SEITSEMÄS LUKU.
Eräs seikkailu, johon majuri Burke joutui Intiassa.
(Ote hänen muistelmistaan.)
… Niinpä siis kuljeksin pitkin katuja kaupungissa, jonka nimeä en saa päähäni, ja olin silloinkin niin eksyksissä, etten tiennyt pitikö minun lähteä etelään vaiko pohjoiseen päin. Kun meidät oli äkkiarvaamatta yllätetty, olin lähtenyt pakoon ilman kenkiä ja sukkia, hattu oli kahakassa lyöty päästäni, matkatavarani olivat joutuneet englantilaisten käsiin. Mukanani oli vain yksi sotaveikko, ei mitään muuta asetta kuin miekkani, eikä penniäkään taskussani. Lyhyesti sanoen, minä olin aivan kuin joku niistä sankareista, joihin Galland on meidät tutustuttanut. Nämä herrat, kuten muistettaneen, joutuivat alinomaa mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin, ja minun itse piti nyt kokea sellainen, niin hämmästyttävä, etten totta puhuen vielä tänä päivänäkään osaa sitä selittää.
Sotaveikkoni oli hyvin kunniallinen mies; hän oli useita vuosia palvellut Ranskan armeijassa ja olisi mielellään antanut hakata itsensä kappaleiksi pelastaakseen kenen hyvänsä kenraali Lallyn kelpo maanmiehistä. Hän oli sama mies (nimi on kokonaan muististani kadonnut), josta jo olen kertonut, kuinka hän osoitti hämmästyttävää jalomielisyyttä — löytäessään hra de Fassacin ja minut valleilta aivan humaltuneina, ja peitti meidät oljilla komentajan kulkiessa ohi. Neuvottelin siis täysin tuttavallisesti hänen kanssansa. Kysymys siitä, mitä tekisimme, oli varsin pulmallinen, mutta loppujen lopuksi me päätimme kiivetä muurin yli johonkin puutarhaan, missä varmaan voisiimme nukkua puiden suojassa ja ehkä saisimme tilaisuuden pukeutua jonkinlaisiin tohveleihin ja turbaaniin. Tuossa kaupunginosassa oli yllinkyllin valitsemisen varaa, sillä ylt'ympäri näkyi vain puutarhamuureja, ja kadut niitten välillä olivat tähän yönaikaan varsin autiot. Minä paneuduin sotaveikon astinlaudaksi, ja pian olimme lipuneet suureen aidattuun puutarhaan. Siellä ihan höyrysi yökaste, joka Intiassa on kovin epäterveellinen, etenkin eurooppalaisille, mutta minä olin niin lopen väsynyt, että olin jo unen helmoissa, kun sotaveikko minut jälleen ravisti hereille. Puutarhan toiseen päähän oli äkkiä ilmestynyt valoa, joka yhä liikahtamatta kimalsi lehväin läpi. Tuo oli kovin tavatonta sellaisessa paikassa ja sellaiseen aikaan, ja asemamme ollessa sellainen kuin oli, täytyi meidän käyttäytyä hiukan varovasti. Sotaveikko lähti vakoiluretkelle ja palasi pian, tuoden sen tiedon, että olimme astuneet aivan harhaan, sillä talo kuului eräälle valkoihoiselle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli englantilainen.
"No niin", sanoin minä, "jos reitillämme on joku valkoinen mies, niin haluanpa häntä hiukan tarkastella, sillä niitä on, Jumalan kiitos, useamman laatuisia!"
Sotaveikko siis vei minut paikalle, josta voi hyvin nähdä talon. Sitä kiersi leveä parveke; lattialla paloi hyvänkuntoinen lamppu, ja kummallakin puolen lamppua istui mies itämaiseen tapaan jalat ristissä. He olivat molemmat muslimin peitossa aivan kuin pari alkuasukasta, mutta siitä huolimatta oli toinen heistä valkoihoinen, vieläpä minun ja lukijan hyvä tuttava: ei kukaan muu kuin Ballantraen master, hän, jonka urhoollisuudesta ja nerosta minulla on ollut niin paljon kertomista. Olin kuullut hänen tulleen Intiaan, mutta emme olleet siellä vielä toisiamme tavanneet, enkä minä paljon tiennyt hänen hommistaan. Mutta joka tapauksessa, kohta kun olin tuntenut hänet ja nähnyt joutuneeni vanhan toverini luo, otaksuin kaikkien tuskieni olevan ohi. Astuin nähtäville kuutamoon — se olikin tavattoman kirkas — ja huusin: "Ballantrae" sekä selitin hänelle lyhykäisesti, kuinka kurja asemani oli. Hän kääntyi ollenkaan mitään mielenliikutusta osoittamatta, katsoi minua suoraan kasvoihin, ja kun olin saanut puhutuksi, niin hän kääntyi toverinsa puoleen käyttäen alkuasukasten raakaa murretta. Toinen, joka näytti ylenmäärin hienolta ja hapraalta — jalat olivat kuin kävelykepit ja sormet kuin piipunvarret [herra Mackellarin muist. — Nähtävästi Secundra Dass. — E. Mc. K.] — nousi silloin seisaalleen.
