TOINEN KOHTAUS
Edelliset. Amalia (perältä).
AMALIA (noin 35 vuoden ikäinen, komeassa ja nuorekkaassa puvussa. Hänellä on varjostin ja kukkakimppu toisessa kädessään): Hyvää päivää, hyvää päivää, armaat, rakkaat ystäväni! (Jättää parasolin tuolille lähelle ovea) Ja nyt (lentää Berthan kaulaan) tuhannen tuhatta onnentoivotusta, rakas, kulta Berthaseni! Elä aina terveenä, iloisena ja onnellisena, äläkä koskaan, koskaan unhota ystävääsi Amaliaa, joka sinua niin hellästi lempii ja rakastaa! (Suutelee Berthaa ja antaa hänelle kukkakimpun).
BERTHA. Kiitoksia, paljon kiitoksia! Kuinka kauniita kukkia! Istu,
Amalia hyvä!
AMALIA. Kiitos, kiitos! (Istuu kahvipöydän ääreen) Ohhoo — astuin niin kiivaasti, että oikein väsyin! Olette kenties jo kauankin minua odottaneet?
AKSEL (kohteliaasti): Niin, me juuri teistä puhuimme, kun kuulimme äänenne tuolta ulkoa.
AMALIA. Pelkäsitte luultavasti etten tulisikaan? Vai arvelitteko kääntyneeni sairaaksi? Ooh, siitä ei ole pelkoa, minä en koskaan ole kipeä. Mammalla onkin tapana sanoa: »niin virkeätä ja liikkuvaa tyttöä ei ole koko kaupungissa kuin minun Amaliani on.» Ei, mutta asianlaita oli semmoinen, näettekös, että kun juuri olin tänne tulossa ja kuljin Miina-tädin ikkunan ohitse, koputti hän minua sisään, sillä hän oli ostanut uutta kahvia ja odotti par'aikaa luoksensa Fiina- ja Stiina-tätejä, eikä millään muotoa päästänyt minua, ennen kuin olin juonut kaksi kuppia hänen kanssaan. Siellä kuulin, että Marin, kamreerskan, pieni poika oli kipeä ja — — Mutta, kuuleppas, kuinka pikku Ilmari jaksaa?
BERTHA. Hyvin, Jumalan kiitos!
AMALIA. Sepä hauskaa; minulla on taskussani hänelle karamellia. (Hakee taskustaan) No, missä tuo tuutti nyt onkaan? Ahaa, jopa sen löydän! Kas tässä! (Panee sen pöydälle) No niin, niinkuin jo sanoin, kuulin että poika oli kipeä ja päätin sentähden sivumennessäni pikimmältään pistäytyä häntä katsomassa. Mutta voi suuri Jumala, siellä vasta surkeata oli!
BERTHA. Noo?
AKSEL. Oliko poika kuollut?
AMALIA. Ei aivan, mutta hirmuisen kovassa kuumeessa se pikkuinen eläväinen makasi, eikä hänellä monta päivää jälellä ole, saadaanpa nähdä. Vanhin poika oli vielä lisäksi leikannut sormeensa ja nuorin tyttö saanut suuren kuhmun otsaansa pudotessaan tuolilta. Marilla oli itsellään päänkivistystä, ja miesriiviö — en voi paremmin sanoa — oli kestikievarissa biljardia pelaamassa!
AKSEL. Ooh — mikä julma ihminen!
AMALIA. No, sanokaapas muuta! Kun julkeaa jättää vaimon ja lapset semmoiseen kurjuuteen! Mutta sellaisia ne miehet ovat — Jumala paratkoon — ei ne muusta huoli kuin omista huveistaan ja —
BERTHA. Saanko tarjota sinulle kupin kahvia, Amalia? (Antaa hänelle kupin).
