon olen laventanut asioitani sen jälkeen. Olisiko parempi, jos istuisin kotona pitäen sinulle seuraa ja jättäisin asiat sipo silleen?
BERTHA. Eihän toki — sitä en tarkoita.
AKSEL. Eikä sitäpaitsi sinullakaan enää ole niin paljon aikaa minun kanssani juttelemaan, sitten kun pikku Ilmarin sait hoidettavaksesi. Itsekunkin tulee pitää huolta velvollisuuksistaan, näetkös!
BERTHA. Sen hyvin ymmärrän; mutta minä vain pelkään tuon alinomaisen ulkona oleskelemisen kääntyvän tavaksi, pelkään, ettet enää viihdy kotona yhtä hyvin kuin ennen. Niin, Aksel, kyllä se vain niin on — sinä et minua enää rakasta.
AKSEL. Ohoh — tuopa oli suuri uutinen!
BERTHA. Etkä sinä enää ole aivan suorakaan minua kohtaan.
AKSEL. Älä helkkarissa!
BERTHA. Niin — sinä näinä aikoina salaat paljon asioita vaimoltasi.
AKSEL. Mutta tämähän alkaa jo kuulua oikein kamalalta.
BERTHA. Laske sinä vain leikkiä, mutta täytyy sinun kuitenkin myöntää, että olen oikeassa. Minkätähden esimerkiksi et tahdo tunnustaa, missä eilen olit koko illan? Kuinka saatat noin suurta epäluottamusta osoittaa Berthallesi, joka sinua niin hellästi rakastaa?
AKSEL. Ahaa — siihenkö meidän taas olikin tuleminen! Tiedätkö, Bertha, minä en tosiaankaan luullut sinua noin uteliaaksi.
BERTHA. Uteliaisuudeksiko sitä sanot, jos mielelläni tahdon tietää, mitkä tärkeät toimet sinua niin kauan ulkona kaupungilla pitivät? Etköhän sinä mitä tarkimmin tutkisi minua, jos yhtä kauan viipyisin kotoa poissa?
AKSEL. Tosin sen tekisin, mutta siinä on suuri eroitus. Minullahan näet, on asioita —
BERTHA (keskeyttäen): Ja ystäviä ja kumppalia.
AKSEL. No, olkoon niinkin! Enpähän tykkänään liene maailmasta luopunut, vaikka naimisiin olen mennyt, tiedänmä.
BERTHA (huokaa): Et olekaan, sen tietää Jumala! Mutta sellaistahan elämä on!
AKSEL. No, älä nyt ole pahoillasi, Berthaseni; aikanaan saat kyllä kaikki tietää.
BERTHA. En välitä koko asiasta, koska et voi sitä heti minulle sanoa.
AKSEL. Iltapuolella, kun lähdemme ajelemaan, kerron sen sinulle. Saattaisimme ajaa vähän maalle, Hansenin huvilan ohitse, siellä päin on niin kaunista. Eikö sinunkin mielestäsi, Berthaseni, tuo pikkuinen huvila kauniine kasvikkoineen ole erittäin sievä?
BERTHA. Kyllä — kun sen vain joku toinen omistaisi eikä tuo suuri kortinlyöjä Hansen. — Onhan hänkin sinun hyvä ystäväsi.
AKSEL. Äläkä ajattele nyt mitään ikäviä, vaan tule sen sijaan katsomaan pikku Ilmaria; enhän vielä tänään ole nähnytkään tuota nuorta herraa.
BERTHA. No, mitäpä häntä herättää, kun hän nukkuu niin makeasti.
AKSEL. Se ei mitään tee, hänellä on hyvää aikaa ottaa vahinko takaisin jäljestäpäin.
BERTHA. Anna hänen nyt olla! Jos Amalia tulee toivottamaan minulle onnea, ei minulla ole aikaa häntä uudestaan nukuttaa.
AKSEL. No pahuus! Olet siis ilmoittanut Amalialle syntymäpäiväsi olevan tänään? Päätimmehän olla siitä kenellekään virkkamatta; etkö muista?
BERTHA. Hyvin sen muistan, mutta hän itse tarjoutui tulemaan, illalla täältä lähtiessään.
AKSEL. Sen uskon; kyllä Amalia aina muistaa etujansa valvoa. No, sepä nyt harmillista!
BERTHA. Minkäpä sille tein? Olisiko minun pitänyt kieltää häntä tulemasta?
AKSEL. Eipä juuri — mutta sinun ei pitäisi aina olla niin ystävällinen ja kohtelias hänelle. Saattaisit antaa hänen jonkun kerran huomata, ett'emme kumpikaan erinomaisen paljon pidä hänen alituisesta juoksustaan täällä.
BERTHA. Kuinka voisin sen tehdä! Amalia, joka niin paljon pitää minusta ja joka alinomaa minua auttaa tuhansilla pienillä toimituksilla!
AKSEL. Sen hän tekee vain saadakseen sitä useammin täällä juosta ja ehkäpä myöskin erinomaisen suuresta halusta saada pistää nenänsä joka paikkaan. Kerranhan näin kotiin tullessani hänen seisovan kyökissä täydessä puuhassa puolipäiväsemme valmistamisessa.
BERTHA. Niin, se oli silloin, kun hänen piti opettaa minua laittamaan uudenlaista lihalientä, vaikka siitä ei sitten mitään tullut.
AKSEL. Toisen kerran tapasin tuon korean neidin järjestelemässä liinavaatteitani, jotka juuri olivat pesusta tuodut. Enkö, totta vie, silloin punastunut aivan kuin koulutyttö, jolta löydetään rakkauskirje.
BERTHA. Minkätähden tuletkin niin vähästä hämillesi! Mielestäni Amalia oli hyvin ystävällinen, kun tarjosi minulle apuansa.
AKSEL. No niin, saattaa se ollakin hyödyksi siinä tapauksessa, että paitojen luettelo joutuu sinulta hukkaan. Amalia ja hänen rakkaat tätinsä Miina, Stiina ja Fiina ja kaupungin kaikki muut juorusiskot silloin voivat sen muististaan sinulle lukea.
BERTHA. Aina sinä vain puhut pahaa Amaliasta, ja kuitenkin hän on vähintäin yhtä suuresta arvosta kuin —
AKSEL. — kuin kaikki minun ystäväni yhteensä — no niin, sehän on tunnettu asia. Mutta, hänen arvostaan huolimatta, ei minua juuri surettaisi, vaikka hän jonakin kauniina päivänä taittaisi niskansa portaissamme. (Amalian ääni kuuluu ulkoa) Kuulehan! Tunnetko sinä ääntä?
BERTHA (nousee): Amalian — hän puhuu Maijulle. — Muista nyt olla kohtelias ja huomaavainen häntä kohtaan! (Menee perälle).
AKSEL (nousee): Kohtelias ja huomaavainen! Hm — äskeisen hurskaan toivoni jälkeen. No niin — suotta minulle ei liene kasvatusta annettu,