KAHDEKSAS LUKU.
Vihamies talossa.
On omituista, että minun täytyy empiä ilmoittaessani erään päivänmäärän — ja vielä lisäksi päivänmäärän tapaukselle, joka perinjuurin muutti elämäni ja ajoi meidät kaikki vieraisiin maihin. Mutta syynä on se, että minut väkivaltaisesti temmattiin irti kaikista vanhoista tavoistani, joten tuona aikana kirjoittamani päiväkirjatkin ovat kovin sekavat: toisinaan ei päivänmäärää ole ollenkaan merkitty viikon tai parin aikana, ja kaikesta voi päättää, että päiväkirjaa on pitänyt epätoivon partaalla oleva mies. Se tapahtui varhaisintaan maaliskuun lopussa tai ehkä vasta huhtikuulla 1764. Olin nukkunut sikeästi ja heräsin aavistellen jotain pahaa. Olin niin kovin tuon aavistuksen vallassa, että riensin rappuja alas puettuna ainoastaan paitaan ja housuihin ja käteni vapisi, kun kuljetin sitä pitkin kaidepuuta. Oli kylmä, kirkas halla-aamu, mustarastaat laulelivat ääneen ja suloisesti päärakennuksen ympärillä, ja kaikkiin huoneisiin voi kuulla meren kohinan. Kun kuljin saliin vievän oven ohi, sai eräs toinen ääni minut pysähtymään — kuulin puhelua. Astuin lähemmäksi enkä tiennyt olinko unissani vaiko valveilla. Ihmisääni se oli; se kaikui oman isäntäni talossa, ja sittenkään minä en sitä tuntenut; ihmiskieltäkin se oli, kaikui omassa isänmaassani, mutta sittenkin sain kuunnella miten paljon halusin, tavuakaan siitä ymmärtämättä. Tulin ajatelleeksi kertomusta eräästä noita-akasta (vai oliko hän ehkä vain vaeltava muukalainen?), joka muutamia sukupolvenaikoja takaperin tuli niille seuduille, mistä minä olen kotoisin, jäi sinne viikoksi, puhui paljon kielellä, josta kuuntelijat eivät saaneet mitään selvää, ja lähti jälleen samoin kuin oli tullutkin, yön pimeydessä, eikä oltu edes saatu tietää hänen nimeänsä. Olin hiukan peloissani, mutta vielä enemmän utelias, avasin salin oven ja astuin sisään. Illallisen jätteet olivat vielä pöydällä, ikkunaluukut olivat kiinni, vaikka päivä pilkoitti raoista, ja suurta huonetta valaisi yksi ainoa kynttilä ja joku vielä takassa hehkuva hiili. Aivan tulisijan luona istui kaksi miestä. Toisen, joka oli kääriytynyt viittaansa ja jolla oli jalassa saappaat, minä tunsin aivan kohta: se oli pahan onnen lintu, joka oli palannut. Toinen, joka istui aivan hehkuvain hiilten rajalla, oli kiertynyt kaapuunsa aivan kuin muumio; voin ainoastaan nähdä että hän oli ulkomaalainen, tummempi-ihoinen kuin kukaan meidän maanosassamme ja hyvin hentorakenteinen. Hänen otsansa oli omituisen korkea ja katse tutkiva ja arka. Lattialla oli muutamia myttyjä ja pieni matkalaukku. Päättäen tavaran vähyydestä ja masterin saappaitten ulkomuodosta — ne oli siivottomasti paikannut joku huolimaton maalaissuutari — ei pahuus tällä kertaa ollut menestynyt.
Hän nousi seisaalleen minun astuessani sisään, meidän katseemme tapasivat toisensa, ja minä en tiedä miten siinä kävi, mutta rohkeuteni yleni aivan kuin kiuru keväisenä aamuna.
"Ahaa!" sanoin minä. "Tekö siinä olettekin?" — ja minä iloitsin siitä, että ääneni kuului aivan tyyneltä ja tavalliselta.
"Niin, minä eikä kukaan muu, arvoisa Mackellar", sanoi master.
"Ja tällä kerralla teitä aivan sananmukaisesti seuraa musta koira", jatkoin minä.
"Tarkoitatteko Secundra Dassia?" kysyi master. "Sallikaa että esitän teidät. Hän on alkuperäinen intialainen herrasmies."
"Hm!" sanoin minä. "Minä en suuria välitä teistä enkä teidän ystävistänne, mr. Bally. Mutta parasta on, että päästän hiukan päivää sisään ja tarkastan teitä hieman." Samassa minä avasin idänpuolisen ikkunan.
Aamuvalossa voin huomata hänen muuttuneen. Sittemmin, kun olimme kaikin yksissä, minä ihmettelin enemmän miten kevyesti aika oli häneen koskettanut, mutta ensimmäinen vaikutelma oli toisenlainen.
"Te olette kohta vanha mies", sanoin minä.
Hänen kasvonsa synkistyivät. "Jos te voisitte nähdä itsenne, ette ehkä tuosta asiasta puhuisi."
"Pyh!" vastasin minä, "minua ei vanhuus vahingoita. Minusta tuntuu kuin olisin aina ollut iäkäs, ja nyt minä olen, Jumalan kiitos, tunnetumpi ja kunnioitetumpi kuin ennen. Sitä eivät kaikki voi sanoa, mr. Bally! Rypyt teidän kasvoillanne johtuvat pahoista töistä; elämänne alkaa kahleena kiertyä ympärillenne; kuolema kohta kolkuttaa ovellenne, enkä minä ymmärrä, mistä te löytäisitte lohdutusta."
Tässä kääntyi master Secundra Dassin puoleen puhuen hindustania, josta minä (suureksi ilokseni, sen myönnän) tein sen johtopäätöksen, että sanani olivat häneen sattuneet. Ymmärrettävää on, että ajatukseni liikkuivat muissa asioissa silloinkin kun vihollistani pilkkailin. Etenkin mietiskelin, miten antaisin tiedon lordille nopeasti ja salaa. Tähän käytin koko henkisen joustavuuteni sinä pienenä hetkenä, jonka olin vaiti, mutta samassa näin minä päätä kääntämällä juuri hänet, jota ajattelin. Hän seisoi ovella ja näytti aivan rauhalliselta. Kohta sen jälkeen, kun olimme katsahtaneet toisiimme, hän astui yli kynnyksen. Master kuuli hänen tulevan ja astui hänkin esiin; noin neljän askelen päässä toisistaan veljekset pysähtyivät ja katsoivat toisiaan kiinteästi silmiin; sitten lordi hymyili, nyökkäsi ja kääntyi nopeasti pois.
Lordi kääntyi häneen päin yhä jäykästi hymyillen. "Lordi Durrisdeer", sanoi hän.
"Oho! Ei koskaan näin meidän kesken", vastasi master.
"Kaikki tässä talossa nimittävät minua sillä nimellä, joka minulle kuuluu", sanoi lordi. "Jos sinä pidät parempana tehdä poikkeuksen, niin jätän ainoastaan mietittäväksesi, millaisen vaikutuksen se tekee vieraisiin, ja eikö sitä ehkä selitettäisi avuttoman kateellisuuden ilmaukseksi."
Olisin mielelläni lyönyt kädet yhteen ihastuksesta, etenkin kun lordi ei odottanut häneltä vastausta, vaan lähti salista, annettuaan minulle merkin seurata itseään.
"Rientäkää", sanoi hän, "meidän pitää puhdistaa talo syöpäläisistä —." Hän kulki käytävän läpi niin nopein askelin, että tuskin voin häntä seurata, suoraan John Paulin ovelle; sen hän avasi koputtamatta ja astui sisään. John Paul näytti nukkuvan kaikessa rauhassa, mutta isäntäni ei ollenkaan huolinut olla häntä herättelevinään.
"John Paul", sanoi hän mitä rauhallisimmalla äänellään, "sinä olet palvellut kauan isääni, muuten ajaisin sinut kuin koiran kartanostani. Jos sinä puolessa tunnissa ehdit täältä pois, saat alkaa nostaa palkkasi Edinburghissa. Mutta jos sinä jäät tänne tai St. Brides'iin, niin saat olla miten vanha mies ja miten vanha palvelija tahansa, joka tapauksessa minä silloin pidän huolta siitä, että uskottomuutesi rangaistaan tavalla, jota et ole uneksinut. Kiiruhda ylös ja matkaan. Saat mennä ulos samasta ovesta, josta olet heidät laskenut sisään. En tahdo, että poikani enää näkee kasvojasi."