AMALIA. Paljon kiitoksia! (Panee sokeria kuppiin ja ottaa leipää puhuessaan) Ja kun muistan, kuinka miellyttävä ja kaunis Mari oli tyttönä, kuinka sievästi ja komeasti hänellä kaikki oli kotonaan ja kuinka iloisesti ja sydämellisesti hän aina otti vieraitaan vastaan, ja kun kaikkea tätä vertailen hänen nykyiseen kohtaloonsa, niin oikeinpa sydäntäni vihlaisee, että — —
BERTHA. Suo anteeksi, minulla on vaan kahta lajia leipää tarjottavana, mutta niinkuin jo eilen sanoin, en ole mitään varustanut syntymäpäivääni varten —
AMALIA. Ooh, kultaseni, että sinä viitsit! Mitä tyhjästä kursailee niin vanhan ystävän kanssa kuin minä olen tässä talossa. Mutta varustuksista johtuu mieleeni eräs asia, josta minun täytyy teille kertoa, ystäväni. Niin — voitteko ajatella! — tänä aamuna tulee tullikirjoittajan piika meidän kyökkiimme ja pyytää lainaksi lihaliemikattilaa. »Mitä herrasväki sillä tekee?» kysyin minä vähän kummastellen. »Juu, sihteeri rouvineen viettävät huomenna hääpäiväänsä ja antavat suuret päivälliset kaikille tuttavilleen», kuului röyhkeä vastaus. Suuret päivälliset! Sihteerin herrasväki. Ei, nyt ei enää ole häpyä ollenkaan!
AKSEL. Toden totta! Eihän semmoista ole ennen kuultukaan! Ne muuten näyttävät olevan siivoja ihmisiä, joiden tulisi tietää, mikä heille sopii, mikä ei.
AMALIA. Kyllä kaiketi! Mitä köyhempiä, sitä röyhkeämpiä! Eivätkö ne hölmöt saattaisi ottaa esimerkkiä viisaista ja ymmärtäväisistä ihmisistä? Mamma sanoo minulle usein: »Malla-kultaseni, eikö meidänkin joskus pitäisi kutsua päivälliselle muutamia likeisimpiä tuttavia, joiden luona sinä usein niin paljon hyvää nautit»; mutta silloin minä aina vastaan: rakas mammaseni, se tosin minusta olisi sanomattoman hauskaa, ja varaahan siihen meillä kyllä olisi, mutta meidän tulee olla varuillamme — ihmisillä saattaisi olla siitä sanomista, sillä sitä ei koskaan voi edeltäpäin tietää, kuinka parhaatkin tarkoituksemme käännetään ja väännetään.
AKSEL. Siinä olette aivan oikeassa. Ihmisiä todellakin on olemassa, jotka voivat kaikki pahimpaan kääntää.
AMALIA (päätään pudistaen): Ooh, kyllä niitä on, kyllä niitä on sellaisia!
AKSEL. Jotka tunkeutuvat perheisiin, sekaantuvat emännän toimiin ja urkkivat puolisoiden keskinäisiä asioita.
AMALIA. Aivan niin, sellaisia tunnen monta.
AKSEL. Ja pahinta kaikista on, ett'eivät sellaiset henkilöt käsitä, kuinka vastenmielisiä he ovat, vaan luulottelevat olevansa tuiki tarpeellisia siellä, johon vain kerran ovat päässeet perehtymään. Eikö ole totta!
AMALIA. Totta, peräti totta. Meillä näyttää olevan aivan samat mielipiteet, herra Heino.
BERTHA. Ota vielä korppua, Amalia hyvä!
(Katsoo pitkään Akseliin.)
AMALIA. Paljon kiitoksia; ne ovatkin oikein maukkaita.
BERTHA. Etkö halua toista kuppia, Aksel?
AKSEL (nousee): En, kiitos! Teidän luvallanne, hyvät naiset, menen nyt tervehtimään poikaani ja perillistäni.
AMALIA (juoden): Oi, sitä pientä enkeliä!
BERTHA. Älä häntä vaan säikähdytä, ett'ei hän rupea huutamaan. (Akselin mennessä hänen ohitsensa hiljaa) Aksel, kuinka saatoit —?
AKSEL (samoin): Eihän tuo mitään ymmärtänyt.
AMALIA. Suudelkaa sitä pikkuista ruusunnuppuista oikein lämpimästi, oikein herttaisesti minunkin puolestani! Minä tulen heti jälessä Berthan kanssa.
AKSEL (kohteliaasti): Erittäin hupaista!
(Menee oikealle).