KUUDES KOHTAUS.
Hilma (vasemmalta). Onni.
ONNI. Ah, Hilma!
HILMA (itsekseen): Niin, hän se olikin. Mutta minä en ole häntä huomaavinanikaan. (On etsivinään jotakin). Missähän se lieneekään se tämänpäiväinen lehti? Eikö Reetta sitä jo ole —?
ONNI (lähestyy): Hyvää päivää, rakas Hil — —!
HILMA. Kah, Onni! Hyvää päivää! (Jatkaa etsimistään). En tiedä, mutta tännehän sillä on aina tapana se —.
ONNI. Mitä haet, kultaseni?
HILMA. En mitään. Sanomalehteä vain —. (Erikseen:) Yhtä iloinen ja ujostelematon hän vain on, niinkuin ei mitään välillämme olisi ollut.
ONNI (antaa Hilmalle lehden): Täällähän se onkin, Hilmaseni, täällähän se on.
HILMA. Kiitos!
(Istuu ja rupeaa lukemaan. Äänettömyys).
ONNI. Hm, kuinka sinä nukuit viime yönä, sydänkäpyseni?
HILMA. Kuinkako nukuin? — Huonosti.
ONNI. Niin, ukko taisi teitä häiritä, kun tuli kotiin vähän iloisella tuulella, he he he.
HILMA. Se ei ole mikään naurun asia, ei yhtään. Muuten minulla oli päänkivistystä jo ennen kuin panin maata.
ONNI. Ohoh! Mistä se tuli?
HILMA. Kuka sen tietää. (Pienen äänettömyyden perästä, ivallisesti:)
Ehkä liiallisesta illallisesta.
ONNI. Mutta kuulehan nyt, Hilma — enhän minä noilla sanoilla mitään pahaa tarkoittanut.
HILMA. No, eihän siinä olekaan mitään pahaa, että on hyvä ruokahalu.
ONNI. Mutta ethän sinä syönyt niin paljon.
HILMA. Mitä varten sinä sitten minua siitä pilkkasit?
ONNI. Enhän minä sinua pilkannut, en millään muotoa; mutta kun otit tuon kolmannen makkarapalasen, niin —
HILMA. Se oli vaan puolikas. Mamma oli jo ottanut toisen puolen.
ONNI. Jahah, niin olikin. Niin no, kun sinä otit tuon palasen, niin minä vähän naurahdin ja sanoa tokaisin: Hilmalla on ruokahalu kuin hevosella.
HILMA. Niin, ja oliko tuo kauniisti sanottu, mitä? Varsinkin kun mamma ja Reetta olivat saapuvilla.
ONNI. Ei, tuhmastihan tuo oli minulta, mutta —
HILMA. Ja näytänkö minä sitten minkäänlaiselta suursyöjältä? Luulenpa, ettei minun vartaloni ole sen —
ONNI. Ei suinkaan. Kuka sitä on sanonut? Sinä olet sylfiidi — keijukainen —!
(Lähestyy taas).
HILMA (väistyen): Sitä en ole, mutta en myöskään luule sen olevan niin selvän osoituksen proosallisuudesta, että kolmesti päivässä aterioitsee. Täytyyhän ylläpitää henkeänsä tässä matoisessa maailmassa, tietääkseni.
ONNI. Milloinka minä olen sinua proosalliseksi sanonut, kultaseni? Jos joku on proosaa täynnä, niin se olen minä itse. Ja juuri tuo minun luontoni sai eilen voiton ja pakotti minut sanomaan jotakin karkeampaa ja jokapäiväisempää kaiken tuon runollisuuden päälle, josta koko illan olimme puhuneet. Siinä kaikki.
HILMA. Kaunis selitys todellakin! Miksi sinä viivyitkin niin kauan?
Olisit mennyt tiehesi, kun sinun rupesi tulemaan ikävä —
ONNI. Ei, kuulehan Hilma, heitä nyt jo helkkariin tuo huono tuulesi ja ole niinkuin ennen! Katsos kuinka ulkona on kaunista! Päivä paistaa ja ihmiset häärivät iloisina ja onnellisina. Ja kuule, sitten minulla vielä on sinulle jotakin sanottavaa, jota et arvaakaan.
HILMA (vilkaisee häneen kysyvästi, sitten välinpitämättömästi): Vai niin!
ONNI. Niin, väistyhän vähäisen, niin minä sen sinulle kerron.
HILMA (istuu paikallaan): Toisen kerran — minä nyt tahtoisin tätä sanomalehteä —
ONNI. Mutta se on todellakin asia, joka sinua tulee ilahduttamaan — sen luulen voivani taata.
HILMA (kärsimättömästi): Anna minun olla rauhassa, sinä vaivaat minua!
ONNI (väistyy): Soo-o! Siltäkö se kuuluukin? No, suo anteeksi sitten! En minä sinua tahdo häiritä. (Erikseen:) En, minä en voi häneen suuttua, vaikka hän noin osoittaakin nurjaa mieltään — viehättävä hän on sittenkin. Parasta siis, että paikalla toimitan asiani, että kaikki on selvä ennenkuin muut tulevat. (Aikoo mennä hakemaan pakettia, kun kamreeri rouvansa seuraamana tulee oikealta). No, peeveli, tuossahan ne jo —!