"Minua ilahduttaa, että esiinnyitte asiassa niin rauhallisesti", sanoin minä, kun olimme jälleen ulkona kahden kesken.
"Rauhallisesti!" huudahti hän, tarttui käteeni ja laski sen sydämelleen; se jyskytti kuin pajavasara.
Tämän huomatessani minä aloin kummastella ja pelätä. Ei minkäänlainen ruumiinrakennus voinut sietää niin ylivoimaista jännitystä, kaikkein vähimmin hänen, joka oli jo perinpohjin runneltu. Päätin itsekseni, että tällaisesta sietämättömästä olotilasta on tehtävä loppu.
"Olisi varmaankin parasta, jos ilmoittaisin asiasta rouvalle", sanoin minä. Oikeastaan olisi hänen itse pitänyt mennä, mutta minä otaksuin — enkä erehtynytkään — että hän oli välinpitämätön.
"Niin, tehkää se", sanoi hän. "Minä käsken äkkiä kattaa aamiaispöydän; meidän täytyy kaikkien olla mukana, Aleksanderinkin; meidän pitää näyttää aivan rauhallisilta."
Minä kiiruhdin rouvan huoneeseen ja kerroin hänelle pitemmittä puheitta, mitä oli tapahtunut.
"Minä olen sitä kauan odottanut", sanoi hän. "Meidän täytyy tänään
salaa koota tavaramme ja matkustaa salaa pois ensi yönä. Onhan meillä,
Jumalan kiitos, toinenkin koti. Ensimmäinen lähtevä laiva vie meidät
New-Yorkiin."
"Entäs hän?" kysyin minä.
"Hänelle me jätämme Durrisdeerin", huudahti hän. "Tehköön hän sillä, mitä tahtoo."
"Ei, teidän luvallanne ei saa niin käydä", sanoin minä. "Hänellä pitää olla koira kintereillään, joku, joka pitää häntä silmällä. Asunnon hän saa ja ruuan ja ratsuhevosen, jos on ihmisiksi; mutta avaimet, rouva, ne jätetään teidän luvallanne Mackellarin huostaan. Hän kyllä pitää hyvän huolen kaikesta, olkaa varma siitä."
"Kiitos, mr. Mackellar, kun olette asiaa ajatellut", huudahti hän. "Kaikki jätetään teidän haltuunne. Kun meidän täytyy lähteä vieraaseen ja villiin maahan, jää teille perinnöksi kohtalomme kostaminen. Lähettäkää Macconocchie St. Brides'iin kaikessa hiljaisuudessa hankkimaan hevosia ja pyytämään lakimiestämme tänne. Lordin täytyy jättää valtakirja."
Samassa tuli isäntäni ovelle, ja me selvitimme hänelle suunnitelmamme.
"Siihen minä en koskaan suostu", huudahti hän; "hän luulisi minun pelkäävän. Minä jään omaan talooni, jos Jumala niin tahtoo, aina kuolemaani asti. Ei löydy sitä miestä, joka voisi minut peloittaa pois. Kerta kaikkiaan, täällä minä olen ja tänne jään, vaikka kaikki helvetin voimat olisivat vastassani." En saa kuvatuksi, miten kiihkeästi hän tuon lausui, mutta molemmin me seisoimme aivan ällistyksissämme, etenkin minä, joka ennen olin nähnyt hänen hyvin itseänsä hillitsevän.
Rouva katsoi minuun niin rukoilevasti, että se koski sydämeeni ja sai minut jälleen tasapainoon. Minä annoin hänelle salaisen merkin lähteä, ja kun olimme jääneet kahden kesken lordin kanssa, menin hänen luokseen salin toiseen päähän, missä hän kiivaasti käveli edestakaisin, ja laskin käteni hänen olkapäälleen.
"Lordi hyvä", sanoin minä, "minä puhun teille vielä kerran suoraan; jos tämä on viimeinen kerta, niin sitä parempi, sillä minä olen väsynyt osaani näyttelemään."
"Minun päätäni ei käännä mikään", vastasi hän. "En millään ehdolla tahdo kieltäytyä teitä kuulemasta, mutta mieltäni ei muuta mikään." Tämän hän sanoi vakavasti, ei ollenkaan kiihkoisasti kuten äsken, joten minulla oli jo hiukan toivomisen syytä.
"Hyvä", sanoin minä, "ei se minuun koske, vaikka puhuisinkin kuuroille korville." Osoitin erästä tuolia ja hän istuutui, katsoen minuun. "Oli aika, muistelen, jolloin rouva oli teille hyvin kylmä", aloitin minä.
"En minä siitä koskaan puhunut siihen aikaan, kun asiat niin olivat", vastasi lordi, kovasti punastuen, "ja nyt ne ovat aivan muuttuneet."
"Niinpä kyllä", sanoin minä. "Mutta tiedättekö kuinka paljon ne ovat muuttuneet? Suhde on kerrassaan vaihtunut, lordi hyvä! Nyt rukoilee rouva teiltä yhtä ainoata sanaa, yhtä ainoata katsetta — ja rukoilee turhaan. Tiedättekö, kenen kanssa hän viettää päivänsä sill'aikaa kun te kuljeskelette missä milloinkin? Lordi hyvä, hän tyytyy seurustelemaan erään vanhan voudin kanssa nimeltä Ephraim Mackellar, ja te varmaankin muistatte, mitä se merkitsee, sillä ellen erehdy, oli teidän joskus ennen pakko pitää hyvänänne saman miehen seura."
"Mackellar!" huudahti parooni ja nousi seisaalleen. "Oi Jumalani,
Mackellar!"
"Ei Mackellarin eikä Jumalankaan nimi voi totuutta tehdä tyhjäksi", sanoin minä. "Ja minä kerron sen teille sellaisenaan. Mutta että te, joka olette niin paljon kärsinyt, tuotatte nyt toiselle samanlaisia kärsimyksiä, sopiiko sellainen menettely kristitylle? Te antaudutte niin kokonaan uudelle ystävällenne, että vanhat aivan unohtuvat. He ovat kaikki teidän muististanne kerrassaan kadonneet. Ja kuitenkin he olivat teitä tukemassa pimeimpänä aikana, ei vähimmin rouva. Ja ajatteletteko te nyt koskaan rouvaa? Ajatteletteko koskaan kuinka hän sai kärsiä tuona yönä? — tai miten oiva puoliso hän on teille ollut sen jälkeen? — tai hänen nykyistä sietämätöntä tilaansa? Ette koskaan. Ylpeytenne pakottaa teidät olemaan hänelle ynseä, ja sittenkin hänen on pakko elää teidän kanssanne. Niinpä niin, lordin ylpeys — sen tieltä saa kaikki muu väistyä. Ja lisäksi vielä hän on vain nainen ja te pitkä, luja mies. Hän on nainen, jota te olette vannonut varjelevanne, ja vielä enemmän, hän on teidän ainoan poikanne äiti!"
"Nuo ovat kovin katkeria sanoja, Mackellar", sanoi hän; "mutta Jumala minua auttakoon, minä pelkään, että ne ovat hyvin tosia. Minä en ole kestänyt onneani, niinkuin olisi pitänyt. Käskekää rouva jälleen sisään."
Rouva ei ollut kaukana ja odotti jännityksissä keskustelumme tulosta. Kun olin tuonut hänet sisään, tarttui lordi sekä häntä että minua käteen ja vei ne molemmat rinnalleen. "Minulla on ollut kaksi ystävää tässä elämässä", sanoi hän. "Kaikki se ilo, minkä olen saanut, on tullut jommaltakummalta heistä. Kun te molemmat ajattelette samoin, olisin minä kiittämätön koira —." Tässä hän puristi huulensa kiinni ja katsoi meitä harmain silmin. "Tehkää minulle, mitä tahdotte", sanoi hän, "mutta älkää suinkaan luulko —" hän pysähtyi jälleen. "Tehkää minulle mitä hyväksi näette, Jumala tietää, että minä teitä rakastan ja kunnioitan." Sitten hän päästi kätemme, kääntyi selin ja meni ikkunan luo. Mutta rouva juoksi hänen jälkeensä. "Henry!" huusi hän, heittäytyi hänen kaulaansa ja itki kiihkeästi.
Minä poistuin huoneesta sulkien oven jälkeeni.
Ulkopuolelle päästyäni minä pysähdyin ja kiitin Jumalaa sisimmästä sydämestäni.
