KOLMAS KOHTAUS
Amalia. Bertha.
AMALIA. Kuinka sievä ja kohtelias miehesi aina on minua kohtaan! Koko kaupunki onkin ihastunut hänen hauskaan ja iloiseen käytökseensä. Mutta melkein liian iloinen, (herittää sormellaan) melkein liian iloinen hän vain on, ystäväiseni.
BERTHA. Mitä tarkoitat?
AMALIA. Mitäkö tarkoitan? Ei mitään, ei niin mitään. Ei se ansaitse puhumistakaan. Täytyyhän sitä elää mukana, ja hauskassa seurassa annetaan mielellään rahojen luistaa.
BERTHA. Rahojen?
AMALIA. Ei, nyt en lausu sanaakaan enempää — en sanaakaan, koska sinä noin siitä kiivastut.
BERTHA. Mutta olenhan minä aivan tyyni.
AMALIA. Ei, älä koetakaan minua houkutella — älä ollenkaan yritäkään!
Sitä paitse miehesi luultavasti on sinulle jo kertonutkin kaikki.
BERTHA. Mutta enhän tiedäkään, mistä on kysymys.
AMALIA. Vai niin! No, koska välttämättömästä tahdot sen tietää. — Mutta sen sanon, jos sinä vain rupeat sitä suremaan, niin minulla ei enää iloista hetkeä ole. Lupaatko ett'et ole koko asiasta milläsikään; (puristaa Berthan kättä) lupaatko sen, kultaseni?
BERTHA. Lupaan, lupaan; mutta kerro nyt!
AMALIA (salaperäisesti): No niin, kun eilen illalla läksin luotasi — luulen kellon olleen noin 11 paikoilla — ja kun olin joutunut aivan likelle porttiamme, kuulin etäämpää läheneväin henkilöin ääniä. Minä painuin seinää vastaan, pysähdyin ja kuuntelin — en millään muotoa saadakseni tietää, keitä he olivat — mitä se minua olisi liikuttanut? — mutta minä, näethän, pelkäsin heidän huomaavan minut ja tekevän minulle pahaa. Silloin kuulin selvään heidän puhuvan asioista ja suurista rahasummista, ja kun sitten tulivat lähemmäksi, näin heitä olevan neljä, neljä herrasmiestä. Kahta en voinut tuntea pimeässä — ell'ei toinen heistä kumminkin olisi ollut nuori herrassyötinkimme Söderlund — tiedäthän, hän, joka niin hirmuisesti juo. Mutta toiset kaksi hyvin tunsin: toinen oli patruuna Hansen ja toinen — sinun miehesi.
BERTHA. Vai niin; jotain sellaista juuri aavistin. No, entä sitten?
AMALIA. Herra Jumala, kuinka totiseksi sinä kävit! Ei, ei, älä pakoita minua jatkamaan! Ennen puren kieleni halki, ennenkuin —
BERTHA (tyynesti): He puhuivat siis asioista?
AMALIA. Niin, tiedätkös, kortinlyönnistä ja asioista ja viidestä tuhannesta markasta, tai oliko se viidestäkymmenestä tuhannesta, sitä nyt en voi niin tarkoin sanoa. Ja toinen niistä, joita en tuntenut, sanoi: tällä kertaa veli Hansenilla oli hyvä onni, johon Hansen vastasi, että hän juuri edellisenä iltana oli saman summan menettänyt. Ja juuri kun he menivät minun lymypaikkani sivu, kuulin — — Ei, nyt pidän suuni kiinni, ihan varmaan!
BERTHA (tyynesti niinkuin ennenkin): Mitä kuulit?
AMALIA. Kuulin Hansenin sanovan miehellesi: »lähetä minulle siis huomenna kolmetuhatta markkaa», ja miehesi vastasi: »ole huoletta, ne saat jo aamupuolella aivan varmaan.»
BERTHA. Kolmetuhatta markkaa! Suuri Jumala! Ooh, se on mahdotonta!
AMALIA. Taivaan tähden, rauhoitu, rauhoitu, rakas Bertha! Juo lasi vettä, (kaataa vettä lasiin) — Kas tässä! Se rauhoittaa sinua.
BERTHA. Se on tarpeetonta. — Kolmetuhatta markkaa! Ei, kyllä sinä mahdoit väärin kuulla?
AMALIA. Voihan se olla mahdollista. Mutta olettehan sitäpaitsi niin varakkaita, ett'ei siitä —
BERTHA. Ja luulet heidän puhuneen korttivelasta?
AMALIA. Herra Jumala, kuinka sen voisin tietää! Kortinlyönnistä he kumminkin puhuivat.
BERTHA. Oletko varma siitä, että se oli Hansen, jonka kanssa Aksel puhui?
AMALIA. Kyllä minä häntä siksi luulin. Mutta eikö todellakaan miehesi ole kertonut, kenen seurassa hän vietti eilisen illan?
BERTHA. Ei, hän ei ole tahtonut sitä minulle sanoa.
AMALIA. Ai, ai, ystäväiseni, tuopa kuuluu pahalta! Mutta älä ajattele enää koko asiaa — koeta unhottaa kaikki tyyni! Puhutaan jotakin hauskempaa, iloisempaa!
BERTHA. Hän siis kumminkin lyö korttia, niinkuin välistä olen pelännytkin. Ja kuinka hän on minua luulotellut, ett'ei hänellä muka ikänä ole korttia kädessäkään ollut! Ja lisäksi vielä niin suuri summa! Ei, se on mahdotonta, minä en voi tätä saada päähäni.
AMALIA. Kas niin, nyt sinä kuitenkin rupeat murehtimaan tuota asiaa, vaikka äsken lupasit olla järkevä. Heitä jo kaikki nuo ajatukset mielestäsi! Kerroppas minulle esimerkiksi, mitä kaikkea hyvää olet mieheltäsi saanut syntymäpäivälahjaksi! No, annappas kuulla!
BERTHA. Mitäkö olen saanut syntymäpäivälahjaksi? Nuo kirjat tuolla, (osoittaa kirjakääryä) — Ei, ei, minä en kuuna päivänä voi tätä käsittää!
AMALIA. Etkö mitään muuta? Mutta saithan viime vuonna kultaisen rannerenkaan, brossin ja paljon muuta kaunista. Mitä miehesi ajattelee, kun —?
BERTHA. Se on minulle yhden tekevä, kun vain pääsisin selville, kuinka oikeastaan noiden kolmentuhannen markan laita on. (Päättäväisesti) Niin — se on parasta: minä menen heti Akselilta kysymään.
AMALIA. Herran tähden, mitä aijot tehdä? Silloin hän heti arvaisi sinun minulta tuon uutisen kuulleesi. Maltahan kuitenkin siksi kun olen poissa!
BERTHA. No olkoon sitten, koska niin tahdot! Kolmetuhatta markkaa! Sillä rahalla eläisimme vähintäkin puolen vuotta! Ei, se on mahdotonta, aivan mahdotonta!
(Liikuntoa kuuluu oikealta).
BERTHA (nousee): Kas niin, nyt hän herätti Ilmarin!
AMALIA. Muista se: ei sanaakaan asiasta niin kauan kuin minä täällä olen!
(Nousee myöskin).