"Sahibi", sanoi hän, "ei ymmärtää teidän kieli. Minä ymmärtää se itse, ja näkee, että te vähän erehdytte — no, se tapahtuu usein. Mutta sahibi hyvin mielellään tietää, kuinka te tulla puutarhaan."
"Ballantrae!" kiljaisin minä, "oletko sinä niin kirotun julkea, että kiellät minut elävin silmin?"
Ballantrae ei muuttanut yhtään ilmettänsä, tuijotti vain minuun kuin pyhimyksen kuva pagodissa.
"Sahibi ei ymmärtää teidän kieli", sanoi alkuasukas yhtä nokkelasti kuin ensi kerrallakin. "Hän hyvin mielellänsä tietää, kuinka te tulla puutarhaan."
"Piru hänet periköön", sanoin minä. "Vai tahtoo hän tietää, kuinka minä pääsen puutarhaan; häh? No niin, kuulehan nyt, hyvä mies, ole hyvä ja tervehdi sahibiasi mitä lämpimimmin ja sano minun puolestani, että täällä on pari soturia, joita hän ei koskaan ole tavannut ja joista hän ei ole koskaan kuullut puhuttavankaan, mutta että tämä sotaveikkoni tässä on peeveli miehekseen, ja minä itse olen peeveli miehekseni, ja että ellemme me pitemmittä puheitta saa kunnollista ruoka-annosta, turbaania, tohveleita ja yhtä kultamohuria pikku rahassa, niin tunnen minä jumal'avita erään puutarhan, jossa pian tapellaan."
He menivät niin pitkälle näyttelemisessään, että puhelivat jonkun aikaa keskenään hindustaniksi. Sitten sanoi hindu yhä hymyillen, mutta samalla huoaten aivan kuin toistaminen olisi häntä väsyttänyt: "Sahibi hyvin mielellään tietää, kuinka te tulla puutarhaan."
"Vai sitä kaipaatte!" sanoin minä, laskin käteni miekankahvalle ja käskin sotaveikkoni vetää sapelin ilmoille.
Ballantraen hindu veti, aina vain hymyillen, pistoolin poveltaan, ja vaikka Ballantrae itse ei liikahuttanut ilmettäkään, tunsin minä hänet riittävän hyvin tietääkseni hänen olevan varuillaan.
"Sahibi ajattelee: te parempi mennä pois", sanoi hindu.
Ja totta puhuen minä itsekin ajattelin samoin; sillä pistoolin laukaus olisi Jumalan avulla saattanut viedä meidät molemmat hirsipuuhun.
"Sanokaa sahibille, että minä en pidä häntä kunnian miehenä", sanoin minä ja käännyin poispäin tehden halveksivan liikkeen.
En ollut päässyt kolmea askelta eteenpäin, kun hindun ääni kutsui minua takaisin. "Sahibi on iloinen, jos tietää että olette kirottu hävytön irlantilainen", sanoi hän. Näitten sanojen aikana Ballantrae hymyili ja kumarsi syvään.
"Mitä se merkitsee?" kysyin minä.
"Sahibi sanoo, te kysytte hyvä ystävänne Mackellar", sanoi hindu.
"Sahibi, hän sanoo nyt se on yhtä hyvä."
"Sano sahibillesi, että kun me ensi kerran kohtaamme, niin hän saa maksun skotlantilaisista kirpuistansa", huusin minä.
Pari hymyili vielä, kun minä poistuin.
Voi olla erinomaisen mahdollista, etten minä itse ole aina esiintynyt kuten olisi pitänyt, ja kun mies, miten hienokäytöksinen hyvänsä, kääntyy jälkimaailman puoleen kertoen tekemistään, on melkein varmaa, että häntä odottaa sama kohtalo kuin Caesaria ja Aleksanteria ja että hänen on tyydyttävä muutamain moitteeseen. Mutta on olemassa eräs asia, josta majuri Burkea ei koskaan sovi soimata: hän ei ole koskaan kääntänyt toverille selkäänsä…
(Tämän jälkeen seuraa muutamia sivuja, jotka ritari Burke on repinyt irti, ennenkuin lähetti käsikirjoituksensa minulle. Niillä on tietysti ollut hyvin luonnollinen valitus siitä, mitä hän luuli minun lörpötelleen, vaikka minä tosiaan en muista tehneeni itseäni sellaiseen syypääksi. Ehkä mr. Henry on ollut vähemmän varuillaan, tai myöskin voi ajatella, että master on keksinyt tilaisuuden tutkia minun kirjeenvaihtoni ja itse lukenut Troyes'sta lähetetyn kirjeen. Silloin olisi hän ikäänkuin kostoksi tehnyt tuota julmaa pilaa majuri Burkesta, joka oli aivan pahassa pulassa. Masterilta, niin konnamainen kuin hän olikin, ei aivan kokonaan puuttunut luontaisia kiintymys-tunteita. Luulen, että hän aluksi todella piti majuri Burkesta, mutta ajatus tämän tekemästä petoksesta kuivasi hänen ylen pintapuolisen ystävyystunteensa lähteet, joten hänen inhoittava luonteensa esiintyi alastomuudessaan. — E. Mc. K.)