Aamiaispöytään me olimme lordin suunnitelman mukaan kaikin kokoontuneet. Master oli nyt riisunut paikatut saappaansa ja saanut ylleen puvun, joka paremmin sopi tilaisuuteen. Secundra Dass ei enää ollut kapaloissaan, vaan oli vetänyt ylleen soman mustan puvun, joka omituisesti erosi hänen ulkonäöstään. Kun perheen jäsenet astuivat sisään, seisoivat herra ja palvelija ison ikkunan luona katsellen ulos. He kääntyivät ja musta mies (sen nimen hän jo oli talossa saanut) kumarsi melkein maahan asti; master taas aikoi astua esiin aivan kuin perheen jäsen hänkin. Rouva sai hänet pysähtymään niiaamalla hänelle syvään salin toiselta puolen. Lapset seisoivat hänen takanaan. Lordi oli tullut lähemmäs, ja siinä nyt seisoi kolme Durrisdeerin suvun ainoata elossa olevaa jäsentä vastakkain. Aika oli heihin kaikkiin iskenyt helposti huomattavia jälkiä; minusta tuntui, kuin olisin heidän muuttuneissa kasvonpiirteissään lukenut jonkunlaisen memento morin, ja vielä enemmän minuun vaikutti se, että kehno mies oli parhaiten säilynyt. Rouvasta oli tullut leveä muori, vaimo-ihminen, joka saattoi hyvin sopia pöydän päähän, missä hänen ympärillään oli paljon lapsia ja useita palvelijoita kummallakin puolen. Lordi oli menettänyt entisen joustavuutensa, hän oli kumarahartiainen; hänen käyntinsä oli epävarmaa, aivan kuin hän olisi ottanut uutta oppia mr. Aleksanderilta; kasvot olivat käpertyneet, näyttivät hiukan pitemmiltä kuin ennen ja vetäytyivät toisinaan ihmeen epävarmaan hymyyn, joka minusta näytti sekä katkeralta että liikuttavalta. Master taas pysytteli vielä suorana, joskin ehkä ponnistellen: hänen otsallaan oli ryppyjä, jotka antoivat hänelle hallitsija-ilmeen, ja hänen suunsa näytti käskemään luodulta. Hänellä oli koko se arvokkuus ja jotain siitä loistosta, joka saatanalla on "Kadotetussa paratiisissa." Minä voin ainoastaan ihailla miestä ja ihmettelin vain, etten peljännyt häntä sen enempää. Mutta näytti todellakin siltä (niin kauan kuin istuimme pöydässä), että hänen mahtinsa oli aivan kadonnut ja kynnet kokonaan katkaistut. Ennen olimme tutustuneet häneen aivan kuin johonkin poppamieheen, joka vallitsi luonnonvoimia, ja nyt hän istui siinä aivan tavalliseksi herrasmieheksi muuttuneena ja jutteli samoin kuin muutkin. Nyt, kun isä oli kuollut ja lordi ja rouva sovussa, ei hänellä ollut kuuntelevaa korvaa juoruillensa. Minä älysin jonkinlaisen ilmestyksen avulla, kuinka kovin suureksi olin miehen nokkeluuden arvioinut. Hänen ilkeytensä oli muuttumaton; hän oli yhtä väärämielinen kuin konsanaan, mutta kun olosuhteet, joista hän imi voimia, olivat kadonneet, oli hän aivan hervoton; hän oli yhä kyykäärme, mutta tuhlasi samoin kuin saduissa mainittu myrkkynsä raudankappaleesen. Pari muutakin ajatusta johtui mieleeni aamiaisella istuessani; ensinnäkin, että hän oli alakuloinen — voisinpa melkein sanoa onneton — huomatessaan, ettei hänen pahuutensa yhtään menestynyt, ja toiseksi, että lordi ehkä oli oikeassa sanoessaan, ettei meidän tarvinnut paeta aseetonta vihollistamme. Mutta sitten minä muistin rakkaan isäntäni sydämenjyskytyksen ja käsitin taas, että pelkuruutemme tarkoituksena oli hänen henkensä pelastaminen.
Kun ateria oli ohi, seurasi master minua huoneeseeni, otti tuolin (jota minä en ollenkaan hänelle tarjonnut) ja kysyi minulta, mille kannalle hänen suhteensa aiottiin asettua.
"Mr. Bally", vastasin minä. "Talo on vielä jonkun aikaa teille avoin."
"Jonkun aikaa?" sanoi hän. "Minä en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte."
"Sanoinhan kyllin selvästi", sanoin minä. "Me pidämme teitä talossa maineemme vuoksi, mutta niin pian kuin te jollakin ilkityöllä julkisesti itsenne häpäisette, ajamme me teidät ulos ovesta."
"Teistä on tullut hävytön lurjus", sanoi master rypistäen uhkaavasti otsaansa minulle.
"Minä olen käynyt hyvää koulua", vastasin. "Ja te lienette itse huomannut, että vanhan lordin kuoltua valtanne on kokonaan poissa. Minä en pelkää teitä nyt, mr. Bally, luulenpa päinvastoin — Jumala minua armahtakoon — että olen tavallaan huvitettu seurastanne."
Hän purskahti nauruun, jonka selvästi kuuli teeskennellyksi.
"Minä palaan taskut tyhjinä", sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.
"Minä en luule, että täältä tippuu rahoja", vastasin minä. "Teidän sijassanne en minä ajattelisi mitään sellaista."
"Haluan sentään hiukan jutella asiasta", vastasi hän.
"Niinkö?" sanoin minä. "Minä en käsitä kuinka silloin menettelisitte."
"Te olette kovin varma olevinanne", sanoi master, "mutta minulla on vielä vahva turva — se, että te ihmisparat pelkäätte häpeänhälinää, ja minä panen siihen paljon painoa."
Taas hän nauroi. "Te olette kyllä opetellut vastaamaan", sanoi hän. "Mutta sana on pian sanottu ja joutuu myöskin usein häpeään. Minä varoitan teitä avoimesti: minä tulen olemaan sappena ja myrkkynä tässä talossa. Viisaammin tekisitte, jos löisitte rahat pöytään ja saisitte minut pois." Samassa hän heilautti kättään ja poistui.
Vähän myöhemmin tuli lordi asianajaja Carlylen seurassa. Me saimme pari pulloa vanhaa viiniä ja otimme kukin lasin, ennenkuin ryhdyimme asioita selvittämään. Sen jälkeen laadittiin ja allekirjoitettiin tarpeelliset asiakirjat, ja lordin Skotlannissa olevat tilukset luovutettiin Carlylen ja minun hoidettaviksi.
"On eräs seikka, mr. Carlyle", sanoi lordi, "jossa toivon meitä oikein arvosteltavan. Tehdään varmaankin huomautuksia siitä, että niin äkkiarvaamatta matkustaisimme pois samaan aikaan kun veljeni palasi. Olisin iloinen, jos saisitte aikaan sen, ettei kansa asettaisi näitä kahta asiaa yhteyteen toistensa kanssa."
"Minä teen parhaani siinä asiassa, lordi", sanoi Carlyle. "Maat — mr.
Bally ei siis seuraa teitä?"
"Se on seikka, jota nyt tahdon koskettaa", sanoi lordi. "Mr. Bally jää Durrisdeeriin mr. Mackellarin huolenpitoon, enkä minä halua hänen edes tietävän minne matkustamme."
"Mutta hän saa helposti muilta" —, alkoi lakimies.
"Niin, mutta, mr. Carlyle, tämän pitää jäädä meidän väliseksi salaisuudeksi", keskeytti lordi. "Ei kukaan muu kuin te ja Mackellar saa tietää, minne lähdemme."
"Ja mr. Bally jää tänne? Varsin hyvä", sanoi Carlyle. "Valtakirja, jonka te jätätte —" sitten hän taas pysähtyi. "Mr. Mackellar, meille tulee verraten raskas taakka kannettavaksi."
"Kieltämättä", sanoin minä.
"Kieltämättä", sanoi hän. "Mr. Ballylle ei siis tule mitään sananvaltaa?"
"Hänelle ei tule mitään sananvaltaa", sanoi lordi, "eikä vaikutusvaltaakaan, toivon ma. Mr. Bally ei ole mikään hyvä neuvonantaja."
"No niin", sanoi asianajaja. "Muuten uskaltanen kysyä onko mr. Ballylla varoja?"
"Mikäli minä tiedän, ei mitään", vastasi lordi. "Minä annan hänelle talosta ruuan, valon ja polttopuut."
"Entäs kuinka on rahallisen avustuksen laita? Kun minun täytyy olla vastuunalaisuudessa, ymmärrätte kyllä kuinka toivottavaa on, että teidän tarkoituksenne ovat minulle selvät", sanoi asianajaja. "Kuinka on rahallisen avustuksen laita?"
