KOLMAS KOHTAUS.
HAMARI. VILANDER.
HAMARI (päivettynyt ja puvussa jotain vierasta). Terve taloon monesta ajasta!
VILANDER. No, terve tuloa! Sepä oikein hauskaa jälleen nähdä sinua! Miili, se veitikka, puhui sinun tulostasi vasta nyt juuri. Paina nyt puuta, veikkoseni, Miili tulee heti.
HAMARI. Niin, täällähän minä taas olen Suomessa takaisin. Olin jo kauvan sitten kyllästynyt siihen mustaan kaupunkiin, jossa ei päiväkään paksujen savupilvien läpi pääse paistamaan ja jossa revolveri kourassa täytyy pakoittaa työmiehet työhön. Ja kun sitten tarjottiin minulle johtajanpaikka tässä uudessa »Orion» yhtiössä, niin ei muuta kuin pillit pussiin vaan ja kiireimmiten valoisata Pohjolaa kohti. Mutta kuinka täällä teillä oikeastaan jaksetaan?
VILANDER. No, senhän tiedät kirjeestämme. Mamman kuoltua kolme vuotta sitten on Miili minulle kaikki kaikessa. Me elämme hänen vaatimattomasta palkastaan, sillä mitä minä ansaitsen puhtaaksikirjoittamisella ja semmoisella pienellä nakertamisella, se ei ole paljon. Minun ainoa pyrkimykseni on nyt vaan saada hänelle hyvän miehen, ennenkuin silmäni ummistan. Mutta siitä puhun vielä sinulle. Mutta mitä sinulle itsellesi kuuluu? Terveenä olet saanut olla, sen näkee jo päältäpäinkin.
HAMARI. No, pysyyhän sitä terveenä kun on yltä kyllin työtä ja muuten vapaa mies.
VILANDER. Niin, sitähän sinä nyt olet. — Oletko muuten kuullut mitään hänestä — Berthasta?
HAMARI. Enpä juuri. Näin kerran saksalaisessa lehdessä pienen uutisen hänestä, siinä kaikki.
VILANDER. Se oli luultavasti sama uutinen, josta Miili minulle kertoi. Oli esiintynyt eräässä sirkuksessa balettitanssijattarena. Hän on auttamaton.
HAMARI. Se oli nyt hänen kohtalonsa. — Mutta mitä minun piti kysyäkään? Niin, se suuri runoilija, monsieur Jung, hän kai on jo maineensa kukkuloilla, vai mitä?
VILANDER. No, enpä tiedä. Miili kerran puhui hänestä. Hänen viimeinen runovihkonsa oli saanut ankaran arvostelun ja pilalehdet olivat sitä ivanneet ja nyt hän itse kuuluu ruvenneen arvostelijaksi. Eihän se hänen ja Berthan onni muuten kuulu kestäneen kuin pari kuukautta ennenkuin tuli ero.
HAMARI. Tiedän sen. — No, entäs tuo nuori eteenpäin pyrkivä tsjinovnikka Käki. Joko hän on kiivennyt montakin arvoastetta virkatikapuita ylöspäin?
VILANDER. No, sillä miehellä vasta on tulevaisuutta. Hän on juuri saanut suuren matkarahan Venäjän kielen oppimista varten. Tapasin hänet kerran kirjakaupassa, mutta hän käänsi minulle selkänsä. — Eihän se Lundströmkään minua enää tunne, Kun eräänä päivänä tulimme kadulla vastakkain — hän kävelee nyt kahdella sauvalla kovan reumatisminsa vuoksi — ja kun nöyrästi tervehdin häntä, niin irvisteli hän vaan pahasti ja tuijotti toiseen seinään. Ja Hentunen se vaan rikastuu rikastumistaan. Hiljakkoin hän on saanut valmiiksi uuden suuren kivirakennuksen ja toiseen pannaan jo perustusta. En ole tavannut häntä niiden onnettomien kihlajaiskemujen jälkeen, jolloin hullu operationini tuli ilmi. Niin niin, suuressa lapsellisuudessani ja typeryydessäni ainahan kuvittelin itselleni, että kyllä se täti viimeisessä tingassa auttaa.
HAMARI. Niin, se on totta, vieläkö se Beata täti elää?
VILANDER. Kyllä hän minun tietääkseni vielä on hengissä, vaikka miehensä kuuluu häntä rääkkäävän nälällä ja muullakin tavalla, mutta hän on sitkeä kuin kumi. Muuten kuuluu koko talo jo olevan aivan rappiolla miehen juoppouden tähden. Niin, kaikkihan me saamme kärsiä tuhmuuksistamme. — Mutta kuuleppas nyt. Niin kauvan kuin me vielä olemme tässä kahdenkesken, niin puhun sinulle yhdestä asiasta. Katsoppas, täällä on eräs nuori mies, joka on kovasti rakastunut Miiliin.
HAMARI. Mitä? Kuka se on?
VILANDER. Eräs kauppias Viikuna, tässä vastapäätä, siivo ja varakas mies — vähän yksinkertainen ehkä, mutta niistähän tavallisesti tulee hyviä aviomiehiä. Hän ei vielä ole kosinut, sillä hän pelkää rukkasia, ja kun puhun tästä Millille, niin hän vaan panee kaikki leikiksi ja alkaa rupattaa muista asioista. Ja sen vuoksi minä nyt pyytäisin, että sinä, ystäväni, puhuisit Millille tästä asiasta ja selittäisit hänelle kuinka kevytmielistä se on antaa näin hyvän tilaisuuden pujahtaa käsistään ja — —
HAMARI. Hahaha, sepä kummallinen pyyntö! Enhän minä tuota miestä tunnekkaan.
VILANDER. Niin, eihän hänen tähtensä, mutta Miilin vuoksi. Olethan aina pitänyt niin paljon Miilistä?
HAMARI. Kyllä. Oikein, oikein paljon.
VILANDER. Niin no, kun tämä nyt koskee hänen parastaan, niin — —
HAMARI. Mutta jos Miili ei häntä rakasta?
VILANDER. Rakasta! Eihän ne naiset itsekään tiedä ketä ne rakastaa.
Pää-asia on että hän suostuu.
HAMARI. Niin, se on totta, eihän ne tiedä. No, minä koetan parastani.
VILANDER. No, kiitos! Sitä minä sinulta odotinkin. Ja nyt minä pistäydyn tänne Viikunan kauppaan ja otan sieltä puoliskon portviiniä että saamme juoda tulomaljasi ja jos sill'aikaa jo sopii aloittaa, niin olisihan se hyvä. Onnen sattuma todellakin että tulit juuri nyt. En minä kauvan viivy.
(Ulos perältä.)
HAMARI (yksin). Tämäpä sangen omituinen asema, se on myönnettävä! Kun itse tulen tuomiotani vastaan ottamaan, niin pannaan minut toisen henkilön puhemieheksi samalle tytölle. Mutta ehkä se on juuri tämän henkilön vuoksi kun hän viivyttää vastaustaan minulle. Mutta näenhän hänen kirjeistään että hän minusta pitää. Ei, tätä en kauvemmin kestä, minun täytyy saada varmuutta. Minun täytyy heti saada häntä tavata.
(Katsoo ympärilleen kun ei tiedä minne kääntyä.
Samassa tulee Miili.)