"Ei tule olemaan mitään rahallista avustusta", sanoi lordi. "Minä toivon mr. Ballyn elävän hyvin hiljaa. Me emme ole aina olleet tyytyväisiä hänen käytökseensä."
"Ja mitä raha-asioihin tulee", lisäsin minä, "on hän osoittautunut hävyttömän kehnoksi taloudenhoitajaksi. Luokaahan silmäys tähän luettelooni, mr. Carlyle, tähän minä olen merkinnyt ne summat, jotka tuo mies on kiskonut taloistamme viimekuluneina viitenätoista tai kahtenakymmenenä vuotena. Siitä tulee soma kokonaissumma."
Carlyle suipenti suutaan aivan kuin viheltääkseen. "Siitä minulla ei ollut aavistustakaan", sanoi hän. "Minun täytyy vielä kerran pyytää anteeksi teiltä, lordi hyvä, jos olen tunkeileva, mutta kovin toivottavaa on, että minä saan täysin selville kuinka haluatte asiat järjestettävän. Mr. Mackellar voi kuolla, ja siinä tapauksessa minä jään yksin niitä hoitamaan. Eiköpä teidän korkea-arvoisuutenne mielellään kuulisi mr. Ballyn — e — hm — matkustaneen maasta?"
Lordi katsoi Carlyleen. "Miksi te sitä tiedustelette?" kysyi hän.
"Olen saanut sen käsityksen, ettei mr. Bally ole erinomaisemmaksi iloksi perheelleen", sanoi asianajaja hymyillen.
Lordin kasvot synkistyivät äkkiä. "Piru hänet periköön!" huudahti hän ja kaasi itselleen lasin viiniä, mutta niin vapisevin käsin, että puoli lasin sisällyksestä putosi hänen rinnoilleen. Tämä oli toinen kerta, jolloin hänen intohimoinen vihansa puhkesi ilmi juuri kun hän käyttäytyi mitä hillityimmin ja järkevimmin. Tämä säikäytti Carlylea, niin että hän sen jälkeen katseli lordia salaisen uteliaasti. Minä taas varmistuin uskossani, että olimme valinneet oikean menettelytavan, ottaen huomioon lordin sekä ruumiillisen että henkisen terveydentilan.
Tuota huudahdusta lukuunottamatta kävi keskustelu varsin onnellisesti. Oli varmaa, että Carlyle asianajajan tapaan tulisi vähissä erissä ilmaisemaan, mitä oli saanut kuulla. Siten voimme nyt olla varmoja siitä, että kansa alkoi katsella meitä suopeammin, ja masterin kehno käytös varmaan täydentäisi tekoamme. Todellisuudessa asianajaja jo ennen poislähtöään ilmaisi, että vieraatkin olivat alkaneet aavistella asian todellista laitaa.
"Minun ehkä pitänee tunnustaa teille, lordi hyvä", sanoi hän, seisoen hattu kädessään, "että teidän korkea-arvoisuutenne mr. Ballya koskevat määräykset eivät olleet minulle aivan odottamattomia. Jotain sen suuntaista kuului siihen aikaan, kun hän viimeksi oli Durrisdeerissa. Juteltiin jotain eräästä naisesta St. Brides'issä, jota kohtaan te olitte käyttäytynyt erittäin kauniisti ja mr. Bally verrattain armottomasti. Perinnön jakokysymyksestäkin paljon puhuttiin. Sanalla sanoen ei puuttunut puhetta sinne ja tänne, ja jotkut meidän viisaat villakoiramme laususkelivat hyvinkin ehdottomia tuomioita. En tahtonut muodostaa asiasta mitään mielipidettä, mikä minun virassani olevalle miehelle tuntuisikin mahdottomalta, mutta mr. Mackellarin äsken näyttämä luettelo on lopullisesti avannut silmäni. Minun mielipiteeni on, ettemme me, mr. Mackellar, tule suomaan hänelle liian hölliä ohjaksia."
Tuo tärkeä päivä kului onnellisesti loppuun. Suunnitelmaamme kuului vihollisen vartioiminen, ja minä pidin häntä vuorostani silmällä kuten muutkin. Luulen hänen rohkeutensa kasvaneen, kun hän huomasi, kuinka ankarasti me olimme varuillamme; oma uskallukseni taas vähitellen laskeutui. Eniten minua peloitti se erinomainen kätevyys, millä mies osasi salaa saada tietoonsa mitä me vehkeilimme. Ehkä lukijani on huomannut, miten esim. jonkin onnettomuustapauksen jälkeen välskärin käsi osaa nokkelasti erottaa ja tutkia lihaksia ja iskeä juuri siihen paikkaan, joka on vioittunut. Sama oli laita masterin kielen, joka oli niin näppärä kyselemään, ja hänen silmäinsä, jotka niin nopeasti huomasivat kaikki. Tuntui siltä kuin olisin ilmaissut hänelle kaikki, vaikk'en ollut sanaakaan maininnut. Ennenkuin tiesinkään, oli mies niin pitkällä, että vakuutti yhdessä minun kanssani kärsivänsä lordin välinpitämättömyydestä rouvaa ja minua itseäni kohtaan sekä pojan surkeasta hemmoittelulla pilaamisesta. Huomasin suureksi kauhukseni, että hän alinomaa palasi viimeksimainittuun asiaan. Poika oli jossain määrin arkaillut setäänsä; minun täytyi johtua ajattelemaan, että hänen isänsä oli tyhmyyksissään hänet siihen totuttanut. Se ei tietysti ollut mikään ymmärtäväinen valmistus, ja kun minä katselin miestä, joka oli vielä komea, niin hyvä sommittelemaan sanojansa ja jolla oli niin suuri varasto seikkailujuttuja kerrottavana, niin ymmärsin, että hän oli juuri mies vangitsemaan pojan mielikuvituksen. John Paul oli lähtenyt vasta tuona aamuna; ei ollut juuri ajateltavissa, että hän olisi kokonaan vaiennut mieliaineestaan, joten meillä siis nyt mr. Aleksander näytteli uteliaisuudesta palavan Didon osaa ja master taas oli pirullinen Aeneas, täynnä juttuja, jotka mitä suurimmassa määrässä huvittivat lapsia, juttuja tappeluista, haaksirikoista, pakoretkistä, Lännen metsistä ja intialaisten vanhoista kaupungeista. Olin aivan selvillä siitä, kuinka viekkaasti tuota syöttiä voitaisiin käyttää ja kuinka sillä vähitellen saattoi voittaa puolelleen minkä poikasen tahansa. Niin kauan kuin mies oli talossa, ei mikään kielto voinut heitä kahta toisistaan erottaa; sillä jos onkin vaikeata lumota käärmeitä, ei ole niin erittäin suuri asia kietoa pauloihinsa ihmislapsi, jonka housunlahkeet vielä ovat varsin lyhyet. Mieleeni johtui eräs vanha merimies, joka asui Figgate Whinsissä (jos muistan oikein, oli hän antanut sille nimen Portobellon kaupungin mukaan Amerikassa), ja jonka luo Leithin poikia tulvasi sunnuntaisin suurin joukoin. Siellä heitä istui niin tiheässä kuin korppia haaskan ympärillä, kuuntelemana hänen kirosanoilla höystettyjä juttujaan. Minä näin heidät siellä useinkin kulkiessani nuorena ylioppilaana tuvan ohi sunnuntaikävelylläni, joka oli tavallisesti hiljaisille aatoksille pyhitetty. Monet noista pojista menivät varmaankin sinne nimenomaisesta kiellosta huolimatta, useat pelkäsivät, jopa vihasivatkin tuota vanhaa veijaria, jonka he olivat tehneet sankarikseen. Niinpä näin heidän juoksevan tiehensä, kun hän oli saanut tipan liikaa, ja kivittävän häntä, kun hän oli sikahumalassa. Mutta sinne he vain saapastivat joka sunnuntai. Kuinka paljon helpommin saisikaan mr. Aleksanderin valtoihinsa seikkailija, joka oli hänen omaa sukuansa, komeannäköinen ja kaunopuheinen, jos hänessä vain heräsi halu vetää poika puoleensa, ja kun hän kerran olisi saanut vaikutusvallan käsiinsä, olisi hänen helppo käyttää sitä pojan turmelemiseksi.
En luule vihollisemme maininneen mr. Aleksanderin nimeä vielä kolmeenkaan kertaan, kun jo ymmärsin hänen ajatuksensa — kuin leimauksessa selvisi minulle hänen koko mietejuoksunsa — ja minä niin sanoakseni — peljästyneenä peräydyin, ikäänkuin olisi ammottava kuilu avautunut eteeni maantiellä. Mr. Aleksander: siinä oli heikko kohta, siinä katoavan paratiisimme Eeva, ja käärme jo vihelteli uhrilleen.
Sitäkin suuremmalla innolla ryhdyin matkavalmistuksiin nyt, kun viimeinenkin epäröintini oli hävinnyt ja viivyttelyn vaara alati oli suurin kirjaimin painettuna silmäini edessä. Tästä hetkestä saakka minä en enää istunut levähtämään. Milloin olin vahtipaikallani masterin ja hänen hindunsa luona, milloin ullakolla täyttämässä matkalaukkuja, milloin lähetin Macconocchien takaportista ja syrjätietä viemään niitä sovitulle paikalle, milloin pidin rouvan kanssa salaa pienen neuvottelun. Sellainen oli elämämme toinen puoli Durrisdeerissa tuona päivänä, toiselta puolen näytti kaikki rauhalliselta: perhe oleskeli kotona isäinsä talossa, ja jos jotain hämmennystä ilmeni, täytyi masterin otaksua sen johtuvan hänen odottamattomasta tulostaan ja siitä pelosta, jota hän oli tottunut herättämään.
Illallinen meni selkkauksitta; sanottiin kylmästi hyvää yötä toisilleen ja mentiin kukin makuusijalleen. Minä seurasin masteria viimeiseen asti. Olimme sijoittaneet hänet hinduineen vierekkäisiin huoneisiin pohjoisessa kylkirakennuksessa, koska se oli kauimpana ja voitiin erottaa päärakennuksesta sulkemalla ovet. Panin merkille, että hän oli hellä ystävä tai hyvä isäntä (kumpi hän sitten lie ollut) Secundra Dassiaan kohtaan ja piti huolta hänen hyvinvoinnistaan; hän lisäsi omin käsin puita pesään, kun hindu valitti viluansa, haki riisiä, josta muukalainen eli, ja puheli hänelle ystävällisesti hindustaniksi sill'aikaa kun minä seisoin kynttilä kädessä ja olin aivan uneen vaipuvinani. Vihdoin huomasi master kuinka huonossa kunnossa näytin olevan. "Minä näen", sanoi hän, "että teillä on kaikki vanhat tapanne: varhain ylös ja varhain levolle! Nyt voitte varsin mielellänne madella matkaanne."
Tultuani huoneeseeni tein ne liikkeet, jotka tavallisesti kuuluvat riisuutumiseeni, tietääkseni, että käytin siihen oikean ajan. Sen tehtyäni panin tulusvehkeeni kuntoon ja puhalsin kynttilän sammuksiin. Noin tunnin kuluttua minä jälleen sytytin, pukeuduin pehmeihin kenkiin, joita olin lordin sairauden aikana käyttänyt, ja lähdin kutsumaan niitä, joitten piti lähteä matkalle. He olivat kaikki pukeutuneina ja odottamassa: lordi, rouva, miss Katarina, mr. Aleksander ja kamarineiti Kristina, ja minä huomasin kuinka tällainen salakähmäinen toiminta vaikutti näihin aivan viattomiinkin ihmisiin. Toinen toisensa jälkeä kävi lumivalkeaksi kasvoiltaan, kun heidän huoneensa ovi narahteli. Me hiivimme ulos takaovesta yön pimeydessä, jota tuskin pari tähteä valaisi, ja ensin oli meidän hapuiltava kompastellen ja kaatuillen pensaikossa. Päästyämme jonkun sata askelta metsäpolulle, tapasimme siellä Macconocchien, joka odotti meitä iso lyhty kädessään, niin että matkan loppuosa kävi hauskemmin, joskin yhä vielä arasti vaikenimme. Vähän matkaa luostarista yhtyi polku valtatiehen, ja neljännespeninkulman päässä siitä, paikalla, jonka nimenä on Eagles ja jossa kanervakangas alkaa, näimme kahden vaunulyhdyn välkkeen. Hyvästellessä vaihdettiin vain pari sanaa, ja nekin koskivat talon asioita; me puristimme vaieten toistemme käsiä ja käänsimme päämme poispäin. Siinä olikin kaikki; hevoset alkoivat laukata, lyhtyjen valo hypähteli kankaan mättäillä kuin virvatuli, nyt se hävisi Stony Brae'n taakse, ja Macconocchie ja minä seisoimme lyhtyinemme kahden maantiellä. Me voimme vielä odottaa, kunnes vaunut tulisivat näkyviin Cartmoren kunnaalla. He olivat varmaankin pysähtyneet kunnaan laella, luoneet taakseen viimeisen silmäyksen ja nähneet, ettei lyhtymme vielä ollut siirtynyt siltä paikalta, missä olimme eronneet. Vaunuista näet irroitettiin toinen lyhty ja heilutettiin sitä kolme kertaa edestakaisin ikäänkuin jonkunlaiseksi jäähyväisten tervehdykseksi. Sitten he katosivat, viimeisen kerran katseltuaan Durrisdeerin kotoista kattoa, ja suuntasivat kulkunsa kohti barbaarien maata. Minä en ollut ennen huomannut kuinka synkkä ja autio yö oli, jossa me kaksi palvelija parkaa — toinen vanha, toinen vanhentuva — olimme yksinämme. En ollut koskaan ennen huomannut olevani niin riippuvainen muiden läsnäolosta. Yksinäisyyden tunne poltti sisässäni kuin tuli. Tuntui siltä kuin me kotiin jääneet olisimme olleet todellisia maanpakolaisia ja että Durrisdeer, Solway-rannikko ja kaikki, mikä teki isänmaani kotoiseksi, sen ilman hyväksi hengittää ja sen kielen kajahduksen rakkaaksi, olisi kadonnut pois, muuttanut merien taakse vanhan isäntäväkeni mukana.
Lopun yötä minä kävelin tasaisella maantiellä ajatellen entisyyttä ja tulevaisuutta. Ajatukseni, jotka ensin lempeinä ja hellien asustivat äsken poislähteneissä, saivat miehekkäämmän suunnan, kun aloin aprikoida, mitä nyt oli tehtävä. Päivä kohosi esiin ylänkömaan vuorten takaa, linnut alkoivat visertää ja ruskealla kanervakankaalla rupesi savu sievästi nousemaan ilmoille talojen savupiipuista, ennenkuin käännyin kotiin, kulkien polkua pitkin kohti Durrisdeeria, jonka katto välkkyi auringonpaisteessa kauempana merenrannalla.
Master herätettiin tavalliseen aikaan, ja minä odotin rauhallisena hänen tuloaan saliin. Hän katseli ympärilleen tyhjässä huoneessa ja ihmetteli pöytää, joka oli katettu vain kolmelle.
"Pieni seurahan meitä on", sanoi hän. "Mistä se johtuu?"
"Tällaiseen seuraan me nyt saamme tottua", vastasin minä.
Hän katsahti äkkiä minuun terävästi. "Mitä te tuolla tarkoitatte?" kysyi hän.
"Te, minä ja ystävänne Dass, me muodostamme nyt koko seuran", vastasin minä. "Lordi, rouva ja lapset ovat lähteneet matkalle."
"Sanokaas muuta!" huudahti hän. "Minä olen totta tosiaan säikäyttänyt teidät, 'te Coriolin volskit'. Mutta sen vuoksi ei ole mitään syytä antaa aamiaisen jäähtyä. Olkaa hyvä ja istuutukaa, mr. Mackellar", samalla hän istuutui pöydän päähän, jonne itse olin aikonut asettua — "ja sill'aikaa kun syömme, voitte te lähemmin kertoa tuosta paosta."
Minä näin, että asia oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän halusi ilmaista ja päätin kilpailla hänen kanssaan kylmäverisyydessä.
"Minä aioin juuri pyytää teitä sijoittumaan pöydän päähän", sanoin minä, "sillä vaikka olenkin nyt saanut isännyyden toimekseni, en aio kumminkaan koskaan unohtaa, että te olette tämän perheen jäsen."
Jonkun aikaa hän näytteli isäntää, antoi määräyksiä Macconocchielle, joka otti ne hyvin ynseästi vastaan, ja oli erityisen huomaavainen Secundraa kohtaan.
Sitten hän kysyi aivan ohimennen: "Minne ovat rakkaat sukulaiseni vetäytyneet?"
"Mr. Bally, se on toinen asia", sanoin minä. "Minä en ole saanut mitään määräystä tehdä selkoa heidän matkasuunnitelmistaan."
"Minulle", lisäsi hän oikaisuksi.
"Ei teille eikä muillekaan", sanoin minä.
"Se tekee asian vähemmän loukkaavaksi; c'est de bon ton; veljeni alkaa vähitellen esiintyä edukseen. Entäs minä, rakas Mackellar?"
"Te saatte ruuan ja asunnon, mr. Bally", sanoin minä. "Minulle on annettu lupa pitää teille avoinna viinikellari, joka on jokseenkin hyvin varustettu. Kunhan pysyttelette ystävänä minun kanssani, mikä ei olekaan vaikeata, niin ei teiltä tule puuttumaan viiniä eikä ratsuhevosta."
Hän keksi jonkin syyn saadakseen Macconocchien pois huoneesta.
"Entäs rahat?" kysyi hän. "Pitääkö minun pysytellä hyvissä suhteissa vanhan kunnon ystäväni Mackellarin kanssa taskurahainkin saannin vuoksi? On hauskaa näin palata lapsuusajan menettelytapoihin."
"Mitään rahallista avustusta ei ole määrätty", sanoin minä, "mutta omalla vastuullani pidän huolta siitä, että teillä on riittävästi vaatimattomampiin tarpeisiin."
"Vaatimattomampiin tarpeisiin", kertasi hän. "Ja te teette sen omalla vastuullanne?" Hän nousi seisaalleen ja katseli seinällä riippuvaa tummaa muotokuvasarjaa. "Esi-isäini nimessä, kiitos teille siitä", sanoi hän, ja lisäsi sitten pilkallisesti: "Mutta Secundra Dassin varalle kai on määrätty apuraha? Sitä eivät he suinkaan ole voineet unohtaa?"
"Minä otan sen asiakseni ja kysyn, kun kirjoitan", sanoin minä.
Nyt hän äkkiä muutti käytöstä, kumartui eteenpäin, kyynärpäät pöydässä, ja kysyi: "Luuletteko toimivanne viisaastikin?"
"Minä teen mitä minulle on tehtäväksi annettu, mr. Bally", sanoin minä.
"Varsin vaatimattomasti puhuttu", sanoi master, "ehkei kumminkaan yhtä rehellisesti. Te kerroitte minulle eilen, että mahtini oli mennyt isäni kuollessa. Mistä sitten johtuu, että eräs valtakunnan pääri pakenee yön pimeydessä talosta, missä hänen esi-isänsä ovat kestäneet monta piiritystä? Että hän salaa oleskelupaikkansa, joka voi kumminkin olla varsin tärkeä tietää Hänen Majesteetilleen kuninkaalle ja koko valtakunnalle? Ja että hän sallii minun jäädä tänne, vieläpä luovuttaa minulle isälliseksi suojelijakseni ja holhoojaksi verrattoman Mackellarinsa? Kaikki tämä maistuu minusta kovin selvältä ja sietämättömältä pelolta."
Yritin keskeyttää häntä verrattain valheellisella kiellolla, mutta hän antoi kädellään vaikenemismerkin ja jatkoi:
"Minä sanon, että se minusta siltä maistuu, mutta minä menen vielä pitemmälle ja sanon, että pelko on hyvin perusteltu. Ei minulla ollut suurta halua tulla tänne. Sen tavan vuoksi, millä viimeksi täältä lähdin, en olisi enää palannut, ellei minun olisi ollut pakko. Mutta rahoja minun täytyy saada. Te ette tahdo antaa niitä suosiolla; no hyvä, minä pakotan teidät siihen. Viikon kuluessa minä saan, Durrisdeerista liikkumatta, selville minne ne hölmöt ovat paenneet. Minä lähden heidän jälkeensä ja kun olen saanut riistan saarretuksi, isken sellaisen kiilan perheeseen, että se taas hajoaa. Sittenhän saamme nähdä, pitääkö lordi Durrisdeer (hän lausui nimen sanomattoman halveksivasti ja raivoissaan) parhaana maksaa minulle siitä, että lähden, ja te kaikki saatte nähdä valitsenko silloin hyödyn vaiko koston."
Minä hämmästyin hänen suorasukaista puhettaan. Mutta asia oli se, että häntä kiusasi lordin onnistuneen paon synnyttämä kiukku. Hän tunsi joutuneensa puijatuksi, eikä ollut sellaisessa mielentilassa, missä sanoja punnitaan.
"Luuletteko nyt tekevänne viisaasti?" kysyin minä, kerraten hänen omat sanansa.
"Kaksikymmentä vuotta olen nyt elänyt oman köyhän ymmärrykseni nojassa", vastasi hän, hymyillen melkein narrimaisesti, niin itserakas hän oli.
"Ja tullut siten vihdoin kerjäläiseksi", sanoin minä, "ellei kerjäläinen ehkä ole liian lempeä nimitys."
"Minun täytyy pyytää teitä, mr. Mackellar, pitämään mielessänne", alkoi hän niin kiivaasti ja niin ylevästi, etten voinut olla häntä ihailematta, "että minä panen mitä suurimman painon kohteliaaseen käytökseen. Teidänkin pitää pyrkiä siihen; siten tulee meistä vieläkin paremmat ystävät."
Koko tämän keskustelun aikana olin levottomana katsellut Secundra Dassia. Ei kumpikaan meistä ollut alkanutkaan syödä; silmämme tuijottivat toistemme kasvoihin, tai sanoisinko sieluihin, ja minua huolestutti se, että näin hindun silmissä jonkinlaisen loiston, joka meni ja tuli, aivan kuin hän olisi seurannut keskustelua. Mutta minä ajoin pois tuon: mietteen sanoen vielä kerran itselleni, ettei hän ymmärtänyt englanninkieltä; hän oli saattanut ainoastaan huomata, että oli puhe jostain tärkeästä, kuullessaan miten vakavasti me juttelimme ja siitä halveksimisen ja vihan värinästä, joka toisinaan tuntui masterin sanoissa.
Noin kolmen viikon ajan me elelimme edelleen Durrisdeerissa, ja siitä alkoi yksi elämäni merkillisimpiä jaksoja — se, jota voin nimittää tuttavalliseksi seurusteluksi masterin kanssa. Aluksi hän oli käytökseltään hiukan horjuvainen; milloin kohtelias, milloin pilkallinen minua kohtaan, kuten ennenkin, ja kummassakin tapauksessa minä annoin hänelle takaisin samalla mitalla. Nyt ei minulla, jumalan kiitos, ollut enää syytä arastella hänen kanssaan asioidessani, enkä minä muuten koskaan ole peljännyt vihaisia ilmeitä, paljastettua miekkaa vain. Sentähden minua huvittivat tuollaiset hävyttömät hyökkäykset, eivätkä vastaukseni aina olleetkaan kovin kehnoja päähänpistoja. Vihdoin (erään kerran illallis-pöydässä) keksin hullutuksen, joka kokonaan löi hänet hämmästyksellä. Hän nauroi nauramistaan ja huudahti: "Kuka olisi aavistanut, että tuolla vanhalla akalla on sukkeluuttakin kallossaan?"
"Ei se sukkeluutta ole, mr. Bally", sanoin minä, "kuivaa Skotlannin huumoria, eikä mitään muuta." En minä muuten koskaan ole yrittänytkään esiintyä sukkelana.
Siitä lähtien hän ei koskaan ollut karkea minua kohtaan; koko suhteemme muuttui leikilliseksi. Erinomaisin tilaisuus leikinlaskuun tarjoutui aina silloin, kun hän vaati hevosta, viinipulloa tai hiukan rahaa. Silloin hän kääntyi puoleeni kuin koulupoika ja minä puolestani näyttelin hänen isäänsä; peli huvitti suuresti kumpaistakin.
En voinut olla huomaamatta, että hänen kunnioituksensa minua kohtaan oli kasvanut, ja se kutkutteli erästä meissä ihmisissä heikkoa puolta: turhamaisuutta. Sitäpaitsi hän muuttui (luullakseni huomaamattaan) olennoksi, joka ei ollut ainoastaan tuttavallinen, vaan kerrassaan ystävällinen, ja tämä tuntui minusta sitäkin kavalammalta, kun oli kysymys miehestä, joka niin kauan oli minua inhonnut. Hän ei liikkunut paljon kotoa, kieltäytyipä toiminaan kutsuistakin. "Ei", sanoi hän, "mitä minä huolin noista paksupäisistä yömyssyistä. Minä jään mieluummin kotiin. Mackellar, juodaan yhdessä pullo ja jutellaan taas hyvä juttelu."
Minun noin sanoessani hän pudisti päätään. "Kunnon Mackellar, te voisitte elää tuhat vuotta oppimatta ymmärtämään minua", sanoi hän sitten. "Tämä taistelu on nyt käynnissä, harkinnan aika on aivan ohi, eikä armon aika ole vielä tullut. Se alkoi silloin, kun me heitimme rahaa Durrisdeerin salissa, parikymmentä vuotta sitten; me olemme olleet voitolla vuorotellen, mutta kumpikaan ei ole koskaan ajatellut alistumista, ja minä puolestani panen henkeni ja kunniani alttiiksi, kun kerran olen heittänyt hansikkaani."
"Vähät minä teidän kunniastanne!" vastasin minä. "Ja luvallanne, nuo sotilaselämästä lainatut sanat kaikuvat liian komeilta käytettyinä nyt puheena olevassa asiassa. Te tahdotte saada jonkin kurjan kultarahan, siinä taistelunne aihe, ja entäs keinot, joita te käytätte? Luotte surua perheeseen, joka ei koskaan ole teille mitään tehnyt, pilaatte, jos voitte, oman veljenpoikanne ja muserratte veljenne sydämen! Rosvo, joka lyö vanhan repaleisen ämmän kuoliaaksi likaisella sauvalla saadakseen pari penniä ja hiukan nuuskaa — sellainen soturi te olette, ettekä mitään muuta."
Kun minä näin (tai suunnilleen näin) ahdistin häntä, saattoi hän hymyillä ja huokaista kuten mies, jota ei ymmärretä. Kerran muistan hänen laveammin puolustautuneen. Silloin hän lausui muutamia omituisen viisastelevia sanoja, jotka kannattaa mainita, sillä ne valaisevat hänen luonnettansa.
"Teidänlaisenne siviilimies saattaa luulla, että sota merkitsee rumpuja ja liehuvia lippuja", sanoi hän. "Kuten vanhat viisaat sanoivat, sota on ultima ratio. Kun häikäilemättä käyttää hyväkseen etujansa, silloin käy sotaa. Kelpo Mackellar, te itse olette peijakkaanmoinen soturi Durrisdeerin voutikonttorissa, tai muuten juoruavat alustalaiset teistä liian julkeasti."
"Minä en suuria välitä siitä, mitä sota on, mitä ei", vastasin minä.
"Mutta se minua kiusaa, että te vaaditte minua itseänne kunnioittamaan.
Veljenne on kunnon mies ja te olette kehno — ei enempää eikä
vähempää."
"Jos olisin ollut Aleksander —" alkoi hän.
"Niin, siten me kukin itseämme puijaamme", huudahdin minä. "Jos minä olisin ollut pyhä Paavali, olisi asia ollut aivan sama, minä olisin tuhrinut siinä työssä ihan samoin kuin nyt näette minun tekevän."
"Minä sanon teille", huudahti hän, välittämättä keskeytyksestäni, "että jos olisin ollut kurjin pikkupäällikkö ylänkömaan miesten joukossa, jos olisin ollut Afrikan alastomain neekerien vähäpätöisin mies, olisi kansani minua jumaloinut. Kehno mies, sanoitte. Niin, mutta luotu hyväksi itsevaltiaaksi. Kysykää Secundra Dassilta, hän kertoo teille, että olen ollut hänelle kuin isä. Siirtykää minun puolelleni huomenna, tulkaa orjakseni, irtaimekseni, olennoksi, jota voin käskeä, kuten jäseniäni ja henkeäni — niin te ette enää koskaan näe pimeätä puoltani, sitä, jonka käännän maailmaa vastaan vihassani. Minun täytyy saada kaikki taikka ei mitään. Mutta ken kaikkensa antaa, sille minä korvaan moninkertaisesti. Minulla on ruhtinasluonne."
"Pikemmin se on ollut muiden onnettomuus tähän asti", huomautin minä, "ja se paljastaa hiukan ruhtinaallisuuden toista puolta."
"Joutavia!" huusi hän. "Minä sanon teille: nytkin minä tahtoisin säästää sitä perhettä, jonka kohtaloihin niin innokkaasti otatte osaa; nytkin — milloin hyvänsä — haluaisin jättää heidät sotimaan omia pikku sotiaan ja kadota siihen sissien ja konnien asumaan metsään, jota nimitetään maailmaksi. Sen tekisin milloin tahansa!" sanoi hän. "Kunhan vain — kunhan vain —"
"Kunhan vain mitä?" kysyin minä.
"Kunhan he vain sitä minulta polvillaan pyytäisivät. Niin, ja tietysti kaikkien nähden sen pitäisi tapahtua", lisäsi hän hymyillen. "Oikeastaan, kelpo Mackellar, on tuskin olemassa salia, riittävän suurta, sitä anteeksipyyntöä varten, jonka minä panisin toimeen."
"Turhuuksien turhuutta!" koetin minä saarnata. "Onpa omituista ajatella, että niin suurta pahanteon kykyä johtaa sama tunne, joka panee piikatytön keimaileman kuvastimen edessä."
"Jokaistahan asiaa voi nimittää sekä niin että näin; toinen sana tekee siitä suuren, toinen vähäpätöisen; ette te minua sanoilla masenna!" sanoi hän. "Te sanoitte tässä eilen, että minä luotin teidän omaantuntoonne; jos minulla olisi yhtä suuri halu halventaa kuin teillä, niin voisin sanoa luottavani teidän turhamaisuuteenne. Te koetatte olla un homme de parole, minä taas mies, joka ei osaa väistyä. Sanokaa sitä turhamaisuudeksi, sanokaa sitä hyveeksi, sanokaa sitä sielukkuudeksi — mitä merkitseekään nimitys? Mutta myöntäkää, että meissä on sama vaisto: sekä te että minä elämme aatteelle."
Kaikesta tästä tuttavallisesta juttelusta ja kaikesta siitä kärsivällisyydestä, jota osoitimme toisillemme, voitaneen päättää, että me sovimme erinomaisesti. Sellainen käänne oli suhteessa taas tapahtunut, ja nyt oli siinä vakavuutta enemmän kuin ennen. Lukuunottamatta mielipiteen vaihdoksia, sellaisia kuin äsken kuvailemani, ei meidän seurustelullamme ollut ainoastaan huomaavaisuuden vaan, voisinpa melkein sanoa, todellisen ystävyyden leima. Kun minä sairastuin (se tapahtui pian suuren myrskyn jälkeen), niin hän istui vuoteeni vieressä huvittaen minua jutuillaan, ja antoi minulle oivallisia lääkkeitä, jotka minä turvallisin mielin otin vastaan. Hän itse huomautti tuosta. "Seikka on se", sanoi hän, "että teillä on nyt tilaisuus oppia paremmin minut tuntemaan. Muutamia päiviä sitten, tässä yksinäisessä aluksessa, missä ei kukaan muu kuin minä vähintäkään tunne lääkintätaitoa, olisitte te varmaan luullut minun väijyvän henkeänne. Ja huomatkaa vielä, että minä sen jälkeen, kun huomasin teidän vainoavan itseäni, olen alkanut enemmän teitä kunnioittaa. Saanko kysyä, todistaako se alhaista mieltä?" Minä en oikein tiennyt, mitä olisin vastannut. Omasta puolestani uskoin hänen tarkoittavan minulle hyvää; mahdollista on, että annoin hänen teeskentelytaitonsa sitäkin enemmän pettää itseäni, mutta vakava uskoni oli (ja on vieläkin), että hänen ystävyytensä minua kohtaan oli vilpitön. Omituinen ja surullinen tosiasia on, että heti tämän muutoksen tapahduttua vastenmielisyyteni alkoi laimentua, ja ne näyt, jotka olivat minua vaivanneet, esiintyen herrani hahmossa, katosivat kokonaan. Niinpä lienee ehkä ollut jotain totta hänen viimeisissä kerskaavissa sanoissaan, jotka hän lausui minulle heinäkuun toisena päivänä, kun olimme melkein pitkän matkamme päässä. Olimme silloin ankkurissa New-Yorkin suuren sataman suulla, paahtavassa kuumuudessa, joka pian sen jälkeen muuttui raivoisaksi rankkasateeksi. Minä seisoin peräkannella katsellen läheisiä viheriöitseviä rantoja ja määräpaikastamme, pikku kaupungista, sieltä täältä nousevia savuja. Ja kun juuri olin miettimässä, kuinka pääsisin viholliseni ja ystävällisen seuramieheni edelle, jouduin hiukan hämilleni, kun hän lähestyi minua kättä tarjoten.
"Nyt minä sanon teille hyvästi", sanoi hän, "ja ainaiseksi. Sillä nyt te lähdette vihollisteni luo, ja siellä kaikki teidän vanhat ennakkoluulonne heräävät uudelleen eloon. Minä en ole vielä koskaan epäonnistunut yrittäessäni voittaa puolelleni jonkin ihmisen; tekin, ystäväiseni — sallikaa minun ainakin tämä kerta kutsua teitä sillä nimellä — tekin olette saanut minusta aivan toisenlaisen kuvan mieleenne, vieläpä sellaisen, jota ette koskaan tule kokonaan unhottamaan. Matka ei ollut riittävän pitkä; muuten olisin tehnyt syvemmän vaikutuksen. Mutta nyt on kaikki ohi, ja me olemme jälleen sotajalalla. Tästä pienestä välinäytöksestä saatte päättää, kuinka vaarallinen minä olen, ja noiden tuolla" — hän osoitti sormellaan kaupunkia — "täytyy olla hölmöjä, elleivät mieti paria kertaa päänsä ympäri, ennenkuin minua uhmailevat."
Durrisdeerin ateriat olisivatkin todellakin voineet tuottaa huvia kenelle hyvänsä, niin oivallisia olivat pöytäpuheet. Hän lausui usein julki ihmetyksensä, ettei ennen ollut välittänyt mitään minun seurastani. "Mutta se johtui luonnollisesti siitä, että kuuluimme vastakkaisiin puolueisiin. Samahan on laita vieläkin, mutta ei puhuta siitä koskaan. Minä en antaisi teille niin suurta arvoa, ellette olisi uskollinen isännällenne."
Ottakoon lukija huomioon, että hän mielestäni oli aivan mahdoton mihinkään juoneen, ja millaista hienoa imartelua on se, että täten monen ajastajan kuluttua ihmisen luonteelle ja henkisille kyvyille annetaan tunnustus. Mutta tarkoitukseni ei ole puhdistaa itseäni. Minä menettelin väärin; minä annoin hänen imarrella itseäni, ja luulen toden totta, että vahtikoira oli vaipumaisillaan sikeään uneen, kun se yht'äkkiä herätettiin.
Minun on mainittava, että hindu alinomaa kuljeskeli edestakaisin talossa. Hän ei puhunut muulloin kuin masterin kanssa ja silloin omalla kielellään, käveli kuulumattomin askelin ja ilmaantui aina sinne, missä häntä vähimmin odotti, seisoi aivan mietteisiinsä vaipuneena. Jos joku sattui tulemaan, tervehti hän narrimaisin, syvin kumarruksin. Hän näytti niin hiljaiselta, niin hennolta ja niin omiin ajatuksiinsa kiintyneeltä, etten lopuksi häntä juuri enää huomannut, pidinhän häntä vain maankulkuriksi joutuneena siivona intialaisena. Ja sittenkin oli tuo veitikka koko ajan vaaniskelupuuhissa, ja hänen kavaluutensa ja minun huolimattomuuteni avulla master varmaan sai salaisuutemme selville. Oli hyvin kolea ilta; olimme illastaneet ja laskeneet tavallista enemmän leikkiä. Silloin minua kohtasi tuo kova isku.
"Hyvin kaikki, varsin hyvin", sanoi master, "mutta parasta kai olisi jos järjestäisimme matkakapineemme kuntoon."
"Miksi niin?" kysyin minä. "Matkustatteko te?"
"Me matkustamme kaikin varhain huomisaamuna", sanoi hän. "Ensin
Glasgow'n satamakaupunkiin, sitten New-Yorkiin."
Minulta lienee päässyt äänekäs valitus.
"Niin", sanoi master, "minä kerskailin. Sanoin viikko, mutta olenkin tarvinnut melkein parikymmentä päivää. Mutta sama se; minä saan ne kyllä takaisin, matkustetaan sitä nopeammin."
"Onko teillä matkarahoja?" kysyin minä.
"On kyllä, rakas ja jalo herraseni", vastasi hän. "Te voitte kyllä moittia minun teeskentelyäni, mutta totta on, että samalla kun kerta kerran jälkeen olen papaltani puristanut lantin, on minulla ollut pieni summa, jota olen säästänyt kaikkien mahdollisuuksien varalle. Te maksatte oman matkanne, jos teillä on halua seurata meitä sivustahyökkäysretkellemme; minulla on riittävästi Secundra Dassia ja itseäni varten, mutta ei enempää — se riittää ollakseni vaarallinen, mutta ei riitä hyväntekeväisyystarkoituksiin. Vaunuissa on joka tapauksessa yksi ulkopuolinen istuin, jonka luovutan teille kohtuullisesta korvauksesta. Niinpä voimme matkustaa yhdessä koko eläinnäyttely — vahtikoira, apina ja tiikeri."
"Minä tulen mukaan", sanoin minä.
"Minä toivon teidän niin tekevän", sanoi master. "Te olette nähnyt minut maahan lyötynä; minä haluan teidän näkevän minut voittajana. Tässä tarkoituksessa uskallan niinkin paljon, että te kastutte kuin koira tässä jumalan ilmassa."
"Ja joka tapauksessa", lisäsin minä, "te tiedätte, etten minä irtaannu teistä."
"Ettepä niinkään helposti", sanoi hän. "Te iskette oikeaan kohtaan, erinomaisen ymmärryksenne opastamana kuten ainakin. Minä en koskaan taistele välttämättömyyttä vastaan."
"Ei hyödyttäne koettaa teille asiasta puhua", sanoin minä.
"Ei ollenkaan; saatte luottaa siihen", vastasi hän.
"Ja sittenkin, jos antaisitte minulle aikaa, voisin kirjoittaa —" aloitin minä.
"Ja mitähän Durrisdeerin lordi vastaisi?" keskeytti hän.
"Niin", sanoin minä, "siinäpä se on kysymys."
"Ja joka tapauksessa on monin verroin käytännöllisempää, että minä itse matkustan sinne", sanoi hän. "Mutta tämähän on pelkkää suun pieksämistä. Kello seitsemän huomisaamuna ovat vaunut portaitten edessä. Minä näet lähden portaitten edestä, Mackellar; minä en kompuroi läpi metsän ja nouse vaunuihin maantiellä — sanokaamme Eaglesin luona."
Nyt minä olin täydellisesti asian päättänyt.
"Voitteko odottaa minua St. Brides'issä neljännestunnin?" kysyin minä.
"Minun pitää välttämättä puhua Carlylelle eräästä asiasta."
"Tunnin, jos haluatte", sanoi hän. "Minä en yritäkään kieltää, että ne rahat, jotka te maksatte paikasta vaunuissa, merkitsevät minulle jotakin, ja tehän voisitte päästä Glasgowiin ennen meitä, jos kulkisitte ratsain."
"Niinpä niin", sanoin minä, "en ole koskaan luullut, että lähden vanhasta Skotlannista."
"Se virkistää teitä", sanoi hän.
"Tästä matkasta tulee olemaan vahinkoa yhdelle tai toiselle", sanoin minä, "ja minä luulen juuri teidän joutuvan kärsimään. Minä kuulen varoittavan äänen sisimmässäni, ja niin paljon se sanoo selvästi — että tämä on kohtalokas matka."
"Jos te pidätte profetioista", sanoi hän, "niin kuunnelkaa tuotakin."
Yli Solway-lahden kulki raju myrskypuuska ja sade löi suuria ikkunoita vasten.
"Voiko ennustaja keksiä, mitä tuo merkitsee?" kysyi hän mitä leveimmällä murteella. "Että pikku Mackellar tulee merellä kovin, kovin kipeäksi."
Tultuani huoneeseeni istuin siellä, mieli kiusoittavasti kuohuksissa, kuunnellen tuulten möyryntää talon päätyä vasten. Kun olin sielullisesti sairas, kun myrkky mylvi ja vingahteli viireissä ja talo vavahteli perustuksillaan, en saanut unenrahtua silmiini. Istuin ja katselin kynttilän valossa mustia ikkunanruutuja, jotka myrsky joka hetki uhkasi särkeä ja viskata sisään, ja tuolle pimeälle pohjalle ilmaantui yhtenäinen sarja tulevaisuuden kuvia, jotka nostivat hiukset päälaellani pystyyn. Lapsi turmeltuna, koti särjettynä, isäntäni kuolleena tai mielipuolena, rouva epätoivoon vaipuneena — kaiken tuon minä näin räikein värein maalattuna pimeälle pohjalle, ja tuntui kuin olisi myrskyn karjunta pilkannut minua siitä, että istuin toimetonna.